Blogitaivas

Oli ilta, puhelin soi, tuntematon numero. Vastasin nimelläni, toisesta päästä toivotettiin ikääntyneen ihmisen äänellä, hyvää iltaa, nimikin sanottiin. Kuulin kysymyksen:” oletko sinä se kirjoittaja”? Myönsin. ”Oletko sinä uskovainen”? Olenhan minä. ”No sittenhän me olemme sisaruksia”. Niinhän me varmaankin olemme. ”Voisitko sinä kuunnella mitä minulla on asiaa”? Kyllä minä voin.

Niin alkoi ihmeellinen tarina, kertomus Elämästä, kovasta elämästä, kuoleman porteilla käymisestä ja vammautumisesta lopuksi elämää. Hän kertoo kirjoittavansa kirjoja ja nyt jo sangen iäkkäänä, ilman tietokonetta, elämänkertaansa jonka toivoo saavansa valmiiksi ennen ”lähtöään” ja vieläpä julkaistavaksikin.

Tarina alkaa. Mitä pitemmälle hän pääsee, sitä voimakkaammaksi ja selkeämmäksi hänen äänensä käy. Kuuntelen ihmettä ihmeen perään, mitä enemmän kuulen sen pienemmäksi itseni tunnen. Minä pienenen pienenemistäni sitä mukaa kuin Kaikkivaltias Jumala, jonka johdatuksista hän kertoo, suurenee sellaisiin mittoihin etten ole eläessäni kokenut. Tunnen Pyhän läsnäolon.

Sanon muutaman sanan silloin tällöin. Sanon ihailevani hänen rohkeuttaan totella ja lähteä vailla varmuutta matkaan, ilman tietoakaan vastaan tulevasta, kun Jumala kehottaa. Innostumme puhumaan taivaallisista ja siitä kuinka väkevä ja suuri meidän Jumalamme on. Käsittämättömän suuri sellaisen ihmisen elämässä joka on kuuliainen ja joka ei epäile ja puntaroi, ei järkeile ja jää vain paikalleen, silloinkaan, kun tarvitsee apua kaikessa mikä normaalin elämän puitteista puuttuu.

Kun olemme itsemme uuvuksiin puhuneet, toisiamme kuunnellen, hän kysyy voisimmeko tavata, voisiko hän lahjoittaa minulle kirjojaan. En anna suoraa vastausta, lupaan miettiä asiaa. Puhelumme aikana hän sanoo kolmesti:” Onko tämä unta”, tämä, että hän saa puhua näin ja että meillä on sama usko ja sama Henki. Onko tämä unta, vastaan hänelle, jos on, niin tässä on se ihme että me näemme sitä samanaikaisesti.

Mennessäni levolle en saa unta. Kaikki mitä kuulin ja koko tapaaminen pyörii mielessäni ja tiedän kohdanneeni Suuren Tarkoituksen!

Olen luullut tuntevani Jumalan! Mutta vain kuin korvakuulolta, mutta nyt sain nähdä hänet! Ymmärrän miksi profeetta toteaa Jumalansa kohdatessaan, minulla on saastaiset huulet. Lähetä joku muu. Seuraavana päivänäkin olen lähes Pyhän pelon vallassa, mutta se on kunnioittavaa pelkoa Pyhyyden ja Kaikkivaltiuden edessä. Pelkoa jota tomu tuntee. Nytkin vielä, usean päivän perästä, arkuus valtaa mieleni ja tekee hiljaiseksi. Jälleen kysyn, mikä on ihminen että sinä häntä muistat.

Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, niin sanon silti, Jumala on rakkaus, ääretön, mittaamaton, käsittämätön rakkaus!
Rakkaus jota ihminen ei voi ymmärtää.

”Vuoteen vieressä
vuotten vieriessä
näit elämän läheltä.
Virtasi kyynelpuroina,
ymmärsitkö? –
elämän virta.

runo, Irja Haapiainen

Tänään kaksi 10-vuotiasta poikaa tuli kysymään minulta välitunnilla, että Tapsa, mitä mieltä sinä olet tästä ihmisen luomisesta. Kerroin kantani ja pojat lähtivät ilmeisen tyytyväisinä pois ollen samaa mieltä kanssani, että Jumalan luomiahan tässä ollaan.

Merkittäävää tilanteessa ei ollut minun vastaukseni tai se, että olimme samaa mieltä vaan se, että kaksi täysin erilaisista hengellisistä taustoista tulevaa poikaa ovat löytäneet toisistaan tuen tilanteessa, jossa heidän uskoansa Jumalan työhön oli järkytetty.

