Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


8 kommenttia

Äänten meren majakka välähti päässäni

Pääsiäisyön Tuomasmessu oli ehtinyt ehtoolliseen. Istuin kaverini kanssa Mikaelinkirkon parvella. Sillä puolella parvea ei muita ollut. Ylhäällä oli tilaa laulaa vanhaa laulua oikein ääneen!

”Väsyneet sielut nyt tulla saa…”

Alhaalla oli messukansaa kirkon täydeltä, yli 700 ihmistä. Väki veisasi komeasti, me siinä mukana, monta metriä ylempänä. Kaverini lauloi puhtaalla nuoren naisen äänellä; minä yritin pysytellä samalla aallonpituudella omallani, joka ei ollut oikein toipunut taannoisesta flunssasta. Laulaessani katsoin epäluuloisesti mikrofoneihin, jotka törröttivät messukansan päiden yläpuolella. Mikrofonit imivät sisäänsä kaikki äänet, jotka kirkossa soivat. Yle oli vahvasti läsnä; messua taltioitiin radioon.

Hankkiuduin sitten ehtoolliselle minäkin. Jonot kiemurtelivat hitaasti.

– Herran ehtoollista saa neljältä alttarilta, sanoi hyvin vanha tai ainakin hyvin ruttuinen mummo minulle, kun tulin ovesta kirkkosaliin. Vastasin jotain myöntävää ja päädyin mukaan jonoon jonnekin sen keskivaiheille. Voiko ehtoollisjonossa etuilla? Ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Sain leipäpalan ja sormustimellisen viiniä. Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri.

Laskin ehtoollispikarin tarjottimelle ja lähdin tallustelemaan kirkon etuosaan. Messubändi ThomasGroove alkoi soittaa Riihikirkkohymniä. Sovitus oli jännästi jatsi. Voi ei, tätä olisi hienoa olla mukana soittamassa! Nappasin parit valokuvat ja kärsin sielussani. Kameran sijaan olisin paljon mieluummin ollut bändin cajonin kimpussa. Rytmilaatikko kun seisoi virkaheittona siinä vieressä. Cajonisti soitti juuri mandoliinia.

Ja kyllä! Aivan yllättäen ThomasGrooven ylikapellimestari nousi flyygelin äärestä ja antoi paikkansa toiselle soittajalle. Tuosta noin vain kesken kappaletta. Siinä oli tilaisuuteni.

– Hei, voinko mä ihan vähän kolistella cajonia? kuiskasin.

Yhtyeen pomo nyökkäsi ja hymyili.

Kirkossa hiiviskelevä tuomasmessuhiippari muuttui silmänräpäyksessä iloiseksi pääsiäispupuksi, joka loikki alttarille cajonin päälle. Hyppäsin rytmiin mukaan. Seurailin djembensoittajan menoa ja kuuntelin, mitä hauskaa muut bändin jäsenet improvisoivat. Monen bändin jäsenen kanssa olen soitellut kaikenlaista, mutta en ikinä ennen juuri ThomasGrooven kanssa. Se on messubändien messubändi! Äänten meri aaltoili kirkossa, minä kelluin cajonilla mukana. Ja juuri siinä kohdassa majakka välähti päässäni: Yle on vahvasti läsnä; messua taltioidaan radioon.

Pitäisiköhän sittenkin takoa tätä cajonia ihan pikkasen hellemmin!

Vähitellen Riihikirkko hiljeni. Ehtoollinen saatiin loppuun. Luovutin paikan cajonin päältä ja siirryin seurakunnan puolelle laulamaan loppulaulua.

”Miksi hiivit hänen haudalleen? Hän ei ole enää täällä.
Etkö aamun huomaa valjenneen? Hän ylösnoussut on.”

Bändin johtaja oli taas flyygelin ääressä. Jossain välissä hän kääntyi kahdeksasosatauon ajaksi minua kohti ja näytti peukaloaan. Ylöspäin se törrötti.

Alkaa näyttää siltä, että kaikki Tuomasmessut ovat jollakin tavalla parhaita. Pääsiäisyön Tuomasmessu oli tällä tavalla paras.

Hän on ylösnoussut!


8 kommenttia

Kuule minun ääneni

WP_20150206_016

Niin siinä kävi, että kaiken valokuvaamisen jälkeen päädyin myös soittohommiin Mikaelinkirkossa. Tai paukutushommiin. Mikäs sitä djembeä paukuttaessa, mutta kun tilapäisen sekaorkesterimme piti tehdä myös sound check.

– Juha, voitko puhua jatkuvasti jotain siihen ykkösmikrofoniin, kysyi kitaristi-miksaaja.

Katselin mikrofonia epäluuloisesti. Katselin kirkkoon kertyvää väkeä vielä epäluuloisemmin. Miksi minä, joka olen rasittavuuteen asti taitava alvariinsahöpöttäjä, hukkaan äkkiä jokaisen järkevän sanan. Ja jopa järjettömän.

