Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

Pietari, Paavali, Daavid ja minä

Mikä yhdistää meitä neljää? Oma hengellisyyteni on välillä kuin olisi vuoristoradassa. En millään kykene olemaan hengessä vakaa ja tasapainoinen uskovainen. Olen yksinkertaisesti liian levoton ja ylivilkas tyyppi, joka aloittaa projekteja ja tuskailee sitten niiden loppuun saatamisessa. Minulla on kutsu opettamaan raamattua ja kertoa hyvää sanomaa ihmisille, mutta välillä väsyn ja yritän paeta tuota kutsua kuin Joona. Koen, että oman seurakunnan toiminta on jokaiselle Kristitylle tärkeää, mutta itse en jaksa istua edes Jumalanpalveluksessa, koska se tuntuu kestävän ikuisuuden. Liturgia ei ole koskaan avautunut minulle ja koen sen kaavamaisena. Silti pidän Jumalanpalvelusta tärkeänä. Se edustaa seurakunnalle pysyvyyttä ja Jumalan edessä elämistä.

Koen olevani syntinen omien heikkouksieni kanssa. Rikon jatkuvasti Jumalaa vastaan kapinoimalla niin ajatuksin kuin teoin. Koen kelpaamattomuutta sananjulistajana ja siitä huolimatta Jumala ei päästä minua pois tuosta tehtävästä. Olen koko ajan Jumalan puhuttelussa ja koulutuksessa mikä on välillä äärimmäisen raskasta. Sen vuoksi kirjoittaminenkin on ollut vaikeaa.

Viime yönä kuuntelin Raamattuopiston Radioraamattupiiriä ja Eero Junkkaalan opetusta Pietarin lankeemuksesta ja koin ahaa elämyksen. Jos Pietari, kiellettyään Jeesuksen, kelpasi Jumalalle kaiken sen mokailun jälkeen, niin kai Jumalalle kelpaa tällainen tavallinen jamppakin. Yöllä aloin pohtimaan kaikkia Jumalan pyhiä miehiä ja tajusin, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän epäonnistujia ja jopa murhamiehiä. Paavali itse pitää itseään suurimpana syntisenä mitä on elänyt vainottuaan Jeesuksen omia. Daavid tappoi naisen takia ja varmasti kärsi teostaan koko elämänsä ajan. Jumala kuitenkin koulutti jokaista tehden heistä pyhiä Jumalan valtakunnan työhön.

Jumala vie meitä elämän syvään päähän, jotta oppisimme uimaan ja luottamaan. Jumala on mukana elämämme joka käänteessä, silloinkin kun lankeamme. Jos tunnustamme että tarvitsemme Jeesusta joka hetki, niin silloin Jumala voi kasvattaa meitä ja käyttää meitä täsmäaseina seurakunnassa ja yhteisöissä jossa elämme.

Meitä neljää miestä yhdistää se, että olemme ihmisiä jotka tavalla tai toisella riippuuvat kiinni Jumalan armossa.


4 kommenttia

Aamusta iltaan, hetkestä toiseen.

Aamuauringon paisteessa istuin aamukahville ja katselin vanhaa rakasta maisemaa, mutta nyt jo osiltaan riisuttuna! Mutta kaunis se on silti kun aurinko paistaa! Taivas on jälleen sinivalkoinen ja Pihlajapuun punaiset marjat hehkuvat ilman lehtiä sinisen sinistä taivasta vasten. Mieleeni tulivat sanat ”vastakohdat täydentävät toisiaan”? No ajatus lähti niiltä sijoiltaan kehittelemään tekstiä tänne?! Ja kuinka ollakaan huomasin että TAPIO oli eilen käynyt kirjoittamassa myös.! No, ajattelin etten voikaan kirjoittaa, mutta tässä nyt kuitenkin olen.

Ensiksikin kiitos Tapiolle tekstistään. Sitä varmaan kommentoidaan toisaalla. Vastakohdistakaan en nyt sitten sen enempää kuin että ihmisten kohdalla tuo toistensa täydentäminen on vaikea asia. Ei se aina suinkaan onnistu, ainakaan parisuhteissa eli avioliitossa jossa tarvitaan toinen toisensa ymmärtämistä ja tukemista. Mutta kun katselin tuota keittiöni ikkunasta avautuvaa tuttua maisemaa, niin ajattelin onko sama ristiriita luonnossakin kuin ihmisten välisissä suhteissa?

En tiedä, enkä jaksa pohtiakaan! Mutta tämän saman taivaan alla me täällä olemme kunnes Jumala luo uuden taivaan ja maan. Ajattelen mennyttä viikkoa. Avustajani on ollut sairaana ja minäkin vähän. Voimat ovat olleet rajalliset ja elämä puhututtanut. Onneksi on ollut hyviä kirjoja joita olen lueskellut, kirjoittamisen ohessa toinen intohimoni! Mainitsen yhden nimeltä, koska se oli niin erikoinen ja jotenkin jopa profeetallinenkin.? Vaikka ei se ensin siltä tuntunutkaan.

