Blogitaivas

Ystäväni Susanna kirjoittaa runoja. Runojen kirjoittaminen ei sinänsä liene kovin harvinaista. Jotkin minunkin arkiaamuiset tekstini ovat tulkittavissa proosarunoiksi. Mutta Susannan tekstit keikkuvat myyntitilastoissa. Onkohan Heli Laaksosta lukuun ottamatta Pentti Saarikosken jälkeen tapahtunut sellaista, että runokirja olisi ollut listoilla. No, nyt on ollut.

Minun suhtautumiseni runoihin on ollut aina vähän kinkkinen. Kirjallisuudesta valmistuneenahan minulla pitäisi olla jonkinlaiset työkalut suhtautua runoihin. Ehkä ymmärtää, ehkä tulkita. Mutta kun ei! Minulle runot ovat aina olleet suuri mysteeri. Poikkeuksen tekevät tietenkin jotkut runoudeksikin laskettavat laululyriikat ja sitten tietenkin Lauri Viita.

Susanna kirjoittaa pääosin rikkinäisyydestä toipumisesta. Rikkinäisyyden kanssa elämisestä. Omien sirpaleiden kantamisesta hellästi. Viisaita sanoja ymmärrettävällä kielellä. Vaikuttaa siltä, että ihmiset kaipaavat sellaisia sanoja.

Kun aloin jo aika monta vuotta sitten jälleen valokuvata vähän enemmän, lupasin Isä Taivaiselle pitää kameraa mukana kulkiessani. Niin olen tehnyt melko onnistuneesti. Olen kuvannut kukkia ja puiden kylkiä ja oksia. Ladonseiniä ja vedenväreitä.

Melko pitkään sain säännöllisesti palautetta kuvistani. Ihmiset kokivat ne lohdullisina. En yrittänyt ottaa lohduttavia kuvia. Räpsin vain kuvia asioista, jotka puhuttelivat minua. Joskus onnistuin omasta mielestänikin ihan kivasti. Silti minusta saamani palaute oli hämmentävää. Lohdullisia kuvia!

Minusta Susannan runot ovat lohdullisia. Elämä sirpaloi ihmistä, mutta elämästä tekee rikkaan se, että meillä on särömme. Säröjen ja sirpaleiden kanssa voi elää. Siitä mahdollisuudesta täytyy kuitenkin muistuttaa. Jos varpaat ovat verillä elämän sirpaleista, ei ehkä itse tule katsoneeksi eteenpäin, jollei joku muistuta.

Kun opiskelin kirjallisuutta, opin sen, että runojen ei kuulu neuvoa ihmistä, opastaa. Opin, että runot ovat aivan oma maailmansa. Nyttemmin olen valmis argumentoimaan asiasta seuraavin sanoin: ”Ja höpö-höpö!” Aivan varmasti taiderunoudellekin on paikkansa tässä maailmassa. Mutta taidetta enemmän ihmiset kaipaavat sitä, että heitä kehotetaan selvin sanoin hellittämään hetkeksi ja ihmettelemään kuinka valonsäde taittuu spektriksi elämänsirpaleesta.

Tältä pohjalta ehkä ymmärrän, että ihmiset kokivat minun kuvani lohdullisina. Maailmassa on paljon kaunista. Huurteisia kaisloja ojanpientareilla, lunta haavan kyljessä. Niiden ääreen täytyy pysähtyä ja antaa niiden hoitaa. Kuulemma kuvat luonnosta hoitavat yhtä lailla.

Kunhan pysähtyy.

Tietenkään elämä ei ole pelkästään pysähdyksissä olemista. Ei ole tarkoitus, että kukaan jää pelkästään runojen tai valokuvien tai toisten ihmisten lohduteltaviksi. Tärkeää on ennen pitkää päästä eteenpäin itselle sopivaa vauhtia, ei muiden määrittelemää ravia.

Sopivaa vauhtia ja sirpaleitaan ja muita tärkeitä osasiaan hellästi kantaen.

Susannan runoja on vaikkapa täällä: https://susannajussila.fi/sielun-sopukoita-runoblogi

Makasin polulla pitkin pituuttani. Sillä kerralla en ollut kaatunut, vaan polku vaan sattui olemaan paras paikka oikaista itseni. Paras paikka sijaitsi rantajyrkänteen lähellä Dublinista etelään tai pohjoiseen, en nyt enää muista.

