Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Kenen leipää syöt

Toisinaan mietin, voiko ihminen, joka on saanut maistaa Jumalan rakkautta, kääntyä pois Jumalasta. Mieleen tulee muuan illallinen aika monen vuoden takaa.

– Kenestä se oikein puhuu? kysyi Pietari kuopukselta.
– Ei mitään hajua.
– No kysy, sulle hän voi vastata ymmärrettävästi.
Kuopus nojautui pomoa vasten.
– Herra, kuka se on?

Huoneessa tuoksuivat mausteyrtit. Lammas oli vadilla, vadille oli valunut rasvaa. Porukka rupatteli. Ensin kaikki ihmettelivät, kuka kumma tästä jengistä muka olisi kavaltaja. Koska kukaan ei tuntenut sydämessään pistosta, jutunaiheet vaihtuivat kepeämpiin. Vain Pietaria asia tuntui kiinnostavan. Minäkö, joka häntä niin paljon rakastan!

Pomo katseli ympärilleen. Hän näki, että juuri se valittu oli ajatuksissaan. Ei näyttänyt riivatulta. Pikemminkin laskelmoivalta. Kulautti välillä viiniä kupista.

– Minä kastan palasen leipää ja annan sen hänelle, pomo kuiskasi kuopukselle sen verran lujaa, että Pietarikin kuuli.

Niin pomo otti leivän, sen jonka oli juuri äsken siunannut, mursi, kasteli lampaanrasvaan ja ojensi. Juudas havahtui ajatuksistaan ja otti palasen vastaan pomon omista sormista.
– Kiitos.
– Minkä teet, tee se pian.

Juudas otti leipäpalan ja pisti suuhunsa. Yskähti. Kulautti kurkkuunsa juuri äsken siunatun viinin jämät, nousi ja lähti. Mitä ihmettä pomo oli horissut ruumiista ja verestä.

Pomo katsoi, kun Juudas meni ja ovi sulkeutui. Yksitoista jäljelle jäänyttä jatkoivat tarinointiaan. Toisinaan näiden jutut suorastaan ärsyttivät, mutta nyt, tässä hiipivän tuskan keskellä sydämessä tuntui äkkiä erityinen lämpö.

– Sinne meni. Mutta noudattakaa te tätä käskyä: Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen teitä rakastanut. Siitä kaikki tuntevat teidät minun seuraajikseni, että te rakastatte toisianne.

Vaikka pomo pidätettiin vielä samana iltana, hän ehti puhua monia tärkeitä ajatuksia. Se valittu sai maistaa samaa kuin kaverinsakin, mutta teki mitä teki.

Itse mietin, millähän aterioilla olen istunut, mitä suuhuni laittanut. Mietin, voiko sellainen ihminen, joka on saanut maistaa Jumalan rakkautta, kääntyä pois Jumalasta.

Mainokset


8 kommenttia

Äänten meren majakka välähti päässäni

Pääsiäisyön Tuomasmessu oli ehtinyt ehtoolliseen. Istuin kaverini kanssa Mikaelinkirkon parvella. Sillä puolella parvea ei muita ollut. Ylhäällä oli tilaa laulaa vanhaa laulua oikein ääneen!

”Väsyneet sielut nyt tulla saa…”

Alhaalla oli messukansaa kirkon täydeltä, yli 700 ihmistä. Väki veisasi komeasti, me siinä mukana, monta metriä ylempänä. Kaverini lauloi puhtaalla nuoren naisen äänellä; minä yritin pysytellä samalla aallonpituudella omallani, joka ei ollut oikein toipunut taannoisesta flunssasta. Laulaessani katsoin epäluuloisesti mikrofoneihin, jotka törröttivät messukansan päiden yläpuolella. Mikrofonit imivät sisäänsä kaikki äänet, jotka kirkossa soivat. Yle oli vahvasti läsnä; messua taltioitiin radioon.

Hankkiuduin sitten ehtoolliselle minäkin. Jonot kiemurtelivat hitaasti.

– Herran ehtoollista saa neljältä alttarilta, sanoi hyvin vanha tai ainakin hyvin ruttuinen mummo minulle, kun tulin ovesta kirkkosaliin. Vastasin jotain myöntävää ja päädyin mukaan jonoon jonnekin sen keskivaiheille. Voiko ehtoollisjonossa etuilla? Ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Sain leipäpalan ja sormustimellisen viiniä. Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri.

