Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


Jätä kommentti

Samalla puolen aitaa

dav

– Symbolismia, totesi ystävä.

Hyvin kauan sitten taapersin hänen kanssaan verkkoaidan viertä Puolassa, Poznanin esikaupunkialueella. Äkkiä huomasin, että oranssinkeltainen kukka kurottaa aidan läpi kadun puolelle. Jo silloin minulla roikkui tavan takaa kamera kaulassa. Koska kukka puhutteli minua verkon takaa, siitä oli otettava valokuva.

– Symbolismia!

Yhden sanan äänensävystä ymmärsin, että symbolismi on jotain, joka on ikuisiksi ajoiksi tuomittu olemaan out of time.

Elettiin Solidaarisuuden aikaa. Rautaesiripun murtumiseen oli vielä muutama vuosi mutta vastarinta eli jo vahvana. Niin vahvana, että symbolismia pidettiin lällärikamana. Piti puhua suoraan. Minä taas tulin kulttuurista, jossa tosin vasemmistolaisuus yhä oli voimissaan mutta omat mielipiteeni vielä eivät. Siksi symbolismi maalautui mielessäni mustaksi.

Tuosta yhdestä tokaisusta on minulle vuosikymmenten saatossa avautunut, mitä tuomion sanat tarkoittavat. Juuri valokuvatessani sana nousee mieleeni, kun otan tietynkaltaisia kuvia. Niin kävi myös lenkillä viikonloppuna. Päivänkakkarakategoriaan kuuluvia kukkia oli urheilukentän aidan katveessa. Verkko heitti kukkien päälle varjon. Olin pyyhältää kukkien ja varjon ohi – koska kuva kuitenkin olisi ollut symbolismia.

Oivalsin sentään jarruttaa, ottaa kuvan ja alkaa ajatella näitä ajatuksia. Kauan sitten verkkoaidan äärellä minä olin liian nuori oivaltamaan, että minuun oli helppoa vaikuttaa. Eikä vaikuttajakaan loppujen lopuksi välttämättä siinä 80-luvun puolivälin tilanteessa vaikuttanut täysin omilla ajatuksillaan, vaikka hän ehkä olikin sekä yhteiskunnallisesti että taiteellisesti valveutuneempi kuin minä. Mutta sanalla oli valtaa.

Olen minä symbolistisia kuvia uskaltanut ottaa jo ennen mennyttä viikonloppua. Kömpinyt yli siitä tuomiosta, että symbolistisen kuvat olisivat aivan tolkuttoman tyhmiä. Symbolismia on harrastettu niin kauan kuin tässä maailmassa on ollut taidetta tai valokuvaamista tai runojen rustaamista. Tietyissä tilanteissa se tosiaan saattaa olla naiivia, mutta noin yleisesti ottaen symboleillahan taide toimii. Ja viihde. Ja politiikka. Ja uskonto. Symbolismia kaikki tyynni! Noooo, ainakin jossain määrin.

Itse asiassa uskallan uskoa, että minä en ole ainoa ihminen, joka on langennut tuomion sanoihin samalla tavalla. Varmasti moni muukin elää monissa asioissa vahvan luulon vallassa. Mikä pahinta, olen varmasti tietämättäni tai ainakin jossain määrin tietoisesti tuomioita jaellut. Sellainen on uskomattoman helppoa. Symbolismia! Liberalismia! Ihan liian Konservatiivista! Farisealaista! Huuhaata! Mitä kukakin meistä nyt harrastaa tai haluaa tuomita.

Toisinaan mietin, moniko ihminen seuraa hyvää paimenta pohtimatta, mitä paimen sanoo. En nyt viittaa Jeesukseen enkä edes vanhaan kaveriini Paavaliin. En edes keneenkään nimeltä mainitsemattomaan tai nimeltä mainittuun hengelliseen johtajaan. Vaan nimenomaan jokaiseen ihmiseen.

Minä olen jo yli 50. Kun kuulin tuomion sanat, olin 23, ja ne vaikuttavat minuun yhä. Kyse oli vain valokuvasta. Mutta entäpä jos kyseessä olisi jokin elämän tai kuoleman kysymys. Oikeasti tuomion sanat.

