Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


Jätä kommentti

Supersankarirummutusta – muistikuvia New Winesta 2

NWdjembeAloituspäivän ilta New Wine -tapahtumassa oli jo pimennyt. Olin laulanut ääneni miltei käheäksi iltatilaisuudessa. NW:ssa minun tekee usein mieli myös soittamaan. Kun on hyvä meno, olisi kiva itsekin kolistella jotakin. Laulaminenkin NW:ssa, yhdessä ison porukan kanssa on tosi hienoa, mutta soittamaan… No, ehkä jonakin päivänä tarvitsevat tuuraajaa basson varteen tai djembeen. Kitaran kanssa en niin suurelle seurakunnalle ala.

Myöhemmin illalla vaihtelin puolivillaisia viestejä ystävän kanssa Facessa. Vaikka en ollut näpytellyt ystävälleni soittohaaveista yhtään mitään, ystävältäni kolahti viesti: ”Maria sanoi, että sillä on djembekin mukana ihan sinua varten, joten tervemenoa musisoimaan huomenna klo 10.30.”

Harkitsin asiaa vajaat kaksi sekuntia. Kyllähän sitä aina silloin tällöin tulee tilaisuuksia soitella eri seurakunnissa, mutta että New Winessä! Eikä edes tavallisen juhlakansan kanssa vaan Sankarien ja vieläpä Supersankarien kanssa. ”Joo, tulen minä.”

Seuraavana aamuna olin siis djemben kanssa ison muksuryhmän – pitkälti yli sadan alakouluikäisen – edessä. En onneksi yksin niin jännään paikkaan joutunut. Oli kolmen hengen orkesteri, ja parina seuraavana aamuna meitä oli jopa kaksi perkussioiden soittajaa.

Aikuisten aamuohjelmasta alkoivat laulut raikua. Mietin, jyrääköhän ison teltan äänentoisto meidät ja muksut kokonaan. On surullista, jos lasten laulu hukkuu naapurien ylistykseen. No, aloitettiin lasten kanssa vähän myöhässä. Sankarit ja Supersankarit olivat mukana ensimmäisestä tahdista lähtien. Oletteko koskaan kuulleet, millainen ääni lähtee, kun tusina tusinaa lasta avaa suunsa – ihan ilman äänentoistoa? Harvatukkaisen rumpalin ponnarikin hulmuaa semmoisen äänen voimasta.

New Winen ylistykset ovat olleet minulle tärkeitä. On voinut laulaa niin kovaa kuin sielu sietää – tai tarvitsee. Ehkä minun piti todellakin harkita se vajaat kaksi sekuntia ennen kuin päätin alkaa supersankarirummuttamaan. Hetkeäkään en katunut.

Pakkohan minun on vähän hengellistää tätä soittohommaa. En minä ollut edes rukoillut, että pääsisin soittamaan NW:ssä. Mutta luulenpa, että Isä Taivainen tiesi toiveeni. Ja vastasi sitten juuri Hänelle ominaisella tavalla. Yllättävästi. Ei isolle lavalle vaan minulle oikealle lavalle. Ja kyseessähän ei siis ollut rukousvastaus vaan haavevastaus.

Taidanpa tässä siis alkaa ankarasti haaveilla, että olisipa mukavaa bassotella alkavan syksyn mittaan. Raportoin aikanaan, tuliko haavevastausta. Eläköön supersankaribassottelu!

Mainokset


8 kommenttia

Kuule minun ääneni

WP_20150206_016

Niin siinä kävi, että kaiken valokuvaamisen jälkeen päädyin myös soittohommiin Mikaelinkirkossa. Tai paukutushommiin. Mikäs sitä djembeä paukuttaessa, mutta kun tilapäisen sekaorkesterimme piti tehdä myös sound check.

– Juha, voitko puhua jatkuvasti jotain siihen ykkösmikrofoniin, kysyi kitaristi-miksaaja.

Katselin mikrofonia epäluuloisesti. Katselin kirkkoon kertyvää väkeä vielä epäluuloisemmin. Miksi minä, joka olen rasittavuuteen asti taitava alvariinsahöpöttäjä, hukkaan äkkiä jokaisen järkevän sanan. Ja jopa järjettömän.

– Hyvä kirkkoväki, teemme sound checkiä ja minun pitää nyt jutella tähän mikrofoniin, vaikka…

– Juhaaaa, voitko puhua siihen mikrofoniin lujaa!

– Lujaa!? VOI HYVÄT IHMISET, NYT MINUN PITÄÄ ALKAA HUUTAA TEILLE!

– Niin lujaa, että ääni lähtee kiertämään.

