Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


by Jätä kommentti

Nykypäivän kristinusko Saulin ja Daavidin elämän valossa: Voiko menneisyys opettaa meille tulevaisuudesta?

Saul, Israelin ensimmäinen kuningas, oli aluksi Jumalan valitsema johtaja. Hänen tarinansa kuitenkin muuttuu traagiseksi, kun ylpeys ja kateus valtaavat hänen sydämensä. Saul alkaa kadehtia ja pelätä Daavidia, Jumalan valittua, ja yrittää tappaa hänet. Tämä kertoo meille, että jopa Jumalan voimaannuttama ihminen voi langetessaan syntiin menettää kaiken jos hän ei kykene näkemään omaa lankeemustaan.

Mitä voimme oppia Saulilta? Ylpeys voi sokaista meidät ja johtaa meidät tekemään tuhoisia päätöksiä. Johtajilla on suuri vastuu ja heidän tulee olla esimerkkejä seuraajilleen.

Mitä voimme oppia Daavidilta? Daavidin usko Jumalaan pysyi vahvana myös vaikeimmissa tilanteissa. Daavid ei myöskään yrittänyt peitellä syntejänsä, vaan hän tunnusti ne ja kääntyi Jumalan puoleen. Daavid koki Jumalan avun henkilökohtaisesti elämässään ja todistaa näin elämällään meille Jumalan voimaa.

Daavid, nuori paimenpoika, nousee lopulta kuninkaaksi. Hänen elämässä on kuitenkin paljon vastoinkäymisiä. Hän joutuu pakenemaan kuningas Saulia, kokee menetyksiä ja tekee myös vakavia syntejä. Silti hän palaa aina Jumalan luo.

Nykypäivän kristinusko Saulin ja Daavidin valossa

Saulin ja Daavidin tarinat ovat ajankohtaisia myös tänään. Ne muistuttavat meitä siitä, että olemme kaikki alttiita synnille. Kuten Saul, myös me voimme langetessamme syntiin menettää kaiken. Mutta tunnustaessamme oman syntisyytemme, kuten Daavid teki, saamme kohdata armahtavan Jumalan. Myös ympärillämme olevalla yhteisöllä on merkitys. Daavid oli osa kansaa. Omalla esimerkillään ja toiminnallaan hän ansaitsi kansansa tuen. Ilman tuota tukea hän ei olisi ollut mitään.

Seurakunta ja ympärillämme oleva yhteisö voi tukea meitä uskossamme ja auttaa meitä kasvamaan hengellisesti. Se miten yhteisö käsittelee syntisyyden käsitettä on ratkaiseva tekijä siinä, pysyykö ihminen yhteisön jäsenenä ja Jumalan yhteydessä. Ihminen on ensisijaisesti Jumalan lapsi ja sen kautta seurakunnan jäsen, ei toisin päin. Jeesus sanoi, että etsikää ensi Jumalan valtakuntaa, Jumalan todellisuutta

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

  • Olemme tarkkana ylpeyden suhteen: Pyrimme olemaan nöyriä ja tunnustamaan omat virheemme.
  • Tuemme toisiamme: Olemme läsnä toisillemme ja kannustamme toisiamme kasvamaan uskossa.
  • Palvelemme muita: Käytämme lahjojamme ja taitojamme toisten hyväksi.
  • Pysymme kiinni Jumalan sanassa: Raamattu on meidän oppaamme elämässä.

Saulin ja Daavidin tarinat ovat täynnä opetuksia, jotka ovat yhtä relevantteja tänään kuin tuhansia vuosia sitten. Kun tarkastelemme omaa elämäämme näiden miesten kertomusten valossa, voimme löytää uutta voimaa ja rohkeutta etsiä Jumalan tahtoa omaan elämäämme ja seurata Jeesusta.

Nykypäivän kirkko voi myös oppia näistä kahdesta miehestä. Kun me seuraamme Daavidin esimerkkiä ja hylkäämme Saulin tien, voimme rakentaa tulevaisuuden, jossa Jumalan valtakunta kasvaa.


by Jätä kommentti

Pelastuuko kirkko siitä eroamalla?

Kristillisen kirkon tulevaisuus Hesekiel ja Nehemian kirjan valossa

Hesekielin kirja tarjoaa profeetallista näkemystä sekä tuomiosta että uudistumisesta. Hesekielin kirjassa, luvussa 22 Jumala turhaan etsii muurin aukossa seisojaa Jerusalemista. Epäjumalanpalvelus ja pahuus on vallannut Jerusalemin eikä Jumalan eteen tuo kukaan rukouksiaan. Hesekielin kirja kuitenkin päättyy toivon sanomaan. Elävän veden virrat tulevat kumpuamaan sen kynnykseltä. Tuo kuva toteutui Kristuksessa, joka avasi elävän veden lähteen meitä varten ja hän on itse tuo lähde. Hän tuo toivon.

