Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


Jätä kommentti

Juhlien Jälkeen

Olemme Suomen itsenäisyyden 100 vuotisen historian kertauksina nähneet ja kuulleet paljon näihin liittyvistä asioista, talvi- ja jatkosotaan liittyvistä tapahtumista. Ikäisilleni ihmisille on ollut selventävää, niin uskon, mitä nuo menneet ajat ovat pitäneet sisällään, sillä sekin on käynyt selväksi etteivät useimpien meidän vanhempamme, jotka kaiken kokivat, juurikaan niistä lapsilleen puhuneet, eivät varsinkaan isät. Itsekin olen syntynyt noiden ratkaisevien vuosien jälkeen, joten mitäpä niistä pienille puhumaan. Ei silloin eikä myöhemminkään. Näitä nyt katselemalla ja kuuntelemalla ymmärrän paremmin omiakin vanhempiani. Silmät kostuen olen noita dokumentteja katsellut, sanomattoman raskasta elää oli sota-aikaa.

Eilen viimeksi katselimme tyttäreni kanssa TV7 ohjelmaa ”Sota-ajan ihmeet”. Lentäjä Olli Seppänen oli tarkkaan tutkinut asiapapereitten avulla ja kautta, erilaisia tapahtumia jotka luokiteltiin  ihmeiksi. Hän oli haastatellut ihmisiä jotka saattoivat todistaa nuo ihmeet tosiksi. Isänikin joskus mainitsi jotain näistä, hiljaisena miehenä ei paljoa muuten puhunut. Tarkistin, ennen kuin aloin tätä kirjoitta, olisiko ohjelma vielä TV7 arkistossa, ja onhan se. Jos siis haluat herätä rukoilemaan maamme ja kansamme puolesta jatkossakin, tai ellet ole ennen rukoillut, niin katso oyhjelma.

Tätä ennen olin yrittänyt löytää kaupoista oman isäni haudalle seppeleen, mutta en löytänyt. Päätin kuitenkin että myös hän, joka selvisi sodasta hengissä, ansaitsi nyt haudalleen muutakin kuin vain hautakynttilän. Aloin siis askarrella, tein näyttävän kukka-asetelman johon kiinnitin mukaan suunnittelemani sukutunnuksen lisäten tekstin:
Jumala, maatamme ja kansaamme siunatkoon ja varjelkoon!
Kiitos Isä! 6.12.2017
100 vuotta täyttävästä Isänmaastamme! Rakkaudella tyttäresi
Tuulikki ja tyttärensä…
Joh. 11.25 iankaikkisin lupauksin.

Tytär vei sen pappansa haudalle Espoon Tuomiokirkon hautausmaalle, ns. Pitäjän Tuvan, kauniin kiviportin sisäpuolella olevalle haudalle ja sytytti kynttilät. Kaunis oli, oli ottanut siitä kuvan. Meillä oli, silloin kun vielä pääsin kävelemään, tapana viedä joka itsenäisyyspäivä vuosikymmenten ajan sekä isäni että sankarihaudoille kynttilät. Sitä perinnettä tyttäreni uskollisesti edelleenkin suorittaa.  Olen siitä kiitollinen ja ylpeä. – Siitäkin huolimatta ettei sodassa ole mitään ihannoitavaa. Sota on pelkkää kärsimystä, tuskaa ja kuolemaa, se on raakuutta vailla vertaa ja syntiinlankeamuksen seuraus. –  Mutta sinne oli mentävä ja siksi meidän on osattava antaa niille, jotka sinne menivät kunnia ja kiitos, niin kuin Jumalallekin niistä ”Sota- ajan ihmeistä” jotka koettiin rukousten ansioista tulleiksi. Sillä, kuten tiedämme, silloin rukoiltiin! Ei siis niin, etteikö Jumala rakastaisi ihmisiä molemmin puolin rajoja, vaan sen tähden että kansa rukoili.

Kaunista on myös kunnioittaa uhreja ja sotaveteraaneja sytyttämällä 2 kynttilää ikkunoilleen muistuttamaan rukousten ja Jumalan voimasta myös ääriolosuhteissa.

Tätä ennen oli myös ”Kristus Päivä”! Sekin mursi, sai itkemään, kiittämään ja rukoilemaan.!

