Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


by Jätä kommentti

Kun kristityn on nimi mulla

Jatkuu:” Tee siksi minut todella”? Ainakin ulkomuistini mukaan?

Tämän asian kanssa olen viime päivinä askarrellut!  – Voisin lisätä vielä ”kuinka vaikeaa se onkaan”! Kuinka usein saakaan itsensä kiinni siitä että sanoo tai käyttäytyy aivan toisin kuin tahtoisi! Suorastaan hävettävän usein eikä ”vahinkoa” saa tekemättömäksi vaikka sydän särkyisi. Mitään puolustusta en tälle taida keksiä, se toisenlainen käyttäytyminen tai sanominen kun itsenikin yllättää, mutta liian myöhään?! – Mitä sitten teen? Kadun, mutta en saa tehtyä tai sanottua takaisin! Onko minulla toivoa? Onko ihmisillä toivoa? – Luultavasti vasta taivaan täydellisyydessä.

On aika raskasta olla ihminen. Ei hyödytä puolustella sillä että sitähän me kaikki olemme ja kaikille meille sattuu ”vahinkoja”! Ikääntyminenkään ei tässä auta, ainakaan paljoakaan? Kuinka ihanaa olisikaan olla täydellinen! On raskasta huomata rikkovansa ihmistä, kaltaistaan, vastaan ja huomata se liian myöhään, eli kun vahinko on jo tapahtunut. Ja yhtä raskasta olla itselleen rehellinen! Voi olla, jos kanssani asuisi joku elävä ihminen jolle voisi puhua en tarvitsisi tätä kirjoittaakaan.

Mitenkäs se toinen vanha Suomalainen sananlasku taas sanoikaan? Kumpikos kello se kauemmaksi kuului Hyvä vai Paha? Minä kyllä luulen, kun ihmisiä olemme kaikki, että se paha kello kuuluu kauemmaksi? Jos ”luuloni” on oikein se on ikävä juttu koska sanojaan ei todellakaan saa takaisin. Eikä siinä itku auta, ei katumus eikä mikään, koska ihminen on ihminen.

Entäs tunnustaminen ja anteeksipyytäminen? Auttaako se enää kun vahinko on tapahtunut joissakin asioissa jo vuosikymmeniä sitten?. Uskooko kukaan että anteeksipyynnössä ei ole kysymys oman itsensä kiillottamisesta? Vaan todellisesta katumisesta. Kun tätä pohdin ja kirjoitan, mielessäni on tosi vanhoja juttuja, mutta ihmiset eivät unohda. Enkä näköjään itsekään, mietin miksi ne nousevat kiusaamaan NYT?! Ja öisinkin.

Kun maito on kaatunut sitä ei enää lasiinsa saa.  Ja toisaalta vanha Suomalainen sananlasku vielä niinkin sanoo että:” Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään”? Olisi mielenkiintoista tietää millaisissa tapauksissa nämä sananlaskut ovat syntyneet? Ja onko ne alkuperältään kansallisia vai kulkeutuvatko jostain?

Olen jotenkin jo useamman päivän ollut aika lähellä maan pintaa!? En pääse pois matalasta mielialastani? Nukunkin huonosti. Kirkkoon tekisi mieli. Tuntuu kuitenkin siltäkin ettei jaksa. Ei jaksa. Synninpäästö pitäisi kyllä saada ja ikivanhat ”synnit” saada anteeksi. Kaikilla ihmisillä on vain niin kiire. Niin ja omat ns. ”porukkansa” jota minulla ei oikeastaan ole olemassakaan? Vai psykiatriko tässä olisi oikea osoite? Ja yöllä en ainakaan nuku tämän tekstin jälkeen! Pyyhinkö pois?

Mielessäni on Eino Leinon runo:” Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin” Olen sen joskus aina jonnekin kirjoittanut ja kerran lausunut sen meidän kappelillakin, silloin kun vähän aikaa näitä runoiltoja pidettiin. Ei ne kovin suosiota saaneet, siis ne runoillat? Mutta – jooo? Ihmisen elämä on ihmisen elämää. Joskus riemullista joskus takkuamista.

Minä EN tahtoisi tätä tekstiä facebookiin! En vain tiedä kuinka sen estäisin? Ennen kun en ollut sielläkään, nämä jäivät tänne blogitaivaalle! Ihmisen on joskus saatava ilmaista todelliset tunteensa, kokemuksensa ja ajatuksensa! Siitäkin huolimatta että painettuani lähetä nappia poistun toiseen huoneeseen ja kadun!


by 1 kommentti

Perusta

Olen viimeiset kuukaudet joutunut pohtimaan oman uskoni perustuksia. Mihin oikeastaan uskon ja miten uskon. Olen pitänyt joitakin puheita ja opetuksia jotka sivuavat tätä pohdiskelua ja yrittänyt hahmottaa raamatusta sitä mitä on kristinusko ja kuka on Jumala.