Kun yhdistämme tähän Nehemian kirjan kuvan ”muurinaukossa seisomisesta” ja vertaamme Nehemian aikaa omaamme, saamme syvällisemmän ymmärryksen kirkon nykytilasta ja tulevaisuuden haasteista. Nehemian kirja kuvaa kuinka jokainen pakkosiirtolaisuudesta palannut Jerusalemin asukas osallistui elintärkeän muurin rakentamiseen. Tavoitteena oli palauttaa Jumalan temppeli ja sitä kautta Jumalan läsnäolo Siioniin. Jokaisella oli tehtävänsä ja loppuvaiheessa jokaisella oli ase turvanaan työmaalla. Kukaan ei jättänyt paikkaansa vaan työtä tehtiin yötä päivää ja niin kauan että kaupunki ja temppeli olivat turvassa.

Muurinaukossa seisominen – symboli kirkolle

”Muurinaukossa seisominen” on voimakas symboli, joka kuvaa kirkon ja seurakunnan rakentamista. Se on evankeliumin eteenpäin viemistä maallistuvassa yhteiskunnassa. Se on myös raamatun sanan vaalimista ja osa kirkon tehtävää, vartioida uskoa ja totuutta. Mutta se on ennen kaikkea Jumalan lupausten toteutumisen odottamista. Sitä, että Jeesus tulee takaisin.

Sekä Hesekiel että Nehemia kuvaavat tilanteita, joissa Jumalan kansa on kokenut tuhon ja on nyt vastuussa uudistamisesta. Molemmissa kirjoissa on keskeistä Jumalan antama näky tulevaisuudesta. Tämä näky antaa toivoa ja ohjausta. Sekä Hesekielin että Nehemian kirjassa korostetaan yhteisön merkitystä. Jumalan työ tapahtuu yhteisössä. Sekä Hesekiel, että Nehemia puhuvat myös meidän ajallemme. Hesekielin näyt kertovat, että myös kirkko tarvitsee jatkuvaa uudistumista. Vanhat rakenteet ja tavat eivät välttämättä toimi enää nyky-yhteiskunnassa. Uudistuminen on paluuta juurille. Kirkon on palattava Raamatun sanomaan ja keskittyttävä Jeesuksen opetuksiin. Muurinaukossa seisominen muistuttaa meitä siitä, että olemme osa suurempaa kokonaisuutta.

Kirkko on lähetetty kertomaan evankeliumia kaikille kansoille. Muurinaukossa seisominen tarkoittaa myös sitä, että olemme valmiita menemään sinne, missä meitä tarvitaan. Kirkon eri suunnat ja yhteisöt tarvitsevat toisiaan. Yhdessä voimme tehdä enemmän kuin yksin. Vaikka tulevaisuus näyttäisi epävarmalta, meillä on aina syy toivoa. Jumala on uskollinen ja Hän johdattaa kirkkoaan.

Siksi mietin sitä, että auttaako kirkkoa se, että eroamme siitä. Jos näemme kirkossa ja seurakunnissa epäkohtia ja syntiä pitäisikö siihen vaikuttaa ulkoa vai sisältä käsin. Edelleen paras mahdollisuus kutsua Suomessa ihmisiä Jumalan yhteyteen on Evankelisluterilainen kirkko jolla on yhä tärkeä osa suomalaisessa yhteiskunnassa. Löytyykö jostain yhteisö tai seurakunta joka olisi jollain tapaa synnittömämpi tai täydellisempi. Jokaisen yhteisön haaste ja ongelma kun on se että ne koostuvat syntisistä ihmisistä jotka tekevät virheitä. Tällaisia syntisiä Jeesus kutsuu luokseen. Jos eroan kirkosta, kohdalleni jää muuriin minun kokoiseni aukko.

Lopuksi

Hesekielin ja Nehemian kuva muurinaukossa seisomisesta tarjoavat meille vahvan perustan ymmärtää kirkon nykytilaa ja tulevaisuutta. Kun yhdistämme nämä kaksi näkemystä, voimme nähdä, että kirkolla on sekä haasteita että mahdollisuuksia. Tärkeintä on, että pysymme uskollisina Jumalalle ja hänen sanalleen.

Avainsanat: kirkko, Hesekiel,Nehemia, muuri, uudistus, tulevaisuus, yhteisö, usko, lähetystyö


by Jätä kommentti

Kain ja Abel

Blogitaivas on vietellyt hiljaiseloa. Kävijöitä on ollut rauhalliseen tahtiin muutamia satoja kuukaudessa mikä on ilahduttavaa. Mielessäni on ollut ajaa sivusto alas, mutta toisaalta tekstien luonne tekee niistä ikään kuin ajattomia. Ajaton on myös evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta.

Olen aina miettinyt sitä miksi kristikunta on niin kovin jakautunut, olen itsekin saanut melko ihmeellisiä kommentteja ja arvioita omasta hengellisyydestäni juuri toisilta kristityiltä. Myös opettajan työssäni olen kohdannut kummallisia kommenteja koulusta ja uskontotunneista. Yleensä ne ovat tulleet kristityiltä ihmisiltä, en juurikaan muilta. Jään miettimään sitä mikä meitä ns. uskovia vaivaa? Emmekö luota Jumalan kykyyn johdattaa asioita? No en sitä ala sen enempää pohtimaan, mutta juurisyy löytynee sieltä ihan alusta.