Niin hyvä kuin tarkoitus onkin, on aihetta muistaa ettei mikään onnistu vain ihmisvoimin. Tarkoitan, ettemme yrittämälläkään voi aikaansaada todellista yhteyttä toisiimme, emmekä ”voittaa sotaa” pahuutta vastaan, ellemme pidä kiinni Jumalan Sanasta, Totuudesta ja Rakkaudesta  yhtä lujasti ja vieläkin lujemmin, kuin oli taisteltava Isämmaamme Itsenäisyyden puolustamiseksi.

Sillä Jumalan Pyhä Henki, kun Hän  saa sijaa, Hän vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Vain Hän yhdessä Isän ja Pojan kanssa saa aikaan Hyvää, Pyhää ja pysyvää muutosta meissä. Hedelmää, jota me kaikki, ymmärsimmepä tai emme syvimmin kaipaamme.! Kuinka hartaasti, sydämeni syvyydestä toivonkaan ja rukoilen, että niin voimallisesti kuin Jumala onkin maatamme ja kansaamme menneinä vuosisatoina siunannutkin herätyksen ajoilla, Hän vielä armossaan vaikuttaisi todellista uudestisyntymistä kansassamme. Sitä Hengen uudeksi luovaa Elämää jonka vain Elävä Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus meille ansaitsi siinä sodassa jonka Hän vain saattoi käydä ja voittaa kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta.

Minä näen sieluni silmin kuinka Hän mennessään Getsemaneen tiesi lähtevänsä sotaan jossa Hän tulisi hirvittävällä tavalla kärsimään ja kuolemaan. Kuinka Hän pyysi ystäviään/veljiään tuekseen, kun Hän vielä kerran meni pyytämään Isältään ettei tämä antaisi Hänelle juotavaksi sitä tuskien maljaa joka Hänen tulisi juoda. Hän hikoili verta ja sillä aikaa hänen tukijoukkonsa nukkuivat! – Kuinka on meidän laitamme.?

”Isä, ota pois minulta tämä malja…. Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon”!
Ja Hän lähti kohti kärsimystä ja kuolemaa. Hänet kruunattiin piikkikruunulla ja Häntä pilkattiin ja syljettiin, kiusattiin niin että Hänen sydämensä särkyi!

Mutta Hän oli jo voittanut. Voittanut sen lihanruumiin joka hänellä ihmisenä oli ollut ja Hän sai kuuliaisuudestaan Kunnian Kuninkaan Kruunun! Piikkikruunun sijaan Kunnian Kuninkaan kruunu painettiin hänen päähänsä. Eikä Hän kuollut itsensä tähden, – eikä ollenkaan –  vaan meidän pelastuksemme tähden! Kiitos Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle siitä lopullisesta ja todellisesta, ikuisesta Isänmaasta jota kohti saamme armosta olla menossa, Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme ja  Vapahtajamme ansion tähden.
Olkoon Herran nimi kiitetty, ylistetty ja kunnioitettu, niin maan päällä kuin taivaassakin!

Olkoon myös Sefanjan sana 1:14 toteutuva: ” Lähellä on Herran suuri päivä, se on lähellä ja tulee sangen pian”!
Aamen, tule Herra Jeesus, tule Pyhän Henkesi Voimassa ja tee uudeksi meidän Hnekemme, sielumme ja ruumiimme. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

” Kuinka on sun sielus laita, minne kuljet matkamies? Lavea on tie tai kaita, kumpi niistä sinun ties? Kumpi on sä vastaa oi, molemmat ei olla voi.
Kaita tie on vaivalloista, siksi harva löytää sen. Helpompaa on käydä toista, joukon kanssa nauraen. Kumpaan joukkoon kuulunet, molempiin sä kuulu et.
Eri tiet ja eri määrä, minne kulkijan vie tie? Kuoloon päättyvi tie väärä, Elämään käy kaita tie. Mieti tarkoin, matkamies, minne päättyy sinun ties?”

(Vanha virsi ulkomuistista)

Mainokset


1 kommentti

Yhteensattumia itsenäisyyspäivänä

Että lounaiseen Suomeen osuu lumipeite maan ympäripyöreäksi itsenäisyyspäiväksi – kaikkien näiden toisiaan seuranneiden marraskuiden jälkeen.

*  *  *

Että juuri samana joulukuisena päivänä taivaalla kaartaa kolmenkymmenen joutsenen aura laskevan auringon säteissä hehkuen.

*  *  *

Saattaa tulla mieleen sekin, että kaikki ei aina ole vain sattumaa.