Jumalan persoona herättää minussa tällä hetkellä lähinnä pelonsekaisia ajatuksia. Päällimmäisenä on valtava kunnioitus häntä kohtaan. Jumala on niin ääretön ja valtava, etten osaa hahmottaa hänestä yksityiskohtia. Hän on kaikkialla, mutta en tavoita häntä millään aisteillani. Siksi välillä tuntuu että huudan elämäni tuskaa tuuleen, jossa kukaan ei kuule eikä kukaan vastaa.

Raamatussa meille opetetaan, että usko syntyy kuulemisesta eli Jumalan sanasta. Johannes aloittaa evankeliuminsa kertomalla, että alussa oli Sana ja Sana on Jeesus. Että sanalla on kaikki luotu. Sana eli Jeesus synnyttää uskon. Usko ei lopultakaan ole jotain jonka voin itse synnyttää itsessäni. Voin ainoastaan viettää aikaa Sanan kanssa.

Nahumin kirjassa, sen alkujakeissa on ajatus siitä, kuinka voimme kestää Jumalan edessä, joka voi hävittää koko maanpiirin. Nahumin tekstiä ei ole julistettu vain hänen aikalaisilleen, vaan myös meille. Olen aloittanut tämän tekstin helmikuulla ja siitä asti olen kipuillut oman itseni kanssa ja viime yönä Jumala lähestyi minua unen kautta nostaen esiin sen kutsun, jonka hän on minuun istuttanut. Kutsun ,jonka osa on esimerkiksi tämä blogi-alusta. Kutsun evankelistan osaan. Sen miksi kirkko ja seurakunta on olemassa. Eli julistamassa Jeesusta Kristusta, Maailman vapahtajaa ja valoa.

Minun sieluni ja ruumiini haluaisi tehdä aivan eri asioita, aivan kuten Paavalikin jo kipuili. En tiedä mikä oli hänen pistimensä ja kipunsa, mutta minä olen oppinut tuntemaan omani. Kipu elämässä ei ole mieltä ylentävä asia, mutta se voi olla asia jonka kanssa on pakko mennä Jumalan luo. Sen olen joutunut nyt tekemään ja Jumala vastasi heti.

Minun uskoni ja elämäni perusta on Jeesus, hyvä paimen. Ei minä, Tapio, ja minun tarpeeni. Jumala tietää mitä minä tarvitsen siihen, jotta voin kulkea sen tien, joka Jeesus on. Jumala tietää mitä tarvitsen että ymmärrän sen totuuden joka Jeesus on ja jumala tietää mitä tarvitsen jotta voin elää todeksi sen elämän joka Jeesus on.


by Jätä kommentti

Lohdun sanoja, lohdun kuvia

Ystäväni Susanna kirjoittaa runoja. Runojen kirjoittaminen ei sinänsä liene kovin harvinaista. Jotkin minunkin arkiaamuiset tekstini ovat tulkittavissa proosarunoiksi. Mutta Susannan tekstit keikkuvat myyntitilastoissa. Onkohan Heli Laaksosta lukuun ottamatta Pentti Saarikosken jälkeen tapahtunut sellaista, että runokirja olisi ollut listoilla. No, nyt on ollut.

Minun suhtautumiseni runoihin on ollut aina vähän kinkkinen. Kirjallisuudesta valmistuneenahan minulla pitäisi olla jonkinlaiset työkalut suhtautua runoihin. Ehkä ymmärtää, ehkä tulkita. Mutta kun ei! Minulle runot ovat aina olleet suuri mysteeri. Poikkeuksen tekevät tietenkin jotkut runoudeksikin laskettavat laululyriikat ja sitten tietenkin Lauri Viita.

Susanna kirjoittaa pääosin rikkinäisyydestä toipumisesta. Rikkinäisyyden kanssa elämisestä. Omien sirpaleiden kantamisesta hellästi. Viisaita sanoja ymmärrettävällä kielellä. Vaikuttaa siltä, että ihmiset kaipaavat sellaisia sanoja.

Kun aloin jo aika monta vuotta sitten jälleen valokuvata vähän enemmän, lupasin Isä Taivaiselle pitää kameraa mukana kulkiessani. Niin olen tehnyt melko onnistuneesti. Olen kuvannut kukkia ja puiden kylkiä ja oksia. Ladonseiniä ja vedenväreitä.

Melko pitkään sain säännöllisesti palautetta kuvistani. Ihmiset kokivat ne lohdullisina. En yrittänyt ottaa lohduttavia kuvia. Räpsin vain kuvia asioista, jotka puhuttelivat minua. Joskus onnistuin omasta mielestänikin ihan kivasti. Silti minusta saamani palaute oli hämmentävää. Lohdullisia kuvia!