Kesällä sain kutsun puhekeikalle kotiseudulle Härmään. No, korona-tauti esti sen reissun, mutta aihe jäi elämään mieleen. Se oli ajatus siitä, että Jumalan kasvojen edessä meillä ei ole mitään muuta esitettävää pelastuksemme hyväksi, kuin Jeesuksen nimi.

Jotenkin tuota aihetta tutkiessani törmäsin Kainin uhrilahjaan Jumalalle. Kainin lahja ei kelvannut Jumalalle ja itselleni se on ollut aina hieman mysteeri. Mitä vika siinä on oikein voinut olla? Hän uurastaa pellolla ja näkee vaivaa. Sitten hän ylpeänä haluaa tuoda Jumalalle parastaan.

Raamattu ei kerro miten ja koska oli ryhdytty uhraamaan Jumalalle. Aivan ilmeistä oli kuitenkin, että uhrit vastasivat Mooseksen kirjan antamia ohjeita uhreista. Uhrieläimen veren oli virrattava, jotta uhri olisi kelvollinen. Veressä oli elämä. Uhraamisessahan ei ole kyse siitä, että Jumala tarvitsisi itse niitä uhreja vaan se niitä tarvitsee uhraaja.

Nimi ”Kain” tulee heprean kielen verbistä, joka tarkoittaa ’saada/hankkia’. Sana tarkoittaa jonkin arvokkaan ja voimallisen asian haltuunsa saamista. Heprean kielen nimi Hebel, suomeksi Abel, tarkoittaa haihtuvaa ’usvaa’ tai ’henkäystä’. Sanasta välittyy ajatus sumeasta epäselvyydestä, tyhjyydestä tai sisällön puutteesta. Samaa sanaa hebel käytetään toistuvasti Saarnaajan kirjassa turhuudesta puhuttaessa. Raamatun Abel ei tuo itseään esille lähestyessään Jumalaa ja hänen uhrinsakin on kasvanut syömällä itse ruohoa. Hänen ainoaksi ansiokseen jää lähestyä Jumalaa uskossa. Uskossa siihen, että toteuttamalla Jumalan tahdon hän saa siunauksen.

Kain, jonka nimi viittaa vahvasti tekemiseen ja työhön, tuo Herralle maansa antimia. Kainiin on asetettu paljon odotuksia esikoisena ja mahdollisena käärmeen pään polkijana ja pelastajana. Hänen uhrilahjansa on hänen omien käsiensä työtä, se on konkreettinen osoitus hänen ponnisteluistaan. Kainin ongelma ei ole se, että hän tuo uhrin, vaan se, että hän tekee sen väärästä syystä. Hän haluaa Jumalan hyväksynnän omien tekojensa perusteella. Hän uskoo, että hänen työnsä ansaitsee Jumalan siunauksen. Omavanhurskas ihminen yrittää itse hankkia Jumalan hyväksynnän omien tekojensa, hyvien tekojen tai uskonnollisten rituaalien kautta. Joskus yritämme jopa rukouksella hakea Jumalan huomiota ja hyväksyntää ja näin Jumalanpalveluksemme on enemmän Jumalan suosion hakemista ,kuin hänen palvomistaan pyyteettä.

Aabel, nuorempi veli, tuo parhaan karjansa esikoisen. Aabelin uhri hyväksytään, koska se on uskon teko. Heprealaiskirjeessä Paavali kirjoittaa: ”Uskon vuoksi oli Abelin Jumalalle antama uhri Kainin uhria arvokkaampi. Koska Abel uskoi, hän sai vanhurskaudestaan todistuksen, kun Jumala otti vastaan hänen lahjansa, ja uskovana hän puhuu vielä kuoltuaankin”. Aabel luottaa siihen, että Jumala on hyvä. Hän ei yritä ansaita Jumalan hyväksyntää omilla teoillaan, vaan hän luottaa täysin Jumalan armoon.

Jumala ei hylkää Kainin uhria siksi, että se olisi huonolaatuinen tai väärässä muodossa. Ongelma on Kainin sydämessä. Hän haluaa ansaita Jumalan hyväksynnän omilla teoillaan. Tämä on tärkeä oppi meille kaikille. Hyvät teot ovat tärkeitä, mutta ne eivät pelasta meitä. Pelastus tulee vain uskon kautta Jeesukseen Kristukseen.

Kainin omavanhurskaus johtaa kateuteen, vihaan ja lopulta murhaan. Omavanhurskas ihminen ei voi tuntea todellista rauhaa, koska hän on jatkuvasti huolissaan omasta riittävyydestään Jumalan edessä. Hän vertailee itseään toisiin ja kokee jatkuvaa painetta olla parempi. Samalla hän saattaa vaatia muilta samaa ja jopa enemmän.

Aabelin usko vapauttaa hänet tästä taakasta. Hän voi elää vapaasti, koska hän luottaa siihen, että Jumala rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Hän ei tarvitse todistaa arvoaan kenellekään.

