Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


Jätä kommentti

Pyhyyden kokemukset

Meihin ihmisiin on vahvasti istutettu tarve kokea ja tuntea asioita. Aistimme, tunne-elämämme ja psyykkeemme ovat kuin imupaperi, joka imaisee ympäristöstään kaikki tunneärsykkeet halusimmepa sitä tai emme. Olemme empaattisia ja useimmat meistä haluavat elämässämme myötä elää muiden ihmisten rinnalla täyttä elämää. Samalla haluamme kokea onnea, iloa ja kaikella tavalla rikasta elämää. Psyykkeemme on riippuvainen kokemuksista, jotka vapauttavat onnellisuus hormoneita. Vastapuolella vaanii masennus, ahdistus ja jopa tunteettomuus. Pahimmillaan menetämme yhteyden omiin tunteisiimme. Jotkut hukkuvat katkeruuden ja vihan kaivoon menettäen vähitellen ilon elämästään ja silloin jää jäljelle ruokittavaksi vain negatiiviset tunteet.

Kun olemme tällaisia tunteella toimivia olentoja, saatamme joskus perustaa Jumala suhteemme omien tuntemuksiemme varaan. Alamme etsiä Jumalaa aivan väärästä suunnasta, omasta sisimmästämme. Määrittämme uskomme sisältöä ja kohdetta sen mukaan mitä tunnemme. Heijastamme omia tunteitamme Jumalaan ja perustelemme sitten valintoja sen mukaan mitä kuvittelemme Jumalan tuntevan ja ajattelevan. Usein näen jopa raamatuntulkintojen taipuvat sen mukaan mitä luulemme Jumalan oikeasti tuntevan asioita kohtaan. Näin syntyy epäjumala, joka näyttää erehdyttävästi aidolta. Sielunvihollinenkin kysyi ihmiseltä, onko Jumala todella sanonut noin, asettaen Jumalan sanan kyseenalaiseksi.

Tunneihmisinä jäämme joskus riippuvaisiksi erilaisista pyhyyden kokemuksista ja pyrimme etsimään ja toistamaan kaavamaisesti niitä tilanteita, joissa olemme kohdanneet Jumalan tai Jumaluuden. Tällöin katseemme kääntyy pois itse Jumalasta ja alamme omilla teoillamme ja kokemuksillamme ylläpitämään uskoamme. Useimmat itämaiset uskonnot perustuvat juuri tällaiseen ihmisten sisäisten tunteiden ja tarpeiden tutkimiseen ja niiden herättämiseen. Uushenkisyyteen, joka valtaa alaa maassamme, kuuluu juuri tällainen positiivisten ”energioiden” kanavoiminen ja niiden etsiminen omasta sisimmästämme. Mutta myös Kristinuskossa lipsahdamme helposti etsimään pelastusta kaavojen ja tekojen kautta. Alamme suorittamaan kelvataksemme Jumalalle, pelkkä armo tuntuu silloin liian helpolta tieltä pelastukseen ja anteeksiantoon.

Kun koronaepidemia alkoi ja kerroin jossain sosiaalisenmedian kanavassa ottavani ilman muuta rokotuksen, sain eräältä mieheltä kommentin, että enkö usko omaan immuniteettiini ja kehoni kykyyn vastustaa virusta. Kommentoijan taustalla oli juuri tällainen usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen kunhan hän vain herättää sisällään uinuvat kyvyt ja ominaisuudet oikeanlaisen energian avulla. Tällainen ajattelu nousee mm. budhalaisuudesta jonka opit tuntuvat kiinnostavan kovasti suomalaisia.