Minusta Susannan runot ovat lohdullisia. Elämä sirpaloi ihmistä, mutta elämästä tekee rikkaan se, että meillä on särömme. Säröjen ja sirpaleiden kanssa voi elää. Siitä mahdollisuudesta täytyy kuitenkin muistuttaa. Jos varpaat ovat verillä elämän sirpaleista, ei ehkä itse tule katsoneeksi eteenpäin, jollei joku muistuta.

Kun opiskelin kirjallisuutta, opin sen, että runojen ei kuulu neuvoa ihmistä, opastaa. Opin, että runot ovat aivan oma maailmansa. Nyttemmin olen valmis argumentoimaan asiasta seuraavin sanoin: ”Ja höpö-höpö!” Aivan varmasti taiderunoudellekin on paikkansa tässä maailmassa. Mutta taidetta enemmän ihmiset kaipaavat sitä, että heitä kehotetaan selvin sanoin hellittämään hetkeksi ja ihmettelemään kuinka valonsäde taittuu spektriksi elämänsirpaleesta.

Tältä pohjalta ehkä ymmärrän, että ihmiset kokivat minun kuvani lohdullisina. Maailmassa on paljon kaunista. Huurteisia kaisloja ojanpientareilla, lunta haavan kyljessä. Niiden ääreen täytyy pysähtyä ja antaa niiden hoitaa. Kuulemma kuvat luonnosta hoitavat yhtä lailla.

Kunhan pysähtyy.

Tietenkään elämä ei ole pelkästään pysähdyksissä olemista. Ei ole tarkoitus, että kukaan jää pelkästään runojen tai valokuvien tai toisten ihmisten lohduteltaviksi. Tärkeää on ennen pitkää päästä eteenpäin itselle sopivaa vauhtia, ei muiden määrittelemää ravia.

Sopivaa vauhtia ja sirpaleitaan ja muita tärkeitä osasiaan hellästi kantaen.

Susannan runoja on vaikkapa täällä: https://susannajussila.fi/sielun-sopukoita-runoblogi


by Jätä kommentti

Polulla pötköllään – uskonnollinen kokemus nro 1

Makasin polulla pitkin pituuttani. Sillä kerralla en ollut kaatunut, vaan polku vaan sattui olemaan paras paikka oikaista itseni. Paras paikka sijaitsi rantajyrkänteen lähellä Dublinista etelään tai pohjoiseen, en nyt enää muista.

En ollut siinä aivan yksin. Minulla oli kädessäni keskikoulun toisella luokalla Nakkilan kirjakaupasta ostamani vihreä, taskukokoinen Uusi testamentti.  Oli jonkinlaisen hengellisen väreilyn aikaa. Siksi kirja oli mukanani Interrailillä.

Tuntui samaan aikaan todella vapauttavalta ja melko pöljältä maata polulla sinisen taivaan alla. Sillä hetkellä taivas oli sininen. Tiesin, että kymmenen minuutin päästä se saattaa olla harmaa ja kastella minut. Mutta sekään ei keväisessä Irlannissa olisi haitannut, koska sateet kestivät vartin ja sitten aurinko taas kuivaisi kulkijan. Tai polullamakaajan.

Luin Johanneksen evankeliumia. Saattoi se olla jokin Johanneksen kirjekin, en nyt enää muista. Mutta olkoon Johanneksen evankeliumi, koska se jostain syystä on sieluani lähellä. Ehkä se johtuu pelkästään siitä, että Johannes oli kaimani. Tai jos otetaan huomioon aikaperspektiivi ensimmäiseltä vuosisadalta 1990-luvun alkuun, luultavasti minä olen Johanneksen kaima.

Makasin. Luin. Välillä pidin silmiä kiinni. Sitten taas luin pientä pränttiä. Sade ei tullut. Ei tullut ketään muutakaan kulkijaa.

En ollut siinä aivan yksin. Jyrkänteeltä nousi siivilleen korppi. Olen aika varma, että se sanoi krrrr heittäytyessään jyrkänteen tuulien vietäväksi, en nyt enää muista, mutta korpin laulu sopisi tuulen puhallukseen ja tilanteen tunnelmaan.

En ehkä ollut siinä aivan yksin. Saattaa olla, että läsnä oli myös Joku Muu.

Ennen pitkää nousin ja laskeuduin alas jonnekin, jossa oli asema. Huristelin junalla takaisin Dubliniin. Aivan varmasti menin pubiin juomaan yhden tai kaksi Guinnessiä ja kirjoittamaan päivän tunnelmista pehmeäkantiseen muistikirjaan.


by 4 kommenttia

Rukous vailla sanoja

Jotkut rukoilevat kammioissaan iltaisin, toiset ääneen kirkossa. Jotkut rukoilevat tanssien. Kuka mitäkin rukoilee. Lähimmäisen potemaa tautia vastaan. Omien raha-asioiden paranemisen puolesta. Ihmissuhteiden puolesta. Rauhan puolesta.