Me kaikki olemme taipuvaisia omavanhurskauteen. Me haluamme, että muut hyväksyvät meidät ja haluamme olla myös Jumalalle mieliksi. Me teemme hyviä tekoja, mutta usein väärästä syystä. Haluamme, että ne tuovat meille tunnustusta ja hyväksyntää.

Meidän täytyy oppia luottamaan Jumalan armoon. Meidän täytyy ymmärtää, että emme voi ansaita Jumalan rakkautta omilla teoillamme. Pelastus tulee vain uskon kautta Jeesukseen Kristukseen.


by Jätä kommentti

Hiutaleita ja hengenheimolaisia

Tuuli tempoi maalislunta maasta ilmaan. Teki mieleni kuvata maisemassa tanssivaa lunta, ja otin kameran. Ja niin päättyivät tanssit. Sinnikkäästi odotin sopivaa tuulenpuuskaa – ainakin puolitoista minuuttia. Kuusiaidan kuuset kyllä huojuivat rivitanssiaan sen minkä vanhoilta rungoiltaan pystyivät. Lumi se vain pysyi maassa. Puolentoista minuutin sinnikkyyden jälkeen päätin ottaa tietokoneen syliini ja kirjoittaa tästä kokemuksestani, elämyksestä maaliskuisen lumisateen jälkeen oman huoneen ikkunasta tuijotellen.

Säähän povattiin äkkikäännöstä. Yöllä kuuntelin kaatosadetta ja tuumin, että lumi taitaa langeta maahan jossain kaukana idempänä, jossain Auran takana. Siksi aamulla ikkunasta tuleva valonkajo yllätti. Ulkona on valkoista. Äkkikäännös ei tosin minusta ollut mikään äkkikäännös. Näin kevät Suomessa toimii. Äkkikäännös olisi ollut se, että maaliskuun puoliväliin olisi luvattu 20 asteen lämpötilaa ja se olisi tullut. Nyt tuli kuin tulikin loivasti kaartaen se lumi, joka tulee joka ikinen maaliskuu.

Vaikka kevät kaartelee, lumi tekee ilmassa äkkikäännöksiä. Hiutaleet ilakoivat kuin varisparvi. Raakkuvat vähän vähemmän.

Minusta tuntuu siltä, että kun sääennusteet lähtevät Meteorologian Ylihallituksen sääammattilaisilta, ne sisältävät melko kuivakasta tietoa siitä, mitä tuleman pitää. Iltapäivälehdistön dramaturgit sitten vääntelevät tiedot äkkikäännöksisiksi. Dramatiikasta ihmiset tykkäävät, eivät siitä, että viime vuonna näinä päivinä oli aika lailla samanlaista.

Joissain asioissa dramatiikan taakse on hyvä kurkistella. Jos dramaturgit maalailevat lumi-infernoa, viksu ihminen tajuaa, että olipa marras-, tammi- taikka maaliskuu, sankka lumisade saattaa vaikeuttaa vaikkapa tieliikennettä. Ojien pohjalle pyllähtelevät autot aiheuttavat omansa laista dramatiikkaa. Tragediatkin ovat mahdollisia. Dramatiikan takana saattaa olla informaatiota, mutta infernoinformaatio ei välttämättä ole maailmanloppu. Edes Suomen keväässä.

Sellaista se on, tuulet puhaltelevat, lumia tupruttaa, vuodenajat tulevat ja menevät, olosuhteet muuttuvat. Toiset haluavat dramatisoida käänteitä saadakseen mainostajia, saadakseen äänestäjiä, saadakseen mielipiteilleen levittäjiä, saadakseen hengenheimolaisia. Tai vaikka Hengen-heimolaisia.

Näitä näpytellessäni on sininen taivas tullut kurkkimaan pilvien takaa. Säässä on siis jälleen tapahtunut äkkikäännös. En viitsi nyt katsoa, miten iltapäivälehtidramaturgit tämän muutoksen uutisoivat. Juon kahvin loppuun ja lähden ulos.


by Jätä kommentti

Kevätpäivänä kalmistossa

Hautausmaa on usein rauhallisin paikka niissä maisemissa, joissa kuljeskelen. Kotinurkilla tie vie joskus kolmenkin kalmiston kautta yhdellä kävelyllä. Yksi niistä on hylätty. Voisi kysyä, onko kuolleempaa paikkaa kuin hylätty hautausmaa. Ainakin minusta juuri hylätty on kalmistoista rauhallisin.

Useimmiten käyn Pietarinkirkon kalmistossa. Se on lähin. Jokiranta tuo oman perspektiivinsä niin maisemaan kuin tunnelmaankin. Joki vetelehtii raukeasti alavirtaan – milloin ei ole jäässä. Ja ehkä silloinkin. Toimiiko elämä samoin?

Nimet hautakivessä eivät kerro juuri mitään. Jotkin muistuttavat hämärästi paikallisista merkkihenkilöistä; onko tuo nyt sukua kunnan luottamushenkilölle vaiko hevosvarkaalle. Siellä täällä lepää joku nuorena nukkunut.