Näille kahdelle pojalle oli tärkeäämpää Jumalan pyhyys ja suuruus kuin heidän vanhempiensa ja heidän taustayhteisöjensä erilaiset näkemykset siitä miten uskoa kuuluisi elää todeksi.

Lyhyt kohtaamisemme päättyi hiekaan piirrettyyn ristiin ja siihen, kun totesimme että vielä tätäkin pohdintaa tärkeämpää on se mitä tapahtui ristillä.

Kun katsoin näitä kahta totuuden etsijää, heräsi sisälläni samalla toivo ja huoli tulevista sukupolvista. Miten pitää yllä ja levittää tuota yksinkertaista ja puhdasta lapsen uskoa. Ylivertaista luottamusta siihen, että Jumala on todellakin tämän kaiken takana ja hänellä on homma hanskassa.

Liikuttavinta oli se, että ristin piirtäminen hiekkaan ikäänkuin vahvisti kaiken pojille. Tuossa on asia jossa kannattaa pysyä, Risti ja Jeesus.

Mieleeni palautuu keskustelu ystäväni kanssa, jossa sivusimme tätä samaa asetelmaa, mutta nyt epäilyksen keilassa oli Jeesus. Jumala ja luomistyö oli selvä asia. Miten suhtautua länsimaisena ja rationaalisena ihmisenä Jeesukseen. Oliko hän oikeasti kaikkea sitä mitä Raamattu kertoo.

Paljon kuulen moitittavan Jehovan todistajia ja heidän toimintaansa. Vaikka heidän toimintansa onkin täysin väärään oppiin perustuvaa, niin heidän on kuitenkin loogista ja yhdenmukaista. Heille Jeesus ei ole armahtaja eikä hän ole muuta kuin kuolemattomuuden Jumalalta saanut ihminen. Siksi hämmästelen Luterilaisia, joille Jeesus on jatkuvan epäilyn aihe mutta Jumala on jotenkin todellisempi.

Onko näin, kun Jeesuksen hyväksyy juuri sellaisena kuin Raamattu kertoo, niin joutuu hyväksymään ja kiinnittämään elämänsä häneen kokonaan. Joutuu toteamaan, että ainoa tie iankaikiseen elämään käy Jeesuksen kautta.

Se vanha pieru hävisi Saharan erämaahan, älä hyvä ihminen hae sitä takaisin pilaamaan ilmaa!

Mitä luulet ihmisten sanovan, jos tämän laukaisee saarnassa? Voiko tällaista kieltä käyttää kirkossa tai seurakunnassa? Loukkaako sanavalinta?

Minulle sanat ovat tärkeitä. Pelaan ja leikin niillä. Nautin yllättävistä sanavalinnoista. Niillä voi pysähdyttää ihmiset ajattelemaan asioita uudesta vinkkelistä. Toisaalta ne saattavat ärsyttää, jolloin sanoma ei ehkä mene perille.

Mutta, mutta…jos jokin asia valkenee tälläkin keinolla, niin haittaako se, jos joku loukkaantuu. Hm…mielestäni ei haittaa. Enempi haittaa se, jos sanani eivät liikauta, kosketa tai muuta mitään.

Vanha pieru kuvaa saatanaa. Se on jo hävinnyt sodan ja vienyt hajut mennessään. Mutta silti se ilmaantuu paikalle, kun ihmiset sitä kutsuvat tai antavat sille luvan tulla takaisin ihmisten ilmoille. Ja silloin ilma pilaantuu, lemu alkaa, kuoleman haju alkaa leijua ilmassa. Vanha pieru aina haisee, happi loppuu.

Kristityt ovat Kristuksen tuoksu ja kirkkauden toivo tässä maailmassa! Halleluja, sanon minä. On toivoa raikkaudesta! Älä siis anna tuolle vanhalle pierulle lupaa tulla pilaamaan elämää. Uskovilla on auktoriteetti Jeesuksen nimessä karkottaa se hajuineen kauas autiomaahan. Käytetään sitä auktoriteettia ja annetaan valon ja tuoksun tulvia tähän maailmaan.

Muutama päivä sitten istuin tapani mukaan, kotialttarini, keittiön pöydän ääressä katsellen taivasta, syysväreihin pukeutuvaa pientä puutarhaani ja sen takaista metsikköä. Jostain mieleni sopukoista nousivat sanat:” Minulla on elämä suojeltavana”. Ajatukseni alkoivat punoa hengellistä sisältöä noille sanoille, mutta sitten muistin.

