Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Minä vai me

Nuorempana, siis aika paljon nuorempana, soimasin itseäni siitä, että lempipuheen aiheeni oli ”minä itse”. Eikä syyttä. Se miten toiset näkivän minut, ei käynyt silloin mielessäni, vaan sitä touhotti eteenpäin etsien toisilta edes jonkinlaista hyväksyntää.

Näin jälkikäteen, tuon elämänvaiheen mutkat ja kompastuskivet tuntien, ymmärtää silloisen minäni elämistä. Mutta on eri asia tunnistaa ja tajuta se, millaiset jäljet menneisyyden tunnekuohut ovat jättäneet. Millaisia lupauksia tuli itselleni annettua ja  millaisia valoja vannottua. Kuinka monta kertaa tuli sanottua, että ”minä en ikinä ainakaan”, tai ”kyllä minä vielä näytän”. Vannotut valat ja itselle annetut lupaukset sitovat meitä kiinni niihin virheisiin ja negatiivisiin asioihin, joita olemme kokeneet.

Jumalan valtakuntaan osallisuutta tässä ajassa kutsutaan opetuslapseudeksi. Jeesuksen ajan opettajat, rabbit keräsivät ympärilleen aina opetuslapsia, jotka opettelivat kaiken mitä heidän opettajansa teki ja sanoi. Jeesuksen toiminta tässä suhteessa ei eronnut muiden rabbien toimista. Evankeliumitekstejä lukiessamme, eteemme piirtyy hyvin epätäydellisten ihmisten joukko. Etenkin Pietari nousee esiin vahvana ja jopa uhmakkaana persoonana. Jeesus nuhtelee usein tätä jouk20140906_173513koa, joskus jopa hyvin terävästi. Voimme vain kuvitella mitä kuvitelmia, lupauksia ja vannomisia Pietari, muut opetuslapset, ja etenkin Juudas kantoi matkassaan, maailmassa, jossa vieras kansa oli alistanut ylpeän Israelin kansan. Miettikääpä millaista kaunoja meidän suomalaisten sisimmässä on. Millaisia hedelmiä me tuotamme?

Opetuslapset opettelivat Jeesuksen sanat hyvin niiden muutamien vuosien aikana kun he kulkivat oppisopimuskoulussaan, mutta yksi asia, jota he eivät voineet oppia, oli Jeesuksen sydämen asenne. Parhaiten tämä oppimattomuus näkyy Pietarissa pääsiäisen jälkeen. Jeesuksen agape-kysymys kaikui tyhjille korville. Vasta Pyhän Henki pystyi avamaan opetuslasten sydämet näkemään kaiken sen mistä Jeesus oli puhunut. Vasta Helluntai ja uudestisyntyminen vapautti heidän henkensä vanhoista sitoumuksista ja kahleista rakastamaan vapaasti, niin kuin Jeesus rakasti.

Tämä rakkaus ei rakennu yksittäisen ihmisen varaan, se ei ole minä-muodossa. Kyse on meistä ihmisistä. Kyse on seurakunnasta, kirkosta ja lopultakin koko ihmiskunnasta.  Kysymys kuuluu yhä rakastatko sinä minua, mutta nyt se esitetään koko seurakunnalle. Rakastammeko me Jeesusta? Osoitammeko me hänelle pyyteetöntä rakkautta, joka ohittaa kaikki omat tarpeemme. Kyse ei ole kuitenkaan vaatimuksesta. Edes Pietarilta Jeesus ei lopulta vaatinut mitään. Hän vain kysyi, ja pyysi odottamaan. Helluntaina tuo odotus sai täyttymyksensä.

Annammeko me Hänen täyttää meidät tällä rakkaudella, jota emme itse voi löytää. Ei sitä löytänyt Pietarikaan, vaikka sai nähdä kaikki Jeesuksen ihmeet ja olla hänen seurassaan. Vasta Pyhä Henki saattoi tehdä sen.