Pelottavinta on se, että itse on kauhean vaikea tietää, milloin toimii tuomion sanojen alaisena. Missä asioissa minua vahvasti likinäköistä johdattelee joku sokea. Tai ainakin melkein yhtä likinäköinen.

Päivänkakkarakategoriaan kuuluvia kukkia oli urheilukentän aidan katveessa. Peltosaunioitahan ne olivat, tuttuja tyyppejä. Mutta nepä olivat samalla puolen aitaa kuin minä.

Mainokset


1 kommentti

Taivaan tuoksua ja kyyneleitä

Nyt kahtena perättäisenä päivänä on Taivas Hipaissut Maata!

Eilen lauantaina, olimme saattamassa ystävää, hänen päästyään Herransa lepoon jättäessään tämän maan.
Monissa hautajaisissa ja muistotilaisuuksissa olen jo ollut mutta näissä oli Taivaan tuoksu.

On ihmeellistä millaisen jäljen joku ihminen vain olemuksellaan ja tekemisillään jättää jälkeensä. Niin  kuin tämä ”veli” seurakunnastamme. Mahtoiko hän tietää kuolemaa odotellessaan, kuinka paljon hyvää ja oikeaa oli tehnyt eläessään ja kuinka monia puheita ja ”todistuksia” niistä jälkeensä jätti?

Juhlat kestivät pitkään ja musiikki oli taivaallista, oli monta loistavaa laulajaa ja soittajaa. Hänessä, hiljaisessa itsestään numeroa tekemättömässä miehessä, toteutui toisen korinttilaiskirjeen 2 luvun sanat:” Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua…SE on toisille kuoleman haju, joka tuo kuoleman, toisille elämän tuoksu, joka tuo elämän.”.  Kiitos Jumalalle näistä joissa tämä taivaan tuoksu lähimmäistensä hyväksi on.

Väistämättä sitä ajattelee omaakin kuolemaansa ja tällaisten kristillisten saattojuhlien valossa (tai varjossa) niitä vähäisiä omaisiaan joita vielä tuntee ja on, joista ei kukaan vaella uskossa Jeesukseen. Jos ihmettä ei tapahdu pienet ja karut ovat lähtiäiset. Mutta Jumala On. Hän on kolminkertaisesti PYHÄ! Ja niin kauan kuin Herra suo elinaikaa täällä, voi rukoilla ja rukoileekin.
Jumala itse kaikessa pyhyydessään on Niin Pyhä ettei hänestä uskaltaisi sanoa mitään ellei Hän armossaan olisi uhrannut omaa poikaansa, antanut hänen syntyä ihmiseksi ja kuolla meidän syntiemme edestä meidät pelastaakseen. Ja sitten Poika jonka lupaus oli Pyhän Hengen osallisuus niille jotka Isään ja Poikaan uskovat.

Ja tänään, meidän joka sunnuntaisessa tyttären ja äidin Jumalan Palveluksessa. Tässä jossa Herra itse meitä palvelee Pyhän Henkensä kautta, taivas jälleen hipaisi maata, tuhkaa ja tomua ja muutti sen Taivaan tuoksuksi ja ihanuudeksi. Kyynelin sekin kylvettiin, ja avattiin Raamattu koska väkevästi tuntui siltä että meille on asiaa, on viesti taivaasta. Tunsimme että eräs ja/ tai jotkut tarvitsevat väkevää rukousta.
Tytär avasi ps.110 ja 111 ja luki ne ääneen.  Pyhä Henki laskeutui Sanan ylle ja uskallan sanoa – Voimalla. Me myös saimme hengessä tietää kenen puolesta rukoilemme, ja miksi rukoilemme. Olen nyt lukenut nuo psalmit kolmesta eri käännöksestä ja kaikissa sama sanoma, vähän eri sanoin, mutta ytimeltään samat. Ja me uskomme että Jumala vastaa.! Tyttäreni rukoilee sellaisella auktoriteetilla jotka itse usein  koen profetaalisessa Hengessä syntyneiksi. JUMALA ON!

