Blogitaivas

”Riisu kengät, maa jolla seisot on Herran. Pyhää ja puhdasta maata. Katso ja kuuntele hiljaa, vaikka paljon et ymmärtää saata. Paina pääsi, maa jolla seisot on Herran. Hän itse puhuu ja kuulee, koskettaa meitä kuin viljaa. Sillä Jumalan pelloilla tuulee”…

Tämän laulun sanat ovat ydintä ja soineet päässäni nyt muutaman päivän ajan! Saattaneet ajattelemaan kauniita, hyviä ja herkkiä ajatuksia –  kiitollisena kohti Jumalaa!

Vetänyt minua puoleensa kaikin tavoin herkistäen ja sitten Tapio laittaa syksyn väreissä hehkuvan Suomalaisen järvimaiseman kuvan! Onnellinen hän, joka saa asua niin lähellä luontoa kuin tuo maisema saa uskomaan. Kaupungit eivät ole ihmisen paikkoja. Jumala itsekin todistaa luomansa tärkeyttä ihmisille, pyytää viljelemään ja varjelemaan ja muistuttaa sitäkin kautta Kuka on kaiken Alku ja Lähde, Ikuisesti Oleva.

”Joskus ajaton kohtaa ajan, silloin Jumalan aavistaa. Joskus rajaton rikkoo rajan, silloin Pyhä koskettaa”.!

 Vielä on aikaa vuoden vaihteeseen, mutta olen ajatellut sitä kuutta vuotta jonka blogitaivas tulee täyttämään ja omaa osaani siinä. Todeta että on iällisestikin kohta 6 vuotta vanhempi kuin olin aloittaessani, silloin kun minut mukaan kutsuttiin. Vieläkö Jumalan tuuli minun pelloillani tuulee?

”Joskus palavan pensaan lailla Luoja kasvonsa paljastaa. Joskus puhuu HÄN SANOJA VAILLA! Silloin PYHÄ KOSKETTAA”

Mieleeni tulevat usein jotkin Raamatun lauseet jotka sitten haen Raamatusta ja katson kokonaisuutta, etten aivan omiani kirjoittelisi –  tai puhuisi! Pyydän myös että Herra Itse, olisi mukanani, ilman häntä ei pelloillani tuule.

Kiitos Jumalalle että saamme asua täällä pohjanperukoilla ja Hän kaikessa armossaan on antanut meille uskollisesti herätyksen aikoja ja pitänyt meistä ja maastamme hyvää huolta. Meidän ei ole tarvinnut olla ilman Sanaa!

”Joskus kaatuvat vanhat kaavat, Tuomas Mestarin nähdä saa. Tarttuu käteen ja tuntee haavat. Silloin PYHÄ KOSKETTAA!”

Minulla on aina vaan useammin epävarma tunne, ymmärränkö itse koska pitää lopettaa tämä kirjoittaminen, mutta sitten haen taas apua. Tai Jumala yllättää.?!

Ajattelen kaikkia niitä lukemattomia Herran palvelijoita, jotka ovat lähteneet jos minkäkinlaisiin oloihin siitä palosta, joka heidän sydämissään vaikuttaa, ja niitäkin, iäkkäitä henkilöitä jotka Jumala on kutsunut kotimaan työhön ja jotka iäkkäinäkään eivät lopeta.

Tiedän että lupaus, ettei Jumala kutsumistaan eikä armolahjoaan kadu on alunalkaen tarkoitettu Juutalaiselle kansalle, valitulle, ja tulee kerran sekin toteutumaan. Mutta uskon myös, että jotenkin voimme me pakanatkin,, jotka olemme saaneet tulla kutsutuksi Kristityiksi, luottaa tuohon lupaukseen kun, ja jos, tahdomme Jeesusta seurata.

Meidän entinen ihana pappimme, Ari, piti luentoa roomalaiskirjeestä aikoinaan, mutta nyt kun luin sitä jälleen oikein sisälukuna niin Hallelujaa! 10-12! Ja siellä 11 luvun lopussa toistuu jälleen tuo ihana ja lohdullinen lupaus jakessa 29 ts. itse asiassa jakeista 25-36 on sitä samaa toivon sanomaa! Ja 12 luvussa rohkaisevia sanoja ja neuvoja kaikille ajoille, siis myös meille.