Kun Vladimirin sotilasoffensiivi kohti länttä alkoi, kuopuksen kanssa soitettiin monen viikon ajan Kristallivirtaa. Tai Laulua Dnjeprille. Sama sävel, eri sanat. Soitimme ukrainalaista melodiaa rukouksena rauhan puolesta. Rukouksena ukrainalaisten puolesta. Suuressa kirjassa kehoteaan rukoilemaan myös vihollisen puolesta.

Kuka mitäkin rukoilee. Jumalaa yleensä kuitenkin näillä nurkilla maailmaa. Jotakin suurempaa voimaa, joka auttaisi. Joka välittäisi.

Kävelin jälleen Liedon kirkon hautausmaalle. Ennen lähtöä olin rämpytellyt kitaralla Jaakko Löytyn Palmumattoa. Opetellut sointukulkua oikein ulkoa. Laulun minä rukoilee Mestaria. Toivoo, että Mestari näkee ja kokee kaiken sen, minkä hän itsekin näkee ja kokee. Poltetut kylät, ylitse käymättömän itkumuurin. Laulu puhutteli minua jo, kun sen ensi kertaa kuulin. Silloin maailma tai ainakin nämä nurkat maailmaa olivat mallillaan. Mitään järisyttävää ei pitänyt enää tapahtua.

Ukrainan sotaa on kestänyt kohta vuoden. Taitaa olla aika jatkaa rukousta sävelin vaikkakin ehkä ilman sanoja, joita on vaikeaa löytää.

”Minä kuulen, minä kuulen äänet takaa hautakumpujen. Toivon, että sinäkin, oi Mestari, nyt kuulet sen.”


by Jätä kommentti

Ensimmäinen kivi

– Kun olet paimenessa, käytä aikasi oikein. Tee itsellesi soitin, harjoittele lingon käyttöä ja ole aina silmä tarkkana.

Niin oli isä sanonut, kun poika oli lähdössä ensimmäistä kertaa yksin paimeneen. Ja niin oli poika tehnyt. Hän etsi tukevan oksanhaarukan, kuori sen ja viritti neljä suolesta punottua kieltä soittimeensa. Joka päivä hän soitti, kun aurinko paistoi niin kuumasti, että pedotkaan eivät vaivautuneet liikkumaan.

Poika harjoitteli myös lingon kanssa pitkät ajat päivittäin. Hän harjoitteli, kunnes osui aina maaliinsa. Sitten hän harjoitteli linkoamista juosten, eikä hän harjoitellut turhaan. Jo hänen ollessaan pikemmin poika kuin nuorukainen, hän oli tappanut sekä karhun että leijonan. Päästänyt lampaat pedon kidasta. Veljet eivät olleet uskoa häntä kummallakaan kertaa, mutta kun hän toi kotiin petojen päät, oli uskottava.

Hän tapasi myös istua purojen rannoilla. Istua hiljaa ja istua pitkään. Taivas oli hänen päänsä päällä.

Siihen aikaan käytiin maan rajoilla sotaa. Veljet olivat rintamalla palvelemassa kuningasta. Poika itsekin oli jo palvellut kuningasta, kun tällä oli murheita ja ahdistuksia. Hän oli soittanut kuninkaalle lauluja, joita oli paimenessa tehnyt. Erityisesti kuningasta lohdutti laulu, jossa Jumala johdattaa kärsivän vihreille niityille. Poika oli ihmetellyt, mistä oli laulun sanat saanut. ”Herra on minun paimeneni.” Eihän niin voi edes sanoa. Paimenen työ on töistä arvottomimpia. Jumala on Jumala, kuningastakin korkeammalla. Kun poika oli laulanut laulun ensimmäistä kertaa, hän oli pelännyt, että hänet kivitetään Herran herjaamisesta.

Eräänä päivänä isä antoi pojalle säkin.

– Tässä on paahdettuja jyviä ja kymmenen leipää. Vie ne kiireesti veljillesi leiriin. Vie myös heidän päällikölleen nämä kymmenen juustoa. Ota selville, miten veljesi voivat, ja tuo heiltä jokin merkki käynnistäsi.

Poika lähti matkaan. Hänen lähestyessään kuninkaan leiriä kuului huuto kuin ukkosen jyrinä.

– Valitkaa joukostanne yksi, joka tulee taistelemaan minua vastaan. Jos hän voittaa minut taistelussa ja tappaa minut, meistä tulee teidän orjianne. Jos minä voitan ja tapan hänet, teistä tulee meidän orjiamme ja te joudutte palvelemaan meitä.