En ollut siinä aivan yksin. Minulla oli kädessäni keskikoulun toisella luokalla Nakkilan kirjakaupasta ostamani vihreä, taskukokoinen Uusi testamentti.  Oli jonkinlaisen hengellisen väreilyn aikaa. Siksi kirja oli mukanani Interrailillä.

Tuntui samaan aikaan todella vapauttavalta ja melko pöljältä maata polulla sinisen taivaan alla. Sillä hetkellä taivas oli sininen. Tiesin, että kymmenen minuutin päästä se saattaa olla harmaa ja kastella minut. Mutta sekään ei keväisessä Irlannissa olisi haitannut, koska sateet kestivät vartin ja sitten aurinko taas kuivaisi kulkijan. Tai polullamakaajan.

Luin Johanneksen evankeliumia. Saattoi se olla jokin Johanneksen kirjekin, en nyt enää muista. Mutta olkoon Johanneksen evankeliumi, koska se jostain syystä on sieluani lähellä. Ehkä se johtuu pelkästään siitä, että Johannes oli kaimani. Tai jos otetaan huomioon aikaperspektiivi ensimmäiseltä vuosisadalta 1990-luvun alkuun, luultavasti minä olen Johanneksen kaima.

Makasin. Luin. Välillä pidin silmiä kiinni. Sitten taas luin pientä pränttiä. Sade ei tullut. Ei tullut ketään muutakaan kulkijaa.

En ollut siinä aivan yksin. Jyrkänteeltä nousi siivilleen korppi. Olen aika varma, että se sanoi krrrr heittäytyessään jyrkänteen tuulien vietäväksi, en nyt enää muista, mutta korpin laulu sopisi tuulen puhallukseen ja tilanteen tunnelmaan.

En ehkä ollut siinä aivan yksin. Saattaa olla, että läsnä oli myös Joku Muu.

Ennen pitkää nousin ja laskeuduin alas jonnekin, jossa oli asema. Huristelin junalla takaisin Dubliniin. Aivan varmasti menin pubiin juomaan yhden tai kaksi Guinnessiä ja kirjoittamaan päivän tunnelmista pehmeäkantiseen muistikirjaan.

Jotkut rukoilevat kammioissaan iltaisin, toiset ääneen kirkossa. Jotkut rukoilevat tanssien. Kuka mitäkin rukoilee. Lähimmäisen potemaa tautia vastaan. Omien raha-asioiden paranemisen puolesta. Ihmissuhteiden puolesta. Rauhan puolesta.

Kun Vladimirin sotilasoffensiivi kohti länttä alkoi, kuopuksen kanssa soitettiin monen viikon ajan Kristallivirtaa. Tai Laulua Dnjeprille. Sama sävel, eri sanat. Soitimme ukrainalaista melodiaa rukouksena rauhan puolesta. Rukouksena ukrainalaisten puolesta. Suuressa kirjassa kehoteaan rukoilemaan myös vihollisen puolesta.

Kuka mitäkin rukoilee. Jumalaa yleensä kuitenkin näillä nurkilla maailmaa. Jotakin suurempaa voimaa, joka auttaisi. Joka välittäisi.

Kävelin jälleen Liedon kirkon hautausmaalle. Ennen lähtöä olin rämpytellyt kitaralla Jaakko Löytyn Palmumattoa. Opetellut sointukulkua oikein ulkoa. Laulun minä rukoilee Mestaria. Toivoo, että Mestari näkee ja kokee kaiken sen, minkä hän itsekin näkee ja kokee. Poltetut kylät, ylitse käymättömän itkumuurin. Laulu puhutteli minua jo, kun sen ensi kertaa kuulin. Silloin maailma tai ainakin nämä nurkat maailmaa olivat mallillaan. Mitään järisyttävää ei pitänyt enää tapahtua.

Ukrainan sotaa on kestänyt kohta vuoden. Taitaa olla aika jatkaa rukousta sävelin vaikkakin ehkä ilman sanoja, joita on vaikeaa löytää.

”Minä kuulen, minä kuulen äänet takaa hautakumpujen. Toivon, että sinäkin, oi Mestari, nyt kuulet sen.”