Niinpä. Ei hän kutsumistaan, eikä armolahjojaan kadu. Tavalla tai toisella saamme kulkea Herran Jeesuksen jalanjäljissä ja tavalla tai toisella Hänestä kertoa ja todistaa! Niin kauan kuin Hän sen ajan meille antaa. Siis:

”Riisu kengät, maa jolla seisot on Herran. Pyhää ja puhdasta maata. Katso ja kuuntele hiljaa, vaikka paljon et ymmärtää saata. Paina pääsi, maa jolla seisot on Herran, Hän itse puhuu ja kuulee. Koskettaa meitä meitä kuin viljaa. Sillä Jumalan Pelloilla Tuulee!

Sillä Jumalan Pelloilla Tuulee!

Riisu kengät:

”Sen armon perusteella, joka minulle on annettu (Paavali) sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskonmäärän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut. Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä” room.12. 3-5

Kiitos Jumalalle!

Aika kuluu nopeasti. Vielä äsken lämmittelin päivittäin mummolan rantasaunaa ja liottelin varpaitani kesävedessä jonka pinnalla aurinko leikki leikkejään. Nyt luonto on vaihtanut syystakin ylleen ja kylmenevän sään ja lyhenevän päivän vastapainona loistavat syksyn lämpimät värit. Olen toisaalta syksyihminen mutta nautin kesästä ja lämmöstä. Mitä kuumempaa on, sitä pidemmän lenkin teen Vuokatin vaaroilla. Mutta kesällä on varjonsa. Oma hengellinen elämäni kuivuu kesän auringossa samalla kun mökkiydyn mummolan rantasaunalle. Toisaalta kesän erämaataipaleet herättävät nälän saada vahvistusta ja ravintoa omaan vaellukseen. Yhteyden ja seurakunnan merkitys kirkastuu kun  kulkee yksin kesäisessä maisemassa.

Me kohtaamme Kristuksen toisissa ihmisissä. Elämä virtaa seurakunnassa ja Kristuksen omien läpi raviten kaikkia osallisia. Elämän lähde on Kristus itse Pyhän Hengen kautta.

Viime kesän pelasti omalla tavallaan tieto siitä, että NW-kesätapahtumassa oli luvassa palvelutehtävä rukouspalvelussa ja lisäksi syksyn mittaan opetusta Miesten viikonlopussa Kainuunopistolla. Nuo tapahtumat antoivat jonkinlaisen syyn pitää Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja yöpöydällä ja opiskella sanaa. Minussa toteutui se Matt 4:4 ssä oleva Jeesuksen sana ’Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee’  Sana piti minut hengissä ja myös rukouselämäni sai sen verran happea että jaksoin viedä asioitani Jumalalle ja puhua niistä hänen kanssaan.

Kristinuskon ja evankeliumin keskeinen asia on se, että Jumala tuli ihmiseksi. Jumalan ja ihmisen välistä murtui pois erottava muuri. Jumala tahtoo tulla osaksi arkeamme ja siksi ero Jumalan todellisuudesta aiheuttaa uskovassa ahdistusta ja jopa syyllistymistä. Siksi rukouselämä on aivan ehdottoman tärkeää. On ymmärrettävä että rukous on keino omakohtaiseen Jeesuksen kohtaamiseen ja ilman sitä on turha puhua Jeesuksen seuraamisesta. Rukous taas voi jäädä tyhjän hokemiseksi ellei ihminen kohtaa Jumalaa Sanan kautta. Ilman ravintoa rukouksesta ja hengellisestä elämästä loppuu puhti. En tarkoita tässä mitään tunnekokemuksia ja mielenkuohuja vaan ruukista raamatun lukemista, joka on Jumalan lapsen perusravintoa. Seurakunnissa ja yhteisöissä tulisi sanoa tämä asia selvemmin ääneen. Raamatun keskeiset teemat toistuvat Isä meidän rukouksessa, uskontunnustuksessa ja katekismuksen teksteissä jos raamattu on liian vaikea lähestyä. Myös  erilaiset hengelliset raamatuun perustuvat hartaus ja rukouskirjat ovat mainio tapa ylläpitää sitä Hengen virtausta omassa elämässään.