Poika löysi veljensä ja kysyi äänestä. Hänelle kerrottiin, että joka päivä jättiläinen tulee haastamaan heitä. Hän herjaa niin sotilaita kuin Jumalaa. Kukaan ei uskalla nousta valtavaa soturia vastaan.

– Minä kaadan hänet, sanoi poika.

Veljet pilkkasivat kuopusta, mutta joku näki pojan katseen, kuuli hänen äänensä sävyn ja välitti viestin kuninkaalle.

Poika laskeutui alas läheiselle purolle. Hän istui rannassa hiljaa. Hän istui kauan. Lopulta hän valitsi tarkoin viisi kiveä puron pohjasta ja pani ne vyössään roikkuvaan pussiin.

 Pojan palatessa leiriin oli häntä jo etsitty.

– Mene, mene, itse kuningas odottaa sinua.

Kuningas istui teltan varjossa ja kun hän näki pojan, hänen kasvoilleen nousi suru.

– Sinä olet minun lohduttajani, et soturi!

– Minä, sinun palvelijasi, olen paimentanut isäni lampaita. Kun leijona tai karhu tuli ja vei lampaan laumastani, minä lähdin pedon perään ja löin sitä ja tempasin lampaan sen kidasta. Minä olen tappanut sekä leijonan että karhun. Tuon vihollisen käy samoin, koska hän on pilkannut elävän Jumalan taistelurivejä.

– Sinä olet vasta poika, ja tuo jättiläinen on taistellut nuoruudestaan asti.

Ilman ylpeyttä poika vastasi: – Hän, joka pelasti minut leijonan ja karhun kynsistä, pelastaa minut myös tuon jättiläisen käsistä.

– Etkö sinä juuri sanonut, että se olit sinä, joka pelastit lampaat. Sinä pelastit itsesi.

– Isäni käski minun harjoitella lingon käyttöä. Ja minä harjoittelin. Osun mihin tähtään. Mutta leijonaa saattaa muuttaa suuntaansa, karhu kääntyä kannoillaan.

– Mene ja kaada vihollinen.

Poika ei huolinut suojakseen kypärää, ei haarniskaa. Hän otti paimensauvansa ja lingon ja lähti jättiläistä vastaan. Omat joukot olivat täysin vaiti. Vihollinen nauroi. Nauru täytti koko maiseman. Mutta jättiläinen ei nauranut. Hän jylisi koko armeijalle: – Minä olen häpäissyt teidän Jumalaanne ja teidän armeijanne. Ja nyt te lähetätte minua vastaan lapsen.

Hän kääntyi katsomaan poikaa. Tämä ei väistänyt katsetta.

Jättiläisellä oli pronssikypärä ja pronssinen suomuhaarniska. Hänen jalkojaan suojasivat pronssiset säärykset ja olallaan hänellä oli valtava tappara. Hänen silmänsä leimusivat.

– Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan keppi kädessä? Tule tänne, niin minä syötän sinun lihasi taivaan linnuille ja villipedoille!

Vihollinen kirosi pojan kaikkien kotimaansa jumalien nimeen, mutta poika ei irrottanut katsettaan jättiläisen silmistä.

Poika alkoi laulaa.

– Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi.

Jättiläinen otti askeleen poikaa kohti. Lankesi hiljaisuus. Kuului vain jättiläisen pronssisten sotavarustusten kalina.

– Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs. Minä tulen sinua vastaan Jumalani nimessä. Hän on sen sotajoukon Jumala, jota sinä olet pilkannut. Tänä päivänä Jumala jättää sinut minun käsiini. Minä katkaisen kaulasi ja syötän sinut ja koko sotajoukkonne raadot taivaan linnuille ja villipedoille.

Jättiläinen otti toisen askeleen ja kolmannen. Poika laski paimensauvansa maahan ja odotti. Neljäs ja viides askel. Poika otti kiven pussista vyöltään. Viiden ja kuudes askel. Poika asetti kiven linkoonsa ja alkoi pyörittää. Seitsemän askel ja ensimmäinen kivi. Jättiläinen kaatui kolisten maahan. Kummastakin sotajoukosta kuului kohahdus.

Jättiläinen kouristeli maassa. Hänen suunsa huusi tuskaa ja kirouksia. Poika juoksi vihollisen luo, tarttui hänen miekkaansa. Miekka oli raskas kuin jättiläisen kirouksen taakka. Miekka oli kevyt kuin vapaus pahimmasta synnistä. Poika iski jättiläisen kuoliaaksi ja hakkasi hänen omalla miekallaan hänen päänsä poikki.

Sitten hän poimi kiven, jolla oli osunut jättiläisen otsaan.

Vihollinen joutui pakokauhun valtaan. Heidän suurimman sankarinsa tappoi nuori poikanen. Mihin pystyvät soturit!