4 kommenttia

MNF

Pojat taas kotiutuivat Turusta festareilta. Vuosia festarit ovat olleet pojille vuoden kohokohta. Vanhin nautti aikoinaan alternativepommisuojan hieman erilaisesta gospeltarjonnasta. Maata Näkyvissä Festarit ovat vuosia olleet nuoren seurakunnan ykkös juttu Suomessa. Jokainen sinne lähettävä seurakunta on ollut tietoinen Sleyn:n linjasta, kuitenkin käytäntö on osoittanut, että niinkuin Sley on jäsentensä summa niin on myös festarit ovat käytännössä osallistujensa näköinen. Eli se ns. virallinen linja ei millään tavalla määrittele tapahtuman opetusta tai henkeä.

Hesari teki festareista jutun kuulemalla muutamaa, varmasti ihan vilpitöntä pappia kuunnellen. Hyvään journalistiikkaan kuuluisi kaivella asioita hieman syvemmältä. Kuitenkaan Hesari ei nähnyt tarpeelliseksi tehdä näin. Oli liian houkuttelevaa jatkaa vanhalla linjalla eli lyödä ja rikkoa. Pitäsiköhän lehden johdon vähän katsella ketkä ja miten kirkoon liityviä juttuja kirjoitellaan.

MNF ei mässäile sukupuolirooleilla vaan festari tarjoaa aidosti hyvän kokemuksen nuorille. Se on konservatiivisen liikkeen kädenojennus tälle kristikunnalle. Omat poikani ovat allergisia kaikelle fundamentalismille ja siitä huolimatta he haluavat joka vuosi Turkuun! Olisiko siis syytä kuunnella nuoria eikä näppylöitään hierovia teologeja jotka ovat kohdanneet käytävillä hilluneen trollin.

Meidän seurakunnasta lähdetään MNF:ään koska meillä on yksi Suomen fiksuimmista kirkkorouvista!


Jätä kommentti

Kuka tahansa meistä

Omassa ja myös tyttäreni elämässä olevien viimeiaikaisten tapahtumien/elämänvaiheiden kirvoittamana olen joutunut, jälleen kerran, tämän maailman tosiasioiden eteen. Punnitsemaan niitä arjen ankaruuksien kautta. Enkä ainoastaan omien asioidemme, vaan myös lähimmäistemme. Elämme ihmisten maailmassa ihmisinä – uskostamme huolimatta.

Kuka tahansa meistä voi kokea uupumista. Uupua jopa tiedostamatta tilaansa tai että sitä toinenkaan huomaisi, tai osasi ajatella omalle tai läheisensä kohdallekaan. Vaaravyöhykkeessä ovat ainakin ne joiden työ vaatii vaitioloa – täydellistä vaitioloa. Usein näihin ammatteihin kuuluvat eri viranomaiset, sielunhoitotyötä tavalla tai toisella tekevät sekä useilla palvelualoilla toimivat ihmiset. Myös nekin joille ihmiset uskovat asioitaan. Monet avusta riipuvat yksineläjätkin voivat kuulua tähän joukkoon.

Uupua voi sellainenkin joka uskoo rukouksia kuulevaan Jumalaan. Olen joutunut ajattelemaan että vaikka uskossa ja toivossa päivin ja öinkin rukoilisi, niin kuin kai useimmat tekevätkin, niin viisautta olisi ymmärtää että joillekin asioille voisi ja pitäisikin tehdä myös jotakin, sen rukoilemisen ohella. On tilanteita jotka selivävät selvittämällä.

Tyttäreni fyysisten oireiden, näiden viimeisten, tullessa liian vaikeiksi hänekin oli annettava periksi ja mentävä tutkittavaksi. Ainakin yhteen asiaan löydettiin todellinen syy jota nyt hoidetaan lääkkein ja tilannetta seuraten. Voi olla ettei lääkitystä voida jatkossakaan lopettaa. Joskus siis syyt uupumukseen voivat olla näinkin hoidettavissa. Mitä itseeni tulee, nukun huonosti. Siihen on olemassa olevat syynsä joille ei  mahda mitään, ei löydy apua, mutta lohtua kylläkin!

Sanoista! Rakastan sanoja! Herran Henki, ihana, toimii minussa sanojen kautta, useimmin ne ovat laulujen tai virsien muodossa, mutta myös runojen ja ennen kaikkea Jumalan Sanan. Näillä minua puhutellaan sekä päivin että öisin –  ja varsinkin öisin.