Olenko liian vaativa? Kääntäisin asian toisinpäin. En halua että kukaan jäisi osattomaksi siitä kaikesta hyvästä mitä Jumalan läsnäolo antaa. Jeesus sanoo että minun ikeeni on kevyt kantaa. Hän haluaa olla mukana koko ajan meidän arjessamme. Hän haluaa antaa meille levon ja rauhan kuten Raamattu lupaa. Jos muistat miten oli helpotus lapsena kun vanhempasi ottivat vastuun elämästäsi vaikka lopulta sinähän se itse kuljit oman lapsuutesi läpi. Samalla tavalla Taivaallinen Isämme haluaa että kokisimme olevamme hänen lapsiaan.

Virsi 600 on kirjoitettu natsien keskitysleirillä täysin mahdottomissa olosuhteissa. Myöhemmin Bonnhoeffer, virren kirjoittaja hirtettiin vehkeilystään Hitleriä vastaan. Vain Jumalan läsnäolo mahdollisti sen että hän kirjoitti noissa olosuhteissa virren hyvyyden voimaan ihmeelliseen suojaa….

Tämänkin, tulevan tekstin, ensimmäinen otsikko oli mielessäni:” Älkää mistään murehtiko”? (Fil.4:6 ja 7-8.)

Mutta: – Jos jokin Raamattuun kirjoitettu kehoitus on vaikea niin tämä.
Kuinka voi ihminen olla tilassa, jossa ei koskaan murehtisi varsinkaan sellainen kuin itse olen? Ja kuitenkin, mitä lähempänä tunnen olevani Jumalaa, Vapahtajaani Jeesusta Kristusta ja Pyhän Hengen läsnäoloa sen ”helpommin,” tunteen tasolla, tuo saattaa hetkeksi onnistua.

Mitä arkisempi ja kuluttavampi elämän vaihe on, sitä vaikeampaa! Nyt on remontti ohi, mutta se kesti reilusti yli sen mitä piti ja toi tullessaan lyhyet yöunet ja uskomattoman rankan uupumisen.

En ole jaksanut kuin suoriutua jotenkin, suorastaan raahautua päivästä toiseen. Mitään en ole lukenut en edes paikallista ilmaislehteä, puhumattakaan siitä kaikkein tärkeimmästä, jossa ainoassa, on todellinen Elämän Leipä! Ja se on kostautunut. Rukouselämä on ollut avun pyytämistä ilman uskon henkeä, vaikka tiedänkin että Pyhä Henki, rukoilee puolestamme silloin kun itse emme jaksa.

Sain kirjastostakin hyviä ohjekirjoja W10 mutta en ole jaksanut opiskella, mikään muu ei ole mennyt perille, kuin jollain tavalla selviytyä kustakin hetkestä.

Samaan aikaan pitkäaikainen ja hyvä avustajani on tehnyt sekä vain yhtä päivää luonani ja muuttanut myös kauemmaksi asumaan. Työmiesten lisäksi vieraat ihmiset ovat kukin tavallaan ja tyylillään käyneet ”avustamassa”. On oikeasti kauheaa olla näin riippuvainen vieraasta avusta kuin nyt olen, mutta tämä ystävä avustajani sanoi muuttonsa aiheuttaneen häelläkin kaikenlaisia ongelmia ja kutsui sitä Murbhyn laiksi (kirjoitetaankohan se noin?)

SE sai minut osittain heräämään ja ajattelemaan ettei minun tarvitse, Kiitos Jeesuksen, uskoa tuohon vaan saan olla turvallisin mielin. Silloinkin kun en turvaa tunne. Silloinkin kun tuskin olen hengissä, ja kun stressi vie muistin ja kaikki henkiset ja hengelliset lahjat.

Mutta, Jumala On! Kiitos Herralle Ja minä saan olla ”turvissa taivaan, suojaavain siipein”

Eilen oli ihmeellinen päivä! Olin laittautunut lepäämään sängylleni jotain kaipaamaan? En osannut muuta kuin avata radio Dein, tietämättä mitä sieltä voisi tulla. Usein käy niin että suljen sen uudelleen, sielläkin on ajoittain hyvin nuorisopainotteista ohjelmaa, varsinkin musiikissa. Mutta nyt!

Olen aina ollut hartaan tai enemmänkin klassisen musiikin kuuntelija, ja kuinka ollakaan tuli mitä ihaninta hengellistä musiikkia, mutta se olikin jokin toivelaulutunti. Musiikki mursi minun kuoreni, panssarini. Erityisesti vanhat hengelliset laulut! Yksi niistä toi mieleeni ihania muistoja uskoontuloni alkuajoilta.