Laskin ehtoollispikarin tarjottimelle ja lähdin tallustelemaan kirkon etuosaan. Messubändi ThomasGroove alkoi soittaa Riihikirkkohymniä. Sovitus oli jännästi jatsi. Voi ei, tätä olisi hienoa olla mukana soittamassa! Nappasin parit valokuvat ja kärsin sielussani. Kameran sijaan olisin paljon mieluummin ollut bändin cajonin kimpussa. Rytmilaatikko kun seisoi virkaheittona siinä vieressä. Cajonisti soitti juuri mandoliinia.

Ja kyllä! Aivan yllättäen ThomasGrooven ylikapellimestari nousi flyygelin äärestä ja antoi paikkansa toiselle soittajalle. Tuosta noin vain kesken kappaletta. Siinä oli tilaisuuteni.

– Hei, voinko mä ihan vähän kolistella cajonia? kuiskasin.

Yhtyeen pomo nyökkäsi ja hymyili.

Kirkossa hiiviskelevä tuomasmessuhiippari muuttui silmänräpäyksessä iloiseksi pääsiäispupuksi, joka loikki alttarille cajonin päälle. Hyppäsin rytmiin mukaan. Seurailin djembensoittajan menoa ja kuuntelin, mitä hauskaa muut bändin jäsenet improvisoivat. Monen bändin jäsenen kanssa olen soitellut kaikenlaista, mutta en ikinä ennen juuri ThomasGrooven kanssa. Se on messubändien messubändi! Äänten meri aaltoili kirkossa, minä kelluin cajonilla mukana. Ja juuri siinä kohdassa majakka välähti päässäni: Yle on vahvasti läsnä; messua taltioidaan radioon.

Pitäisiköhän sittenkin takoa tätä cajonia ihan pikkasen hellemmin!

Vähitellen Riihikirkko hiljeni. Ehtoollinen saatiin loppuun. Luovutin paikan cajonin päältä ja siirryin seurakunnan puolelle laulamaan loppulaulua.

”Miksi hiivit hänen haudalleen? Hän ei ole enää täällä.
Etkö aamun huomaa valjenneen? Hän ylösnoussut on.”

Bändin johtaja oli taas flyygelin ääressä. Jossain välissä hän kääntyi kahdeksasosatauon ajaksi minua kohti ja näytti peukaloaan. Ylöspäin se törrötti.

Alkaa näyttää siltä, että kaikki Tuomasmessut ovat jollakin tavalla parhaita. Pääsiäisyön Tuomasmessu oli tällä tavalla paras.

Hän on ylösnoussut!


7 kommenttia

Pyhä kahvipaussi

Jos Jeesus asettaisi ehtoollisen nyt ja Suomessa, niin millaisen ehtoollisen hän asettaisi? On vaikeata kuvitella hänen sanovan, että nauttikaapas minun muistokseni puoli sormustimellista viiniä ja semmoinen… hmm… kuiva jauhotuote, jolle Aatamikaan ei olisi keksinyt nimeä.

Ei, Jeesus sanoisi, että nauttikaa muistokseni säännöllisesti mukillinen hyvää kahvia (kofeiinitonta juomavaliota noudattaville ja muille teeskentelijöille on tarjolla rooibosta). Miettikääpä seurakunnan tuntemuksia, kun rovasti Hilvo on ehtinyt kolmen vartin saarnansa loppupuolelle ja sakastista kiemurtelee saliin kahvin tuoksu. Siinä messussa ei muita suitsukkeita tarvita.

Entäs se leipä? Tietenkin korvapuusti (myös gluteeniton ja laktoositon). Miettikääpä seurakuntaa siinä Jumalan edessä. Jumalalla olisi täysi oikeus, melkein velvollisuus antaa itse kullekin seurakuntalaiselle kipakka tillikka. Mutta mitä syntiset saavat? Uunituoreen korvapuustin. Olisi muuten vähän toista kuin nykyään.

Seurakunta kokoontuisi kuppeineen ja puusteineen yhteisen pöydän ääreen. Saarnan opetukset olisivat hyvässä muistissa. Kirkossa kuuluisi kova pulina.