Alkoi takaa-ajo. Mutta poika laskeutui puron rantaan. Hän istui rannassa hiljaa. Hän istui kauan. Taivas oli hänen päänsä päällä. Yötä myöten hän käveli kotiin. Hän antoi isälleen kiven. Ensimmäisen kiven.


by Jätä kommentti

Johanneksen evankeliumista

Lienee kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta?! Se on niin täydellinen? Sanoisinpa että siinä on kaikki mitä ihminen tarvitsee uskossaan ja elämässään. Otsikko olisi voinut olla jokin muukin, kuten ”Että he yhtä olisivat”. Sillä kaikki jotka ovat Pyhän Hengen vaikutuksesta uudestisyntyneet elävään ja kestävään, Raamatulliseen uskoon, ovat yhtä, erilaisuudestaan IHMISINÄ huolimatta. Paras opettaja, näille yli ihmisten tekemille rajoille, on Pyhän Hengen osallisuus ihmisen sisimmässä! Pyhän Hengen osallisuus on jotain sellaista ylimaallista ja samalla jokaiseen hetkeen kuuluvaa ettei Hänen olemistaan voi epäillä, eikä sanoin kuvata – välttämättä. Sillä Pyhä Henki muuttaa ihmistä. Hän on Jeesuksen sijainen täällä elomme ajan meissä.

Ja silti on vain yksi Isä, Poika ja Pyhä Henki. Pyhä Henki avaa meille Jumalan Sanaa. Pyhä Henki on Jeesuksen edustaja meissä nyt kun Jeesus on noussut valtaistuimelleen.

Totta on kuitenkin sekin että Pyhän Hengen nimessä on myös tehty ja saarnattu paljon sellaista mikä on ihmisestä lähtöisin! Ja se on ostittain vieroittanut ihmisiä kokemasta Pyhän Hengen olemusta itsessään tai muissa. Mutta olen kokenut pitkän elämäni aikana että sisaria ja veljiä Kristuksessa on sielläkin missä on myös jotain ylimääräistä, eli ihmistekoista. Mutta se on pilannut monta hyvää ja aitoa asiaa.

Kuitenkin  sellainen ihminen, joka aidosti on täyttynyt Pyhällä Hengellä, tekee myös hyviä hedelmiä. Ja kuten on kirjoitettu ”Hedelmistään Puu tunnetaan”!Joten kärsivällisyyttä, armoa ja rakkautta kaikkia niitä kohtaan jotka Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä raittiisti opettavat –  vaikka emme kuuluisikaan samaan kirkkoon. Sanon suoraan että meillä täällä Isänmaassamme on ollut monia herätyksiä jotka ovat olleet raittiita ja Jumalan Sanan mukaisia. Ja silti Raamattu kehoittaa koettelemaan kaiken ja pitämään sen mikä Pyhää on! Sillä aika näyttää mikä kestää ja mikä ei.  Kun siis on näistä ”herätyksen ajoista kyse”.

Minulla on edessäni Joh. 18 luku ja se liikuttaa minua sydänjuuriani myöten! Jeesus elää siinä viimeisiä hetkiään ja joutuu todistamaan Pilatukselle itsestään, tietäen mihin on menossa. Mitkään todistelut eivät pelasta Häntä kauhealta kuolemalta. Ja HÄN ON KUOLLUT kaikkien ihmisten puolesta. Autuas se joka ottaa tämän pelastuksen vastaan ja todistaa siitä että Jeesus elää ja lähettää omilleen Toisen Puolustajan Pyhän Hengen olemaan meissä ja kanssamme. Pyhä Henki kirkastaa meille Kristusta ja tässä valossa ja armossa me tunnemme toinen  toisemme, vaikka ihmisinä olemmekin erilaisia luonteinemme ja armoituksinemme.

Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava sekin  kohta Raamatusta että ”koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä on Hyvää”. Ihmisinä olemme vajavaisia, mutta rukouksin voimme vahvistua ja saada oikeaa näkökulmaa myös toisin toteutettua Jumalan palvontaa kohtaan. Muistaen ihmisen osamme ja silti pitää sen mikä itsellemme on totta ja aitoa! Jumala siunatkoon ja varjelkoon meitä!


by 2 kommenttia

Hiljaisuuden ääni, hiljaisuuden ryminä

Hyvin kauan sitten äitimuori tilasi minulle kirjakerhosta Simon and Garfunkelin Greatest Hits -kasetin. Kuuntelin sitä halki punkkauden, ja kävipä se vaihtelusta metallillekin.

Yksi Simon and Garfunkel -lemppareistani on aina ollut The Sound of Silence. Muutama vuosi sitten törmäsin Disturbedin versioon kappaleesta.