Pohdimme lasten kanssa luokassa sitä miksi Kristinusko alkoi niin nopeasti levitä ympäri maailmaa. Yksinkertainen vastaus löytyi apostolien teoista. Seurakunta toimi kuin Jeesus. Kaikki jaettiin, kaikkia autettiin ja kaikki toimivat pyytettömästi yhteisön hyväksi erottelematta ketään. Seurakunta vastasi rakkaudella Jeesuksen kysymykseen. Koululaisille oli kuitenkin seurakunta melko vieras, niinkuin se on koko Suomelle. Meidän oikeasti mietittävä miksi näin on? Puuttuuko meiltä agape-rakkaus?

Mitä pitäisi tehdä? Voisko olla niin, että tulisimme samaan lopputulokseen kuin oppilaani alkuseurakunnan menestyksestä. He sanoivat, että Seurakunta rakasti kaikkia ihmisiä!

 

 

 


2 kommenttia

Häpeä

Häpee vähän! Muista mistä oot kotoosin! Ohjeet ja torut lapsuudesta kaikuvat monen suomalaisen pääkopassa. Häpeä kasvattaa meitä. Se laittaa varomaan mokia ja virheitä. Lapsuuden ajan äänet ohjaavat yhä elämäämme vaikka sanojat ovat saattaneet vaieta jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten.

Mutta entäpä kun häpeä ei enää ohjaa elämäämme hyvään vaan elämän virtaan alkaa piirtyä tummia sävyjä.

Mitä on häpeä? Miksi sisällä velloo epämääräinen paha olo, joka lamaannutta ihmisen. Häpeä on tunne, joka melko epämääräisellä tavalla kohdistuu koko ihmiseen. Se on erilaista kuin syyllisyys, joka aiheutuu meidän omista teoistamme. Häpeä syntyy lähes aina vuorovaikutus suhteessa toisiin ihmisiin. Sitä on vaikea tiedostaa,koska usein kätkemme sisimpämme  toisilta, koska häpeämme itseämme. Toisaalta emme ymmärrä, että toiset eivät edes ole tietoisia tuntemuksistamme.

Jos emme tunnista omaa häpeäämme, silloin se alkaa määrittämään elämäämme. Ote elämästä lipsuu!

OLYMPUS DIGITAL CAMERANyt julkisen keskustelun pinnalle on jälleen pulpahtanut koulukiusaaminen. Kiusaaminen on  yhteiskuntamme syöpä. Kurkistus ilmiön taakse kertoo häpeästä, jota kansakuntamme kantaa. Pärjäämisen ja suorittamisen pakosta. Pienuuden ja häviämisen pelon traumasta, joka sai alkunsa sodan runtelemasta Suomesta. Sodan ajan lapset saivat nähdä miten rikki raastetut vanhemmat ryhtyivät rakentamaan arkea, jossa oli pakko pärjätä ja purra hammasta. Itkulle  ja surulle ei voinut antaa tilaa. Hellyys ja rakkaus oli piilossa ja tilalla oli tarve antaa hyvä tulevaisuus. Säälillä sitä ei voinut rakentaa. Siksi oli pakko painaa eteenpäin. Näin häpeä on siirtynyt eteenpäin sukupolvelta toiselle.

Kiusaaminen, huono itsetunto ja perheiden pahoinvointi kumpuaa kohtamattomuuden ja häpeän pohjattomasta suosta. Kiusaaminen kertoo pahoinvoinnista ja epävarmuudesta, jota ilottomuus ja rakkaudettomuus ruokkii.

Minä selvisin kiusaamisen aiheuttamista haavoista ja häpeästä seurakunnassa. Nuoren seurakunnan keskellä sain kokea hyväksyntää ja rakkautta. En tiedä voinko koskaan täysin parantua sillä niin syvään kiusaaminen viiltää ihmistä. Itselleni suurin asia on ollut kohdata suuri anteeksi antava Jumala ja antaa anteeksi omille kiusaajilleni. Evankeliumiin on kätkettynä aarre, joka tekee ihmisestä vapaan. Vapaan rakastamaan jokaista ihmistä ilman häpeän pelkoa.
Raamatussa ei liene yhtään hahmoa joka olisi ollut onnistuja ja itse täydellisyys. Pareminkin Raamattu on täynnä henkilöitä, jotka joutuvat kohtaamaan häpeää ja onnettomuutta. Näitä ihmisiä Jumala käyttää. Ihmisiä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan oman heikkoutensa. Ei ole sattumaa että Jeesus kärsi kaikkein häpeällismmän kuoleman mitä saattoi olla. Sen lisäksi että hän luopui Jumalallisuudesta ja otti orjan muodon, hän myös otti kaiken häpeän päälleen. Kristinusko ei olekaan voittajien ja sankareiden usko vaan syntisten ja lyötyjen usko.Siksi itsessämme meillä ei ole mitään mutta Kristuksessa meillä on kaikki.