Mitä Herran lepoon siirtyneen miehen ensimmäiseksi virreksi tulee lauloimme 509 ”Herra elämääni valvo etten harhaan vaeltaisi täällä ohi ihmisten..” sanat osuvat täydellisesti hänen elämäntapaansa. Virsihän on rukous jo sinälläänkin. Mutta lopuksi koko saattoväki seisoen lauloi laulun jota ei vanhassa virsikirjassa ole mutta sanat on tässä edessäni ja ne sopivat jokaiseen Herran päivään jotka elämme.

Silmäni aukaise, Jumalani. Kaikki muu turhaa on rinnallasi. Aamulla noustessa vierelle jää. Liekkisi loistaa, kun yö hämärtää!
Viisauden lähde, vie viisauteen. Tietäni ohjaa, kun matkaani teen. Luottaa voin Isäni rakkauteen. Kätkeydyn suojaasi turvalliseen.
Yksin en pystyisi taistelemaan.  Voiman ja viisauden sinulta saan. Heikkojen auttaja voittamaton, ainoa toivoni sinussa on.
Valta ja suosio jää päälle maan. Perinnön taivaassa sinulta saan. Arteeni kallein nyt luonasi on. Lahjoitat rauhan tuot sovinnon.
Oi kirkkain aurinko, ihmeellinen! Valaista täällä jo voit sydämen. Silmäni aukaise, osoita tie. Luoksesi taivaaseen perille vie!

Vihkosessa, josta saattojoukkona ohjelmaa seurasimme, oli kannessa kohta psalmista 116:6-7. Psalmi on kokonaankin lukemisen arvoinen niin kuin kaikki mikä Jumalan Sanasta on saatavissa..
Siunattu olkoon Hän, joka tulee ja tuli Herran nimeen. Jeesus Kristus Vapahtajamme.
Ja siunattu sinä joka tätä luet! Jumalan Rauha kanssasi.


2 kommenttia

Tulpat korvissa, laput silmillä

sdrJuoksulenkillä helteinen tuuli humisi korvissa. Tuuli ei ollut kovin kova eikä erityisen vastainen, joten se kuulosti oikein mukavalta. Aloin mennessäni äimistellä, miksi niin monilla ihmisillä on nykyään aina kuulokkeet päässään. Voihan lenkkeillessä tietenkin kuunnella mieltä avartavia puheohjelmia. Poppismusalla voi peittää autojen hermoille käyvän kohinan. Kumpikin noista ovat seikkoja, jotka usein pyörivät mielessä. Minäkin voisin viisastua, ja musiikki tekisi muuten vain sielulle hyvää.

Sunnuntaiaamupäivänä tuuli kuulosti paljon paremmalta kuin musiikki tai opetusohjelma. Jalatkin tuntuivat kantavan. Äänimaisema ei silti ollut ehkä kaikkein sievin. Samojen teiden varsilla lauleskelevat välillä mustarastaat, mutta juuri näitä ajatellessani kuului vain harakanpoikien nauru. Liekö seassa ollut muutama harakantytön kikatuskin.

Hölkkäsin, tuumiskelin ja tarkenin. Viime aikoina jalat eivät oikein ole suostuneet juoksemaan, mutta nyt ne taitavat olla taas yhteistyöhaluisemmat. Mieleeni juolahti täysin epätieteellinen teoria. Voiko olla niin, että hölkätessä tai juostessa mielikuvitus laukkaa paremmin kuin kävellessä? Vaikka teoria on epätieteellinen, minulla on kokemuksellista pohjaa. Juoksemattomina kuukausina en ole juurikaan saanut ideoita blogeihin enkä ainakaan valmiiksi yhtäkään tarinaa. Nyt tuuli ja harakanlapsoset tuuppasivat kirjoittamaan tämän tekstin ja vielä symbolismiakin ihmettelin. Siitä varmaan tulee ennen pitkää toinen, erittäin syvällinen blogi.

Blogiajatusten lisäksi poimin ajanpientareilta kameralla varjokukkia. Jos olisin hölkkäillyt kuulokkeet korvilla, en olisi kuullut tuulta enkä harakanpoikia. Jos olisin juoksennellut silmälaput tai virtuaalilasit silmillä, en olisi nähnyt kukkia enkä niiden varjoja.

