Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


Jeesus on hyvä paimen!

kruuunu

Vivamossa roikkuu seinällä yksinkertainen ja karu asetelma. Tyhjä risti ja orjantappurakruunu. Minulle tuo asetelma kuvaa kaikessa karuudessaan evankeliumin, ilosanoman yksinkertaisuutta. Kärsimyksellään ja kuolemallaan Jeesus sovitti kaikki maailman synnit yhdellä kertaa. Kaikki on sovitettu. Ei tarvita enää uhreja ja välikäsiä jotta kelpaisimme Jumalalle. Vain sen että otamme tuon sovituksen vastaan. Vain sen, että sanomme Jeesus on Herrani ja sovittajani ja uskoa se todeksi.

Ajelimme torstaina pojan kanssa käymään Kainuussa. Veimme siemenperunoita mummolaan ja kunnostimme samalla kasvihuoneen pottuja varten. Matkalla juttelimme konservatiivissuudesta ja uskosta. Keskustelumme tiivistyi yhteen ilmaisuun ”Jeesus on hyvä paimen”. Jeesus paimentaa meitä ailahtelevaisia lampaita ja etsii meitä. Hyvä paimen ottaa eksyneetkin lampaat aina takaisin. Tulimme siihen tulokseen, että se riittää hyvän teologian pohjaksi.

Elämme outoja aikoja. Mummolassa jätimme potut portaille ja eristäydyimme aittaan. Ukki vilkutti ikkunasta ja mummo antoi ohjeita ulko-oven raosta. Kaikessa korostui erottautuminen ja vetäytyminen. Mummola on ollut aina se paikka, jossa on saanut levähtää ja olla vapaasti. Tavallaan niin se oli nytkin vain yhteys oli poikki. Sisälle ei saanut mennä porisemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Illalla lämmitin rantasaunanan ja kävin avannossa. Siinä samalla kuuntelin Pitkänperjantain messuja internetin kautta. Noista lähetyksistä, vaikka ne hyviä olivatkin puuttui elävä yhteys. Puuttui ehtoollisen nauttiminen toisten ihmisten kanssa.

Jeesuksen koetteluksen hetki osui Getsemaneen, jossa hän jäi yksin monella tavalla. Opetuslapset eivät jaksaneet valvoa ja tietoisuus siitä, että hän menettäisi yhteyden Isään, Jumalaan olisi pian totta. Laskeutuminen tuonelaan toisi mukanaan yksinäisyyden ja täydellisen eron kaikista. Jotta meidän yhteytemme Jumalaan palautuisi, oli Jeesuksen katkaistava omansa ja ryhdyttävä synniksi, täydelliseksi eroksi Isästä. Sitä on kuolema ilman Jumalaa. Tätä todellisuutta on hyvä miettiä näin lankalauantaina ja koronakeväänä.


8 kommenttia

Äänten meren majakka välähti päässäni

Pääsiäisyön Tuomasmessu oli ehtinyt ehtoolliseen. Istuin kaverini kanssa Mikaelinkirkon parvella. Sillä puolella parvea ei muita ollut. Ylhäällä oli tilaa laulaa vanhaa laulua oikein ääneen!

”Väsyneet sielut nyt tulla saa…”

Alhaalla oli messukansaa kirkon täydeltä, yli 700 ihmistä. Väki veisasi komeasti, me siinä mukana, monta metriä ylempänä. Kaverini lauloi puhtaalla nuoren naisen äänellä; minä yritin pysytellä samalla aallonpituudella omallani, joka ei ollut oikein toipunut taannoisesta flunssasta. Laulaessani katsoin epäluuloisesti mikrofoneihin, jotka törröttivät messukansan päiden yläpuolella. Mikrofonit imivät sisäänsä kaikki äänet, jotka kirkossa soivat. Yle oli vahvasti läsnä; messua taltioitiin radioon.

Hankkiuduin sitten ehtoolliselle minäkin. Jonot kiemurtelivat hitaasti.

– Herran ehtoollista saa neljältä alttarilta, sanoi hyvin vanha tai ainakin hyvin ruttuinen mummo minulle, kun tulin ovesta kirkkosaliin. Vastasin jotain myöntävää ja päädyin mukaan jonoon jonnekin sen keskivaiheille. Voiko ehtoollisjonossa etuilla? Ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Sain leipäpalan ja sormustimellisen viiniä. Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri.

Laskin ehtoollispikarin tarjottimelle ja lähdin tallustelemaan kirkon etuosaan. Messubändi ThomasGroove alkoi soittaa Riihikirkkohymniä. Sovitus oli jännästi jatsi. Voi ei, tätä olisi hienoa olla mukana soittamassa! Nappasin parit valokuvat ja kärsin sielussani. Kameran sijaan olisin paljon mieluummin ollut bändin cajonin kimpussa. Rytmilaatikko kun seisoi virkaheittona siinä vieressä. Cajonisti soitti juuri mandoliinia.

Ja kyllä! Aivan yllättäen ThomasGrooven ylikapellimestari nousi flyygelin äärestä ja antoi paikkansa toiselle soittajalle. Tuosta noin vain kesken kappaletta. Siinä oli tilaisuuteni.

– Hei, voinko mä ihan vähän kolistella cajonia? kuiskasin.

Yhtyeen pomo nyökkäsi ja hymyili.

Kirkossa hiiviskelevä tuomasmessuhiippari muuttui silmänräpäyksessä iloiseksi pääsiäispupuksi, joka loikki alttarille cajonin päälle. Hyppäsin rytmiin mukaan. Seurailin djembensoittajan menoa ja kuuntelin, mitä hauskaa muut bändin jäsenet improvisoivat. Monen bändin jäsenen kanssa olen soitellut kaikenlaista, mutta en ikinä ennen juuri ThomasGrooven kanssa. Se on messubändien messubändi! Äänten meri aaltoili kirkossa, minä kelluin cajonilla mukana. Ja juuri siinä kohdassa majakka välähti päässäni: Yle on vahvasti läsnä; messua taltioidaan radioon.

Pitäisiköhän sittenkin takoa tätä cajonia ihan pikkasen hellemmin!

Vähitellen Riihikirkko hiljeni. Ehtoollinen saatiin loppuun. Luovutin paikan cajonin päältä ja siirryin seurakunnan puolelle laulamaan loppulaulua.

”Miksi hiivit hänen haudalleen? Hän ei ole enää täällä.
Etkö aamun huomaa valjenneen? Hän ylösnoussut on.”

Bändin johtaja oli taas flyygelin ääressä. Jossain välissä hän kääntyi kahdeksasosatauon ajaksi minua kohti ja näytti peukaloaan. Ylöspäin se törrötti.

Alkaa näyttää siltä, että kaikki Tuomasmessut ovat jollakin tavalla parhaita. Pääsiäisyön Tuomasmessu oli tällä tavalla paras.

Hän on ylösnoussut!