Lienee kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta?! Se on niin täydellinen? Sanoisinpa että siinä on kaikki mitä ihminen tarvitsee uskossaan ja elämässään. Otsikko olisi voinut olla jokin muukin, kuten ”Että he yhtä olisivat”. Sillä kaikki jotka ovat Pyhän Hengen vaikutuksesta uudestisyntyneet elävään ja kestävään, Raamatulliseen uskoon, ovat yhtä, erilaisuudestaan IHMISINÄ huolimatta. Paras opettaja, näille yli ihmisten tekemille rajoille, on Pyhän Hengen osallisuus ihmisen sisimmässä! Pyhän Hengen osallisuus on jotain sellaista ylimaallista ja samalla jokaiseen hetkeen kuuluvaa ettei Hänen olemistaan voi epäillä, eikä sanoin kuvata – välttämättä. Sillä Pyhä Henki muuttaa ihmistä. Hän on Jeesuksen sijainen täällä elomme ajan meissä.

Ja silti on vain yksi Isä, Poika ja Pyhä Henki. Pyhä Henki avaa meille Jumalan Sanaa. Pyhä Henki on Jeesuksen edustaja meissä nyt kun Jeesus on noussut valtaistuimelleen.

Totta on kuitenkin sekin että Pyhän Hengen nimessä on myös tehty ja saarnattu paljon sellaista mikä on ihmisestä lähtöisin! Ja se on ostittain vieroittanut ihmisiä kokemasta Pyhän Hengen olemusta itsessään tai muissa. Mutta olen kokenut pitkän elämäni aikana että sisaria ja veljiä Kristuksessa on sielläkin missä on myös jotain ylimääräistä, eli ihmistekoista. Mutta se on pilannut monta hyvää ja aitoa asiaa.

Kuitenkin  sellainen ihminen, joka aidosti on täyttynyt Pyhällä Hengellä, tekee myös hyviä hedelmiä. Ja kuten on kirjoitettu ”Hedelmistään Puu tunnetaan”!Joten kärsivällisyyttä, armoa ja rakkautta kaikkia niitä kohtaan jotka Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä raittiisti opettavat –  vaikka emme kuuluisikaan samaan kirkkoon. Sanon suoraan että meillä täällä Isänmaassamme on ollut monia herätyksiä jotka ovat olleet raittiita ja Jumalan Sanan mukaisia. Ja silti Raamattu kehoittaa koettelemaan kaiken ja pitämään sen mikä Pyhää on! Sillä aika näyttää mikä kestää ja mikä ei.  Kun siis on näistä ”herätyksen ajoista kyse”.

Minulla on edessäni Joh. 18 luku ja se liikuttaa minua sydänjuuriani myöten! Jeesus elää siinä viimeisiä hetkiään ja joutuu todistamaan Pilatukselle itsestään, tietäen mihin on menossa. Mitkään todistelut eivät pelasta Häntä kauhealta kuolemalta. Ja HÄN ON KUOLLUT kaikkien ihmisten puolesta. Autuas se joka ottaa tämän pelastuksen vastaan ja todistaa siitä että Jeesus elää ja lähettää omilleen Toisen Puolustajan Pyhän Hengen olemaan meissä ja kanssamme. Pyhä Henki kirkastaa meille Kristusta ja tässä valossa ja armossa me tunnemme toinen  toisemme, vaikka ihmisinä olemmekin erilaisia luonteinemme ja armoituksinemme.

Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava sekin  kohta Raamatusta että ”koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä on Hyvää”. Ihmisinä olemme vajavaisia, mutta rukouksin voimme vahvistua ja saada oikeaa näkökulmaa myös toisin toteutettua Jumalan palvontaa kohtaan. Muistaen ihmisen osamme ja silti pitää sen mikä itsellemme on totta ja aitoa! Jumala siunatkoon ja varjelkoon meitä!

Sana Sielu, on viimepäivinä ollut mielessäni. Olen miettinyt missä ovat kuolleitten sielut ylösnousemukseen asti? Tänä aamuna mieleeni tuli se tuttu kohta Raamatusta missä Jeesus herätti Martan ja Marian veljen kuolleista vain kutsumalla häntä nimeltä! Ehkä ajatus askarruttaa myös siksi että on Pyhäinpäivän aatto?