Tapani Sopasen ”Uloskutsutut”! Kun luin ensimmäisiä sivuja en tykännyt, kun se oli kirjoitettu romaanin kaltaiseksi keksittyine henkilöineen, enkä lue romaaneja. Tosiasioita vaan. Onneksi en lopettanut lukemista! Tarina keksittyine (?) henkilöineen seuraa, jotenkin, mitä Raamattuunkin on kirjoitettu. Kuvataan mennyttä, olevaa ja tulevaa aikaa, sen mukaan kuin kirjoittaja ikäänkuin profetaalisesti esim. tulevan ilmoittaa.?

Toivon vaan ettei niin tapahtuisi että ne jotka uskovat joutuisivat ns. ”uloskutsutuiksi” ? Eli pakenemaan joihinkin erityisiin paikkoihin tai kokoontumaan salaa yhteiskunnan muuttuessa yhä kielteisemmäksi, ja ahtaammaksi kokoontua! Niille, jotka uskovat ja tahtovat elää ns. ”jumalisesti” tässä ja tulevassakin ajassa ja yhteiskunnassa. En voi kuitenkaan sanoa muuta kuin että, jonkinlainen profeetallisuus tulevaisuuden suhteen mielestäni tässä kirjassa on.? Mutta olen vain tavallinen ihminen ja tämä on minun kokemukseni.

Joka tapauksessa, tänään on kaunis ilma, Pihlajani punaiset marjat hehkuvat sinistäkin sinisempää taivasta vasten ja aurinko paistaa. Aamusta asti on soinut mielessäni virsi 547:” Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa! Varjot väistyy ja vajavuus, JEESUS VOIMANSA antaa! Kiitos Herran Hän auttaa tiellä! Meidän kanssamme nyt ja aina on, täällä suo Isän suosion, Rauhan Luonansa siellä!”….Hyvä virsi jos jollakin on virsikirja kotonaan, voi säkeistöt sieltä lukea! Sanat Lina Sandellin!

Kiitos Jumalalle Sanastaan, kauniista Isänmaasta ja Uskon lahjasta! Jumalalla on vieläkin paljon kansaa tässä maassa! Jumalan Armo ja Rakkaus olkoon kansamme yllä nyt ja aina! Tämän maailman lopuun saakka ja siinä tulevaisuudessa joka uskovilleen on luvattu!! Siunatkoon meitä Kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, poika ja Pyhä Henki! – Armosta ja uskosta kiitollisena, yksi ”uloskutsuttu”.


Jätä kommentti

Raamatullisuus

Mitä on raamatullisuus? Olen kuunnellut Norvannon Jukan raamattuluentoja nyt kolmen vuoden ajan ja samalla opiskellut Risto Santalan ja Ilkka Puhakan tekstejä Raamatusta ja Jeesuksen vertauksista. Olen etsinyt eri tutkijoiden näkemyksiä ja tutkimuksia siitä millaista elämä on on ollut Jeesuksen aikana ja miten tärkeitä asioita opetettiin seemiläisessä kulttuurissa. Eli mitä Jeesuksen ajan ihmiset kuulivat ja ymmärsivät Jeesuksen opetuksista. Suomi on hyvin erilainen maa kuin Juudea 2000 vuotta sitten. Tavat ja kulttuuri oli hyvin erilaista. Siksi vaikka käännämme Raamattua sana tarkasti, voi joku sanottu asia tarkoittaa ihan eri asiaa kuin mitä ymmärrämme Suomenkielisestä raamatusta.

Kalevi Lehtinen kertoo miten hänen luokseen tuli kleptomaniasta kärsivä mies, joka oli katkaisut itse kätensä, jottei joutuisi helvettiin taipumuksensa takia. Raamatun kohta, jossa sanottiin, että oli parempi katkaista käsi, kuin joutua sen takia helvettiin, oli tullut liikaa kohti ja nyt mies ihmetteli, että miksi hän yhä halusi varastaa vaikka käsikin oli poissa. Tämä on äärimmäinen esimerkki raamatun väärin ymmärtämisestä. Mitä Jeesus siis tarkoittaa? Käsi ja käden työ tarkoittaa tässä ammattia, ei henkilökohtaista ominaisuutta. Raamatun ajan ihminen ymmärsi, että Jeesus puhuu ammatista, joka vie ihmisen väärälle tielle. Samassa vertauksessa puhutaan myös silmästä joka pitää repäistä pois. Tuon ajan ihminen tajusi että siinä puhutaan maailmankatsomuksesta ja ajatuksista joiden avulla ihminen katsoo mihin elämä johtaa häntä ja vääristä katsomuksista pitää luopua. Raamattu on täynnä kielikuvia, jotka ovat meille rationaalisille suomalaisille vaikeita hahmottaa.

Raamatullisuus tarvitsee opiskelua tuekseen. Siksi raamattua ei saa käyttää lyömäaseena vaan aitona raamatullisuutena voi pitää raamatun opiskelua ja sen lukemista.

Evankeliumi Jeesuksesta on silti selkeä. Jeesus kuoli ristillä sovittaen koko maailman synnit. Syntien sovitus tarjoaa yhteyden Isään Jumalaan, jos haluamme ottaa sen vastaan. Pyhä Henki lahjoittaa meille uskon Jeesukseen. Sitä ei meiltä riistä pois mikään, ei edes kompurointimme oman raamatullisuutemme kanssa.