Jeesus, aloittaessaan toimintansa, kehotti etsimään ensin Jumalan valtakuntaa eli hankkiutumaan Jumalan läsnäoloon. Joskus tuo Jumalan läsnäolo tuntuu meissä fyysisinä tuntemuksina. Jumalan Henki aiheuttaa meidän kehossamme erilaisia tuntemuksia, jotka ovat hyvin yksilöllisiä, mutta yksikään tuntemus ei sinällään tarkoita sitä, että kun emme tunne mitään, etteikö Jumala olisi läsnä. Toisaalta kaikki tuntemukset eivät johdu Jumalasta vaan saattavat olla puhtaasti oman kehomme ja mielemme tuotoksia. Olennaista terveessä kristillisyydessä on Jumalan sanan julistus ja tuntemus. Pyhän Hengen läsnäolo kirkastaa aina Kristusta, Jeesusta. Jeesus on itse luvannut olla kanssamme maailman loppuun saakka. Eli siellä missä uskova on siellä on myöskin Jeesus. Ainoastaan jos kiellämme Jeesuksen, menetämme yhteyden häneen ja pelastukseen.

Jumalan voima ja henki tulee aina ulkopuoleltamme, eikä Jumaluutta voi löytyä meidän sisältämme. Jumalan suurin lahja on usko Jeesukseen. Meissä syntyy tunteita ja reaktioita kun kohtaamme Vapahtajamme, mutta nuo tuntemukset ja ilmiöt eivät pelasta meitä. Pyhyyden kokemukset eivät pelasta vaan meidät pelastaa yksin Jeesus.


1 kommentti

Kristus on elämä ja kuolema on voitto

Kun nuori ihminen kuolee, tuntuu se väärältä. Tuntuu kuin jotain tärkeää olisi heitetty pois, kun elämää jää elämättä. Etenkin, kun siihen liittyy sairautta ja kärsimystä, joka on syönyt elämästä ilon pois. Viime viikoina olen käynyt lyhyitä keskusteluja ihmisten kanssa, jotka eivät usko Jumalan olemassa oloon. Heidän kommenteissaan kuolema esiintyy jonkinlaisena kohtalonomaisena sattumuksena, joka vain päättää ihmisen olemassa olon. Vaikuttaa siltä, että kuoleman lopullisuus on lähes lohdunomainen asia. Päällimmäiseksi näistä keskusteluista on jäänyt mieleen se, miten tärkeää olisi tehdä ja kokea mahdollisimman paljon elämässä.

Jäin pohtimaan omaa elämääni, olenko elänyt täysillä ja saavuttanut jotain merkittävää? Mitä vielä pitäisi tavoitella. Kun katson elämääni taaksepäin näen kahdenlaisia tapahtumia.

Ensiksi niitä joissa olen itse pyrkinyt hallitsemaan elämääni. Tavoittelemaan uusia kokemuksia. Niissä kohdissa näen itsekyyttä ja epäonnistumisia. Horjumista oikean ja väärän välillä. Kokemusten tavoittelu ja omien halujen perässä meno onkin johtanut harhaan ja pimeään.

Sitten näen hetkiä, jolloin heikkoudessani olen turvannut Jumalaan. Siellä Hyvä Paimen, Jeesus on tarttunut elämääni ja johdattanut minut ihmeellisellä tavalla läpi vaikeiden asioiden ja antanut lohdun. Nuo hetket paljastavat Jumalan rakkauden minua kohtaan. Noiden tilanteiden kautta Jumalan kutsu palvelemaan on myös saavuttanut sydämeni. Siihen kutsuun sisältyy myös Jumala lupaus olla kanssani silloinkin kun en itse jaksa.

Galatalaiskirjeessä Paavali ikävöi jo Jeesuksen luokse. Hän sanoo että hänelle kuolema on voitto ja Kristus on elämä. Kristitylle elämä on jo nyt matkan tekoa iankaikkisuudessa vaikkakin se on tässä ajassa välillä tuskaisaa ja täynnä haasteita. Ruumiimme rappeutuu ja joudumme oman heikkoutemme kanssa vastakkain. Niissä hetkissä Jeesus haluaa lohduttaa ja vahvistaa meitä. Emme ole tämän maailman orjia vaan olemme hengessä vapaita. Armahdettuja ja pelastettuja ja siksi kuolema on vain välimerkki ihmiselle.


Jätä kommentti

Kuka sammutti valon tieltäni?

Vai sammuttiko?