Tämä kesä on ollut sekä ilmastollisesti että avustajien puutteen ja vaihtuvuuden takia minulle todella vaikea. Toisaalta oma aikakin – ilman vierasta ihmistä kotonani, on ollut lepoa ja sanoillekin on jäänyt enemmän aikaa. Viimeksi eilen, tiistaina 21.11 lueskelin mm. roomalaiskirjettä luku luvulta, rakas kappalaisemme pitää siitä luentosarjaa :) . Luin myös Jeremiaa (luku 18) ja Jesajaa (65) vähän psalmeja jne.  Ja –  Uuno Kailasta. Ja olin onnellinen!

Yksi lempirunoistani on Uuno Kailaan ”Riemulaulu”:
” Ja katso, eräänä päivänä, kun/ minun tuli niin vaikea olla,/ minä avasin vanhan raamatun./ Minun oli niin vaikea olla./ Ja ne kertoivat lehdet keltaiset/ tarun, säilyvän ajasta aikaan./ oli tulta ne suuret kirjaimet./ ne loistavat ajasta aikaan./ Sillä pätsiin pantu palamaan/ oli kolme pyhää miestä./ Ja ne lauloivat riemulauluaan,/ ne kolme pyhää miestä./Tulen halki he kävivät, voittajat/ ei kajonnut liekki heihin./ He riemulaulua lauloivat, / eikä liekki kajonnut heihin./ Olin lukenut muutaman lauseen, kun/ minun tuli niin autuas olla./ Minä suljin sen vanhan raamatun./ Minun oli niin autuas olla.

Nuo kolme pyhää miestä ovat olleet itsellenikin sanomattoman tärkeät elämäni matkalla. Muutama vuosikymmen sitten en tuntenut vielä Raamattua niin hyvin kuin nyt, mutta silloinen kappalaiseni piti illan aiheena kärsimys. Minut ja tarinani hyvin tuntien hän pyysi minua pitämään aiheesta alustuksen/todistuksen sille  illalle, siitä mitä Jumala oli kohdallani tehnyt. Aiheeni rungoksi, uskallan sanoa, Jumala johdatti nämä kolme pyhää miestä (Dan.3:8-28). En heistä juurikaan tiennyt, mutta löysin heidät Raamattua tutkimalla.

Tilaisuudessa oli mukana  hengellisistä piireistä eräs tunnettu tuomarikin jota en silloin tuntenut, enkä ole tavannut sen jälkeenkään, mutta tiedän kuka hän on. Seuraavalla kerralla en päässyt mukaan mutta sain ystävältä terveisiä. Tämä tuomari oli kovin kiitellyt ja kehunut esitystäni täydelliseksi esimerkiksi  oikein tehdystä ja opiksi otettavasta puheesta. Se on rohkaissut minua vuosien saatossa kovastikin. Kyllä me kaikki tarvitsemme myös rohkaisua ja hoivaa, ettemme väsyisi. Meinaa taas mennä pitkäksi tämä aihe, mutta sydämen kyllyys tässä taas puhuu ;) !

Tätä tiistaita ennen, sunnuntaina, jolloin oli valvomisen sunnuntai, laulettiin ihana virsi, suurenmoisin sanoin. Laitan tähän sen numeron koska siinä on monta säkeistöä, kuusi sydäntä koskettavaa ja ihanaa, 574! Ja vielä vähän rakkaasta itkevästä profeetasta, rakkaasta, joka on ollut minulle vuosikymmenien apu ja lohtu tällä Jeesus Tiellä! Luvusta 15…

” Sinun sanasi tulivat, ja minä söin ne. Ja sinun sanasi olivat minulle riemu ja sydämeni ilo; sillä minä olen otettu sinun nimiisi, HERRA JUMALA SEBAOT.
En ole minä istunut iloitsemassa ilonpitäjien seurassa. Sinun kätesi tähden minä olen istunut yksinäni sillä sinä olet lyönyt minut vihallasi. Miksi kestää minun kipuni ainiaan ja haavani on paha eikä tahdo parantua? Sinä olet minulle kuin ehtyvä puro, kuin vesi joka ei pysy. Sen tähden sanoo Herra: Jos sinä käännyt, niin minä sallin sinun kääntyä, ja sinä saat seisoa minun edessäni.  JA JOS SINÄ TUOT ESIIN JALOA ET ARVOTONTA SAAT OLLA MINUN SUUNANI. He kääntyvät sinun puoleesi, mutta sinä et käänny heidän tykönsä. JA MINÄ TEEN SINUT VAHVAKSI VASKIMUURIKSI tätä kansaa vastaan ja he sotivat sinua vastaan mutta  eivät voita sillä sinua sillä MINÄ OLEN   sinun kanssasi minä vapahdan sinut ja pelastan sinut sanoo Herra. MINÄ PELASTAN SINUT pahain käsistä ja päästän väkivaltaisten kourista.”!