Juuri sillä hetkellä tajusin, että koska kitaristi-miksaaja on hyvä ystäväni, niin se on mikrofoni, joka on viholliseni numero yksi. Katsoin mikrofonia uudelleen, nyt tosi kiukkuisesti.

– N-Y-T   J-O-S   M-U-L-L-A   O-L-I-S-I   R-A-A-M-A-T-T-U   N-I-I-N   K-Y-L-L-Ä   K-U-U-L-I-S-I-T-T-E   S-A-N-A-A! informoin kirkkoväkeä.

– Eiku lujaa!

En purskahtanut itkuun. Huokaisin ja avasin suuni kitapurjeeseen asti. Kohta kyllä kuuluu kiertoa.

Ja juuri silloin tapahtui jotain vapahtavaa. Minun ei tarvinnutkaan enää huutaa. Äänet taisivat mennä ojennukseen. Ääniä on niin vaikeaa ymmärtää.

Soittokaveri siinä vieressä seisoi ihan hiljaa. Äänekkään sisäisen tuskani hetkellä en muistanut, että minulla oli kerrottavana terveisiä hänelle, oikeastaan tuntemattomalle ihmiselle.

Jo edellisenä päivänä oltiin soittamassa Mikaelin talvipäivillä. Yhdessä välissä huomasin soittokaverin istuvan vähän syrjemmässä. Jokin minussa liikahti, ikään kuin olisi kuulunut hiljainen ääni.
”Tuolle täytyy nyt ehdottomasti sanoa jotain rohkaisevaa”, tuumasin.
”Äh, se on vain flunssan jäljiltä vähän väsy”, vastatuumasin.

Hengellisissä tilaisuuksissa sattuu ja tapahtuu aina – ainakin minulle – sen verran, että koko rohkaisemisen ajatus jäi kaiken muun jalkoihin. Seuraavana päivänä ajatus palasi mieleeni, ja vähän myöhemmin kuulin että soittokaverille oli tullut muutoksia työelämään. Mutta enhän minä siinäkään tilanteessa voinut mitään rohkaisevaa sanoa, kun siinä oli muuta porukkaa niin paljon. Enkä oikeita sanojakaan siinä löytänyt.

Muistin rästissä olevat rohkaisun sanat vielä messun aikanakin. Soittokaveri istui yksin etupenkissä, kun minä vielä vähän maalailin äänimaisemaa djembellä. Muistin ja unohdin.

Illalla, pitkän viikonlopun jälkeen istuin kotona sohvalla. Muistelin kaikkea kuultua ja soitettua. Harmitti, että basso oli konstaillut; ilahdutti, että djemben kanssa oli mennyt mukavasti. Silloin muistin taas rohkaisutehtävän. Jotain täytyisi soittokaverille Facesssa kirjoittaa. Harmitti, kun kutsu sanomaan jotain oli aivan selvä, mutta kun sanan sanaa ei Yläkerrasta annettu.

Istuin tietokoneen alla ja kiemurtelin. Miksi minä, joka olen rasittavuuteen asti taitava alvariinsahöpöttäjä, hukkaan äkkiä jokaisen järkevän sanan.

No kun sanaakaan ei kuullut, päädyin metatason viestiin:

”Heip. Mulle tuli jo srk-talolla semmonen olo, että mun tarttis sanoa sulle jokin rohkaisun sana. Mutta kun mä en saanut sitä sanaa, pelkästään fiiliksen.”

Manailin mielessäni, että kaikkea sitä tulee kirjoitettua vieraalle ihmiselle. Vietin muutaman tuskallisen minuutin keskenäni sohvalla. Äkkiä näytölle ilmestyi vastaus:

”Tiedätkö, siinä kun istuin kirkossa rukoilin koko ajan, että Jumala jotenkin vastaisi niihin kaikkiin ajatuksiin ja asioihin, mitä mielessä pyörii. Että jollekin tulisi joku sana tai jotain – eli kiitos, että kuitenkin sanoit tästä! Kyllä se Jumala kuulee.”

Teki mieli huutaa ihan vähän kovempaa kuin Mikaelinkirkon mikrofoniin. Jee, juuri näin se Jumala toimii. Ja juuri näin minä aina viivyttelen.

Sitä tulee helposti pyydettyä: – Jumala, voitko puhua jatkuvasti jotain.

Itse asiassa tulee komennettua: – Jumalaaaa, voitko puhua lujaa! Niin lujaa, että äänesi lähtee kiertämään.

Kuinka lujaa Jumalan täytyy huutaa, että minä kuulen ja ymmärrän? Ja toimin.

Kuulin Jumalan puheen koko ajan. Aivan selvästi. Eikä Hänen tarvinnut edes huutaa.