Tietenkin hölkkäämisen vapauttamat ajatukset ovat riskibisnes. Mieleeni juolahti myös lähes raamatullinen kysymys: Miksi harakanpoika nauroi?


6 kommenttia

Ihminen, Jumalan tahdosta Jumalasta syntynyt

Syvästä kunnioituksesta Tapiota kohtaan tunnen ettei pitäisi kirjoittaa mitään nyt, sillä tuo viimeisinkin blogi häneltä oli niin syvällinen kaikessa inhimillisyydessäänkin että siitä on evästä taas pitkäksi aikaa. Tapiolla on taito olla oma itsensä. Ihminen Jumalan tahdosta! Tapio on kuitenkin jo vuosia inspiroinut minua, siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran tekstejään luin. Sytyn niistä aina liekkiin ja uskon että saan kirjoittaa yölliset ja aamuiset ajatukseni, eikä hän sitä pane pahakseen. Siis jälleen kerran!

Eilen illalla, melkein yöllä jo kun menin levolle iltarukoukseni oli pitkä ja ihana. Aina uudestaan, kun olin nukahtamaisillani sain uutta rukoiltavaa! Tänä aamuna ajattelin kuinka meidän elämässämme ei ole mitään turhaa, ei Jumalalta salattua! Ei silloinkaan kun olemme huoliemme ja kipujemme kanssa mieleltämme hukassa. Kun emme tunne Jumalan läsnäoloa omassa tuskassamme, arjen tulessa tuntuen kuin lohtua ei olisi eikä varsinkaan näkyä.

Silloinkin kun lohdutus ei saavuta, pikemminkin loukkaa, se on Jumalan sallimaa ja kuuluu tähän elämään. Ja kuitenkin:” Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa”…Hän kattaa meille pöydän ja voitelee päämme öljyllä täyttäen maljamme. Hän tekee sen, mutta ajallaan. Ja olemme jälleen vahvempia –  kunnes tulee uusi tuskan aika, ja ehkä silloinkin? Mutta Hän On, eikä kukaan meistä ole Häneltä hukassa.

Samassa kirjassa, jossa tuo psalmi 23 on, on myös toisenlaisia psalmeja kuten 13 ”Kauan kärsineen rukous” (R:ttu kansalle) siinä on vain 6 jaetta ja viimeisin loppuu sanoihin:” Mutta minä luotan sinun armoosi. Riemuitkoon sydämeni valmistamastasi pelastuksesta. Minä tahdon laulaa Herralle, sillä hän on tehnyt minulle hyvin”!

Tätä ei kuitenkan voi, lähimmäisen rakkauden tähden, välttämättä ennen oikeaa aikaa sanoa lähimmäiselle joka tämän elämän tuskia juuri käy läpi. Jonka elämä on yhtä vaivaa ja toivottomuutta. Riippuen kuitenkin siitä kuulemmeko kussakin tapauksessa Jumalan kehoitusta puoleen tai toiseen. Jumala sallii meidän kaikkien joutua myös vaikeuksiin, se on tämän elämän laki. Jospa näitä käydessämme oppisimme jotain Jumalan Armosta ja Laupeudesta?Ja pelasuksemme ihanuudesta.

Kun itse olin kirjoittanut täällä kiivailustani Jumalaa vastaan, minua hävetti aivan kamalasti, enkä meinannut päästä siitä mitenkään se vei niin pohjalle. Sain sitä häpeää kantaa, kunnes koin Hänen voivan antaa minulle ymmärrystä ja vapautua tilanteestani Armon varassa.
Mitä kipujeni ohessa lähimmäisiini tulee, olen kärsinyt siitä etten jaksa rakastaa (sietää) niitä ihmisiä jotka arjessani tuottavat minulla jatkuvaa harmia ja haittaa elämäntyylillään. Muutenkin koen olevani varsin puutteellinen lähimmäisteni rakastamisessa.

Tuon valvotun yön jälkeen jokin muuttui, ei täydelliseksi, mutta kuitenkin. Sain Jumalan armosta tehdä parannusta ja Armo kosketti niin että olo oli vapaa, ja siltikin tiedän että ihmisenä olen vain ihminen. Muisto häpeästä on kuitenkin hyvä karttakeppi!