Jätä kommentti

Tänään

Lauantaina 9 pv lokakuuta ei paista aurinko, mutta vielä on värikkäitä lehtiä puissa ja pensaissa. Sää on harmaa ja sumuinen. Mielessäni pyörineet ajatukset ovat haikeita. Todistanee että olen tunne ihminen? Ajatuksissani pyörii moni asia ja kokemus jotka eivät oikeastaan olisi julkaisemisen arvoisia, mutta. Koska mielessäni on myös useampi muukin ajatus niin aloitetaan vaikka Jesajan 40 luvun alusta. Siinä kirjoitetaan: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani” sanoo teidän Jumalanne. Tähän liitän myös Psalmin 25 vaikka maallikko olenkin. Mutta uskallan koska Jumalan Sana on aina ”Niin ja Aamen”.

Tiedän millaista ihmisenä oleminen on. Millaista yksinäisyys ja orpous. Ja taas vetoan Jumalan Sanaan jo luomisesta lähtien, kun hän Itse toteaa ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Moni kuitenkin on ja joutuu olemaan. Jostain tulee mieleeni vielä jotkut sanat, se lienee jokin laulu (?) ”En laulaa voinut kun toiset lauloivat”…? Moni ehkä blogien lukijoistakin on tullut näitä meidän blogitaivaan tekstejä lukemaan sadakseen lohtua. Ja kuitenkin on voinut käydä niin että suru yksin olemisesta on vain lisääntynyt.

Mikään kirjoitus ei poista ikävää, mutta joskus kirjoituksista voi olla apua kun muuta ei ole. Minulla on isoja ja pieniä vihkoja elämäni vaarrelta joihin olen kirjoittanut asioita joita ei voi kertoa. Pieniä ruutuvihkoja ja isoja, painavia mustakantisia vihkoja, lappusia, lippusia jne. joihin olen yksinäisyyttäni ja kokemuksiani purkanut. Toisaalta rakas isänikin on eläessään pitänyt kalenterissaan pientä päiväkirjaa. Meillä kaikilla on asioita joista on vaikea puhua, ja usein ei edes ole kenelle!

On ammattiauttajiakin joita esim. saattavat papitkin olla parhaimmillaan, kunnia heille ja kiitoskin, mutta jos on oikein vaikeita asioita, on ehkä helpompi turvata johonkin toiseen asiantuntijaan. Se ei ole mikään häpeä, tärkeintä on avun ja tuen saaminen. Kirjoitan tämän siksi ettei edellisen blogini takia kukaan ahdistuisi tai ajattelisi että kenenkään elämä ei ole samanlainen kuin hänen joka nyt apua tarvitsee.

Kaikki varmaan tarvitsevat mutta joillakin se apu saattaa olla esim. puoliso tai hyvä ystävä? Ja kuitenkin on niin että ihminen on vain ihminen, rajallinen, vaikka olisi kuinka myötäelävä ja rakastava. En tiedä onko tämä teksti nyt tarpeen ollenkaan, yksinkertaisia asioita sikäli ettei kenenkään ihmisen elämä tässä maailmassa ole läheskään täydellinen, ei sinnepäinkään. Kaikilla omat murheensa, mutta onnellinen hän jolla on joku uskottu, joku ihminen jonka rakkaus on pysyvää ja olemassa olevaa silloinkin kun elämä painaa. Minulla on ikuinen ikävä omaa isääni.

Uskon kuitenkin että Taivas on. Jumalan uudeksi Luoma maailma jossa on niin paljon rakkautta että se riittää kaikille yhtä lailla. Siinä maailmassa ei tunneta vajautta, ei ikävää, ei mitään muuta kuin iloa ja Rauhaa. Minun tämän hetkinen nuori avustajani alkoi muutama päivä sitten kysellä näistä uskon asioista?! Yritin parhaani mukaan kertoa selkeästi mistä on kysymys ja samalla rukoilin että osaisin ja Jumalan Pyhä Henki vaikuttaisi minussa aistittavaa totuutta ja rakkautta vaikka olenkin vain ihminen.

Olimme sitten pari päivää näistä puhumatta mutta eilen kysyin onko hän käynyt rippikoulun, ja oli! Sen enempää en uskaltanut, kerroin vaan, olen itsekin. Teille jotka tätä Espoolaisina luette niin kävin sen Hilassa leirillä ja oli ihanat ohjaajat! Joskus pelottaa ns. ”todistaa” eli kertoa ihmisille mitä tarkoittaa uskoa Jumalaan! Mutta Herran haltuun on jaksettava ja uskallettava asiansa jättää. Niin kuin nytkin tässä ja nyt.

Jesaja 40; jae 6:” Ääni sanoo ”Julista”! Toinen vastaa:” Mitä minun pitää julistaman?” Psalmissa on jakeita 31. Jonka vielä laitan tähän ” Mutta ne jotka Herraa odottavat, saavat Uuden Voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat, eivätkä väsy”! Siunausta Sinun päivääsi, kuten meidän kaikkien! Herra On Hyvä.!


2 kommenttia

Syksyn kaunein päivä

Siitäkin huolimatta että on aivan mahtava tuuli nautin kaikesta siitä mitä nyt ikkunastani näen! Aamulla oli aivan kuin kesä tai kevät taivas, valkoisia pilvenhattaroita kirkkaan sinisellä taivaalla. Pilvet ne pilvet! Niitä jaksan katsella ja ajatella ”taivaallisia”! Kuinka luonto voikaan olla kaunis ja virvoittava! Kuinka se saakaan sydämen ja sielun soimaan ja kiitos mielen Jumalaa, Kaikkeuden Luojaa kohtaan!