Yhdellä hautakivellä ihan rannassa istuskelee tyyppi, jonka kanssa usein seisahdan vaihtamaan ajatuksen taikka kaksi. Hän on pieni ja hiljainen. Tähän päivään asti olen pitänyt häntä enkelinä. Sellaisiahan hautausmailla tapaa nähdä. Tänään oivalsin hyvänpäiväntuttuni keijumaisuuden. Olisiko liian uskaliasta kysäistä hänen identiteetistään?

Piilossa erään hautakiven takana on toinen henkilö. Hän istuu kasvot käsiin peitettynä. Luulen, että joku on saattanut hänet istumaan siihen ja mennyt sitten menojaan. Jos hän kohottaisi katseensa, hän näkisi joen. Ehkä kuulisi, että jää paukahteli iltapäivän auringossa. Kevään ääntä.

Hautausmaa henkii yhtä aikaa elämän rajallisuutta ja rauhaa. Tässä seison enkä muuta voi. Takaisin ei voi palata, edessä on jotain. Ehkä vetelehtivä joki haluaakin rauhoittaa. Kun menen hautausmaalle seuraavan kerran, kuiskaan murheelliselle kaverille, että aikaa on aina jäljellä ihan koko loppuelämä.


by 1 kommentti

Osana suurta ihmettä 2

Kun joskus kyllästyn pinnallisuuteen ja selvien asioiden toistamiseen ym. sellaiseen, niin tulen tänne ”taivaalle”! Ja- ihmettelen miten hyviä kirjoituksia täällä onkaan?! JOPA omianikin? Kun facebookissa kaikki on niin lyhyttä ja pinnallistakin ? No sehän onkin vain sitä varten, mutta siitä huolimatta yllätyn, kun ihmiset, jotka tulevat hakemaan minulta työpaikkaa, ja kertovat että ovat käyneet lukemassa tätä blogisivustoa, ja siltä pohjalta vaikuttuneet ?

Ajattelin sitten tulla tänne tänään?! En kuitenkaan lukenut kuin yhden aikaisemman kirjoitukseni, taisi olla otsikoltaan ”Osana suurta ihmettä” kirjoitettu 16.6-14? Ja huomasin; Joko minä olen tylsistynyt tai ”paatunut” tai jotain muuta yhtä pahaa tapahtunut näinä  muuten ”hiljaisina” vuosinani täällä?! –  Vanhentunut ainakin!

Maailma on muuttunut, ja minä olen muuttunut! Ikäväkseni, huonompaan suuntaan mitä kirjoituksiini nykyään tulee tms. Mutta onhan tästä aikaakin kulunut kun täällä kirjoittelin! Nyt olen vanha!  Ympäröivä maailmakaan ei ole enää sama, mutta ei se muuta tosiasiaa kirjoittamisieni suhteen. Mutta näin on, tosiasiat tosiasioina!  – Hiljaisuus voisi ollakin tämän päivän kirjoitukseni otsikko?! Kaikki hiljenee pikkuhiljaa ympärilläni. Kukaan ei käy, ketään ei näy! Kuin olisin lakannut olemasta?

Olen mennyt itseenikin ja ajatellut olenko niin paljon muuttunut siitä kuka ennen olin, ettei kukaan uskalla lähestyä minua, vai onko kaikilla kiire omassa arjessaan ja pyhässään? Voihan se niinkin olla, tai sitten olen tullut joksikin muuksi – tylsäksikö? Ainakaan en enää jaksa paljoakaan siitä mitä ennen – edes lukea hyviä kirjoja samassa mitassa. Suurien voimainponnistusten takana oli yhden taulun maalaaminenkin! Sekään ei siis tuo enää sitä suurta intoa ja iloa kuin aikaisemmin. Ehkä kaikki kuuluukin sitten luonnollisena osana ikääntymiseen?

Surullisista surullisinta on kuitenkin jälleen yhden veljeni kuolema. Keskimmäisen, joka oli jäänyt kanssani tähän samaan kaupunkiin asumaan! Neljä niitä oli, kolme minua nuorempaa ja yksi vanhempi. Kaksi vain jäljellä. Kuitenkin he, veljeni, kaikki olivat terveitä, toisin kuin minä? Ehkä on ajateltava että Hän, joka säät ja ilmatkin säätää ennenkaikkea säätää myös ihmisten elinpäivät! Mutta ikävä on. Ja kuitenkaan eivät ihmeet Kaiken Luojalta lopu! Ihmettä, että kaikki minkä näemme ja koemme edelleen kaikessa, on. Silti jokus kaikki tässä muodossan loppuu, mutta nyt on nyt ja siitäkin voi olla kiitollinen!

 


by Jätä kommentti

Kadut kaihtavat kuvia

Kävelin kauppatorin kulmille. Aikomukseni oli ottaa vuoden katuvalokuva. Sellainen, jossa tumma hahmo pyyhältää ja neonvalot suitsuttavat hohtoaan. Hyvähän on ottaa vuoden kuva jo näin alkuvuodesta, että ei tarvitse stressata asiaa enää vappuna tai uudenvuodenaattona.