Kukaan meistä ei ole muuta kuin ihminen –  Jumalan armosta. Kukaan ei ole tullut änne ilman hänen tietämättään, eikä kukaan elä tai kuole ilman Häntä, vaikka ei Jumalaa tuntisikaan. Ja me, jotka olemme Armon kautta uskoen tulleet Jeesuksen lunastyön tähden Jumalan lapsiksi, saamme myös uskoa ettemme joudu hukkaan! Emme ole hukassa silloinkaan kun hän sallii meille koettelemuksia, Se On Armoa!

Saamme sellaisina kuin olemme Jeesuksen Kristuksen ja Hänen verensä kautta hyväksyä itsemme ja luottaa Hänen vaikuttavan meissä tahtomista ja tekemistä. Hän Pyhässä Hengessä antaa meille viisautta ja taitoa elää tätä elämää lähimmäistemme kanssa ja heitä kohtaan aina ajallaan.

Hän, joka antoi ainoan Poikansa meille pelastajaksi ja joka sitten puolestaan lähetti meille osan itsestään, Pyhän Hengen puolustajaksemme ja oppaaksemme, valvoo ja rakastaa kaikkia ihmisiä ja ennen kaikkea omiaan ja toimii meidän parhaaksemme.
Kiitos Jumalallemme, kaiken luodun Isälle ja synnyttäjälle. Hän on meidän voimamme ja viisautemme ja Hän on tarkoittanut meidät ihmiset toisiamme varten!

” Kasta mua Hengellä Helluntain. Sitä Oi Herrani, pyydän vain. Henkesi voimalla voiton saan, vaivoista, taistoista synnin maan.
Kasta mua Hengellä helluntain, Sytytä liekkisi rintahain, liekki mi kuluttaa kuonan pois, anteeksi antavan mielen lois!
Kasta mua Hengellä helluntain. Uudista työsi mun sielussain. Niin että Sinulle toimin, töin, Kiitosta veisaisin päivin öin!
Kasta mua Hengellä Helluntain, että mä valvoa voisin ain. Valvoa, kunnes jo muuttaa saan Kotiini Taivaan kunniaan!”

Jesaja 40:29-31: ”Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yllin kyllin. Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat, mutta ne, jotka Herra odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy”!

Kiitos kanssakulkijat!
Kiitos Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle!

Siunattua Helluntaita! Jeesuksen nimessä. Aamen


2 kommenttia

Kaipaaja

Sisälläsi on levoton olo. On ollut aina. Et ole koskaan löytänyt ihmissuhteista sitä täydellistä ja koko elämäsi ajan olet etsinyt. Vaikka olisitkin asettunut aloillesi, perustanut perheen ja saanut kaiken valmiiksi, niin sinulla on keskeneräinen olo. Lapsena kaipasit aina leikkikaveria. Tuo kaipaus vaihtoi muotoaan kun kasvoit ja kaipasit läheisyyttä. Sitten kaipasit elämän kumppania. Voi olla, että tyynysi on kovin suolainen kyyneleistä, joita jaat sille, koska kukaan ei oikein tunnu riittävältä täyttämään sitä mitä tarvitset. Oletko miettinyt sitä miksi yhä kaipaat eikä kaipauksesi täyty.

Ihminen on luotu olemaan yhteydessä ensin Jumalaan ja sitten toisiin ihmisiin. Järjestys on juuri tämä. Ensin yhteys ylös ja sitten sivuille muihin ihmisiin.

Olen pohtinut omaa ihmisyytäni ja laatuani ihmisenä. Joudun toteamaan itsestäni saman kuin Paavali ”sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” Tämä Paavalinkin toteama lainalaisuus vaikuttaa ihmisuhteisiimme ja Jumalasuhteeseemme.  Haemme tyydytystä kaipaukseemme lihan ja ihmisyyden lähtökodista, kun meidän tulisi ensin lähestyä Jumalaa ja etsiä hänen tahtoaan ja sen jälkeen vasta mitata ihmisuhteitamme.

Isälläni on tapana todeta ihmisen elämästä ”Kohorin ei oo koskaa. Jos aurinko paistaa, on liian kuuma ja jos vettä  sataa niin on kylymä.” Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen.