Ei haittaa vaikka tuuleekin ja kaiken väriset lehdet eri puista ja pensaista lentelevät minne sattuu! Sekin tuottaa riemua! Väriä on kaikkialla, niin pensaissa, puissa kuin pihanurmikoillakin, ja myös peitteenä asfaltilla! Kaunista on. Kaunis on tämä syksy! Mieli tekisi ulos istumaan mutta tuuli on kuitenkin niin voimakas että en varmaan selviäisi paleltumatta. Parempi katsella ikkunasta. Ellei tuuli iltaa kohden vaimene.

Tulee mieleeni opetuslasten ja Jeesuksen venematka! Opetuslapset pelkäsivät ja Jeesus nukkui! Käsittämätön kertomus, miksikö, no inhimillisyytensä vuoksi. Kyllähän mekin mitä milloinkin pelkäämme, huolimme ja suremmekin ja kuitenkin Jeesus on meissä Pyhän Henkensä kautta. Ja taivaalta me emme ole hädässä emmekä hukassa. Minä uskon että kaikki hetkemme ovat siellä tiedossa.

Tänään minä jaksan sen uskoa, että kaikki mikä minua kohtaa kiinostaa Taivaan Valtiasta.  Usein olen kuin opetuslapset peloissani. Ja usein myös huolissani kun asiat eivät järjesty. Mutta mikä armo ja etuoikeus on saada omistaa ”Elämän ja kuoleman Kirja” Raamattu, Pyhän Jumalan Iankaikkinen Sana joka luo rohkeutta antamalla voimia ja uskoa kulloiseenkin elämämme hetkeen.

”Koettelee muttei hylkää Herra” Sopii kertomukseen Jobistakin. Kuinka suuri olikaan Jobin usko. Minulla ei ole sellaista mutta usko kuitenkin. Kuinka kiitollinen olenkaan, vaikka tähänkin kauniiseen päivään liittyvää harmia on kerääntynyt vähän ylimääräistäkin. Mutta ehkä juuri sekin ettei suunnitelmat toteudu ajallaan ja joutuu odottelemaan ja turhautumaan, on opiksi, vaikka se ei siltä todellakaan tunnu. Ei ole kyse isosta asiasta mutta pitkään jatkuneesta joka ei meinaa millään korjautua.

Usein kun suunnitellut asiat vaan junnaavat paikoillaan mietin sitä kaunista lausetta jota pidän seinälläni: ” Mitäpä maailman pölyistä harteilla kun matkallaan on nähnyt kaikki tienvarren hohtelevat lehtoniityt ja itse lähteensilmän”. Niinpä, juuri tänään katselen sinistä ”kesätaivasta valkoisine pilvenhattaroineen” vaikka onkin syksy ja  ulkona olevaa väriloistoa parhaimmillaan ja ajattelen:” aikaa on ja päiviä, jonain päivänä sekin asia joka nyt on pitkään hiertänyt on, ehkä järjestynyt”.

Aina on ihmisen elämässä huonoja ja hyviä aikoja ja päiviä. Mutta Jumala on ja Hän on ihmeitä tekevä! Ei mikään muu olekan niin tärkeää kuin että Jeesus on ”purressamme”. Ja vaikka hän näyttääkin nukkuvan, Hän tietää kaiken. Hänellä on rauha jonka Hän voi jakaa meillekin. Kuinka suuri onkaan se Armo jossa saamme päivittäin elää!

” Halki elinpäivieni tieni Hän on avannut, riemut, murheet matkalleni viisaasti on jakanut. Vaikeinakin päivinä Herra oli lähellä, rakkauden voimin kantoi, murheeseenkin toivon antoi”!

Siitä, Herra, tahdon kiittää, yli kaiken tänäänkin, että uusi armo riittää, kantaa sanoin siunaavin. Seurakunnassasi saan nyt jo osan autuaan. Hoida tieni hallussasi että säilyn lapsenasi!” VK. 470 1 ja 4


1 kommentti

Iltanuotiolla Jeesuksen kanssa

Heikki aikoinaan kirjoitteli tänne iltanuotioista Jeesuksen ja opetuslasten kanssa. Itseäni on myös viehättänyt ajatus jossa mielikuvissa matkaan Jeesuksen seuraan kuuntelemaan häntä.

Meille suomalaisille nuotiotuli ja sen äärellä istuminen on jonkinlainen pyhä rituaali, jonka äärellä istutaan hiljaa tuleen tuijottaen ja vakavia puhellen. Tuli yhdistää ja sulkee sisäänsä sen piirissä istuvat. Syntyy yhteyden kokemus, jonka kaltaista on vaikea saavuttaa muualla. Nuotiolla voidaan olla epävirallisia ja -muodollisia ja sen varjolla kosketella toisen syviäkin tunteita. Itselleni ainakin tuli on elementti, joka herättää sielussa jotain, joka muuten jää piiloon. Liekö siihen syynä varhaislapsuuden kokemukset navetan keittiön padantulisijan edessä vietetyistä aamuhetkistä, kun hipsin paljain varpain läpi talvisen pihan ja kostean navetan lattian lämmittelemään tulen loimuun. Siitä oli hyvä seurata äidin touhuja navetassa ja rapsutella vasikoita. Siitä äiti sitten kantoi sisälle aamupalalle kun karja oli ensin saanut appeensa.