Aikoinaan olin vastuussa hengellisistä kesäleireistä Vanajaveden maisemissa, olen tästä aikaisemminkin maininnut. Kertaan hieman. Ne olivat pääsääntöisesti tarkoitetut poliovammaisille, mutta oli siellä muitakin vammaisia. Erityisesti muistan kristityn cp vammaisen nuoren miehen joka ei pystynyt puhumaan vaan avustaja kirjoitti hänen puolestaan.

Eräänä päivänä he tulivat kysymään lukisinko tämän nuorenmiehen kirjoittaman tekstin ilta hartaudessamme? Paljon olen lukenut paljon kokenut, mutta tuo teksti oli yksi syvällisimmistä, sitä oli vaikea järkkymättä lukea, mutta siinä oli iltahartaus sellainen että ei koskettavampaa.

Toinen hengellisistä lauluista, joka kosketti sydänjuuriani, toi mieleeni vahvassa uskossa olleen ja uskostaan vahvasti ja ilolla aina todistavan naisen. Polioinvalidin, joka käveli kainalosauvojensa varassa. Hän oli yksi hyvistä laulajistamme ja lauloi silloisen Helsingin Saalemin kuorossakin. Ainakin silloin kun jaksoi.

Olen hänestä täälläkin aikonaan kirjoittanut. Hän oli se, jolle eräs Amerikkalainen ”B:H:” lupasi parantumisen suuressa kokouksessa ja tulipa oikein alas lavaltakin nostaen tämän uskonsisaren sauvat taivasta kohden luvaten tämän fyysistä parantumista. Niin ei käynyt vaan päinvastoin. Tämä Irja sisar kuoli saamaansa aivohalvaukseen joka vammautti hänet entistä pahemmin ennekuin hän kuoli.

Tämä laulu oli yksi jonka kuulin ja joka oli myös Irjan lempilauluja ja nyt yhtenä ehdokkaista tälle tekstillekin. Laulu alkaa sanoin:” Suuri rakkauden meri syntisille aukeni. Elon Herran Pyhä Veri Golgatalla virtaili. – ja kerto- Golgatalla, Golgatalla:” Se on täytetty!” Kuule huuto Golgatalla. Karitsalle kiitos soi”…

Ihanista ihanin hengellinen laulu ja muisto tästä Jeesuksen rohkeasta todistajasta, joka sai sydämeni särkymään ja itkin itkemistäni. Ja yht´äkkiä juuri siihen kohtaan missä lepäsin, kasvoilleni alkoi loistaa pilvien ja puiden välistä aivan suoraan kultainen aurinko.!!! Uskokaa tai älkää mutta se oli siinä kauan eikä valaissut juurikaan muuta kuin minut. MInä koin sen Jumalan armona ja suurena siunauksena… Kiitokseni nousi kattoa ylemmäksi, Kirkkauden ja Valkeuden Luojalle!

Siitä otsikko.

Minä oikeasti koin palaavani henkiin. Minä Koin Jumalan Armon ja Rakkauden. Hänen ihmeellisen Voimansa ja lohdutuksensa. Hänen Valonsa/ Jumalallisen Kirkkautensa joka hoiti minua, kaikkien kauniiden laulujen myötä!

Kuinka kirkasta kirkkaus olikaan, ja tuleekaan kerran olemaan! Kuinka suurenmoista on se tuhatvuotinen laulu jota taivaassa lauletaan kun lunastetut saapuvat Herransa ja Jumalansa Valtaistuimen eteen uusina luomuksina! Täynnä riemua, ylistystä ja kiitosta siitä että ovat pelastetut ja lunastetut iankaikkiseen Elämään Todellisessa Valtakunnassa, jossa ei loppua eikä kuolemaa ole!

”Sitä suurta rakkautta ei voi kieli kertoa. Taivas yhtyy kiitoksehen Pelastuksen voitosta. Golgatalla, Golgatalla. ”Se on täytetty!” Kuule huuto Golgatalla. Karitsalle kiitos soi! 

Katso puoleen veriyljän, raskaan taakan kantajan. Oven aukaisi Hän taivaan, Poisti tieltä syyttäjän. ”Golgatalla, Golgatalla ”Se on täytetty” Kuule huuto Golgatalla. Karitsalle kiitos soi!

Ylistetty olkoon Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kiitos Herralle!