Olin saanut lahjaksi pienehkön runokirjan jonka nimenä on ”Minulla on elämä suojeltavana”. Muistin kannen kuvan jossa on perhonen siipi teipattuna, siipirikkoinen perhonen. Runot kirjaan on kirjoittanut 18 vuoden ikäisenä polioon sairastunut Irja Haapiainen. Olen runot lukenut joskus ehkä -80 luvun lopulla ensimmäisen kerran. Nyt etsin kirjan uudelleen esiin kätköistäni.

Irja on sairastunut samana vuonna (1950) kuin minäkin ja vammautunut vaikeasti. Hän sairastui 18 vuoden iässä. Yleensähän lapsihalvaukseen sairastuivat lapset pieninä, kuten minäkin, mutta joskus aikuisetkin. Siitäkö johtui että lapsihalvauksesta alettiin puhua poliona, vai siitä että lopulta löytyi poliovirus maailmanlaajuisen epidemian aiheuttajaksi. Irjaa en  tunne henkilökohtaisesti, mutta olemme saman Polioinvalidit yhdistyksen jäseniä. Sain sitä kautta tietoa hänestä ja luvan julkaista muutaman runon. Runot koskettivat minua syvästi, nyt,  kun olen jo vanhempi ja istun itsekin pyörätuolissa.

Ennen runokirjaa tai yhtään runoa, minulle tulivat ajatuksiini muutama itselleni tärkeä raamatunlause tuosta suojeltavasta elämästä. Sanalaskut 4:23 ” Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” Psalmista 27:14 ”Odota herraa, ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi”..

Jumalan kunniaksi ja tähän maailman aikaan rohkaisuksi voisi vielä lukea psalmin 19. Jokainen Hengestä syntynyt ymmärtää kuinka vaikeaa aikaa elämme, ja kuinka meidän tulee hengen elämää itsessämme suojella! Elämä kaikkineen ei ole koskaan ollutkaan ilman vaikeuksia, sen jälkeen kun syntiinlankeemuksessa menetimme läheisen yhteytemme Häneen, joka kaiken loi, joka ihmisen kanssa käyskenteli ja puhui Paratiisissa. Mutta Ihanasti lauletaan psalmissa 19 vastapainona ihmisen onnettomuudelle.

” Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo Hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin. Hän on tehnyt sinne majan auringolle. Ja aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan, kuin sankari riemukkaana juoksemaan rataansa. Taivaan äärestä se lähtee ja kaartaa taivaan toiseen ääreen, eikä mikään jää sen paisteelta piiloon…” Psalmi jatkuu, mutta runojen vuoksi jätän tähän. Sanon vaan että kun minä katselen Jumalan taivasta ja kaikkea minkä Hän on tehnyt, niin ihmettelen, mikä on ihminen että sinä häntä muistat!?

Ja kuitenkin kerran Hän luo kaiken uudeksi, kaiken! Hän pyyhkii kaikkien, jotka Häneen turvaavat, kaikki kyyneleet kerran tulevassa valtakunnassaan. Nekin jotka aiheutuvat ihmisten ymmärtämättömyydestä tässä maailmassa. Jeesus Kristus on maailman Valo ja Vapahtajamme, oikeudenmukainen ja armosta rikas. Hän on Tie, Totuus ja Elämä, sitä joka hänen tykönsä tulee, Hän ei heitä ulos.

Irja Haapiaisella on, niin kuin monella muullakin vammaisella, kipeitä kokemuksia kohtelusta jota monetkin ”hurskaat” ovat häneen kohdistaneet. Näissä asioissa jopa jumalattomatkin saattavat olla armeliaampia kuin jumaliset. Näistäkin, hän runoissaan kirjoittaa ja oli huolissaan kuinka minä hänestä kirjoitan. Tuomitsenko?

Kuinka voisin, olen syntinen ja parantumaton vammastani. Emme ole itse voineet valita terveyttä tai sairautta. Kaikki, mikä tässä maailmassa on tuottanut murhetta ja kipua tosin on, syntiinlankeemuksen seurausta, mutta jos meitä Jumala rankaisisi syntisyytemme mukaan, kukaan meistä ei edes eläisi. Mutta Hän tuli itse Pojassaan meidät synneistä vapauttamaan!