Olen itse levoton luonne ja minun on vaikea rauhoittua paikoilleen. Sama rauhattomuus koskee kaikkea mitä teen. Siksi nykyään yritän päästä mahdollismman usein ulos rukoilemaan ja puhumaan huoliani Jeesukselle. Yksinäisyydessä rukoilessa asiat tuntuvat selkeimmiltä ja helpoimmilta kohdata. Yksin tajuan nykyään paremmin sen mitä sisäinen kaipaukseni todellisuudessa on.

Jeesus korjasi kuolemallaan yhteyden Jumalaan ja tätä yhteyttä vaalimalla kaipauksemmekin täyttyy,   koska Jumalan meihin laittama henki tunnistaa Jumalan Pyhän Hengen.

Kaipaan, se on osa minua ja Jumala vastaa tuohon kaipaukseen. Ihmisenä en pysty aina vastaanottamaan sitä kaikkea hyvää mitä Jumala tahtoisi antaa. Mutta tiedän mitä mistä janoni nousee. Iankaikkisuuden Herran avaamasta elämän lähteestä, jota henkeni etsii ja josta se haluaa olla osallinen.

Kaiken kaipaamisen keskellä elämä tuntuu raastavan minua kuin pellavahäkilä pikkuhiljaa. Pienetkin elämäni juonteet paljastuvat ja huonot säikeet karsitaan pois. Lopulta jäljellä on vain raaka kuitu, josta Jumala punoo lankaa elämäni kudelmaan. Kun ihminen minussa kaipaa silkin kosketusta on Jumalan kutoma kangas karheaa ja puhdasta pellavaa. Se mitä kaipaan ei ole aina sitä mitä Jumala näkee minun tarvitsevan.

Olen roikkunut Tuulikin tekstien varassa tämän kevään ja kiitän Taivaan Isää hänestä ja siitä, että Ilkka aikoinaan näki  tarpeelliseksi perustaa Blogitaivaan. Toivon että joku kaipaaja löytää täältä Isän joka rakastaa luotuaan.

 




1 kommentti

Johdatusta vai sattumaa

Tiedän ettei sattumaa ole vaikka joskus tuntuisikin siltä.

Aina, eikä useinkaan juuri sillä hetkellä kun jonkin asian valitsee tai johon ”ajautuu” ei vaan ymmärrä miksi?! Myöhemmin, joskus paljonkin myöhemmin, jopa vuosiekin päästä asia saattaa valjeta. Aina ei niinkään kuitenkaan käy. Joskus elämä ahtautuu, kapenee ja muuttuu jotenkin liian tavalliseksi. Ei enää muista mistä on lähtöisin, mistä päässyt ja mihin päätynyt, on kuin mauttomaksi muuttunut suola.

Tänään otin vapaapäivän, aivan vaan sen takia että tunsin tarvetta lepoon. Tähän mennessä kun kello lähenee 13 en ole vielä ehtinyt sitä toteuttaa. Ja ulkonakin olisi kaunis ilma, näen sen vaikka istunkin varjon puolella asunnossani.

Hetki sitten kuuntelin radio Deitä ja virttä ”Suurempi kuin sydämeni” 525. Ja se sai ajattelemaan, aamuisten lisäksi. Minua jotenkin hävetti oma itseni. Kuinka pieni ja ahdas olenkaan.

Olen joskus lukenut sellaisen kirjan kuin ”Ahtaalta avaralle” sen tekijää en enää muista, mutta silloin kun sen luin se auttoi uskomaan että sen hetkinen elämäni joskus muuttuisi. Tai ainakin että joku ja jotkut muutkin ovat kokeneet ja kokevat rankkoja aikoja.

Mutta tässä elämässä, jota nyt elän, näkökykyni on ahtaunut ja elinpiirini kapeutumisen myötä minusta on tullut itseni ympärillä pyörivä ikävä ihminen. Ja jos vertaan entiseen elämääni niin elän hyvin.