Siunattu on se… joka turvaa Herraan, jonka turva Herra on! Tämä on totta (Jer.17:7-8)

 


14 kommenttia

Seurakunnan rakentaminen kuuluu kaikille!

 

Muutama päivä sitten sain masentavan tekstiviestin. Sen sisältö viittasi siihen, että toimintani omassa seurakunnassa olisi jotenkin epätervettä ja moitittavaa. Viestin lähettäjä ei ilmeisesti tiennyt tai ymmärtänyt, sitä mitä omassa luterilaisessa seurakunnassani tehdään ja mikä on oma roolini sen sisällä. Jäin miettimään, mikä on olennaista ja miksi pyrin olemaan kuuliainen omalle kutsulleni.

Olen itse ammatiltani luokanopettaja, en siis omaa teologin koulutusta. Olen kirkollisten muotojen ja kaavojen suhteen  melko liberaali mutta Raamatun sanoman suhteen melkoisen konservatiivinen ihminen. Miksi sanon ”melkoisen”? Ehkä siksi, että en ole teologi ja olen vuosien varrella tajunnut oman ymmärtämykseni rajallisuuden. Olen ”vain” ihminen.  Näen Raamatun Jumalan ilmoituksena, joka on kirjoitettu Juutalaisessa kontekstissa ja sen ymmärtämistä helpottaa Seemiläisen kulttuurin ja kielen ymmärtäminen. En kuitenkaan rajaa pois ystäväpiiristääni pois eritavalla ajattelevia ihmisiä vaikka pidänkin kiinni omista näkemyksistäni.

Raamatun opetus seurakunnasta kaikessa yksinkertaisuudessa mielestäni on se, että Jumala haluaa tuoda Jeesukseen uskovat ihmiset yhteen, jotta Jumalanvaltakunnan todellisuus voisi toimia ihmisten kautta. Raamattu on yhteisöllinen kirja. Jumala haluaa tehdä ihmiset seurakunnan kautta riippuvaisia toisistaan. Riippuvaisia rakkaudesta. Ei riippuvaisia siitä millaisia seurakunnan kokoontumisen ulkoiset muodot ovat.

Raamattu ei opeta siitä millainen klo 10 Jumalanpalvelus pitäisi olla tai millaisilla soittimilla sielä pitäisi soittaa. Raamattu opettaa meitä tulemaan yhteisen pöydän ääreen. Ateriayhteys on Raamatun kielessä syvin mahdollinen kuva ihmisten välisestä yhteydestä.

Luterilainen Jumalanpalvelus  lähtee siitä,  että  se tarjoaa ihmiselle armonvälineet kasteen- ja ehtoolisensakramenttien kautta. Ongelma on vain se, että kovinkaan moni kadunmies, olkoonkin, että kuuluisi kirkkoon, ymmärtää yhtään mitään siitä, mitä tuo lause pitää sisällään. Nykymuotoisen Jumalanpalveluksen toinen ongelma on se, että siitä on kuihtunut vuosistuhannen aikana sinne luonnollisesti kuuluvia asioita. Armolahjat, jotka ovat annettu välineiksi seurakunnan keskelle palvelua varten, on rationalisoitu kokonaan piiloon. Jumalanpalvelus on kuitenkin  keskeinen toimintamuoto jokaisessa luterilaisessa seurakunnassa ja Jumalan sana, elämän leipä on aina tarjolla jokaisessa seurakunnassa sunnuntaisin. Siksi messua tarvitaan! Mutta yhtä paljon tarvitaan seurakunnissa toimintaa, jossa rohkeasti lähdetään opettamaan sitä mikä on seurakunta ja mitä  merkitsee Jeesuksen opetus: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle”.