Joitain virsiä ja hengellisiä lauluja nousee mieleeni joissa sielusta lauletaan. Esim. hengellinen laulu:” Lähemmä Jeesus, lähemmä vaan Kaipaan mä ääntäsi kuuntelemaan. Sulje Oi Jeesus armohosi, siellä on turvaisa satamani.” Mieleeni nousi myös laulun:” Kuinka on sun sielus laita, minne kuljet matkamies…” sanat.. Niin, missä on kuolleen ihmisen sielu ennenkuin Raamatun mukainen ylösottoaika tulee?

Kukahan tähän voisi vastata? Miettiessäni näitä nyt muutamana päivänä, tuli vastavuoroisesti voimakkaana mieleeni myös tämä aika.! Jossa ei voi enää luottaa siihen mitä kirkot ennen julistivat Jumalan Sanana! Jopa siis arkkipiispaa myöten! Aika rohkeaa kirjoittaa tästä, mutta kun asia sattuu niin kovasti minuun henkilökohtaisten kokemuksieni vuoksi!

Onko kaikki se, mitä olen tahtonut ja ymmärtänyt Jumalan Sanana noudattaa, ollutkin turhaa ja aiheuttanut suurta fyysistä kärsimystä.? Myös sielullista.! Joka tapauksessa kuitenkin,- kaikesta huolimatta, minä en käsitä tätä aikaa. Minulle Jumalan Sana on yhtä kuin Raamattu kannesta kanteen, Jeesus Kristus ja Pyhän Hengen osallisuus!!!

Hän, Jeesus ,joka kuoli kauhean kuoleman meidän tähtemme, myös minun! Kuinka voisinkaan muuttaa mitään siitä mitä Suuri Kirja meille opettaa Pyhästä kolminaisuudesta, Ja kaiken alusta ja lopusta. Eikö se merkitse mitään että Suuri Jumala on kertonut meille kuinka kaikki syntyi, miten on olemassa, ja kuinka kaikki loppuu.!? Mutta missä on ihmisen sielu ylösnousemukseen asti? Tiedänkö, vei enkö? Muistanko vai en, onko siitä erillistä oppia.?

Kun pian taas tulee yksi vuosi lisää, se laittaa miettimään elämän rajallisuutta. En henkilökohtaisesti kuitenkaan pelkää kuolemaa, vaan toivon sen olevan rauhallinen ja helppo? Niin kai kaikki muutkin ihmiset, jotka kuolemaa ajattelevat. No kuten kirjoitin, me vietämme huomenna ”Pyhäin päivää” ja useimmat meistä käyvät haudoilla sytyttämässä kynttilät rakkaittemme haudoille.

Ehkä me siinä kiitämme mielessämme joitain pois menneitä ja toivomme tapaavamme heidät kerran. Mutta entäs se sielu, onko se jo taivaassa? Jeesus kuitenkin vain kutsui Lasarusta:” Tule ulos” ja Lasarus tuli ja eli vielä paljon aikaa, jota aikaa ei ole erikseen kerottu vuosina. Ei myöskään että hän olisi itse kertonut kokemuksestaan. Itselleni toivon hellää kuolemaa ja sellaista että turvani on Jeesuksen lempeä olemus! Kuitenkin yhdessä laulussa kysytään:” Kuinka on Sun sielus laita”?

Ja samassa kirjassa vielä:” Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois, Hän ei yhtäkään luotansa sulje, eikä käännytä ketään pois. Maan alimpiin paikkoihin astui Hän kantaen ristiään. Siinä verehen viittansa kastui, repi piikit tuon puhtaan pään.”…. jne. Se on yksi kauneimmista lauluista joita tiedän.!

Siunattua Pyhäin Päivää kaikille jotka laittavat uskonsa ja toivonsa – ja kiitoksensa, Sielujensa pelastajalle, Jeesukselle Kristukselle. Tulee aika, jolloin kuolleet nousevat eloon! Kiitos ihmeelliselle kolmiyhteiselle Jumalalle, joka tahtoi kertoa luomille ihmisilleen kaiken alusta loppuun saakka!!! Meidän ei tarvitse olla hukassa vaan odottaa sielujemme pelastajaa turvallisin  mielin ja kiitoksen kera! Herra Siunatkoon Meitä, niin kuin Hän on luvannutkin!!! Aamen.