Tämän aamun ensimmäinen ajatus tai pohdinta vei minut yhden Raamatun siteeratuimman lauseen äärelle. Etsi ensin Jumalan valtakuntaa. Olen itsekin tuota lausetta käyttänyt puheissa ja kirjoituksissani, mutta olenko lopulta sisäistänyt sen sanomaa ja sisältöä.

Kun kamppailemme arjen ja Jeesuksen seuraamisen välillä, kun kipuilemme sen kanssa teenkö oikeita asioita Jumalan silmissä, unohdamme kokonaan, mistä koko uskossa on kysymys. 

Jeesus tuli maailmaan sovittamaan ihmiskunnan synnin ja pelastamaan ihmiset Jumalan luo iankaikkisuuteen. Sen sijaan että yrittäisimme teoilla ja elämällämme osoittaa Jumalalle, että olemme tehneet parannuksen, odottaa Jumala että olisimme todellakin yhteydessä häneen, niin harjoittaisimmekin hänen läsnäoloaa ja etsisimme hänen tahtoaan. Niinkuin Sana sanoi Israelin ja Juudan kansalle, etsikää Minun kasvojani niin saman hän sanoo meille.

Rukoile, lue hengellisiä tekstejä ja tutki Raamattua joka päivä. Ole hiljaa aamuisin ja kuuntele mitä Jumala sinulle tänään haluaa sanoa. Kun kohtaat ihmisiä, siunaa heitä mielessäsi ja rukoile ystäviesi kanssa aina kun on mahdollista. Älä keskity itseesi vaan keskity Jeesukseen.

En osaa pukea kunnolla sanoiksi sitä mitä tällä hetkellä koen sisälläni. Tulin muutama minuutti sitten seurakunnan tilaisuudesta. Tilaisuudessa piti laulaa Jippu ja puhua Jaakko Pirttiaho mutta paikkalle tulikin Jeesus, joka puhui minulle. Toki hän puhui muillekin, koska hän puhuu jokaiselle yhdessä ja erikseen. Hän puhui siihen kipuun ja häpeään, joka itse kunkin sydämessä ja sielussa on. Hän puhui niihin haavoihin, joita elämä on viiltänyt jokaiseen meistä. Hän puhui siihen syntiin, joka meissä on. Hän tuntee ne synnit, koska hän itse on ne kantanut kerran ja kärsinyt niistä tuomion, joka olisi kuulunut minulle ja sinulle.

Niin, mietin mitä tapahtui? Jippu oli sairastunut ja flunssa oli vienyt äänen lähes tyystin. Jaakko oli ajellut päivän tietokoneensa perässä pitkin Pohjanmaata. Itse puhujana tiedän mitä sellainen valmistautuminen tekee itsetunnolle ja varmuudelle seistä sanojen takana. Jippu lausui ja rukoili oman osansa pianistin kanssa. Jaakko puhui koko sydämestään ja jakoi elämäänsä kuten Jippukin. Kauniin laulun sijasta tuli valtava määrä koskettavia sanoja, jotka hitaasti sulivat läpi kovan ihmiskuoren ja upposivat ihmisten sydämiin.

Yhdessäkään konsertissa ei ole tuossa salissa mainittu Jeesusta niin monta kertaa kuin nyt. Kun Jippu ilmoitti alussa, ettei kykene laulamaan vaan aikoo rukoilla meidän kanssamme koko illan, niin jokin ihmeellinen liikahdus ja voima meni kehoni läpi ja tajusin, että Jeesus oli  tämän takana. Hän ei halunnut, että kuuntelisimme Jipun ihanaa laulua vaan että kuuntelisimme Häntä. Hän tiesi, että pidimme Jipusta ja moni oli siksi paikalla. Jeesus kuitenkin tiesi, että illan jälkeen pitäisimme hänestä vielä enemmän. Hän tiesi, että Jippu ei rikki mene vaikka ei pystyisikään laulamaan, mutta että ilman Jeesusta me jäisimme ilman rakkautta.

Itse sain polvistua illan lopuksi vapahtajani eteen ja kuulla ne tärkeät sanat. Sinun syntisi on annettu anteeksi! Kiitos Jeesus Jipusta ja Jaakosta.