 

 

 


3 kommenttia

Minun Kirkkoni on luterilainen

DSC_0749Sisälläni on jo viikkoja hiertänyt kysymys, miksi kuulua Evankelisluterilaiseen kirkkoon. Miksi Hengellinen kotini on aina ollut luterilainen seurakunta.

Hengellinen koti ei välttämätä määritä sitä millainen on siihen kuuluva ihminen. Kyse on enemmän siitä, että on paikka missä toimia, elää ja myös palata omilta retkiltään.

Luterilaisuuden vahvuus on sen opetus armosta. Käsitys armosta antaa tilaa ihmisten kohtaamiselle ja keskustelulle.  Oma kasvuympärisöni Etelä-Pohjanmaan raamattuvyöhykkeellä tihkui armollisuutta. Kuva Jumalasta oli myös kuva armosta. Laki oli taustalla ikäänkuin itsestään selvyytenä. Aivan kuten Juutalaisuus viimeiseen asti suojelee Jumalan nimeä, myös oma kokemukseni lapsuudessa ja nuoruudessa oli, että Synti oli yhtä kuin Jumalan loukkaaminen. Yhteisö eli Jumalan kasvojen edessä. On ollut vaikea selittää tätä ilmiötä muualla Suomessa. Pois muutto olikin eräänlainen shokki.

Matkaa on nyt tehty 50 vuotta ja kokemukseni on yhä sama. Armon varassa mennään ja siksi yhä liputan kotiseurakuntani ja Luterilaisen kirkon puolesta. Kun nuorena lähdin mukaan seurakunnan toimintaan, ajatus oli että ihminen tarvitseee seurakuntaa ja sinne tulisi kutsua lisää väkeä. Tuolla tiellä olen yhä koska 70% suomalaisista on vielä Kirkon piirissä ja kokee jollain tasolla tarvetta kuulua siihen. Luterilaiset arvot ovat heille tärkeitä ja ne ovat portti sisälle seurakunnan yhteyteen jos se osataan käyttää hyväksi. Tämä antaa yhä mahdollisuuden kutsua ihmisiä Jumalanvaltakunnan todellisuuteen. Tutustamaan Jeesukseen ja hänen seurakuntaansa.

Se että Kirkkoni sisällä on  valtavia erimielisyyksiä, ei vaikuta millään tavalla siihen kuka Jeesus on. Luterilaisuuden skismat ja riidat eivät koskaan tule kaatamaan Kristuksen todellista kirkkoa, siihen ei kykene mikään puulaaki tai ry tässä maailmassa. Mikään ihmisen luoma ei pysty turhentamaan Evankeliumia.

Kirkko on siis vain välikappale ja työkalu Jumalalle. Seurakunta on taas yhteisö ja Kristuksen ruumis. Kaikki Kristuksen omat muodostavat yhden maailmanlaajuisen seurakunnan ja sillä on merkitystä. Sen jäsenyys merkitsee jotain ja sen takuumiehenä ja päänä on Jeesus itse. Tämä on syy miksi voin olla rauhassa luterilainen, koska todellinen identiteettini lopultakin rakentuu Jeesuksen varaan, ei ihmisen nimellä nimetyn kirkon varaan. Näin on laita kaikkien kirkkojen ja yhdistysten.

Mitä tämä sitten merkitsee? Sitä että voin keskittyä evankeliumin työhön ja noudattaa omaa kutsumustani rakentaa oman paikkakuntani Seurakuntaa. Tavoittaa ihmisiä sen yhteyteen jotta he voisivat oppia tuntemaan Jeesuksen.