Tähän kaikkeen meidän seurakunnassa on vastattu pitämällä Majatalo-Iltoja. Iltojen keskeinen tavoite on tuoda ihmisiä seurakuntaan ja opettaa heille Raamattua. Pyhäjärvellä nämä illat ovat osa seurakunnan omaa aikuistyötä. Majatalo-illat eivät siis ole minkään pienen piirin puuhastelua vaan koko seurakunnan rakentamiseksi aloitettua toimintaa, joka ei ole poissa esimerkiksi Jumalanpalveluselämän kehittämisestä. Pyhäjärvi on naapurin esimerkin mukaan ottanut käyttöön Jumalanpalvelusryhmät ja ilahduttavan iso porukka on lähtenyt Majatalo-iltojen vastuuryhmään. Majatalon lauluryhmä on omien voimavarojensa rajoissa antamassa oman panoksensa Jumalanpalveluksiin. Kyseinen kuoro on myös pienryhmä, joka kokoontumisilla on oma tehtävänsä tuoda ihmisiä yhteen Jeesuksen luo.

Majatalo-illat ovat lähentäneet vuosien mittaan eri hengellisiä ryhmiä paikkakunnalla ja toiminta on aidosti luterilaista mutta myös aidosti yhteiskristillistä. Tämä on mahdollista kun työn keskuksessa on yksinomaan sanoma ylösnousseesta Kristuksesta ja kaikilla toimijoilla on yhteinen halu toimia yhdessä. Vaikka kaikki perustuu maallikkotoimintaan, suunnittelu tapahtuu yhdessä kirkkoherran kanssa ja hyväksytään kirkkoneuvostossa muun aikuistyön suunnitelmien mukana. On tärkeää että kaikki tapahtuu luottamuksen hengessä ja yhdessä tehden.

On väärin ajatella, että  majatalot tai muu seurakuntaa kokoava toiminta olisi hajottavaa toimintaa.  Meidän seurakunnassamme on ajatus, että jokainen saa tulla mukaan sellaisena kuin on. Tämä ajatus pitää sisällään niin vahvan hengellisen kutsumuksen saaneen kuin seurakunnasta vieraantuneen ihmisen.

Tälle ajalle tuntuu olevan tyypillistä, että vahva usko Jeesukseen ja raamattuun erottaa ihmisen perinteisestä luterilaisesta seurakunnasta. Tällaista ajattelua vastaan pitää taistella. Jos haluamme puolustaa seurakuntaa on meidän löydettävä yhteys ihmisten kesken ja kyettävä kunnioittamaan toistemme näkemyksiä uskosta ja seurakunnasta. Meidän rohkeasti elettävä todeksi Sanan kohtaa, ”Keskinäisestä  rakkaudesta heidät tunnetaan”

Saamani  tekstiviesti teki minut surulliseksi, koska sen lähettäjä ei ole ymmärtänyt miksi paikkakunnallamme ihmiset etsivät yhteyttä eri hengellisten ryhmien välille ja haluavat yhdessä rakentaa seurakuntaa. Meidän on etsittävä sitä mikä meitä yhdistää, ei sitä mikä erottaa.

 


3 kommenttia

Päivän hetkiä ja Ikuisuutta

Tänä aamuna heräillessäni minulla oli ikävä mutta tunsin olevani Jumalani sylihoidossa. Se sai minut herkistymään niin kuin aina kun Herra hoitaa lämmöllään ja ihmeellisellä läsnäolollaan. Se on ihmeellistä.
Olin kuin lapsi, sain kertoa hänelle kaipuuni joka koski aikaa jolloin vielä pääsin omin voimin metsään! On ollut liian paljon rauhattomuutta arjessani, kaipasin rauhaa ja vapautta, raitista ilmaa sieluni puhtaudeksi.

Metsä on ollut kirkkoni varhaislapsuudestani asti, ymmärsinpä sitä tai en, mutta metsän syli on ollut lepopaikkani. Kerroin silmät kostuen tuosta Herralleni. Melkein uskoen että vieläkin voisin metsään mennä, mutta tietäen ettei niin ole ja siirryin taivaallisiin, lapsellisesti uskoen että taivaassakin on raikas, vihreä ja tuoksuva metsä jossa on sekin autuus että saan vaeltaa siellä Herrani kanssa. Olisin ollut ihan valmis sinnekin lähtemään, kunhan vaan olisin päässyt. Kuvittelin, melkein näin ja koin kuinka me siellä vaihtaisimme ajatuksia yhteisymmärryksessä ja rakkauden ihmeellisessä vuorovaikutuksessa ja olisimme vain toisiamme varten, niin kuin olin lapsena kokenut.