Vai vanheninko vain itseltäni salaa? Kysyn, kuinka elää elämättömältä tuntuvaa elämää? – Vai oliko sitä ollutkaan – elämää? Kuvittelinko vain, olinko kuitenkaan osallinen? Olinko sisällä vai katselinko vain ulkopuolelta, luullen että olen? Ehkä en, mutta nyt?

Mikä aika nyt on, mihin olen päätymässä? Tätäkö ns. Elämä nyt tulee olemaan? Keneltä sitä voisi kysyä, kuka vastaisi – kuka tietäisi kertoa? Tie ei ole hukassa, on vain käynyt hankalaksi ja hämäräksi kulkea. Kysyt:” Nytkö vasta”? Niin kai, nyt? Joskus luulin näkeväni eteenpäinkin mutta nyt en näe.

Ei pimeää, mutta tuntematonta? Mihin hävisi se päivän valo? Se jonka luulin tuntevani. Se jota jotenkin taivalsin, luottaen että kaikki selviää aina kuitenkin! Tavalla tai toisella, jos sitä yleensäkään kovin mietin?? Se, joka tuntui tutulta ja jatkuvalta? Jota en nyt tunne, enkä näe.

En tiedä uskonko, mutta toivon ainakin! Älä jätä minua yksin! Kulje vielä kanssani tämä vieraaksi käynyt taival! Rauhoita mieleni ja vala uskoa, sitä samaa joka oli! Sitä etten ole hukassa, en eksynyt. Vanheneva vain, niinkuin elämä loppua kohti on.

Ehkä tähänkin tottuu? Vai tottuuko? Syrjäydynkö kaikesta mitä ennen oli ja minkä tunsin? Mikä on tämä outo tie? Itseltä hukassa? –  Vain yksi on varmaa!

Hän joka Oli ja On Iankaikkisesti, tietää kaiken, ei jätä eikä hylkää. Hänessä ei ole mitään pimeää! Hän on sammumaton valkeus! Iankaikkinen kanssakulkija, silloinkin kun itse on eksyksissä. Ei siis hätää tuntemattomassakaan maastossa.

Ole kuitenkin Sinäkin kanssani kun tie käy oudoksi! Olethan?


2 kommenttia

Mistä en aiemmin olisi kirjoittanut

Olemme kuulleet uutisista tunnetun henkilön vakavasta sairastumisesta. Joka on niin henkilökohtainen asia että sen kanssa on oltava niinkuin sanonta kuuluu ”suu säkkiä myöten”! Ainakin yksi kansanviisaus milloin mihinkin. Kun itse sairastuin 4 vuoden iässä vuonna 1950 polioon, joka oli kuin nyt tämä korona leviämässä koko maailmaan, en vielä ymmärtänyt mihin sairastuminen johtaa. Nyt on ikävuosikymmeniä takana ja tiedän.

Tiedän myös miltä tuntuu kun ihmiset ottavat vammaisuuteeni kantaa. Tosin ”elämä opettaa” jotkut lisäävät ”vaikka hitaasti kävelemään”. Minut se on opettanut ja nyt on ollut jo pitkään pyörätuolivaihe. Ja tässä välissä kaikenlaista! Myös sellaista että jotkut ovat uskoneet voivansa parantaa vammani rukouksella. Siksi aihe on minulle tuttu ja koettu kaikin tavoin. Ja toivoisin etten itse olisi  lisäämässä kenenkään vasta sairastuneen tai vammautuneen elämää millään tavalla neuvoen!

Mutta koska tunnen Raamatun ja siellä on myös paljon kohtia jossa kerrotaan ihmisten parantuneen ja tunnetuin niistä lienee Johanneksen evankeliumissa luvussa 11 kun muuan Lasarus niminen mies oli sairaana ja Jeesusta haettiin apuun!  Ja mitä sanoikaan Jeesus ensi sanoikseen:” Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi; Se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden” (käännös 1992).