Itseäni kiehtoo Jeesuksen toiminnassa hänen opetuspuheensa ja vertaukset. Millaisissa tilanteissa hän ja opetuslapset pysähtyivät opettamaan ihmisiä ja millaisille ihmisille hän kulloinkin puhui. Me suomalaiset olemme melko säntillistä ja rationaalisesti ajattelevaa kansaa ja tunne hallitsee meitä vain kun rakastumme tai suutumme. Lähi-idässä ja seemiläisyydessä tunteet ovat aina pelissä ja siinä kun suomalainen tiivistää asioita kompaktiin muotoon siellä asiat rönsyilevät ja laajenevat kertomuksiksi ja tarinoiksi. Mitä tärkeämpi asia sitä enemmän siitä kerrotaan tarinoita ja vertauksia. Siksi Jeesus ja hänen aikalaisensa maalasivat opetettavista asioista ikään kuin kuvan kuulijoiden silmien eteen, jotta he ymmärtäsivät paremmin kuinka tärkeistä asioista oli kysymys.

Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää niitä olosuhteita ja sitä kulttuuria jossa Jeesus eli. Jeesuksen opetus vilisee kielikuvia joita emme voi ottaa kaikkea kirjaimellisesti vaan on ymmärrettävä niiden todellinen viesti ja sisältö sekä missä tilanteessa Jeesus kertoo. Koetappa kertoa Saharan asukille mitä on esimerkiksi hiihtäminen ja lumi tai jokin sanonta niihin liittyen.

Sunnuntaina sain olla opettamassa Voltin rukoushuoneella syysjuhlassa aiheena Laupias samarialainen. Lähes jokainen suomalainen tuntee vertauksen mutta kovinkaan moni ei muista missä tilanteessa Jeesus vertauksen kertoo. Lainopettaja joka aloittaa keskustelun tivaa Jeesukselta melko ylimieliseen sävyyn miten hän perisi Taivasten valtakunnan. Hän on varma siitä että hän täyttää lain. Siksi Jeesuksen vastaus vie hänet mahdottoman äärelle. Samoin käy rikkaalle nuorukaiselle jonka on mahdotonta myydä omaisuuttaan seuratakseen Jeesusta. Kuulijat haukkovat henkeään Jeesuksen puheita kuunnellessaan, koska heille kaikki on itsestään selvää. He ymmärtävät miksi pappi ei voinut pysähtyä vertauksen hakatun ja alastoman uhrin luo. Pappi olisi menettänyt rituaalisen puhtauden ja hänelle lain ohje oli ehdoton ja rakkaus ehdollista. Leeviläinen ei voinut taas tehdä enempää kuin mitä pappi. Jeesuksen kuulijat odottivat kertomuksen sankariksi todennäköisesti maallikkoa joita työskenteli myös temppelissä. Temppelissä työskentelevät ihmiset olivat palvelusvuorossa n. viikon ajan ja moni heistä asui Jerikossa ja siksi olikin käsittämätöntä, että Jeesus asetti kolmannen matkalaisen paikalle Samarialaisen miehen.

Laupias Samarialainen teki kuulijoiden mielestä mahdottoman teon kun hän pysähtyi auttamaan uhria. Samarialaiset, vaikka olivatkin sekakansaa, noudattivat myös Mooseksen lakia. Mies siis altistui samalla tavalla saastumiselle, kuin Juutalaiset. Samarialaiset eivät pitäneet Juutalaisista yhtään sen enempää kuin Juutalaiset heistä. laki oli kuitenkin ehdollista ja rakkaus ehdotonta. Vertaus on Jeesuksen vertauksista ainoa, jossa mainitaan paikan nimiä ja siksi Samarialaisen oletettiin tietävän, että uhri on tulossa Jerusalemista ja on matkalla Jerikoon, juutalaiseen kaupunkiin. Mies puhdistaa haavat öljyllä ja viinillä ja vie uhrin Jerikoon. Ei ole mitään näyttö siitä, että tuolla n.30 kilometrin erämaa taipaleella olisi ollut majataloa tai mitään muutakaan asutusta. Kaupunkiin tulee siis vihattua sekakansaa edustava mies mukanaan tajuton, alaston ja pahoinpidelty Juutalainen. Ennuste samarialaisen turvallisuudesta on siis huono. Mies hoitaa uhria yön yli ja varmistaa myös uhrin tulevaisuuden maksamalla hoidosta etukäteen pois lähtiessään. Muuten uhrilla olisi voinut olla vaikeuksia itse maksaa hoidosta. Hän olisi voinut joutua jopa majatalon isännän orjaksi.

Samarialaisen toiminta hämmästyttää kuulijoita. Hänen säälinsä on luihin ja ytimiin tunkevaa sääliä, samaa jota Tuhlaajapojan isä tunsi poikaansa kohtaan. Jeesus maalaa kuulijoiden eteen kuvan, jossa ihminen on säälin ja rakkauden tähden valmis hoitamaana ja uhrautumaan toisen puolesta. Emme tiedä kuinka samarialaisen kävi myös uhrin lopullinen kohtalo jää auki. Sen sijaan kuulijoiden eteen oli asetettu rima jonka ylittäminen oli mahdotonta. Heille oli asetettu vaatimus jonka oli mahdoton. Oli autettava niitäkin joita vihattiin. Meille tämä puhuu siitä miten hyljätty ja vihattu auttaa, hoivaa ja parantaa eikä jätä työtään kesken. Löydämme vertauksen ytimestä itsensä Jeesuksen ja hänen etsivän rakkautensa.