Kuva: Pauliaukusti Haapanen

Kappelimme kesätauko päättyy ja toiminta alkaa. Erämaa taival siinä suhteessa itselläni päättyy, sikäli kuin kunto antaa periksi osallistua. Halu on ja tarve kova!
Oli taas mielessäni useampikin aihe, ja toisena otsikkona myös raflaavasti ”ilmaston muutos”. Tahdoin kuitenkin ottaa pidemmän ja ajattomamman otsikon, sillä huominen on aina edessä päin. Toisaalta voisin kirjoittaa vaikka joka päivä, aiheista ei ole pulaa.

Eräänä iltana minulle tuli mieleeni ”Laupias Samarialainen.” Ehkä sen tarkoitus olikin vain rakentaa minua? En tiedä mitä siitä nyt saan sanottavaksi? Joka tapauksessa kertomus on eräs kauneimmista kuvauksista Herrastamme itsestään.

Hän ei ole lakannut kulkemasta Jerusalemista Jerikoon! Luukkaan luvussa 10, jakeissa 30-37 tästä kerrotaan.
Moni, joiden olisi odottanut auttavan ryöstettyä ja pahoinpideltyä miestä tienposkessa meni ohi. ”Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. HÄN meni miehen luo, valeli tämän haavoihin Öljyä ja Viiniä ja sitoi ne. Sitten Hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja Piti hänestä huolta.” Hän myös antoi omista varoistaan majatalon isännälle että tämä hoitaisi haavoitetun.
Tämä liikutta minua aina uudellen ja syvästi, silläkin perusteella mitä Jesaja profeetta kirjoittaa Herran kärsivästä palvelijasta. (Jes.53. 3-12)

Mitä aikaa me nyt elämme? Ylenkatsommeko Herran Jeesuksen? Hylkäämmekö hänet? Uskommeko siihen mitä ”maailma syöttää”
kaikesta siitä huolimatta mitä hän teki ja TEKEE meidän hyväksemme? Sillä Hän Oli ja on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahojen tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä että meillä rauha olisi ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut!

Ilman häntä meillä ei olisi mitään, ei ikuista elämää ei apua arkemme kiemuroissa ja vastoinkäymisissä. Ei lohtua lohduttomuudessa, ei uskoa eikä toivoa. Jos kellä ei ole lähipiirissään ketään läheistä sellaista joka joskus edes sanoisi, jos ei rakastavansa, niin ainakin pitävänsä sinusta tai minusta, niin on kuitenkin yksi! Hän Herra Jeesus Kristus, Vapahtajamme ja Lunastajamme.

Miksi tämän kirjoitan, ehkä vain omista syistäni? Olen niin kaivannut uskovien yhteyttä ja kärsin kovasta stressistä arkeni toimimattomuuden tähden. Rukoilen illoin aamuin ja päivin kaikkinaisin huokauksin ja ääneenkin. Mutta mikään ei korvaa uskon ystäviä ja seurakuntaelämää. Kuitenkin karu totuus on, kun itseltä voimat uupuvat, aktiivisuus riittää vain arkeen joka täyttää kuormallaan niin ettei muuta jaksa kuin suorittaa, niin vähätkin ystävyys suhteet kärsivät.

Jumala ON Hän Itse todistaa siitä! Kirjoissa ja kirjoituksissa, Pyhässä Hengessään ja Sanassa jotka minua murtaa. Hän on se joka On, Alusta loppuun. –  Huominen on toisin! Iankaikkisesti.

Lapselleni opetin silloin ammoin, kun hän oli vielä pieni, paljon hengellisiä lauluja ja virsiä. Yksi niistä oli:
” Oi Jumala, et hylkää pientä lasta, vaan katsot puoleheni taivahasta. Kun lapsenas suot tulla luoksesi, tää kuule nyt mun rukoukseni” Se löytyy vanhasta virsikirjasta numerolla 478 siinä on kaikkiaan 7säkeistöä, kauniit ja kaikkiin aikoihin sopivat sanat.

Kiitos Jumalalle että tuo pieni siemen sai itää ja tehdä tehtävänsä! Tänään saan kiittää Herraa siitä ja kaikesta muustakin kun ajattelen mennyttä elämäämme! Hän, Jeesus, totisesti on ollut se joka hoitaa ja on hoitanut haavoitetut. Ollut ja on uskollinen kanssakulkija joka Ei Mene Ohi, ei ketään hylkää Hän!  Edelleenkin Hän kulkee Jerusalemista Jerikoon voidakseen parantaa ryöstetyt ja haavoittuneet.

Sellainen on meidän Vapahtajamme.