Ilmeni pari pikkuista ongelmaa. Helmikuinen ilta oli niin kylmä, että pelkkä palelevien käsien vapina olisi täristellyt kuvan epätarkaksi. Sitä paitsi joku oli pystyttänyt huputetun pytingin torin sille nurkalle, jossa haaveilin loisteliaan kuvan ottavani.

Kyllä sieppasi!

Käännyin kannoillani. Liukastumatta, vaikka katuvalokuvausta kaihtavat kadut olivat vaaksanpaksuisessa jäässä. Kävelin Aurasillalle ja räpsäisin kuvan joen mutkasta. Mutkan takana hehkui Tuomiokirkko. Mahtuipa kuvaan aavistus katuakin.

Sillä kadulla on aikanaan kävellyt Agricolan Mikke pohdiskellen, olisiko luutarha hyvä sana kalmistolle, jos joskus kävisi niin, että kalmot eivät enää mahtuisi kirkon permannon alle. Siinä on kävellyt Runebergin Jussi tuumien hurmeisia säkeitä. Koiviston Manu on sen kadun varressa viskannut lumipallolla hatun tuomiokapitulin sihteerin päästä. Laineen Jarkko ja Innon Markku ovat hoippuneet ohi; josko ratikoiden sijaan Turkuun tarvittaisiin underground!

Ja olenhan minäkin siitä kulkenut.

Kuva kameran kortilla kävelin Kaskenkatua autolle. Ehkä minä olin tumma hahmo, joka pyyhältää kadulla ja jonka niskaan neonvalot suitsuttavat hohtoaan.

Kotona näin sen, minkä jo tiesinkin. Kun ottaa kuvan automaattiasetuksilla, joenmutkan yllä on kauhea kohina. Ihan kuin Tampereelta päin olisi vyörynyt sumu ja päättänyt kietoa kaikki kadut itseensä.

Ehkä otan vuoden katukuvan jonakin toisena iltana.


by Jätä kommentti

Joulun odotusta

Joulun odotus on ollut erilaista tänä vuonna. Ukin ja Mummon kuolema melko lyhyellä aikavälillä on pysäyttänyt ainakin oman ajankulkuni melko tehokkaasti. Suru ei ole ollut ainoa mitä tämä kaikki on jättänyt jälkeensä, vaan samalla on jäänyt paljon aikaa energiaa, jolle ei ihan heti ole löytynyt käyttöä. Toisin sanoen olen kokenut itseni aika-ajoin merkityksettömäksi tai jopa turhaksi. No nuo ovat tietysti tunteita, eivätkä ole totta. Mutta niin intensiivisiä ovat kuluneet vuodet olleet ettei ole oikein osannut ajatella omia touhujani ja tekemisiäni. Ehkä päällimmäisenä on jonkinlainen uupumus kaiken huolehtimisen ja Kainuun matkailun päätteeksi. Tämä paljastui itselleni, kun tein kotona takkapuita pari päivää sitten, melkein oksensin, kun mieleen tuli se valtava polttopuumäärä, jota olen käsitellyt mummolassa näiden vuosien aikana. Puun haju ja sirkkelin ääni laukaisivat liian monta muistoa yhtä aikaa.

Onneksi joulu ei ole kiinni omista tuntemuksistani vaan se on monen osan summa. Tärkeimpänä on sanoma vapahtajan syntymästä. Itselleni on tärkeää se, että perheenä kokoonnumme yhteen ja vietämme aikaa yhdessä. Lahjat ja syömiset ovat toisarvoinen seikka, vaikka ovatkin iso osa joulua.

Ihmisinä lataamme valtavasti odotuksia jouluun ja yhteen tulemiseen. Ulkoiset seikat saattavatkin nousta niin tärkeäksi ettemme näe ihmisiä niiden takana. Emme osaa rauhoittua ja rentoutua itse sanoman äärelle. Mikä se sanoma sitten on?

Kristikunnan tärkein juhla ei ole joulu, vaan joulu on tuon varsinaisen juhlan alku. Siksi palmusunnuntain, pääsiäistä edeltävän sunnuntain teksti raamatusta on myös joulun odotuksen aloittavan adventtisunnuntain teksti. Jeesus ratsastaa aasilla ylös Jerusalemiin. Joulusta aloitamme juhlimaan ylösnoussutta vapahtajaa ja lunastajaa. Valo, joka tulee maailmaan, tuo meille toivon iankaikkisuudesta. Joulun sanoma on sanoma syntien anteeksi antamisesta ja saamisesta.