Elämä ei ole kenellekään koskaan helppoa, eikä kivutonta. Varsinkaan niiden jotka tahtovat vaeltaa kristittyinä kokosydämisesti. Ihmisillä on kipua ja tuskaa, ja mikä vaikeinta, sellaistakin elämässään jota ei voi sanoa. Kantaa vain, Herran omillakin. Ja myös kuoleman surua. Näistä emme pääse. Ja kuitenkin…

Mitä tähän aikaan tulee, kaikkiin tiedotusvälineisiin ja uutisiin, kukaan ei voi välttyä huonoilta ja surullisilta uutisilta. On vain se vaara kun ne ovat jokapäiväisiä että niihin on helppo turtua ja ajatella ettei niille mitään voi ja sellaista elämä on.
Mihin minusta on kadonnut myötätunto, mihin sääli, mihin ihmisyys? Mihin minä itse, jota kohtaan Jumala on ollut niin äärettömän hyvä, pitkämielinen ja armosta rikas. Voi minua, voi tätä maailmaa.

Herra armahda. Herra armahda.

Herra armahda niitä jotka eilen, tänään ja huomennakin joutuvat taakkojansa kantamaan, juuri niitä jotka eivät tunnu millään järjestyvän tai muuttavan muotoaan parempaan suuntaan. Minulla ei ole muuta evästä kuin se, että tiedän Jumalan tietävän. Tiedän Hänen säälivän, Hänen uhranneen Poikansa ja kärsineen poikansa tuskat yhdessä hänen kanssaan, ja meidän kanssamme! Hän tiesi, Hän tietää, Hän tulee kerran ja lopullisesti apuun!

Kaikki te tiedätte että olen itkuiikka, joskus syystä joskus syyttä, mutta minulla on taas auki Rakas Kirja. Luen kyynelin kirjettä heprealaisille, luen niin kuin näen, osaan ja ymmärrän, mutta voin suositella jos jaksat! Jos kaipaat uskoa ja toivoa jonka vain Jumala voi antaa. Ei heprealaiskirje kokonaisuudessaankaan ole pitkä, mutta saa sen lukea luku kerrallaankin! 😉

Ihminen ei osaa, eikä löydä oikeita sanoja lähimmäisensä tuskaan, mutta Jumalla, Herralla Jeesuksella, Pyhällä Hengellä on, on ollut ja tulee olemaan oikeat sanat.

”Suurempi kuin sydämeni Jumalan on rakkaus. Suurempi kuin oma tahto Kutsujan on laupeus. Suurempi kuin oma into, ehdottomuus mieleni, uskollisuus Jumalamme kaikkea on suurempi.
Suurempi kuin epäilymme, suurempi kuin lankeemus, suurempi kuin pettymykset Jumalan on luottamus. Hän on itse kutsuessaan meihin istuttanut sen. Hän ei kadu kutsumistaan, hän on vahvuus heikkojen.
Yhtä pyydän Vapahtaja, tänään yhtä pyydän vain: Näytä yhden päivän matka, askel, jonka tänään sain. Keiden kanssa, mihin suuntaan polku tänään avautuu? Millä tavoin Isän tahto meissä tänään tapahtuu?
Anna Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vailla vastausta jään. Juuri siellä Sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan, vaikka suostun vähimissä uskollinen olemaan.
Liian suurten odotusten, vaatimusten paineessa vapauteen minun anna, lepoon käydä, Jumala. Rukouksen hiljaisuuteen, valoon Kirjan avatun, lähellesi, Vapahtaja, kutsut kesken taistelun.
Suurempi kuin sydämemme suurempi kuin ihmistyö hiljaisuus on rukouksen, siinä Luojan sydän lyö. Siinä Itse Armon Henki, uupunutta uudistat. Annat kasvullemme aikaa, uuteen työhön valmistat”

Sinua siunata tahdon!

 

 


2 kommenttia

Puhtaista puhtain rakkaus

Olen usean päivän ajan jo ajatellut tämän kirjoitukseni aiheen olevan ”vuoden kaunein aika”, mutta juuri äsken se muuttui. Ja kuitenkin myös se mikä luonnossa nyt on runsaana, todistaa suuresta rakkaudesta. Suuresta, puhtaasta ja kestävästä rakkaudesta johon ihminen ei pysty perisyntinsä takia.
Jälleen on pihallani puitten ja kukkasten runsaus. Pihlajapuukin on kuin vaahdon peitossa kukkiensa ylenpalttisuuden tähden. Kevättalvella eivät punatulkut tulle olemaan ilman evästä, niin kuin viime talvena.