1 kommentti

New Wine-kesäjuhla, latausta seurakuntaan

himoslaaksoLaskeutuminen  Himoksen mökkikylään on suoritettu ja oma reviiri on tsekattu. Askelmerkit pääteltalle ja seminaaripaikoille on aseteltu ja kesäkonfa voi alkaa. New Winen kesätapahtuma on meille paikka, josta haemme latausta seuraavan talven Majatalo-iltoihin ja touhuamiseen omassa seurakunnassamme. Oma seurakunta ja sen rooli on entisestään vain korostunut vuosien mittaan. Oman hengellisen elämän hoitaminen on yhtäkuin oman seurakunnan  eteen työn tekeminen. Kyse on siitä että Jumalan valtakunnan työ ei ole sooloilua ja opillista painimista omissa oloissa vaan yhteispeliä, jossa jokaisella seurakuntalaisella on jotain annettavaa toisilleen.  Jeesus korostaa Kristittyjen yhteyttä ja  Hän jäähyväisrukouksessaan rukoilee, että opetuslapset olisivat yhtä niinkuin Jeesus ja Isä ovat yhtä.  Joh. 17:11-23

Kesäjuhla kerää yhteen ihmisiä erilaisista yhteisöistä rakentumaan ja vahvistumaan Pyhän Hengen läsnäolossa ja Jumalan kasvojen edessä. Keskiössä Jeesus ja kaikki mitä hän on tehnyt ihmistä varten. Ylistys, Rukouspalvelu ja opetus, kaikki tähtäävät siihen, että sunnuntaina täältä lähtee kotiin, omaan seurakuntaan ja arjen keskelle tavallisia arjenkristittyjä varustettuna Jumalan Sanalla ja Pyhällä Hengellä.

Oma taipaleeni kokousteltan takaosasta, teltan etuosaan on kestänyt kuusi vuotta. Takana oli hyvä aluksi ihmetellä ja seurailla mihin olimme itsemme työntäneet. Lapset hakivat omaa paikkaansa omissa kanavissaan. Esirukouksen saaminen omalle kohdalle ja oma ylistäminen  on muodostunut vähitellen tärkeämäksi ja siksi istumapaikka on vähitellen siirtynyt eteenpäin lähemmäs musikantteja ja rukouspalvelua.

New Wine kesäjuhla on sopivalla tavalla turvallinen ja samalla hieman jalat irti maasta tapahtuma niin, että karismaatikko ja perusluterilainen etsijä  sopivat hyvin samaan tilaan.  Edessä voi ylistää kädet kohti taivasta pelkäämättä, että joku tuijottaa ja takaosassa voi työntää rauhassa käsiään syvemmälle taskuun ja odotella puheiden alkua. Rento tunnelma ja väljä ohjelma auttavat sulattelemaan kaikkea kuultua ja nähtyä. New Wine on niitä harvoja Hengellisiä tapahtumia, joissa lasten ja nuorten tapahtumiin panostetaan yhtä hyvin kuin aikuistenkin ohjelmaan. Lasten ohjelmat ovatkin niin suosittuja että kanavat pursuilevat yli ja ohjaajia tarvitaan joka vuosi lisää.

Blogitaivaan väkeä on Himoksen taivaallisissa tunnelmissa muitakin kuin allekirjoittanut ja odotettavissa lienee raporttia useamman ihmisen toimesta.


3 kommenttia

Johtamisen tuska

Suomalainen kristillinen kenttä on omalla tavallaan hauras ja haavoittuvainen. Luterilainen kirkko kamppailee julkisuuskuvansa kanssa yrittäen löytää tietä takaisin jäsenistönsä sydämeen. Luterilaisen kirkon sisällä erilaiset liikkeet etsivät itseään ja haalivat sisäänsä niitä harvoja aktiiveja, jotka vielä kuluttavat kirkkorakennusten saranoita.

Vapaat suunnat, Helluntailiike etunenässä kipuilevat myös vanhenevan ja harvenevan jäsenistön kanssa. Vanhat toiminta mallit eivät vedä väkeä entiseen malliin. Vanhoillisuuden  leima painaa repussa.