Laulun sanoma on viehättänyt minua nuoruudesta lähtien. Ja tietenkin olen kautta vuosien miettinyt, miksi laulusta tehtiin alun perin niin kaunis ja hiljainen.

People talking without speaking
People hearing without listening
People writing songs that voices never shared
And no one dared
Disturb the sound of silence

Minun tulkintani laulusta on se, että ihmiset puhua pölpöttävät toistensa kanssa ummet ja lammet. Mutta hiljaisuutta tärkeiden asioiden äärellä kukaan ei uskalla rikkoa.

Veljen kanssa lausahdettiin muutama vuosi sitten pari repliikkiä laulun kahdesta versiosta, alkuperäisestä ja raskaammasta. Veli oli sitä mieltä, että Disturbedin versio rikkoi sen hiljaisuuden, josta laulu kertoo. Minä tulkitsen niin, että alkuperäisversio on realistisempi, koska hiljaisuutta ei vieläkään ole saatu rikottua.

Kumpi on parempi, ryskyttää perustuksia vai todeta hiljaa tilanne?

En tiedä, milloin laiminlyönnit lisättiin synnintunnustukseen. ”Olen tehnyt syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein.” Toisinaan minusta tuntuu, että jos ajatusten, sanojen, tekojen ja laiminlyöntien synnit laitettaisiin vaakakuppeihin, niin laiminlyönnit ovat se synti, joka uhkaa ihmiskunnan hyvinvointia eniten.

Hyvä on pohtia asioita hiljaisuudessa. Ehkä alan itsekin olla hiljalleen sitä mieltä, että hiljaisuutta on syytä ravistella metelillä. Hyvällä metelillä.


by 1 kommentti

Kuinka on sun sielus laita?

Sana Sielu, on viimepäivinä ollut mielessäni. Olen miettinyt missä ovat kuolleitten sielut ylösnousemukseen asti? Tänä aamuna mieleeni tuli se tuttu kohta Raamatusta missä Jeesus herätti Martan ja Marian veljen kuolleista vain kutsumalla häntä nimeltä! Ehkä ajatus askarruttaa myös siksi että on Pyhäinpäivän aatto?

Joitain virsiä ja hengellisiä lauluja nousee mieleeni joissa sielusta lauletaan. Esim. hengellinen laulu:” Lähemmä Jeesus, lähemmä vaan Kaipaan mä ääntäsi kuuntelemaan. Sulje Oi Jeesus armohosi, siellä on turvaisa satamani.” Mieleeni nousi myös laulun:” Kuinka on sun sielus laita, minne kuljet matkamies…” sanat.. Niin, missä on kuolleen ihmisen sielu ennenkuin Raamatun mukainen ylösottoaika tulee?

Kukahan tähän voisi vastata? Miettiessäni näitä nyt muutamana päivänä, tuli vastavuoroisesti voimakkaana mieleeni myös tämä aika.! Jossa ei voi enää luottaa siihen mitä kirkot ennen julistivat Jumalan Sanana! Jopa siis arkkipiispaa myöten! Aika rohkeaa kirjoittaa tästä, mutta kun asia sattuu niin kovasti minuun henkilökohtaisten kokemuksieni vuoksi!

Onko kaikki se, mitä olen tahtonut ja ymmärtänyt Jumalan Sanana noudattaa, ollutkin turhaa ja aiheuttanut suurta fyysistä kärsimystä.? Myös sielullista.! Joka tapauksessa kuitenkin,- kaikesta huolimatta, minä en käsitä tätä aikaa. Minulle Jumalan Sana on yhtä kuin Raamattu kannesta kanteen, Jeesus Kristus ja Pyhän Hengen osallisuus!!!

Hän, Jeesus ,joka kuoli kauhean kuoleman meidän tähtemme, myös minun! Kuinka voisinkaan muuttaa mitään siitä mitä Suuri Kirja meille opettaa Pyhästä kolminaisuudesta, Ja kaiken alusta ja lopusta. Eikö se merkitse mitään että Suuri Jumala on kertonut meille kuinka kaikki syntyi, miten on olemassa, ja kuinka kaikki loppuu.!? Mutta missä on ihmisen sielu ylösnousemukseen asti? Tiedänkö, vei enkö? Muistanko vai en, onko siitä erillistä oppia.?

Kun pian taas tulee yksi vuosi lisää, se laittaa miettimään elämän rajallisuutta. En henkilökohtaisesti kuitenkaan pelkää kuolemaa, vaan toivon sen olevan rauhallinen ja helppo? Niin kai kaikki muutkin ihmiset, jotka kuolemaa ajattelevat. No kuten kirjoitin, me vietämme huomenna ”Pyhäin päivää” ja useimmat meistä käyvät haudoilla sytyttämässä kynttilät rakkaittemme haudoille.