Meitä rakastaa Kaikkivaltias Jumala, Isä ja Poika, joka lahjoittaa meille ikuisen elämän vuodattamalla Pyhän Henkensä meidän sydämiimme, uudistaen meidät omaksi kuvakseen niin kuin alussa oli ja tulee lopussakin olemaan kun käännymme Hänen puoleensa kaikissa vaivoissamme, vaikka emme tässä ajassa parantuisikaan.

”Riisun ryysyt yltäni,/ poljen ne jalkoihini, seison edessäsi ja sanon:/ ”Tässä minä olen.”
Minä astun askeleen /Sinua kohti,/ kumarran pääni ja sanon:/ ”Palvelijasi.”
Sinä annat minulle/kunnon arkivaatteet,/panet kätesi päälleni/ ja sanot: ”Mene!”
Ja minä menen/kaikkeen maailmaan/ja sanon kaikille ihmisille/hyviä sanoja
Sinusta, Korkein,/minun Herrani,/ jonka eteen voi mennä/sellaisena kuin on.

Porttien lukot avataan./Minä käyn sisään/ja minä käyn ulos./Aurinko paistaa porttien saranoihin/eikä muuria enää ole.
Pilvet kulkevat pois.

Kiitos Irja Haapiaiselle!
Herramme Jeesus Kristus siunatkoon ja varjelkoon sinua!

Eilen illalla auringonlaskun kummallakin puolella kiertelin kameran kanssa Raision hautausmaalla. Bongailin enkeleitä, mutta kameran etsimeen osui myös muutama muu mönkiäinen. Ilta pimeni ja lisäilin valotusaikaa, lopulta piti käyttää taskuun unohtunutta otsalamppua.

Äkkiä huomasin olevani kalmiston sellaisessa osassa, jossa oli vain lasten hautoja. Haudat näyttivät olevan muutaman vuosikymmenen takaa. Nyt he olisivat aikuisia. Näilläkin haudoilla enkelit vahtivat tai nojailivat käsiinsä.

Hetken kävelin hyvin hiljaa.

Tänään vaelsin reppu selässä mutkan kautta kauppaan. Hiekkatielle kääntyi traktori, jonka perässä oli kylvökone. On syysviljan kylvämisen aika. Ensi kesän viljan. Pellon laidassa seisoskeli pörröpää. Valokuvasin sen.

Kotona tein jotain väärin tietokoneella. Enkelikuvat katosivat. Ja muut mönkiäiset myös. Pörröpää jäi.

Lähteellä kohtasi kolme kulkijaa. He olivat saapuneet kukin eri polkua. Lähteen äärellä oli myös nuotiopaikka ja laavu. Oivallinen paikka levähtää.
Laavun reunalla istuikin jo hetken huilinut eränkävijä. Hänen kasvoillaan näytti viipyvän uteliaisuus. Ei silmiinpistävästi, mutta vakaasti odottava uteliaisuus.

Kolme kulkijaa lähteellä ottivat kukin juomapullonsa esiin.
Ensimmäinen työnsi rivakasti pullon pinnan alle ja nosti sen samantien huulilleen. Nääntynyt kulkija kuitenkin sylki veden samantien sammaleeseen ja kääntyi irvistäen poispäin.
Toinen kohautti olkiaan ja otti repun kyljessä roikkuneen kuksansa ja ammensi janoisena lähteestä. Ihan tyytyväiseltä ei näyttänyt hänkään. Hiekka rahisi hampaissa kuin hiekkamyrskyn jäljiltä.
Kolmas katseli hieman epäillen lähteen pintaa. Se oli niin kauniin ja raikkaan näköinen, kirkas lähde. Miksi nuo muut kulkijat saivat huonoa vettä? Hän kääntyi reppuaan kohti, muttei löytänyt vesipulloa. Narru jossa kuksa oli roikkunut näytti orvolta katkenneine säikeineen. Eipä auttanut muu kuin käydä lähteen äärelle polvilleen ja ryystää suoraan siitä. Ja voi ihanuutta! Kirkas vesi maistui vielä paremmalta kuin näytti. Helpottava virvoitus tuntui koko ruumiissa.
Kolmas kulkija kääntyi kahden edellisen puoleen ilo silmissään. Mutta näistä näkyi enää kiirehtivät selät.
Laavun äärellä istunut mies kaivoi oman kuksansa esiin, oikaisi selkänsä ja asteli lähteelle. ”En ollut kovin janoinen saapuessani ja ajattelin odottaa tovin”, hän virkkoi. ”Ensimmäisen kulkijan jäljiltä en olisi viitsinyt lähteelle käydä. Kovin oli happaman näköinen ilme. Toisen kulkijan kohdalla mietin liekö kuksan pohjassa ollut hiekkaa, jota tämä ei hätäpäissään huomannut. Ja sinun kirkas ilmeesi varmisti, että onpa juomisen arvoista sittenkin tämän lähteen vesi. Puhdistettu astia vain pinnan alle…”
Kolmas kulkija huikkasi vielä hymyn olkansa yli kiirehtiessään kahden muun kulkijan perään: ”Huhuu, tulkaapa takaisin, hyvää on vesi, astioissa vain taisi kitkeryyttä ja hiekkaa… Huhuu”