Tilanne on ajautunut siihen, että maahamme on noussut vanhojen liikkeiden puristuksessa uusia itsenäisiä seurakuntia, joiden jäsenistö hakee toimivampaa yhteisöä ympärilleen. Uudet liikkeet koetaan uhkana sillä niiden toimintakulttuuri poikeaa totutusta. Nuoripolvi hakee näin rajojaan ja me vanhat emme ymmärrä  uuden kulttuurin kieltä.

Vaikka näyttää siltä että vanhojen kirkkojen ja uusien yhteisöjen välinen ongelma on teologinen ja opillinen, totuus on kuitenkin se että suurin ongelma on yhteisöllisyyden kriisi maassamme. Kirkon sanoma ei kantaudu enää kaduille ja kujille.

Ratkaisevaan osaan nousee johtajuus. Johtajuus, joka uskaltaa määritellä toiminnan rajat ja mallit uudelleen. Kristillinen kirkko on alunperin luonteeltaan ulospäin suuntautunut ja uusille alueille hakeutuva liike. Valitettavasti sen luonne on aikojen saatossa muuttunut säilyttäväksi ja paikallaan pysyväksi. Sen jäsenistön sisäinen motivaatio toimia ja levittää evankeliumia on muuttunut ulkoisiksi toimintamalleiksi ja motivaatio on muuttunut ulkoisten vaatimusten täyttämiseksi. Maailman muuttuessa ympärillä, kirkko unohtanut omat radikaalit juurensa.

Uusien syntyneiden itsenäisten liikeiden ongelmaksi on noussut oikeassa olemisen kulttuuri. Siellä ”me vastaan muut”-johtaminen näkyy kaikkein selvimmin.Tukea omalle ajattelulle haetaan erilaisista oppirakennelmista, jotka kyllä parhaimmillaan suojelevat oikeaa uskoa mutta pahimmillaan hajottavat ja tuhoavat rakkaudettomuudellaan.

Pieni Suomi on uusille yrittäjille  houkutteva maallistunut länsimaa, jossa on paljon paikkaansa etsiviä ihmisiä. Täältä on helppo löytää otollinen kuulijajoukko ehdottomalle totuudelle. Suomesta on tullut uusi lähetyskenttä. Valitettavasti vain moni tulija pakenee jotain ja tarvitsee sanomalleen uuden kuulijakunnan tai rahoitus lähteen. Yhden johtajan yhteisöä, joka pitää vain omaa toimintamalliaan oikeana pitää varoa, sillä rakkaudettomuus, joka siihen on rakennettu sisään, ei täytä missään muodossa Kristuksen lakia. Usein nämä yhteisöt hajoavatkin kun johtajan valheellinen julkisuuskuva tulee julki. Ihmeteltävän usein näiden johtajien ongelmaksi paljastuu oman seksuaalisuuden traumat ja väärinkäytökset alaisia kohtaan. Oma hengellinen kamppailu seurakunnan edessä hävitään koska totuus omassa elämässä on kärsinyt tappion. Jumalan edessä se on kestämätön tilanne.

Aina uuden syntyminen ei ole kuitenkaan pahasta. Silloin kun uusi yhteisö alusta asti tekee työtä yhteisen näyn eteen ja sietää erilaisuutta, luo yhteyksiä ulospäin eikä kalastele muiden seurakuntien jäseniä tietoisesti itselleen, vaan tuo uusia sieluja Kristuksen maailmanlaajuiseen seurakuntaan, niin silloin ollaan oikeilla jäljillä. Tällaiset yhteisöt ovat tunnettuja siitä että ne harrastavat hyvän tekemistä koko seurakunnan voimin. Musiikki ja kaikki muukin tekemisen kulttuuri nousee nykypolven sielunmaisemasta ja se mikä koetaan turhaksi uskalletaan jättää pois, niin että keskiössä on Jeesus ja armo. Tällainen yhteisö sietää virheitä ja uskaltaa myös keskustella niistä. Läpinäkyvyys kaikessa toiminnassa on tärkeää. Silloin se kestää myös sen, että ihmiset ovat yhä syntisiä, myös Johtajat. Nöyryys ja palveluhenki onkin näiden, useinpalava sieluisten johtajien tunnusmerkki.

IMG_2623Maamme hengellinen tyhjiö tulee täyttymään jollain. On omissa käsissämme täyttyykö se Evankeliumilla Jeesuksesta vai jollain uuspakanallisuudella.