Luukas evankeliumissaan valaisee joulun sanomaa ehkä parhaiten, kun hän kuvaa sitä, keille ilosanoma ilmoitetaan ensimmäiseksi. Emme useinkaan huomaa lukiessamme jouluevankeliumia, että paimenet nousevat arvoon arvaamattomaan, kun heille kerrotaan, että vapahtaja, lunastaja ja Messias on syntynyt. Tämä hyljeksitty kansanosa piti itseään kirottuna ja pelastukseen kelpaamattomana, koska he joutuivat olemaan sapattinakin töissä. Heitä pidettiin epärehellisinä ja epäluotettavina ihmisinä. Nyt he saavat kuulla, että Messias syntyy eläinsuojaan, köyhiin oloihin, samanlaisiin kuin missä he itse elivät. Heille paljastuu Jumalan todellinen luonne, Jumala ei olekaan hylännyt heitä. Jumala rakastaa heitäkin. Enkeleiden ilmoittamana Jumalan viesti avautuu heille kristallin kirkkaana. Jeesus syntyy vaikeisiin olosuhteisiin. Häntä pidetään aviottomana lapsena, jonka pelasti vain Joosefin rohkeus ja kuuliaisuus. Kihlatun naisen ei kuuluisi olla raskaana eikä miehen tulisi kelpuuttaa tällaista naista puolisokseen. Tällaisten ihmisten kautta Jumala toteuttaa pelastussuunnitelmansa. Tärkeintä Jumalalle ei sittenkään ole uskonnollinen puhtaus ja maallinen maine ja mammona vaan uskollisuus ja sydän, joka on kääntyneenä Jumalan puoleen. Sydän joka huutaa Jumalaa avukseen.

Joulun sanoma on köyhien ja syntisten evästä. Joulun sanoma kirkastuu siellä, missä ihminen myöntää heikkoutensa ja syntisyytensä Jumalan edessä. Joulunsanoma leimahtaa liekkiin siellä, missä ihminen suostuu sovitukseen Jumalan kanssa ristin miehen sovittamana.


by Jätä kommentti

Kahden maan kansalainen

Edellisestä tekstistä on kulunut melkoinen tovi. Elämän haasteet ovat pakottaneet priorisoimaan ajankäyttöä. Väsymys ja ahdistus on ollut kaverina melko pitkään. Surutyötä on tehty kun appivanhemmat siirtyivät Taivaan kotiin kuluneen vuoden aikana ja siihen liittyvä elämän muutokset ovat haastaneet kyselemään kaiken tarkoitusta. Huomio on kiinnittynyt omiin vanhempiini, jotka tekevät omaa taivaltaan Etelä-Pohjanmaalla. Monessa kohtaa olen joutunut parannuksen paikalle ja yksi niistä on suhteeni kotiväkeen. Pohjoisen suunta on määrittänyt tekemisiäni jo vuosia ja nyt se on poissa.

Jumalalle on tärkeää kaikki suhteet. Jeesuksen tärkein tehtävä oli korjata ihmiskunnan suhde Isään, Jumalaan. Jeesuksen elämä haastaa meitä kaikkia miettimään omaa taivallustamme. Vaikka elämme armon alla, voimme helposti ajautua lain alle kun huomaamme kerta toisensa jälkeen lankeavamme omiin helmasynteihimme. Syyttäjä saa meistä helposti otteen ja koemme kelpaamattomuutta Jumalan edessä.

No tämä oli aika pitkä saattelu varsinaiseen tekstiin jonka ajattelin jakaa tänne. Tiistain lehdessä oli hartaustekstini Itsenäisyyspäivälle. Jospa jaksaisin palata hieman useammin kirjoittamaan.

Huomenna Suomi täyttää 106 vuotta. Kysyin koulussa lapsilta, mitä itsenäinen Suomi heille merkitsee. Ensimmäiseksi nousi ajatus, että saamme olla vapaita ja saamme jokainen olla juuri sellaisia, mitä itse haluamme olla. Yhtä tärkeänä lapset pitivät sitä, että olemme turvasta sodalta ja väkivallalta.

Omat isoisäni uhrasivat parhaat vuotensa talvi- ja jatkosodassa puolustamalla noita samoja arvoja, joita lapset pitävät yhä tärkeinä. Kotirintamalla heidän vaimonsa ja perheensä maksoivat kyynelten muodossa samaa hintaa.

Sota, väkivalta ja pahuus ovat aina läsnä ihmiskunnan ja tämän maailman todellisuudessa. Kateus, ahneus, katkeruus ja kostonhimo ajavat niin yksilöitä kuin valtakuntiakin väkivallan tielle. Ukrainassa nuoret miehet ja naiset antavat nyt omat uhrinsa kansansa ja koko Euroopan vapauden ja turvallisuuden takia.

Kun Jumala loi maailman ja ihmisen, hän totesi sen kaiken olevan hyvää. Jumala ei luonut sekundaa. Hän loi ihmisen ikuisuusolennoksi ja vapaaksi. Hän antoi luomakuntansa ihmisen vastuulle ja hoidettavaksi, mutta me tiedämme, miten siinä lopulta kävi. Ihminen ei osannut käyttää vapauttaan oikein, vaan lankesi ja menetti yhteyden Luojaansa. Jumalan piti ottaa käyttöön suunnitelma B. Golgatalla Jeesus kärsi rangaistuksen koko ihmiskunnan syntien takia. Kuolemallaan hän lunasti ihmisille kansalaisuuden Jumalan iankaikkiseen valtakuntaan.