Tänään on totta sanat:” Metsässä ei liikahda lehtikään, on kuin luonto kuollut jo ois”! Mikään ei liiku on tasaisen harmaata, vielä kuitenkin joissain pensaissa lehtiä mutta koivut ovat jo paljaat. Jotkut sanovat tällaisista tai vieläkin pimeämmistä päivistä että: ”On kaksi pimeää vastakkain”. No ei vielä! Kuitenkin sitä kohti ellei lunta sada tänne eteläänkin.

Samoissa, hämärissä aatoksissa koko aamun, johtuen siitä että eräs henkilö tässä kanssani päivittäin, kertoo kipeästä avioerostaan. Se muistuttaa minua omastani ja ahdistaa. En jaksaisi. Ja mietin vielä sitäkin mitä Jumala on kirjoituttanut Sanassaan, että jos joku eroaa mutta tahtoo mennä uudelleen naimisiin, niin on mentävä sen entisensä kanssa, NÄIN siis minun sanoen. Kukin lukekoon sen sisältä omasta Raamatustaan. Ja kuitenkin ihmisen kaipuu ihmisen luo, on myös tosiasia tässäkin elämässä! Me olemme Aadamin jälkeläisiä.

Kuitenkaan, jos on joutunut eroamaan, niin silloin on tosi kysymyksessä! Kukaan ei sellaista tahdo omalle kohdalleen, se on aina iso kriisi! Sitä saa todellakin työstää ja työstää uudelleen ja uudelleen. Se on haava joka ei umpeudu! Varsinkin jos on se petetty puolisko. Ja ehken pahoinpidelty fyysisestikin. Minä Olin. Ja kuitenkin Jumala on myös sanonut ettei ihmisen ole hyvä olla yksin, ja siksi Hän miehelle naisen loikin. Eikä ole olemassa muuta niin intiimiä yhteyttä kuin on miehen ja naisen välillä. Ei edes vanhemmuus ole samanlainen yhteys, vaikka voi olla myös kovin syvä ja onkin. Äitinä ainakin koen niin että lapseni on minulle tärkeintä tässä maailmassa ja menee kaiken muun edelle.

Tämä nykyinen tilanne ei ole uusi, mutta tuli aamulla mieleeni sekin, että miksen aloittanut blogien kirjoittamista nimettömänä eli anonyyminä, ei vaan tullut mieleeni! Oletan myöskin että nimellä kirjoittaminen on uskottavampaa kuin nimettömänä, varsinkin vaikeista elämään liittyvistä asioista. Ja kuitenkaan noista kaikkein vaikeimmista asioista ei voi kirjoittaa niin kuin ne elävässä elämässä on pakko kohdata. Kyllähän sitä yrittää, ja joutuu olemaan sielujen hoitajanakin eikä ehken onnistuisi jos itse ei olisi joutunut samoihin tilanteisiin kuin jotkut ihmiset, joita kohtaan.

Joskus on pakko ns. ”pysäyttää”! Ei ole kummallekaan eduksi että joka päivä puhutaan vaikeista asioista. Sellaisia varten ovat ammattihenkilöt. Pitäisi osata suhteuttaa. Meillä on sentään toisin, kuin monien yksityiselämässä, rauha maassamme! Ja kun on sotaveteraanin lapsi on kiitollinen tästä rauhasta. Mutta ei voi olla surematta Ukrainan kohtaloa! Se on jotain aivan käsittämättömän kauheaa! Oi Jumala Kaikkivaltias! Armahda Ukrainan kansaa, niin kuin meitä kaikkia  synnin uhreja. Kuinka osata kiittääkään Kaikkivaltiasta kaikesta siitä hyvästä, kuitenkin, mitä on osakseen tässä elämässä saanut!

Kiitos, Ylistys ja Kunnia, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle! Jälleen kerran! Totisesti Aamen!