Jos Jeesus tulisi nyt tänne, olisi Suomi mitä otollisin paikka rikkoa jälleen perinnäissääntöjä, parantaa sairaita ja julistaa:     -Jumalan valtakunta on tullut lähelle! Seurakuntien johtajat, ajatelkaapa sitä.

 

 

 


2 kommenttia

Minun seurakuntani

Tämä otsikko vainoaa minua vuodesta toiseen. Mietin, että merkitseekö se omistamista vai kuulumista. Olen nykyisin seurakuntani luottamuselimissä jäsenenä ja aktiivinen maallikko. Mutta ruuhkavuosina yhteys seurakuntaan oli hyvin ohut ja oli katketa lähes kokonaan. Samalla myös kuva Jumalasta oli vääristyä.

Mutta mitä nuo kaksi asiaa ilmentävät minusta nyt seurakuntalaisena. Omistanko jollain tapaa omaa seurakuntaani. Vai olenko jäsen, jolla on jonkinlainen rooli seurakunnassa, jonka joku muu omistaa. Jos näin on, kuka on omistaja.

Valtakunnallisesti, ulkoapäin tarkasteltuna, on vaikea sanoa kuka käyttää valtaa kirkossa. Seurakunnissa vallankäyttö on keskitetty kirkkoherralle ja luottamushenkilöille, mutta kirkon hallinnollisia linjoja ja niiden vetäjiä on vaikea havaita. Piispat, papit, hiippakunnat ja kirkolliskokoukset ovat suloisessa sekamelskassa sosiaalisen ja tavallisen median kommenttikentissä ja kirkosta irralliset henkilöt ja tekijät sekoittavat soppaa lisää.  On selvää, että kun seurakunta virkoineen on etääntynyt ihmisistä palvelulaitokseksi, myös ihmisten rooli seurakunnan jäseninä hämärtyy. Jos jäsenyydestä puuttuu tunne, että oma panos ei ole tärkeä tai merkittävä seurakunnalle on se helppo jättää huomiotta ja sopivan kimmokkeen tultua jopa erota kirkosta tajuamatta oikestaan sitä, että samalla erotaan jostain, joka on osa omaa ympärillä olevaa yhteisöä.

Joskus, jopa  kaupan jäsenyys on tuntunut merkittävämmältä kuin se, että kuulun seurakuntaan. Sen jäsenyyden kautta tulee kontakteja toisiin ihmisiin sekä taloudellista merkitystä. Valitettavasti vain etukortti ei pelasta ketään. Mutta kuukausittain tilille kolahtava bonus, olkoonkin, että se on palautusta  kalliista ruuasta ja palveluista, tuntuu se mukavalta ja menee säästöön kun muuten ei palkasta jää mitään käteen menojen jälkeen.

Kaupassa käynti perustuu tarpeeseen ja riippuvuuteen kun omalla takapihalla ei ruokaa kasva eikä ompelukone enää surraa vaatteita kodinhoitohuoneessa. Samalla tavalla ihmisen tulisi olla riippuvainen seurakunnasta. Jumala tarkoitti, että meillä olisi ympärillämme yhteisö, jonka kautta Kristus voi kohdata meidät. Hoitaa, lohduttaa ja parantaa. Seurakunta itsessään ei pelasta ketään, mutta tässä arjen myllerryksessä se on tarkoitettu olemaan heikon ja rikotun ihmisen pelastusvene, joka pitää meidät armossa ja pelastuksessa kiinni.

Mutta mikä menee pieleen ja miksi seurakunta ei näyttäydy tällaisena pelastusveneenä. Millainen on oikea pelastusvene?

IMG_20140306_084059

Oikeassa pelastusveneessä on airot jokaiselle penkkiriville ja töitä tarjolla jokaiselle penkinpäässä istuvalle. Vene ei liiku minnekään, ellei veneessä istujat tartu airoihin.  Seurakunta ei ole passiivinen merellä kelluva lautta, joka ajelehtii tuulten ja merivirtojen armoilla. Seurakunta on toimiva ja aktiivinen yhteisö, joka etenee ja pelastaa veneeseen kaikki veden varaan joutuneet. Ilman tätä aktiivista toimintaa vene ei täyty soutajista. Päinvastoin se tyhjenee, koska se ei etene kohti pelastusta ja nekin ihmiset jotka ovat olleet kyydissä hyppäävät pois.