Kun on elänyt vanhaksi niin on jotain oppinutkin ehkä. Armollisuutta ja hiljaisuutta. Harva paranee vaikeasta taudistaan tai vammastaan – tässä ajassa kuitenkaan. Joten sellaisen lupaaminen tekee kipeää, koska ihminen ei tiedä mikä tarkoitus toisen ihmisen elämän ”sortumisessa” tavanomaisesta on. Kyllä ihmiset, kuten minäkin, tarkoitamme hyvää kun sanomme että ”kyllä se siitä”!? Meillä uskovaisilla varsinkin on taipumusta tällaiseen lohdutteluun. Mutta vaikka hyvää tarkoittaisimmekin, niin me emme tiedä miksi Jumala sallii.

Joskus voi kuitenkin ja nimenomaan tulla julki myös se Jumalan suurempi terkoitus ja tehtävä juuri vammautumisen kautta. Tiedän omalla kohdallani sen! En pääse teille enkä aitovierille Jumalasta puhumaan enkä Jeesuksesta todistamaan. Ja muutenkin, olen vain tuntematon ja sinänsä mitätön ihminen ja kuitenkin. Tarvitsen vammaisuuteni takia avustajan jokapäiväiseen elämääni. Ja avustajat vaihtuvat. Se ei ole helppoa eikä ainakaan tunnu edistävän mitään tai että vaihtuvuudella olisi jokin tarkoitus.

Mitäs Raamattu sanokaan jostain voitosta. Mikä se oli joka kääntyi ikäänkuin päälaelleen? No oli mikä oli, mutta en koskaan olisi päässyt niin paljon todistamaan Jumalan Sanan puolesta kuin näiden vaihtuvien kautta. En tuputa, en käännytä, mutta kotini tunnustaa minun sisäisestä maailmastani. Uskostani ja toivostani. Jos joskus väsyneenä ja kivuissani toivoisinkin jo elämäni päättyvän, niin jätän kaiken suurempiin käsiin. Jumala tietää ajan ja oikean hetken.

Tärkeintä elämässä on ihmisten pelastuminen lopulliselta kadotukselta, ja Jumalalla on omat keinonsa omasta totuudestaan todistaa paremmin kuin koskaan ymmärrämmekään. Joku lienee jo arvannut että tämä teksti viittaa myös erääseen julkisuuden henkilöön kotikaupungissani. Hänet tunnetaan ammattinsa vuoksi ja uskovat etenkin, mutta tunteeko kansa? Jumala tahtoo ja tarvitsee tänäkin aikana todistajansa. JA etenkin tänä aikana ja tulevina kun kirkkokin julkisesti luopuu Jumalan tahdosta ja ilmoituksesta!

Johanneksen ihanassa evankeliumissa on lohdullisia sanoja Jeesuksen suusta. Aivan vain muutama: luku 10 jakeesta 27-30 Toivoisin että jokaisella olisi Jumalan Sana Raamattu! Johanneksen evankeliumi ainakin kannattaisi käydä lukemassa vaikka kirjastossa, – jos luonto antaisi periksi.? Jossain kohtaa (joh.11/4) Jeesus anoo:” Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden”! Joillekin armotetuille käy näinkin!!! Ei kuolemaksi vaan ELÄMÄKSI mahdollisimman monille! Kiitos Kaikkivaltiaalle ja armolliselle Jumalalle Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle! Älä Pelkää!


Jätä kommentti

Mua Jeesus rakastaa, raamattu sen ilmoittaa, #NW-Himos

Aamulenkillä toistin eilisen ja juoksin Himoksen rinteiden huipulle. Eilinen kipuaminen teki varovaiseksi ja säätelin alusta asti vauhtiani tarkemmin ja hidastin matkantekoa sitä mukaa kun rinteen jyrkkyys kasvoi. Ajattelin, että turha sitä on mitään ennätyksiä lähteä tekemään. Tärkeintä olisi päästä mäenpäälle saakka juosten. No Härmäläistä kovapäisyyttä sekin ettei voi kävellä. Mutta mäen laki lähestyi ja tossu nousi yhä ja mäki tuli voitettua. Mäen päällä ihmetys oli suuri, kun huomasin nousun sujuneen kaksi minuuttia nopeammin kuin eilen.