Ja tulivathan nuo, hämmästellen. Ensimmäinen nosti lähteestä vettä ja ravisti rivakasti pulloaan, ylösalaisin ja sivuttain. Johan alkoi astia puhdistua. Toinen pyyhki kuksansa sisäpuolen huolella. Ja kiittelivät molemmat. ”Miten sitä niin hätäinen tuli oltua, ettei ottanut selvää. Pitkä taipaleen väsymys oli turruttanut harkinnan. Vesihän on mitä parhainta, niin hyvää että elämä taas voittaa.”
Ja niin istuivat eränkävijä ja kolme kulkijaa nuotion loisteessa, kunnes liekit taipuivat hiilloksen sisään. Elämää oli jaettu, kukin polkunsa vaiheita, kuka hitaammin hymähdellen, kuka vuolaammin kertoillen. Hyvin erilaisia olivat nuo kaikki neljä. Mutta tiesivät kaikki mistä aamulla kannattaa janonsa sammuttaa.

Tätä joskus nuorena kyselimme, kun emme olleet varmoja jonkun uskosta. Nyt kyselen tätä itseltäni. En niinkään kysele, olenko uskossa vai en, sillä tiedän, kehen uskon, kuka on Herrani ja mistä kirjasta löydän totuuden.

Kyselen, mikä on minun kirkkoni!

Ehkä tätä ei kannattaisi julkisesti pohtia, olenhan ollut kirkon pappina jo yli 40 vuotta. Mitä sitä nyt kyselemään!

Tällä hetkellä kirkkoni antaa moniulotteisen äänen. Avioliitosta. Uskosta. Raamatusta. Humanismi nostaa päätään yli Jeesuksen opetusten. Kirkkoon kuuluminen on kuin Taivas- takuu: kerran kastettu, aina pelastettu.

Missä parannussaarna, opetus Jeesuksesta ainoana tienä Taivaaseen, Isän Jumalan yhteyteen? Missä Pyhän Hengen armolahjat? No, onhan niitä. Ja on herätysliikkeitä. Ja on Raamattukursseja ja Alfaa. En niitä aliarvosta. Silti kaipaan lisää dynaamisuutta, Hengen paloa, selkeitä eettisiä kannanottoja sekä julistukseen, että toimintaan. Haluaisin nähdä kirkkoni yhteiskunnan ja maailman rajuna muutosvoimana. Haluaisin kokea Pyhän Hengen läsnäolon perustamansa kirkon elämässä.

Mistä kirkosta puhun?

Siinäpä se! Suomessa kirkko = ev.lut.kirkko, kansankirkko, johon enemmistö suomalaisista kuuluu. Muut ovat jotain muuta! Siis jo kielemme, käsitteemme on ominut kirkko sanan yhdelle kristilliselle suunnalle. Sekin hämää.

Olenko siis lintu vai kala?

Kuulun ev.lut.kirkkoon, käyn sen seurakunnissa puhujana, minut vihittiin juuri ko kirkon papiksi Oulun tuomiokirkossa vuosikymmeniä sitten. Olen saanut piispalta aikoinaan rovastin tittelin, jota minun kaverini rakastavat käyttää. So far so good!

Mutta kuljen myös hyvin paljon ns vapaissa suunnissa, nautin niiden vapaasta tavasta ylistää, rukoilla, julistaa ja käyttää armolahjoja. Monet minun rakkaista ystävistäni olisivat tosi iloisia, jos kävisin kasteella. No, en ole käynyt, mutta…kryptiset pisteet jätän lukijan harkittavaksi.

Tällä hetkellä koen ennen kaikkea olevani Kristuksen kirkon jäsen. Siihen kuuluminen on vapauttava asia. Tiedän, kuka ja mikä olen Jeesuksessa. Siinä kirkossa on lintuja ja kaloja.