Pelkästään se, että on meillä seurakunta ja sielä tarjolla airot ja vene, ei tuo ihmisiä seurakuntaan ja pelastukseen. Jonkun on tartuttava ensimmäisenä airoihin ja annettava kasvot yhteisölle ja oma työpanoksensa, jotta vene liikkuisi. On huhuiltava ja etsittävä muita, jotka tahtovat pelastua päästä mukaan. Seurakunnalle on määriteltävä kasvot ja merkitys, jotta se havaittaisiin myrskyn, jota maailmaksi kutsutaan, keskeltä ja sillä tulee olla selkeä ja näkyvä sanoma, jotta ihmiset ymmärtävät minne se on matkalla. Sen on oltava niin houkutteleva, että sen kyydistä ei halua jäädä pois. 

Lienee turhaa muistuttaa että Seurakuntavenekin tarvitsee navigointiapua, ravintoa, lämpöä ja valoa. Ilman Pyhää Henkeä ja Raamattua on paraskin vene eksyksissä ja ilman suuntaa. Silloin ei soutajienkaan määrä auta matkalaisia yhtään vaan vähitellen soutajat nääntyvät ja palastusveneestä tulee pahimmillaan kuolemanloukku matkalaisille.

Kun puhumme seurakunnasta puhumme silloin evankeliumista ja Kristuksen ruumiista maan päällä. Siksi vastaamme kaikesta hänelle ja saamme samalla vastauksen siihen kuka omistaa seurakunnan ja kenelle minä kuulun.


9 kommenttia

Pelastusvarmuutta keskellä seurakuntaa

Jäin pohtimaan kahta Ilkan kahta aikaisempaa blogia, jossa hän prosessoi lukemaansa ja kuulemaansa blogimuodossa. Ilmaan jäi roikkumaan itselleni kaksi tuttua ja tärkeää teemaa. En varsinaisesti käy tässä vastaamaan Ilkalle vaan paremminkin puntaroin mitä pelastusvarmuus ja seurakunta yhdessä minulle avaavat sanaparina.

Illalla nukkumaan mennessä, juuri ennen nukahtamista käy usein niin, että mielessä pyörinyt ongelma tai ajatus saa jonkinlaisen ratkaisun tai vastauksen. Mietin illalla  pelastusvarmuutta ja itsevarmuutta siltä kannalta kuin Ilkka ne rinnasti. Nuo kaksi asiaa kun eivät edes sanaleikin tasolla oikein asettuneet itselleni rinnakkain tai vastakohdiksi. Ne ovat minulle kaksi eri asiaa. Mutta jos käännän tuon itsevarmuuden hengelliseksi ylpeydeksi, joka nostaa ihmisen muiden yläpuolelle saa asia aivan uuden ulottuvuuden.

Luin aamulla jutun Savonsanomien nettisivulta Tsekkiläisestä kaverista, joka ihmetteli miten suomalaiset uskaltavat luottaa toisiinsa ja jättää tavaroita julkisilla paikoilla naulakoihin tai tanssilavalla juomamukin ikkunan reunalle ilman että tavarat häviävät tai mukeihin syljetään. Hän ihmetteli myös kuinka ihmiset palauttavat löytötavarat poliisille ja sitä kautta oikeille omistajilleen. Juttu tarjosi selitykseksi suomalaisten keskinäisen tasa-arvon ja tasaisen tulonjaon. Vaikka olemme peruskateellista väkeä, olemme suurin osa kansasta samalla viivalla elämämme kanssa. Tasa-arvo synnyttää keskinäistä luottamusta. Seurakunnan yksi olemus on luottamus niin Jumalaan kuin myös ihmisiin. Luottamus saa alkunsa Jumalan hyvyydesta ja rakkaudesta. Armo asettaa meidät tasa-arvoisiksi, koska olemme kaikki sitä vailla! Toisaalta, jos armoa aletaan säätelemään ihmisen toimesta, siitä tulee lyömäase.