Noustessa mäkeä yritin pohtia sitä mitä edellinen päivä oli jättänyt käteen, kuinka kiteyttää sen mitä Jumala oli puhunut. Siinä puuskuttaessa ylöspäin takoi päässä ajatus, kuinka kaikkeen tuli lähteä levosta käsin niillä voimilla mitä oli käytettävissä ja ilman omaa ponnistelua. Oli luotettava Jumalan armoon ja johdatukseen, eikä omiin voimiin niin, että puskisi väkisin eteenpäin. Oli mentävä kärsivällisesti ja Jumalan läsnäolossa. Näin olisi mahdollista nähdä Jumalan työ ihmisissä. Elämässä olisi hyvä noudattaa samaa periaatetta kuin ylämäkijuoksussa, oli mentävä mäen jyrkkyyden ehdoilla eikä puskea väkisin samaa vauhtia, koska silloin väsymys iskee ennen maalia. Omat voimat kun ottaa huomioon, niin tulos on parempi kuin väkisin puskien.

Aamulenkin seuraus oli se, että loppu päivä meni aika kipeillä kintuilla kun alla on ollut aika pitkä juoksutauko. Taukoa on ollut myös New Wine-kesäjuhlissa ja siksi jokainen tilaisuus ja seminaari on vaatinut keskittymistä ja tuntuu, että henki ja sielu on imenyt kaiken kuin kuiva sieni itseensä. Jumala on puhutellut kaikella tasolla ja nyt tuntuu että takki on tyhjä. Päällimäiseksi tässä ja nyt jäi se että minun identiteettini on olla Jumalan lapsi ja siitä käsin saan toimia Jumalan valtakunnan parhaaksi.


Jätä kommentti

Valossa #NW-kesäjuhla

Reisiä ja pohkeita pakottaa ja hiki valuu silmiin. Viimeisessä nousussa hapot alkavat polttaa ja tuntuu että meno hyytyy. Mutta ylähissiasema näkyy jo. Nyt ei voi enää antaa periksi ja kävellä, tavoite on aivan liian lähellä. Lopulta, mäen päällä voin pysähtyä. Jalat tärisevät ja hengitys ei meinaa millään tasaantua. Sydän lyö välillä kurkussa ja välillä se yrittää tulla paidasta läpi. . Lopulta endorfiini ryöppy voittaa pahan olon tunteen ja hyvä olo ryöppyää kehoon ja mieleen. Jaksoin juosta Himoksen päälle ja vieläpä paremmin kuin ikinä.

Jokaiseen NW-kesätapahtumaan on liittynyt haaste juosta aamulenkki ainakin kerran Himoksen päälle. Se on itselleni jonkinlainen pakkomielle. Vielä eilen ajatus selkä- ja nivuskipujen takia tuntui mahdottomalta. Mutta nukutun yön jälkeen aamulla olo tuntui siltä että pitäähän sitä kokeilla. Aina voi jättää kesken jos siltä tuntuu. Himoksella tuohon juoksemiseen liittyy jotain erityisen harrasta ja pyhää. Olen hyvin kehollinen ihminen ja juokseminen luonnossa ja poluilla on samalla luojani ylistämistä. Näihin NW kekkereihin on aina itselläni liittynyt se, että pureskelen rukouksessa kuulemiani opetuksia samalla kun juoksen. Jostain syystä näin olennaisin asia nousee aina pintaan ja epäolennainen häviää. Väsymys puhdistaa ajatukset ja hiki huuhtoo pois ylimääräisen pois.

Aamun lenkki vahvisti ajatuksen että se mihin minut on kutsuttu ei oikeastaan liity siihen millainen minä olen ihmisenä ja mitä itse kykenen tekemään. Voin ainoastaan astua valoon Jumalan eteen ja odottaa. Ikäänkuin asettua Jumalan puhutteluun ja jutella hänen kanssaan. Tehdä se siitä heikkoudesta käsin jossa ihmisenä olen ja elän.