Kaikki minkä nyt näen ja koen todistaa Jumalan armosta ja pitkämielisyydestä entistä enemmän. Sana puhuu minulle nyt Jaakobin ja Roomalaiskirjeen kautta väkevästi, avaten sitä sisintä ja alkuperäisintä olemusta joka kaipaa kaikkein kipeimmin Jumalan Henkeä. Sillä kun ja jos on tullut, niin kuin onkin, rikkoneeksi lähimmäistään kohtaan, on tullut myös rikkoneeksi Jumalan hyvää tahtoa ja rakkauden käskyä, sillä ”ajatuksin, sanoin ja teoin olen pyhän tahtosi rikkonut” usein tahtomattanikin, ja ymmäryksen puutteesta.

Ja kuitenkin elämme armon ja rakkauden täytetyn työn suojissa. Meidät muistetaan ihmisiksi ja meille on jo annettu anteeksi ennen kuin mitään on tapahtunutkaan. On surullista ettei ihmisen ole mahdollista rakkaudessaankaan olla täysin puhdas niin kuin Jumala on. Se on vaikeaa myöntää ja pystyä antamaan itselleen anteeksi, vaikka rakkaudettomuuden synti olisikin vain sisäinen tila. Onneksi meillä on puolustaja ja lohduttaja Jeesuksen ansiosta elävä Pyhä Henki meissä, kiitos Jumalalle.

Katsellessani tuota kevään runsauden värikylläisyyttä, koen Jumalan rakkauden niin äärettömänä että voin aavistellen hetkeksi saavuttaa häivähdyksen siitä puhtaudesta ja täydellisyydestä, jolla Hän luontoakin hoitaa antaen sillekin kaiken ajallaan. Ja kuinka ollakaan selatessani Pyhää Sanaa huomasin jättäneeni Raamatun auki 1 Pietarin kirjeen kohdasta, jossa Raamattu kansalle versiossa, ovat ensimmäisinä otsikkoina ”Elävä toivo ja Olkaa Pyhät”! Vaikka aiheeni alku onkin Jaakobin 3 luvussa ja koko kirjeessä.

Tämä tähänastinen teksti piti kai kirjoitaa, mutta nyt kun on monen kodin ja koulunsa päättäneiden nuorten ja lasten päivä perhejuhlineen, muutama keväinen runo vielä tänne loppuun. Mutta sitä ennen, parhaimmat onnittelut ja siunauksen toivotukset päivän juhliin, niin lapsille kuin vanhemmillekin! Juhlissa saa iloita ja varmaan tuntea helpotustakin kaiken suorittamisen jälkeen.!

Kevätlaulu
Oli talvella taivas jäässä/ ja ruumisarkussa maa./ – Kevät tulvien seppel päässä/ nyt herää se, katsokaa!/ Valon aallossa lintujen tavoin/ ui katsehet ihmisten.! Tänä päivänä kuuma ja avoin/ sydän nuori on jokainen./
Katot haihtuvat päämme päältä/ ja seinät siirtyvät pois:/ Me katsomme kauas täältä/ kuin alppeja allamme ois./ Tänä päivänä taivas sataa// alas meihin. Riemuitkaa:/ Me soudamme Linnunrataa/ tuhatvuotisen matkan takaa./
Ja päällä päivänsäteen,/ SYDÄMESSÄ ELÄMÄN,/ me saamme tarttua käteen/ PYHÄN
NÄKYMÄTTÖMÄN.
UUNO KAILAS

Kesäyö
Kentillä kasteisilla/ hämärä käy yli maan. /Valkea niittyvilla vielä on valveillaan.
katsoen kummissansa/ kuinka rukoukseen/ kaikki kukkien kansa/ kumartui hiljaiseen.
Kuusen latvasta ääni/ pienoisen huilun soi./Minäkin kumarran pääni./ minunkin sisällä soi!
AARO HELLAAKOSKI