Nousin aamuun. Se oli harvinaisen kirkas ja valoisa. Nautin lauantaipäivistä ne ovat tyttäreni ja minun vapaapäiviä, nimeltään ”oma päivä”. Silloin me kumpikin tahollamme rauhoitumme arjen paineista. Olemme siten rakentuneet että tarvitsemme omaa aikaa, edes tämän yhden päivän viikossa jolloin emme tapaa ketään, jos mahdollista.  Meille hiljentyminen on tärkeää ja irtiotto ihmissuhteista. Osan päivästä minä käytän sanan ääressä mietiskellen ja rukouksessa ja kaikessa sellaisessa joka minua ravitsee.

Yleensä aamuihini joka tapauksessa kuuluu katsoa ja kuunnella uutiset ja sää. Aamutoimillani toistin rutiinin. Näin pienen pätkän ohjelmasta ”Kiehtova Maailma” jaksoa, joka kertoi otsikolla ”Nomadien matkassa” Mongoliassa Gobin autiomaassa asuvista Nomadeista, paimentolaisista jotka elävät kovissa luonnon olosuhteissa. Jostain syystä koen suurta rakkautta mongoleja kohtaan (?) en tiedä miksi!

Olinko herkillä jo muutenkin, mutta itkin ja rukoilin Jumalaa siunaamaan noita paimentolaisia. Vaikutus oli että piti Yle areenasta katsoa ohjelma kokonaisuutena. Jos on pakko löytää selitys tälle ihmeelliselle rakkaudelle, niin voisihan se olla vaikka  että olen sisimältäni itsekin luontoihminen, yksinkertainen ja yksinkertaista elämää yhteydessä luontoon kaipaava, ja niitä jotka niin elävät, arvostava.

Ja mitä muuta aamussa oli. Katsoin päivän otsikot, olivatko yhtään jokapäiväisistä poikkeavat? Ilokseni olivat. Pyhäinpäivä oli hyvin esillä. Oli paljon kuolemaan liittyvää asiaa, suruun, saattohoitoihin yms. liittyvää. Hyvin koskettavaa. Erityisesti pidin fil.tri Mari Pulkkisen lainauksista väitöskirjastaan ”Surun Sylissä”. Hän käsitteli asiaa hyvin monipuolisesti, surua eri muodoissaan ja surun käsittelyä kun läheinen on kuollut. Surutyöstä hän vapauttaa surevat hienosti. Kaiken kaikkiaan kaikki hänen viisaat  ajtuksena kuolemaan liittyen ja kaikkeen muuhunkin suruun ja ikävään, olivat hyvin lohduttavia ja rakentavia.

Lyhenneltynä ja yleisesti minua kosketti ajatukset siitä että ”rohjettaisiin suostua suruun” ja että ”opittaisiin ajattelemaan ettei suru ole häiriötila, joka pitää pyyhkiä elämästä pois vaan – jossa on lupa olla. Eikä siitä ole kiire mihinkään. Kuolemankin surusta hän kirjoittaa ettei se lopu hautajaisiin, ja ennen kaikkea, ettei se kaikkien kohdalla elämässä lopu ikinä, on lupa surra ja ikävöidä.  Omana kokemuksenani suru ja ikävä muuttaa vuosien kuluessa muotoaan ja itselleni on ollut tärkeää että aika antaa sijaa ymmärrykselle ja anteeksiantamiselle. Aika vapauttaa vaikka ikävä jääkin. Saa olla.

Ajattelin käväistä vielä tänään pihalla istumassa ja sytyttämässä sinne kynttilän kun en hautausmaalle päässyt. Kun olisin ollut siihen valmis, oli jo tullut pimeä ja alkanut sataa.

Moninaisia ehdin ajatella ja Sanaakin lukea ennen kuin päädyin koneeni ääreen. Olen ajatellut mm. rukoilemista ja rukousvastauksia. –  Kuinka usein tunteekaan olevansa yksin, ettei edes Jumala kuule. Ja kuitenkin totuus on ettei Jumala ole kaukana yhdestäkään meistä. Monia lohdun ja rohkaisun sanoja, rakkaita psalmeja, uutta ja vanhaa testamenttia, hengellisiä lailuja, virsiä  on tähänkin päivään mahtunut. Tätä kaikkea on Jumalan iankaikkinen  ihanuus tässä ajassa, meille lohduksi ja voimaksi annettu: ” Kätteni hipiään minä olen sinut piirtänyt” Jes. 49:16.” Älköön teidän sydämenne olko murheellinen” Joh. 14:1 ja Ps.121:5 Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaavan varjosi sinun oikealla puolellasi” jne. Ja lopuksi..