Tuolle juoksulenkille lähdin kuukauden juoksutauon ja levon jälkeen ja suoriuduin noususta paremmin kuin odotin. Se tuotti odottamatonta iloa ja hyvää mieltä kaiken sen kivun jälkeen, joka kroppaa oli vaivannut. Mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen millaisen vapautuksen sain kokea kun Matikaisen Mikko omassa seminaarissaan johdatti meitä Jumalan eteen ja tuomaan kipeimmät asiat Jeesuksen kannettavaksi. Se mitä merkitsee ihmiselle kun paljastaa Isälle syvimmät ja synkimmät varjonsa ja niiden ylle julistetaaan syntien anteeksianto ja Jumala ei enää muistele niitä. Siinä heikon ihmisen jalat vapisevat ja taas jonkinasteinen vesiputous puhkeaa kasvoille.


1 kommentti

Varjoista valooon #NW-kesäjuhla

Joskus kauan sitten kirjoitin runon, joka kuvasi sitä kuinka on helpompi astua valon ja pimeän rajapinnassa, poissa suorasta valosta. Olen kirjoittanut myös Jumalan läsnäolosta ja Jumalan nimestä ”Minä Olen” siitä, jonka Jumala ilmoitti Moosekselle ja siitä, jonka takia Jeesus tuomittiin. Olen kirjoittanut vuosien mittaan monista niistä teemoista, jotka Timo Pöyhönen ensimmäisessä iltatilaisuudessa suorastaan heitti kasvoilleni.

Lähdin tänne vailla mitään kysymyksiä ja odotuksia, ikäänkuin kylmältä paikalta ja hämärästä. Nyt, aivan alkuun ensimmäisessä iltatilaisuudessa Jumala sanoi, että minäpä vastaan, vaikka et ole kysynytkään. Vastaan, koska Minä Olen ja minä tiedän ja tunnen sinut poikani. Älä jää varjoon, koska minä olen jo ollut sielläkin ja tiedän, että siellä ei ole hyvä olla. Vaikka tiedät, että tunnen sinut niin hyvin niin silti haluan olla kanssasi. Ole vapaa ja armahdettu, viivy tässä vierelläni, niin poristaan vähän. Vastasin että mikäs siinä, mutta itken vähän ensin jos se passaa.


Jätä kommentti

HUPS!

Kaikenlaista on pyörinyt päässä, aivan kunnollisia ajatuksiakin?! Mutta helle, flunssa yms. tehneet saamattomaksi! Pilviä olen katsellut ahkerasti kun niistä niin tykkään ja useasti ne herättävät rukoilemaan. Milloin keittiön pöydän ääressa, milloin ihan pihallakin. Nostan katseeni pilviin ja rukous alkaa nousta sisimmästäni! Sängystänikin näen pilvet, ja aina ne inspiroivat ”Taivaallisiin”!

SE ON ARMOA! Ja otsikko syntyi nyt siitä että tein jonkin mokan tuolla Facessa eli Face Bookissa!? Nyt siellä ei tekstejäni kahteen päivään vastaanoteta? Ihan hyvä niin, onhan tässä tullut istuttuakin. Ymmärtäisin vaan mitä tein? Mitä väärin?

Ei tämäkään siellä nyt sitten ilmesty! Ehkä joku kuitenkin eksyy tänne ja ottaa opikseen ettei joudu pois suljetuksi! Nyt on siis 12 heinäkuuta ja onnekseni saan vihdoin ja viimein ns. kotikirjastosta torstaina (14pv) paljon kirjoja luettavakseni. Helle on ollut kova kuten kaikki tietävätkin, mutta tulee se toisenlainenkin aika pikkuhiljaa. Säät pistävät vähän myöskin miettimään?Niin kuin moni muukin asia nykyään.

Sunnuntaina tytär luki Ilmestyskirjaa ja kuinka se sopikaan moneenkin ajassa tapahtuvaan ilmiöön? Jotenkin se lohdutti?!? Kuinka niin? No meillä on ihana tulevaisuus kun olemme Jeesuksen omia! Kun uskomme mitä Raamattuun on kirjoitettu ja elämme toivossa! Ei voi välttyä siltä etteikö tässä ajassa ole jo paljonkin merkkejä siitä mitä kirjoitettu on! Jotkin asiat jotka nyt tapahtuvat, tuntuvat uskomattomilta, mutta eivät enää Raamatun lukemisen jälkeen.