Tässä iässä, ei voi olla varma muististaan, eli vaikkapa siitä mitä kaikkea on JO kirjoittanut?! Tekstejäni täällä näkyy olevan 351? Eilen, olin varma aiheestani kun se tuli mieleeni erään ns. ”sattuman kautta”? Olin lukenut, jälleen, kaikki kirjastosta kuukausittain tilaamani kirjat. Ajatukseni siirtyivät omaan kirjastooni, siellähän on hyviä, tosin jo luettujakin, kirjoja. Mutta kertaus on opintojen äiti, ajattelin, ja tulin katsomaan. Ja kuinka ollakaan ”Etsivä löytää”! Niinkuin Matteus 7:8 luvataan. Tartuin kirjaan ”Vapauteen” jonka kirjoittaja on Liisi Jokiranta.

Ja kuten ”sanottu”: Avattuani kannen, löysin aarteen!? Teksti jonka olin tulostanut ja tallentanut, oli, niinkuin olin kirjoittanut,- blogitaivaan Ilkan analyysi minusta?!  Vuotta en tähän ole merkinnyt mutta hämärästi muistan mihin tuo liittyi. Ilman itsekehua tms. kirjaan Ilkan tekstin tähän koska en milloinkaan ole saanut näin kaunista palautetta, hän kirjoittaa:” Katsokaa hän oli täynnä armoa ja totuutta. Jos pyytäisin jotakuta blogitaivaan kirjoittajista opettamaan minulle rakkautta, se olisi Tuulikki. Ja kyllä Tuulikki opettaakin. Heikkojen puolustaja, jonka teksteistä loistaa läpi luottamus Jumalaan kaikessa ja kaikkialla. Blogitaivaan Johannes, vaikkei Jobkaan ole vieras”.

Se vielä jatkuu virsien suhteen, lienee jokin analyysi meistä silloisista kirjoittajista jokaisen kohdalta, mutta tietysti omani olen tallentanut, vaikka en siitä muuta muistakaan. Tuli vain mielleeni etsiä JOKU kirja, joka jotenkin vahvistaisi nykyoloani ja olosuhteitani? Mielessäni tätä ennen väsyneenä, Jeesuksen sanat, Matteuksen evankeliumin luvusta 7./7 ”Anokaa niin teille annataan, etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa niin teille avataan”!!! Niin usein kuin tuota on joutunut itselleen vakuuttamaankin, niin eikö ollut ihme, että juuri tämä kirja tuli valituksi ja mikä yllätys murheisiin ajatuksiini ja kokemuksiini sieltä löytyikään!?

”Anokaa niin teille annetaan”, ja nyt täytyy vähän itkeä!!! – ”Elämä on”, on myöskin tämän maailman sanoma! Niin, niinhän se on. Tämä ei ole taivas! Kun kauan elää huomaa kuinka Jumalan Sana ei katoa, se On ja Pysyy! Siitäkin huolimatta että kärsimys aina koskettaa ja kaipaus päästä Jumalan luo kasvaa vuosi vuodelta. Ja joskus tuttukaan Sana ei jaksa lohduttaa. Ehkä sitä ei täysin ymmärräkään, silloin kun vastoinkäymiset seuraavat toisiaan, ja pimeys peittää valon! Aina sama taistelu samoista asioista.?

Nyt avaan Raamatun toisesta kohtaa. Se on Johanneksen ensimmäinen kirje, kolmas luku ja vaikkapa 1-kolmanteen jakeet: ”Katsokaa minkälaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita ME olemmekin. Sen tähden ei maailma meitä tunne, sillä se ei TUNNE HÄNTÄ. Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä vielä ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee.? Me tiedämme tulevamme Hänen kaltaisikseen, kun Hän Ilmestyy, sillä me saamme nähdä Hänet sellaisena kuin HÄN ON! Ja jokainen, joka panee Häneen tämän toivon, puhdistaa itsensä, niinkuin Hän on puhdas”!!!

Jumala armossaan siunatkoon ja varjelkoon meitä tässä pahassa maailmassa ja ajassa, joka hylkää Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, niin vahvasti ettei se jää vaikutustaan vaille. Ja siltikin Jumala On Rakkaus joka Pojassaan kärsi ja kuoli meidän pelastukseksemme! Emme koskaan tule tässä maailmassa ymmärtämään, tuon kuoleman merkitystä, mutta se takasi meille inkaikkisen Elämän Valtakunnassa jolla loppua ei ole! Jonka kuningas ja Herra on kolmiyhteinen Jumala! Herra armahda meitä!