Ehkä me siinä kiitämme mielessämme joitain pois menneitä ja toivomme tapaavamme heidät kerran. Mutta entäs se sielu, onko se jo taivaassa? Jeesus kuitenkin vain kutsui Lasarusta:” Tule ulos” ja Lasarus tuli ja eli vielä paljon aikaa, jota aikaa ei ole erikseen kerottu vuosina. Ei myöskään että hän olisi itse kertonut kokemuksestaan. Itselleni toivon hellää kuolemaa ja sellaista että turvani on Jeesuksen lempeä olemus! Kuitenkin yhdessä laulussa kysytään:” Kuinka on Sun sielus laita”?

Ja samassa kirjassa vielä:” Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois, Hän ei yhtäkään luotansa sulje, eikä käännytä ketään pois. Maan alimpiin paikkoihin astui Hän kantaen ristiään. Siinä verehen viittansa kastui, repi piikit tuon puhtaan pään.”…. jne. Se on yksi kauneimmista lauluista joita tiedän.!

Siunattua Pyhäin Päivää kaikille jotka laittavat uskonsa ja toivonsa – ja kiitoksensa, Sielujensa pelastajalle, Jeesukselle Kristukselle. Tulee aika, jolloin kuolleet nousevat eloon! Kiitos ihmeelliselle kolmiyhteiselle Jumalalle, joka tahtoi kertoa luomille ihmisilleen kaiken alusta loppuun saakka!!! Meidän ei tarvitse olla hukassa vaan odottaa sielujemme pelastajaa turvallisin  mielin ja kiitoksen kera! Herra Siunatkoon Meitä, niin kuin Hän on luvannutkin!!! Aamen.

 


by 1 kommentti

Hajatuksia

Otsikkokin jo kertoo, että kovinkaan ylellisiä ja syvällisiä ei tältä tekstiltä kannata odottaa. Koronaa on nyt sairasteltu ja podettu useampi viikko. Yskitty ihan tosissaan ja yritetty toipua. Vähitellen on yskiminen vähentynyt ja eilen tein ensimmäisen kävelylenkin. Urheilevalle ihmiselle on vaikeaa pysyä aloillaan ja pakkolepo syö miestä. On ahdistanut ja masentanut. Olo on ollut välillä epätodellinen ja kodin seinät ovat olleet aivan liian lähellä toisiaan. Onneksi olen jo voinut käydä töissä ja saanut tehdä töitä lasten kanssa, vaikka puhuminen ärsyttääkin kurkkua ja iltaisin ääni on ollut melko möreä. Onneksi en opeta musiikkia!

Ahdistus on asia, joka muistuttaa lumipalloa, joka pyöriessään kasvaa kokoa. Se kerää mukaansa vanhoja asioita ja kehittää uusia eikä se kysele lupia. Se vain tulee ja asettuu taloksi. Välillä se on kuin teini joka valvoo ja valvottaa yökaudet. Välillä se on kuin kaunis mutta sumuinen päivä, peittäen maisemat kosteaan peittoonsa. Joskus se on kuin kaunis iltarusko, jota katselen etäältä, ihaillen sen värejä toivoen, että seuraava päivä olisi lämmin ja helteinen. Joskus sitä vaalii ja silittelee ystävän kanssa, koska hän jaksaa hiljaa kuunnella ja joskus sitä vihaa kun jokainen vastaan tuleva pärstä ärsyttää ja jokaisella tuntuu olevan neuvo kannettavanaan.

Jeesus vetäytyi aika ajoin yksinäisyyteen ollakseen Isän kanssa. Jollain tavoin itsekin koen tämän ajan olleen erämaataivalta, jonka aikana on ollut välillä tyhjyyttä ja hiljaisuutta ja välillä mahdollisuus kohdata Jumala. Raamattu on tullut avuksi ja sillaksi ahtaimpien paikkojen kohdalla. Oma syntisyys ja vajavaisuus paljastuu näissä kahden keskisissä hetkissä Jumalan kanssa. Mutta samalla Jumalan Pyhä Henki lohduttaa ja vie armon lähteen luo, josta voi ammentaa ikuisen elämän vettä, jota vain heikkona osaa kaivata.

Nuorempana heikkous vei pois päin Jumalasta, kun syyttäjän raskas käsi painoi harteita alas. Nyt oma heikkous pakottaa pysymään valossa, vaikka se välillä paljastaakin sielun kipeitä paikkoja ja asioita. Jumalan Pyhän Hengen parantava kosketus on ainoa lohdutus kun omat voimat hajoavat. Ja vaikka ei olo sinällään parantuisi, niin se maisema, jossa kuljen on avarampi ja toivo paremmasta on elää. Toivo onkin kannatellut elämääni ja auttanut kulkemaan eteenpäin.