1 kommentti

Hattu, joka poltettiin poroksi

Tolpan nokkaan oli nostettu lakki. Lakki oli nähnyt parempiakin päiviä. Aurinkoiset päivät ja sateet olivat pesseet siitä paljon väriä pois. Vielä oli punaista jäljellä. Kuka lie lakkinsa hukannut, kuka lie tolpan nokkaan nostanut.Siltä kohtaa kulkee arkisin paljon koululaisia, yläkoululaisia ja lukiolaisia. Tolpan päässä kököttävä päähine koululaisen lakilta ei näyttänyt. Se kuitenkin muistutti minua hatusta, jonka näin lukemattomia kertoja yläasteikäisenä.

Ystäväni kulki ainakin pari yläasteen viimeistä vuotta sininen, farkkukankainen, kapealierinen hattu päässään. Varmaan sekin oli lopulta menettänyt väriään paisteessa ja pakkasessa. Hattu oli ystäväni tavaramerkki. Se oli vähän kuin osa häntä, vaikka siihen aikaan ei sentään tunneilla istuttu lakki päässä. En tiedä, mahtoiko hän kuitenkin nukkua yönsä hattu silmille vedettynä.

Tuli yläasteen viimeinen päivä. En muista, satoiko, paistoiko vai pakastiko; toukokuun viimeisenä päivänä kaikki oli mahdollista ainakin siihen maailmanaikaan. Päästötodistukset oli saatu, ja minä odottelin viimeistä kertaa bussia sen koulun edustalla. Kaverini tuli pysäkille myös. Hän kertoi, että muutamat heput meidän luokalta olivat napanneet ystäväni hatun ja polttaneet sen. Polttaneet savuna ilmaan pienen palasen ystävääni suurena juhlapäivänä, kun oppivelvollisuus oli suoritettu ja kesä alkamassa.

En muista kuinka päällisin puolin suhtauduin asiaan. Sisälläni muistan jonkin vähän nyrjähtäneen. Tuosta toukokuun lopusta on yli neljäkymmentä vuotta, ja yhä säännöllisen harvakseltaan muistan ystäväni hatun kohtalon.

Hatun kohtalosta muistutti haalistuneen punainen lippis tolpan nokassa. Pieni osa minusta epäili, että lippiksen tarinakin olisi surullinen. Joku on napannut lippiksen kaverinsa päästä ja viskannut taivaan tuuliin. Joku on sitten lippiksen löytänyt ja nostanut tolpan nokkaan. Poltettua lippistä ei enää voi päähänsä painaa. Pieni toivo sen sijaan on, että punaisen lippiksen omistaja löytää päähineensä, ilahtuu ja kulkee sen kanssa pakkasiin asti ja sitten taas ensi keväänä.

En tiedä, millaisen trauman ystäväni hattunsa polttamisesta sai. Luultavasti aika pahan. Hänestä nimittäin tuli sittemmin koomikko.


Jätä kommentti

Aamuyöt

Kummallinen otsikko josta muistan kyllä kirjoittaneeni aiemminkin mutta en tällä otsikolla. Vuosikymmeniä sitten heräilin, samoin kuin nykyäänkin, aina silloin tällöin aamuyöstä, jokin asia tai säe mielessäni. Kun vielä runoja kirjoittelin se saattoi olla jokin vihje runon aiheeksi, nykyään se on jokin Raamatun lause, vanhemmasta käännöksestä, uutta en ole oppinut. Enkä ehdi oppiakaan, ja siksi olen kiitollinen Jumalalle että osaan edes vanhaa käännöstä ulkoa Henkeni ylläpitämiseksi!

Niin oli tälläkin menneellä viikolla. Puoliunessa tulivat mieleeni sanat ”Minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”! Heräsin hetkeksi saadakseni tuon lauseen kirjoitettua muistiin, koska  tiedän etten olisi sitä välttämättä enää aamulla ehken muistanutkaan ja se olisi harmittanut!? Lause sisältyy toisen Korinttilaiskirjeen 12 lukuun 9 jakeeseen. Olen lukenut sen molemmista käännöksistä, mutta tykkään sen tuossa ulkoa muistamassani muodossa.

Jostain syystä huomaan kirjoittelevani nykyisin täällä ”taivaalla” armosta toistuvasti? Ehkä se johtuu ikääntymisestä? Kun elämä on ollut vaikeaa jo lapsesta lähtien ja jatkunut yhtä vaikeana, niin senkin olen todennut ettei ikääntyminen asiaa auta. Päin vastoin. Tämä aika kaikkine uusine ”virtauksineen”, koneineen jne. on vaikeaa ja stressaavaa ainakin minulle, ehkä muillekin ikääntyville, jotka olemme aivan toisenlaisen ajan ihmisiä. Eräässä iskelmässäkin aikoinaan kyllä jo laulettiin ”Kaikki muuttuu, kaikki muuttuu, ei entiselleen mikään jää, niin paljon turhaa..” Jne. Se oli vain iskelmä enkä siitä sen enempää, mutta näin on maailma muuttunut.