– Kylläpä rovasti puhui tänään hyvin, kehuu mummo.
– Älä muuta virka, Jumalan hyvyys tuli saarnassa esiin kaikessa loistossaan, vastaa perheenisä kolmivuotias sylissään. Lapsella on kanelia suupielessää.
– Ja huomasitteko, että Hilvo viittasi Koiviston Ilkan tiistaiseen blogiin, laajentaa opiskelijatyttö keskustelua.
– Jaa-a, millaistahan mahtaa olla Jeesuksen kanssa Taivaassa, kun ehtoollispöydässä on näin mukavaa, alkoi mummo tuumia ääneen.

Jos nyt jollain meni öylätti väärään kurkkuun näiden pohdintojeni takia, niin muistutanpa vain, että Raamatun mukaan alkukirkon ehtoollinen oli oikea yhteinen ateria. Ehtoollisen vietto tosin meni pian rappiolle: ”Teidän kokoontumisenne eivät ole oikeaa Herran aterian viettämistä, koska jokainen syö omia ruokiaan, niin että toinen on nälissään ja toinen juovuksissa”, motkotti Paavali korinttilaisille. Tämmöiseen ei kahvi-ehtoolliskäytännössä sorruttaisi. Talo tarjoaa.

Erityisinä juhlapyhinä Jumalan ja seurakunnan yhteyden ateriassa olisi ekstraa. Esimerkiksi ystävänpäivää edeltävänä sunnuntaina nautittaisiin korvapuustin kanssa lasillinen lattea, jonka pinnalle on taiteiltu sydän.

* * *

Kahvia ja kahvilakulttuuria Blogitaivaalla: IlkkaJuha, Heikki


6 kommenttia

Pyhä ehtoohetki

Hengellisessä tilaisuudessa oli pari tuttavapariskuntaa, yksi lapsonen ja yksi minulle tuntemattomampi kaveri. Tapahtumapaikkana oli nukkavieru kellarihuone. Koska puhuimme englantia, en tietenkään voi olla varma, mitä kaikki puhuivat. Sen ymmärsin, että ensin muutamat kertoivat olleensa kaduilla rukoilemassa ihmisten puolesta.

– Hei, saadaanko me rukoilla sun puolesta.
– Äää, eee, mjoo, no okei.
– Onko sulla joku vaiva, jonka parantumiseksi me voitaisiin rukoilla.
– Ei.
– Ai jaa, no onko sulla jotain murheita?
– Ei.
– Jaa, no voi että… Mitäs me sitten rukoillaan?
– En mä vaan tiedä. Te ehdotitte.
– No jos sitten rukoillaan muuten vaan.

Kaikilla oli hauskaa, kun ruodittiin hengellisiä katutaisteluja.

Sitten alettiin soittaa ja laulaa. Ylistämiseksi sitä kutsutaan. Laulu kaikui kellarihuoneen seinissä. Yksi kaveri soitti kitaraa, toinen bongoja ja minulla oli conga. Ajauduin soittaessani äärimmäisen rauhallisuuden ja hurjan jännityksen sekasotkuun. Minä en ehkä osaa hiljentyä pitkäjänteisesti muuta kuin soittamalla. (Niin niin, näsäviisaat, ei sitä välttämättä voi hiljentymiseksi kutsua!) Mutta siinä minä istuin congan kanssa ja kolistelin. Ylistys-rukous-rummuttellesani vilkuilin välillä bongistia. Hän se on semmoinen ammattilainen. Välillä hän rummutti. Välillä menimme ihan samassa rytmissäkin. Välillä hän hautasi kasvonsa käsiinsä. ”No niin, nyt minä taas kolistelin niin pieleen, että tuota alkoi itkettää”, murehdin minä.

Toisaalta on mahdollista, että kaveri myös rukoili välillä. Hengellisessä tilaisuudessa kun oltiin.

Mutta mistäs minä sen tiedän?

No, rummutin taas vähän ja ehdin taas rauhoittuakin. Kuuntelin muitakin. Kitaristi on tosi hyvä. Puhumattakaan läsnäolleesta naisväestä, joka laulaa vain vähän paremmin kuin oikeat enkelit. Tällä porukalla on soitettu ja laulettu ja rukoiltu ennenkin.

Sitten yllätti ehtoollinen. En tiedä, miten tilanteeseen päädyttiin, mutta äkkiä kitaristi ojensi eteeni pienen puunpalan päällä murretun ehtoollisleivän. Kyllä, ehtoollisleipä oli justiinsa sitä miltä se näyttikin. Jeesus ei ehkä sanonut: ”Tämä piparkakku on minun ruumiini. Ottakaa ja syökää.” Mutta piparkakku siinä oli ja sitä minä otin. Ja koska kellari oli Kristillisen raittiusseuran talon kellari, viininä oli mehua. Sekoitussuhde 1 + 7.