Surullista. Toisaalta Raamatussa on kirjoitettu myös niin että mitä on ennenkin ollut sitä vastakin on. Luultavasti sekä hyvässä että pahassa. En nyt lähtenyt tarkistamaan mihin nimenomaiseen tekstiin tuo liittyy? Kun pitää tämä istuminen lopetella ja mennä lepäämään että taas jaksaa. Huomiseksi olen vielä ottanut ”lomaa” avustajista, mutta saa nähdä kuinka jatkossa, paranenko. Puolestani saisi kyllä rukoillakin!

Ennenkaikkea toivoisin että saisin pysyvän ja hyvän avustajan, jolla olisi ajokorttikin. No niin nyt tulee tytär ja lopetan tähän!

 


1 kommentti

Kylvänpä tuohon parit lupiinit maisemaa kaunistamaan

Kauan sitten kasarilla vietin joitakuita kesiä Oriveden pappilassa, koska isäukko sattui asumaan siinä. Takapihan metikössä oli paljas läntti, joka selvästi kaipasi kasvillisuutta. Niinpä minä isoista ja ihanista lupiineista innostuneena viskelin läntin täyteen lupiininpalkoja. En muista, viskelinkö multaakin palkojen peitoksi – ehkä vähän. Tunnustan, että minua ärsytti suureksi, että lupiinit eivät ottaneet kasvaakseen. Läntti pysyi länttinä minun uurastuksestani huolimatta. Lupiinit olisivat sopineet siihen metikköön niin hyvin. Keväällä varhaisemin siellä kasvoi sini-, valko- ja keltavuokkoja ja sitä paitsi valkoisia sinivuokkoja! Lupiinit olisivat täydentäneet kokonaisuutta!

Myöhemmin sain kuulla, että lupiinit eivät ole kovin tervetullut kaunistus Suomen luontoon.

Viime päivinä on puhuttu luontokadosta. Esimerkiksi Yle on uutisoinut asiasta. ”’Haitallisten vieraslajien leviäminen on yksi näkyvimmistä luontokadon merkeistä lähiluonnossa’, sanoo Luonnontieteellisen keskusmuseon johtaja Aino Juslén.”

Minä tykkäsin kovasti Oriveden pappilasta ja sen pihapiiristä. Varsikin takapihan metikkö oli lempparipaikkojani kommelluksineen. Kerran kiipesin koivuun ja irrotin myrskyn katkaiseman ison oksan. Enkä sitten enää päässyt alas puusta. Isäukko nauroi alhaalla mutta auttoi minut lopulta maan tasalle. Vuokot olivat sydäntäni lähellä joka kevät. Siksi minusta oli niin tärkeää saada myös karu ja kuivettunut läntti kukoistamaan. Ai että, violetit lupiinit olisivat ihan uusi ja komea juttu metikössä.

No, en sitten onnistunut. Jälkikäteen ajatellen voisin sanoa, että en Luojan kiitos onnistunut.

Tänään kävelin isäukon koiran kanssa Oriveden keskustan laitamilla. Meidän vakkarilenkki oli katkaistu. Tasoristeys oli kerta kaikkiaan totaalisesti poistettu. Piti palata samaa reittiä, kun oltiin alkumatka tultu. Tienposket olivat violettina lupiineista. Yhä ne näyttävät äkkiä katsoen hienoilta. Mutta nykyään tiedän, että niiden kauneus on vain pinnallista. Jossain syvemmällä ne valtaavat tilaa joltakin, jota on aidompaa ja alkuperäisepää.

Oma mielenkiintonsa on siinä, että lupiinihan ei ole samalla tavalla haitallinen kuin vaikkapa tuhohyönteiset. Lupiini parantaa maaperää ja tekee siis jotain sellaista, jota kasvillisuus kaipaa. Se rikastaa elämää siinä kohtaa, jossa on havaittavissa puute.