On vain yksi joka ei muutu vaikka sitä muutettaisi kuinka ihmismielten mukaiseksi. Minäkin tässä toistan vanhaa itseäni, mutta SANA jonka Jumala on lähettänyt ei muutu, ei milloinkaan! Se pitää maailman loppuun asti ja sen jälkeen HÄN LUO uudet taivaat ja uuden maan. Siksi Herran Jeesuksen ja Jumalan Sanan tunteminen ja ulkoakin oppiminen on tärkeää, että tietäisimme alun, sen mitä nyt on, ja lopun kaikesta mikä on ja tulee olemaankin. Jumalan Rakkaus ja Armo ei Jätä ketään ulkopuolelle ei meitäkään joiden tuki ja turva on jäljellä olevan muistin varassa.

Hän On Sanansa mukaisesti ”Minä Olen”. Hän on heikkojen tuki ja turva! Hän on rakkaus joka etsii jatkuvasti Ihmistä joka puolestaan voi olla ”hukassa” niin ettei vielä tunne Jeesusta. Tai ikääntyessään ei ole aivan varma enää mistään sellaisesta josta ennen on ollut. Tämä maailma huutaa niin kovaan ääneen omaansa että ellei ole turvaa Jumalassa, saattaa todellakin eksyä tämän maailman aatteisiin ja oppeihin. Siksi minäkin tätä nyt kirjoitan, rohkaistakseni kaikkia meitä jotka emme enää tunne kuuluvamme tähän aikaan.

Jumala on Isämme, Jeesus Kristus on ihmiseksi tullut – ollakseen veljemme ja kuitenkin Jumala! Pyhä Henki on vuodatettu oppaaksemme ja on oman tuntomme ääni, joka koko ajan todistaa että Jumalan Sana on Tosi iankaikkisesti! JUmalan Sanasta ei katoa pieninkään piirto, ei edes tässä ajassa vaikka mikä tai kuka toista todistaisi! Jumalalle Kiitos että Hän muistuttaa meitä Sanassaan ja Sanastaan!


1 kommentti

Perhonen häipyi yläpuolellani pilveen

Oli vapaata aikaa illalla, ja tähtäsin Naantalin Kuparivuorelle ihmettelemään auringonlaskua. Hyvällä säkällä sieltä saisi kivan valokuvan, kun aurinko painuu Jennin ja Saulin kesämökin taakse. Ja saihan sieltä kuvan.

Taiteilin arkikengilläni kallioilla. Kaukana alhaalla hyrskysi Itämeri ja sen hyiset aallot. Sinne ei tehnyt mieli tipahtaa. Olo muistutti jostain menneestä.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälin maissa kipusin ensimmäiselle vuorelleni. Se oli reilu paritonninen Puolan ja silloisen Tšekkoslovakian rajamailla, Tatralla. Vuori ei ollut paha; kipuamista kuvaa paremmin sana vaeltaminen kuin kiipeily. Huipulla oli muitakin ihmisiä.

Jännittävää oli se, että huipulla kengät kasvoivat isoiksi ja kömpelöiksi. Minulla oli jonkin sortin vaelluskengät. Päällisin puolin ne olivat oikein sopivaa kokoa, 42. Mutta kengät kääntyivät vain vaivoin ja halusivat selvästi saada minut kompastumaan jokaiseen vuoren laen kivenmurikkaan. Siitä kun olisi tipahtanut, niin tiedä häntä, miten kauas olisi päätynyt.

Kesäinen pilvi oli kietonut vuoren sisäänsä. Koska kengät kenkkuilivat, istahdin kivelle, nautin eväitä ja tuijotin ei-minnekään. Näkyvyys ei sittenkään ollut aivan nolla. Alhaalta kohosi nokkosperhonen, saavutti vuoren huipun ja jatkoi nousemistaan. Eipä tuo kertonut, minne oli matkalla. Minun nähdäkseni ylhäällä ei ollut enää mitään, mutta mistäpä minä mitään tiesin, kun näin vain muutamat vaeltajat vuorella ja viimeisen vilauksen perhosesta.

Naantalin rantakalliolla muistin toisenkin käänteentekevän kokemuksen ajalta puolisen vuotta ennen perhosta. Olimme kaveriporukalla kävelemässä samaisessa vuoristossa. Oli vuodenvaihde. Juna toi meidät niille seuduille edellisenä iltana pimeän jo tultua. Aamulla kaikkialla oli sumuista ja pilvistä. En tiennyt lainkaan, millaisissa maisemissa olimme. Pajunkissat kyllä teiden varsilla ja yrittivät kertoa, mutta naukuivat mokomat puolaksi. En siis ymmärtänyt.

Kuljettuamme pitkälti toista tuntia harmaudesta pilkahti pieni valo. Auringonsäde oli päässyt livahtamaan sumun lomasta ja osui pensaan oksassa sinnittelevään vesipisaraan. Muutaman sekunnin ajan pisara loisti yksinään. Sitten pilvet repesivät uskomattoman nopeasti, ja edessä, auringonpaisteessa kohosi vuori. Se oli ensimmäinen vuori, jonka ikinä olin nähnyt. Vuori kutsui minua äänekkäällä hiljaisuudella. Olisin siltä seisomalta halunnut kiivetä vuorelle, löytää ylärinteiltä sopivan kolon ja jäädä sinne. Vuori vaikutti niin kutsuvalta, ikuiselta ja turvalliselta.