Jokainen meistä kohtaa elämänsä taipaleella iloa, surua, kärsimystä, onnea, hylkäämistä ja rakkautta. Se on ihmisen osa. Mutta me suomalaiset saamme kohdata ne vapaassa ja itsenäisessä maassa. Kahden maan kansalaisina meidän lopullinen turvamme on Jeesuksessa, joka odottaa meitä kotiin taivaalliseen valtakuntaansa.

”Jalat pidän mullassa maailman,katseellani taivasta tavoitan. Tiedän minne matkaani tehdä saan, olen kansalainen kahden maan.”

-Pekka Simojoen laulu: Kahden maan kansalainen-


by Jätä kommentti

Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua

Nyt olen siinä ajassa jota olen omalla kohdallani peljännyt!? Mutta ennenkuin kirjoitan siitä tulee KIITOS !   Kiitos Kauklahden kappelin sisarille terveisistä ja ARI papille myös! En luettele tässä sisarten nimiä mutta tiedätte ne itse.-Mitä siis olen pelännyt, kuinka sen sanoisin? – Että, kun tulevat ne päivät joista sanotaan ”etteivät ne minua miellytä”? – Olen jo pitkään miettinyt koska en enää jaksa iltamenoihin omalle kappelillemme lähteä? Ja mitä minulle tapahtuu kun en enää pääse/jaksa uskovien yhteyteen ja Ari pappimme Raamattutunneille? Sanoohan Sanakin ettei kenenkään tulisi jättää omaa seurakunnan kokoustaan! Se on vakava Sana!

Onneksi on Raamattu! Mutta se ei kuitenkaan ole sama asia kuin päästä seurakunnan joukkoon. Riemuitsemaan ja täyttymään, Hänessä, Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa, joka on tehnyt kaikkensa meidän edestämme että me pelastuisimme pahimmalta ja saisimme ikuisen ILON HÄNEN luonaan Taivaassa.! – Ihminen tarvitsee myös toisia ihmisiä, lähimmäisiään, ja sisaria ennenkaikkea kun on itsekin nainen! Raamatussa kirjoitetaan jossain kohtaa niinkin että: ”Me iloitsimme kun meille sanottiin menkäämme Herran huoneeseen”? Menikö se aivan näin, mutta totta se kuitenkin on. Missä on Herran Henki siellä on Rauha, Ilo ja kaikinpuolinen Vahvistava hoito! Herra On Hyvä!

Minulla on auki Ps.119 mutta olen myös kirjoittanut paperille Room 11:29 katsonpa mitä siinä sanotaan, onko se rohkaisuksi vai varoitukseksi? Tuosta kyllä puuttuu nyt se luku? Mutta kun avautui aivan alusta, niin hyvä on sekin;” Mutta meidän vahvojen, tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia, eikä elää itsellemme mieliksi 2. Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi Hänen parhaakseen että HÄN RAKENTUISI” jne. – Olenko itse osannut tukea jotain toista joka on joko vasta- kääntynyt tai elää vaikeissa olosuhteissa. ?

Paljon Raamatussa, Jumalan Sanassa, kirjoitetaan lähimmäisistä jotka tarvitsevat tukea. Myös virvoitusta Jumalan lasten läs näolosta ja rohkaisusta. Olenko itse tehnyt niin? Olen pyrkinyt mutta nyt en pysty. Toivoisin vaan että Herran Sana omalla kohdallani kasvaisi (vieläkin) hedelmää ja pysyisi tuoreena. Tiedän kuitenkin että ellen itse lue Sanaa, heikoilla olen. Tiedän  senkin että KUN ja jos vanhaksi elää tulee aika jolloin toisten kristittyjen tuki on ehdottoman tarpeellinen! Siis meilläkin vaikka meitä ei vankiloissa kidutetakaan. Ihminen vaan voi itselleen, olla se kidutus jolloin toisten tuki on välttämätön?

Tämän PITI olla vähän toisenlainen teksti mutta se on nyt tällainen. Meitä kuitenkin pyydetään muistamaan niitä jotka eivät seurakunnan kokouksiin pääse!. Käydä tervehtimässä laululla tai rukouksella,( ilmoittamalla kuitenkin, suomalaiseen tapaan 😉 vierailusta etukäteen)?! – On ihana tuo Roomalaiskirje, jae 33: ”OI sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat Hänen tuomionsa ja ja käsittämättömät Hänen Tiensä!- Kuka on antanut ensin Hänelle jotakin, joka olisi tälle korvattava”?…Sillä Hänestä ja Hänen kauttaan ja Häneen on kaikki, Hänelle kunnia iankaikkisesti Aamen”!

Ja vielä yksi luku 12 ja siellä on tällainenkin sana ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa”. EN tiedä onko se itkeminen aina tarpeen mutta se ainakin on, että käydään tervehtimässä ja ”Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin, Älkää olko itse mielestänne viisaita.”Ja vielä kerran, kaikilla meillä on tehtävä sillä:” Jumala EI peruuta lahjojaan, eikä antamaansa kutsua” Sinä olet Jumalan silmäterä jos tahdot niin!

– Jumalan rauha olkoon meidän KAIKKIEN  kanssa! Aamen! Jumala ON –  Rakkaus! ❤