Tulokas saattaa siis tulla tupsahtaa sellaiseen ekologiseen lokeroon, joka vähän niin kuin odotteleekin jotain uutta. Sille on suorastaan tarve! Mutta, juutas sentään, lupiinin hyöty ei muuta yhtä pientä seikkaa. Jossain syvemmällä ne valtaavat tilaa joltakin, jota on aidompaa ja alkuperäisepää.

Jotain joka on parempaa.

Saadaan olla silmä ja korva tarkkana, että ei tulla langenneeksi kaiken maailman lupiinien houkutukseen. Varsinkin on oltava erityisen varovainen, kun maaperässä on sellaisen ominaisuuden tarve, jota lupiini voi tuottaa. Miten täyttää tarve kaatamatta ekosysteemiä vieraslajeilla?


3 kommenttia

Jeesus tulee, oletko valmis?

Oma hengellinen matkani on ollut jatkuvasti pyrkimys ymmärtää Jumalaa ja elämää, koska nuorempana itselläni oli melkoisia vaikeuksia hahmottaa ympäröivää maailmaa. Oma ajatukseni ei tahtonut pysyä kasassa ja olin yksinkertaisesti liian levoton pysähtyäkseni yhden asian äärelle niin pitkäksi aikaa, että olisin saanut siitä jonkinlaisen ymmärryksen. Vilkkaus ja levottomuus onkin leimannut elämääni koko ajan. Mieleni ja ajatukseni on kuin istuisin maiseman halki kiitävässä junassa ja yritän kiinnittää katseeni johonkin yksityiskohtaan, mutta ennen kuin saan siitä kiinni, on se jo jäänyt taakse. Vain maiseman ”koko kuva” jää mieleen ilman yksityiskohtia. Samanlaisena Raamattu ja uskon todellisuus on näyttäytynyt minulle. Onkin ollut tärkeää muodostaa Jumalasta ja Jumalan valtakunnasta jonkinlainen kokonaiskuva kun yksityiskohdat vilistävät mielessä liian nopeasti.

Mutta kun katsoo eteenpäin, näkymä ja maisema pysyy ja tarkentuu sitä lähestyttäessä. Kun tällä tavalla tarkastelen Jumalan todellisuutta, sen merkittävät asiat tarkentuvat ja paljastuvat paljon selkeämmin. Tärkeät asiat paljastuvat ja ne alkavat elää mielessäni. On helpompi ojentaa oma elämä sitä kohti. Siksi Jeesuksen odottaminen on ollut itselleni tärkeää.

Siksi otsikon kysymys nousee maisemassa korkeimmalle. Jeesus tulee takaisin ja olenko minä häntä odottamassa. Moni kokee tuon tienvarsimainoksista tutun kysymyksen ahdistavana. Miksi pitäisi olla valmis johonkin ja mitä pitää tehdä ollakseen valmis. Itselleni kysymys on kuitenkin enemmän tähtäyspiste elämälleni. Valmiina oleminen on Jeesuksen katselemista ja tähyilemistä, enemmän kuin jonkin asian tekemistä. Edessä on Jeesus ja hänen valtakuntansa, jonne olen matkalla. Sivulla on tämä maailma. Sivuille katseleminen vain ahdistaa ohitse vilisevän maiseman epämääräisyyden takia. Siellä on oman elämän kivut ja hankaluudet. Sivuun jää omat itsekkäät tarpeet ja virheellisyydet. Epäonnistumiset ja väärät valinnat.

Kun oma katse on kiinnitettynä Jeesukseen on ollut helpompi ymmärtää myös Raamattua eli Jumalan sanaa. Jeesus on Jumalan sana, kuten Johannes evankeliumissaan opettaa. Jokainen sivu Raamatussa heijastelee Jumalan koko valtakuntaa ja osoittaa Jeesukseen.

On jonkinlainen siunaus, vaikkakin hankala sellainen, että on AD/HD ihminen. On oltava jonkinlainen kiinnekohta, jotta voi oppia ja saada elämässä jotain valmiiksi. Jeesus ei ole hassumpi kiinnekohta. Odotan mielenkiinnolla taivasta ja paranemista. On mielenkiitoista tietää ja kokea, kuinka muut näkevät ja kokevat ohikiitävän maiseman.