– Hyvä kirkkoväki, teemme sound checkiä ja minun pitää nyt jutella tähän mikrofoniin, vaikka…

– Juhaaaa, voitko puhua siihen mikrofoniin lujaa!

– Lujaa!? VOI HYVÄT IHMISET, NYT MINUN PITÄÄ ALKAA HUUTAA TEILLE!

– Niin lujaa, että ääni lähtee kiertämään.

Juuri sillä hetkellä tajusin, että koska kitaristi-miksaaja on hyvä ystäväni, niin se on mikrofoni, joka on viholliseni numero yksi. Katsoin mikrofonia uudelleen, nyt tosi kiukkuisesti.

– N-Y-T   J-O-S   M-U-L-L-A   O-L-I-S-I   R-A-A-M-A-T-T-U   N-I-I-N   K-Y-L-L-Ä   K-U-U-L-I-S-I-T-T-E   S-A-N-A-A! informoin kirkkoväkeä.

– Eiku lujaa!

En purskahtanut itkuun. Huokaisin ja avasin suuni kitapurjeeseen asti. Kohta kyllä kuuluu kiertoa.

Ja juuri silloin tapahtui jotain vapahtavaa. Minun ei tarvinnutkaan enää huutaa. Äänet taisivat mennä ojennukseen. Ääniä on niin vaikeaa ymmärtää.

Soittokaveri siinä vieressä seisoi ihan hiljaa. Äänekkään sisäisen tuskani hetkellä en muistanut, että minulla oli kerrottavana terveisiä hänelle, oikeastaan tuntemattomalle ihmiselle.

Jo edellisenä päivänä oltiin soittamassa Mikaelin talvipäivillä. Yhdessä välissä huomasin soittokaverin istuvan vähän syrjemmässä. Jokin minussa liikahti, ikään kuin olisi kuulunut hiljainen ääni.
”Tuolle täytyy nyt ehdottomasti sanoa jotain rohkaisevaa”, tuumasin.
”Äh, se on vain flunssan jäljiltä vähän väsy”, vastatuumasin.

Hengellisissä tilaisuuksissa sattuu ja tapahtuu aina – ainakin minulle – sen verran, että koko rohkaisemisen ajatus jäi kaiken muun jalkoihin. Seuraavana päivänä ajatus palasi mieleeni, ja vähän myöhemmin kuulin että soittokaverille oli tullut muutoksia työelämään. Mutta enhän minä siinäkään tilanteessa voinut mitään rohkaisevaa sanoa, kun siinä oli muuta porukkaa niin paljon. Enkä oikeita sanojakaan siinä löytänyt.

Muistin rästissä olevat rohkaisun sanat vielä messun aikanakin. Soittokaveri istui yksin etupenkissä, kun minä vielä vähän maalailin äänimaisemaa djembellä. Muistin ja unohdin.

Illalla, pitkän viikonlopun jälkeen istuin kotona sohvalla. Muistelin kaikkea kuultua ja soitettua. Harmitti, että basso oli konstaillut; ilahdutti, että djemben kanssa oli mennyt mukavasti. Silloin muistin taas rohkaisutehtävän. Jotain täytyisi soittokaverille Facesssa kirjoittaa. Harmitti, kun kutsu sanomaan jotain oli aivan selvä, mutta kun sanan sanaa ei Yläkerrasta annettu.

Istuin tietokoneen alla ja kiemurtelin. Miksi minä, joka olen rasittavuuteen asti taitava alvariinsahöpöttäjä, hukkaan äkkiä jokaisen järkevän sanan.

No kun sanaakaan ei kuullut, päädyin metatason viestiin:

”Heip. Mulle tuli jo srk-talolla semmonen olo, että mun tarttis sanoa sulle jokin rohkaisun sana. Mutta kun mä en saanut sitä sanaa, pelkästään fiiliksen.”

Manailin mielessäni, että kaikkea sitä tulee kirjoitettua vieraalle ihmiselle. Vietin muutaman tuskallisen minuutin keskenäni sohvalla. Äkkiä näytölle ilmestyi vastaus:

”Tiedätkö, siinä kun istuin kirkossa rukoilin koko ajan, että Jumala jotenkin vastaisi niihin kaikkiin ajatuksiin ja asioihin, mitä mielessä pyörii. Että jollekin tulisi joku sana tai jotain – eli kiitos, että kuitenkin sanoit tästä! Kyllä se Jumala kuulee.”

Teki mieli huutaa ihan vähän kovempaa kuin Mikaelinkirkon mikrofoniin. Jee, juuri näin se Jumala toimii. Ja juuri näin minä aina viivyttelen.

Sitä tulee helposti pyydettyä: – Jumala, voitko puhua jatkuvasti jotain.

Itse asiassa tulee komennettua: – Jumalaaaa, voitko puhua lujaa! Niin lujaa, että äänesi lähtee kiertämään.

Kuinka lujaa Jumalan täytyy huutaa, että minä kuulen ja ymmärrän? Ja toimin.

Kuulin Jumalan puheen koko ajan. Aivan selvästi. Eikä Hänen tarvinnut edes huutaa.