Kokemukseni oli uskonnollinen. Ikuisuus ja turvallisuus ovat Jumalan määreitä. Ja eiköhän Jumalan toimenkuvaan kuulu myös ihmiset kutsuminen. Raamatun mukaan Jumala tosin ei ole vuorien ikäinen, vaan vielä ikuisempi. ”Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet.”

Kummassakin kokemuksessani sumu peitti maiseman. En tiennyt missä kävelin tai millaisella vuorenhuilulla olin. En edes tiennyt odottaa mitään. Pisaran ja perhosen kautta näkymät laajenivat suurenmoisiksi kokemuksiksi. Kummankaan kokemuksen jälkeen en enää ollut aivan sama kuin vain muutama sekunti aiemmin. Voi olla, että joillekin uskoon tuleminen on vähän samanlainen tuokio. Tai rakastuminen ensi silmäyksellä. Tai oivallus siitä, että juuri tuonne päin minun on elämäni polulla tästedes jatkettava.

Kuparivuorellakaan kenkäni eivät onnistuneet pudottamaan minua mereen. Räpsin kuvia ja ihmettelin auringonlaskua. Kaikkien asioiden muistamiseen ei tarvita valokuvaa. Varmasti muistan oikuttelevat kenkäni ja nokkosperhosen sekä harmaudesta loistavan pisaran koko ikäni.

Valoa kohti se oli perhonenkin matkalla.


3 kommenttia

Joikohan Paavali piimää

Muistan tähänastisen elämäni aikana juoneeni yhden kokonaisen lasillisen piimää. Olin vierailulla Puolassa, kaupungin nimi oli ja taitaa yhä olla Gorzów Wielkopolski. Ystäväni isä antoi minulle piimälasin. Kiitin. Ja käännyin katselemaan ukkosmyrskyä ikkunasta. Taivas oli kirjaimellisesti sähkönsininen. Se oli sähkönsininen koko ajan. Salamoiden lisäksi ikkunasta näkyi sosialistisia kerrostaloja, jotka eivät huojuneet myrskyssä aivan yhtä paljon kuin maiseman pari puuta.  Myrsky oli iso, melkein yhtä iso oli piimälasilliseni.

Minä olen periaatteessa sitä mieltä, että kyllä ihminen pystyy syömään tai juomaan kaikkea sitä, mitä ruokakaupasta saa. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kaikki on elintarvikkeeksi kelvollista. Nirsous on huonotapaista.

Mutta piimä. Yritin ottaa siitä niin pieniä kulauksia, että maku ei täyttäisi suutani. En onnistunut. Yritin juoda siitä suuria kulauksia, että lasillinen loppuisi. En onnistunut.

Periaatteessa olen sitäkin mieltä, että aikuinen ihminen kyllä tulee toimeen kaikkien muiden ihmisten kanssa. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystävä, ei edes kaveerata. Mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen sen verran, että asiat pystyy hoitamaan. Pitää vain olla riittävän hyvätapainen.

En muista, kauanko silloin 80-luvun puolivälin aikoihin piimälasillistani join. Ukkosmyrsky oli komea. Sen myrskyn tulen aina muistamaan. Onhan noita muitakin kunnon myräköitä ollut, mutta yhtäkään muuta myrskyä minun elämässäni ei ole maustanut piimä.

En minä vihaa ihmisiä, jotka pitävät piimästä. Joillekin ystäväksi luettaville ihmisille saatan vitsailla heidän piimästätykkäämisestään, mutta se on hyväntahtoista. Ei minulle tulisi mieleenkään pilkata ihmistä, joka tykkää piimästä. Sen verran hyvätapainen olen minäkin. Jotkut vaan tykkäävät eri asioista kuin minä.

Minua kyllä ärsyttää se, että ihmiset eivät oivalla, että jos toinen tykkää piimästä, hän ei välttämättä ole läpeensä paha. Hän saattaa olla jossain asiassa jopa olla väärässä, eikä silti läpeensä paha. Mikä pahinta hän saattaa olla oikeassa, eikä sittenkään ole kokonaan aivan väärässä.

Luulen, että Paavali hapuili kohti oikeaa kirjoittaessaan: ”Lopuksi, veljet, iloitkaa, tulkaa täydellisiksi, ottakaa vastaan kehoituksia, olkaa yhtä mieltä, eläkää sovussa, niin rakkauden ja rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.” Mutta luulenpa, että Paavali-poloiselle on ollut aikamoista piimänjuontia havaita, että hänen hyvästä neuvostaan huolimatta ihmiset eivät aivan onnistuneet sovussa elämisessä.

Niin, kyllä minä se piimälasillisen sain alas kurkustani. Tuskallista se oli, ja sen jälkeen olen aina ruoka-ainerajoituksista kysyttäessä vastata, että olen erittäin pahasti allerginen piimälle. Ja näyttää siltä, että jotkut toiset puolestaan ovat allergisia vaikkapa armolahjoille taikka koronarokotukselle taikka konservatiivisuudelle taikka liberaalisuudelle taikka…

Elämän piimää juodessa voi toki muistaa, että Paavali kirjoitti myös: Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.

Mutta joutuikohan Paavali eläissään oikeasti juomaan lasillistakaan piimää!