En usko, että meidän kellariehtoollisemme oli yhtään vähemmän ehtoollinen kuin missä tahansa kirkossa nautittava ehtoollinen.

Istuttiin vielä siinä. Äkkiä kuulin bongistin äänen:
– Saanko mä siunata sua?
– Äää, muavai, mjoo, no joo.

Kömmin seisomaan. Siinä olin, kädet taskussa ja silmät kiinni. Kaveri rukoili puolestani. Olen Jumalan rakas poika. Jumala pitää luovuudestani. Jumala pitää koko ajan minua kädestä. Niin minulle rukoiltiin. Tuntui niin hyvältä, ettei moni ymmärräkään.

Ja ehkei se sitten ollut hirmukiukkuinen minun rytmisistä kokeiluistanikaan. Siis bongisti, eikä varmaan Jumalakaan.

WP_20150115_008


9 kommenttia

Eväät jäi kotiin

Nuotio oli jo palanut tovin, kun kaverukset alkoivat miettiä ehtoosyötävää. Päivän patikointi oli ollut pitkä ja rasittava. Oli jo nälkä ja keho etsi sopivaa makuupaikkaa.

Jokainen oli luvannut ottaa mukaan osan yhteisistä retkitarpeista, yksi teltan, toinen retkipatjat, kolmas eväät. Eväät!

” Ne oli kyllä valmiina paketoitu, makkarat ja juomat, mutta ei niitä näy repussa. Ne on jääneet kotiin. Pöydälle. Kiireessä.
Sorry, veljet!”

Korvat eivät suostuneet uskomaan viestiä: eväät jäivät kotiin! Syyttävät katseet tuijottivat mies parkaa, joka harmissaan penkoi reppunsa pohjia: eikö siellä todella ollut mitään, muruakaan, mitä voisi syödä.

No? Löytyykö mitään? Epätoivoiset katseet seurasivat vähintään yhtä epätoivoista miestä.

Repun pohjalta löytyi kuivunut leipä, viime retkeltä reppuun jäänyt. Löytyi myös vajaa pullo viiniä, ties miltä matkalta repun taskuun unohtunut. Tässä on kaikki: kuivunut leipä ja vähän viiniä! Ja onpa täällä vielä tyhjä kuksa.

Nuotio paloi iloisesti vähemmän iloisten miesten keskellä. Ehtoo alkoi lähestyä.Jotain oli saatava tyhjään mahaan.

Miehet istuivat alas ja alkoivat jakaa vähäisiä eväitä. Kuiva leipä murrettiin kolmeen osaan. Viini kaadettiin kuksaan ja kukin sai kastaa leipäpalansa hapantuneeseen juomaan. Kuksa kiersi mieheltä miehelle kunnes leipä oli syöty loppuun. Loppuviini tasattiin hiljaisuudessa. Sanat olivat tarkertuneet kuivaan leipään.

Niukan ehtooaterian jälkeen he katsoivat toisiaan. Harmi oli laantumassa. Koeteltu ystävyys palasi takaisin silmiin…ja viimein sanoihin:

Veljet, ystävyytemme on pitoja parempaa. Ei anneta yksien eväitten sotkea tätä ystävyyttä. Paastotaan yhdessä, jos se on tarpeen. Mutta tänään olemme saaneet nauttia murretun leivän ja jaetun viinin yhteyttä.

Ehtooateria, ehtoollinen, ystävyyden malja ja leipä. Kuinka usein opetuslapset olivatkaan jakaneet eväitään Jeesuksen kanssa pitkillä matkoilla: autiomaassa, vuorilla, Jordanin rannoilla, Juudean pölyisillä kujilla. Ja juuri ennen kuolemaansa Jeesus vielä kerran nautti yhteisen aterian ystäviensä kanssa: yhteyden ja siunauksen ateria, sovituksen malja, terveeksitekemisen murrettu leipä.

En voi olla vertaamatta tätä aikamme steriiliin ehtoolliskäytäntöön. Ja silti, siinäkin on siunaus eli Herra itse läsnä meille sovitusta ja terveyttä jakamassa.