Jumalan edessä me olemme kaikki samalla viivalla. Uskovien elämä on kilvoitusta, jossa olemme tasa-arvoisia, meillä ei ole itsellämme mitään ja uskonkin saamme Pyhän Hengen lahjana. Olimmepa synnintunnon syövereissä tai riemuitsemassa armon saaneneina onnemme kukkuloilla, vain Kristuksen kautta ja hänen verensä peseminä voimme saada pelastuksen ja iankaikkisen elämän itsellemme. Siihen ei vaikuta omat tunteemme tai mitkään ennalta laaditut armon tai autuuden järjestykset. Armo tulee Jumalan äärimmäisen rakkauden teon seurauksena ilmaisena mutta ei halpana. Sen uskominen ja omistaminen on Jumalan tahto ja sen tyhjäksi tekeminen synti!

Tuo viimeinen ilmaisu on raju väite. Mutta jos käännän asian esille niinkuin F.G. Hedberg kehottaa (22.8.1844) äitiään: ”Mitä kurjempi ja arvottomampia me olemme, sitä lujemmin ja lapsellisemmin pitää meidän turvautua siihen armoon ja vanhurskauteen, jonka meidän Jeesuksemme on meille ansainnut ja jo kasteessa meille ilmaiseksi lahjoittanut. Tämä tietenkin täytyy uskoa, muutoinhan teemme Jumalan armon valheeksi, josta suuresta synnistä Jumala Kristuksen tähden meitä varjelkoon!”

Jään miettimään tuota kaikkea edellä kirjoitettua ja syntiä käsitteenä. Mietin myös, että mikä on se kipukohta johon yksittäinen kristitty törmää. Jos uskon Jumalaan ja Jeesukseen niin miksi en uskoisi myös armoa osakseni. Miksi on vaikea uskoa itseään kelvolliseksi ottamaan armo vastaan. Paavali piti itseään kaikkein suurimpana syntisenä ihmisenä vainottuaan Jeesuksen seuraajia ja kieltäessään näin Messiaan. Paavali oli ollut lain suhteen mitä vanhurskain ja tunnollisin ihminen mitä oli elänyt. Mitään virhettä Jumalan lain suhteen hänestä ei ole löydettävissä silti hän piti itseään syntisenä. Mitä on siis se kun havaitsemme silti olevamme syntisiä Jumalan edessä?

Vai onko  kuitenkin kyse  vielä syvemmästä epäilystä eli onko Jumalaa edes olemassa. Uskon että tämä jälkimmäinen on se nykyihmisen suurin ongelma. Usko Jumalaan, on loikka tuntemattomaan ja se on mahdollista vain antamalla Jumalalle ohjat omaan elämään. Se on halua tehdä parannus eli mielenmuutos. Se on oman syntisyyden ymmärtämistä. Tästä seuraa muutos, joka pitää meidät Jumalan yhteydessä. Voima tähän tulee Jumalalta. Usko Jeesukseen on Isän lahjoista suurin.

viljaaSeurakunta on paikka, jossa tuo parannuksen teko on mahdollista. Seurakunta yhteisönä muodostaa Kristuksen ruumiin niin koko maailman tasolla kuin paikallisesti. Silloin puhutaan kaikista uskovista ilman kirkkokuntarajoja. Tässä olemmekin yhteisönä rampauttaneet tätä Kristusruumista hajottamalla kristikunta riidoilla erikokoisiin kioskeihin. Mutta sielä missä keskitytään riitojen sijasta Jeesukseen, tapahtuu yhä ihmeitä ja ihmisiä tulee pelastuksen tielle.

Seurakunnan pitäsikin parhaimmillaan olla koti jossa ihminen tulisi hengellisesti ravituksi ja kohdatuksi joka elämän tasolla. Seurakunnan tulisi näkyä ja kuulua ympäristöönsä. Jeesus tulisi kirkastua seurakunnan toimesta.

Seurakunnan keskeisin tehtävä onkin evankeliumin julistaminen ja opettaminen. Siis pelastaa ihmisiä Jumalalle. Seurakunnan keskellä ihmisen tulisi tuntea että täällä Jeesus elää ja täällä jaksan uskoa ja omistaa pelastuksen itselleni.