Kun en katso tähän hetkeen vaan taaksepäin, näen totisesti kuinka hyvä ja suojeleva Herra on ollut. Ei minulta mitään puutu, kaikesta Hän on pitänyt huolen, sittenkin. Se saattaa kuitenkin tuntua ja näyttää niin jokapäiväiseltä ja arkiselta ettei sitä suurten anomisten ja uskossa toivottujen seasta huomaa. Jos nuo suuret antavatkin odottaa itseään tai eivät tässä ajassa toteudukaan, niin jäljelle jää rukous ”Tapahtukoon Sinun tahtosi” ja se jokapäiväinen leipä, arjen sujuminen, huonommin tai paremmin sen Jumalan viisauden mukaan kuin vain Hänellä on. On vain nähtävä että Jumalan kädet kantaa: ”Minun turvani on ikiaikojen Jumala, minua kannattavat iankaikkiset käsivarret”.

Monia ihaniksi tehtyjä runoja, lauluiksikin sävellettyjä tulvii mieleeni Raamatun kirjoitusten kera, kiitos Jumalalle! Jumalan Sana ei jää tyhjäksi, aina se ilahduttaa ja nostaa arjen yläpuolelle. Anne Mari Kaskisen runon ” Sinä olet aamuni Valo” jonka myös Petri Laaksonen laulaa ja vaikkapa virren 200 myötä, Jumalan rauhaa ja Herran siunausta meille kaikille. Ja erityisesti sinulle joka nyt ikävöit. Ja sinullekin joka kannat syyllisyyttä tai tuskaa läheisesi vuoksi. Jumala on armollinen kun käännyt Hänen puoleensa, Hän on armosta rikas, tahtoen auttaa ja vapauttaa ihmiset taakoistaan Hänen lepoonsa. Ole siunattu Jeesuksen nimessä!

 


7 kommenttia

Kiitollinen samarialainen

Pojilla oli hätä kädessä. He olivat hylkiöitä, spitaalisia. Piti pitää meteliä itsestään, että puhtaat ihmiset äkkäävät olla tulematta liian lähelle. Kaverit hankkivat sapuskansa, mistä sattuivat löytämään ja eipä ollut heillä kummoistakaan paikkaa, mihin päänsä kallistaisi.

Yhtenä päivänä muuan julkkis kulki spitaalisporukan läheltä. Sen verran spitaaliset olivat kartalla maailman tapahtumista, että näkivät mahdollisuutensa. Tuo on se mies, joka opettaa uudella tavalla ja hallitsee ihmeparantamisen taidon.

– Jeesus, mestari, armahda meitä! huusi koko sakki.
Jeesus ei monta sanaa heille vastannut.
– Menkää näyttämään itsenne papeille.

Just joo, täysin tolkuton edotus. Tässä me ollaan, yltä päältä saastuneita. Ja pitäisi lähteä pappien silmien eteen. Papeille voivat näyttäytyä vain puhtaat. Mutta tässä me yhä täysin saastuneita. Spitaaaliset pulisivat keskenään aikansa, äänenpainot olivat pettyneitä ja äkäisiä. Mokoma lööppijulkkis, ihmettä ei tapahtunut. Jos tästä nyt pappilaan lähdetään, niskaan tulee tulta, tulikiveä ja pari tonnia tiiliskiviä taivaasta. Ja mikä pahinta, naurua ja pilkkaa. Ei, on täysin järjenvastaista lähteä pappien eteen tämän näköisinä.

Sitten yksi muisti seikan, jonka oli kakarana oppinut:
– Entäs jos sittenkin mentäisiin. Pitihän Joosuankin astua jokeen, ennen kuin kuiva tie joen yli aukesi.

Jengi oli kaukana yksimielisestä, kun askelet suuntautuivat kohti pappilaa. Mutta kappas hei, ihme tapahtui, matkalle he puhdistautuivat. Papit ehtivät kiireidensä keskeltä vilkaista ryysyläislaumaa. Kyllä, melkoisen haiseva porukka, mutta spitaalista ei tietoakaan.

Miehet olivat aivan uudesti syntyneitä. Pari lähti kotiinsa, neljän jengi lähti bilettämään. Pari lähti etsimään duunia…

Seuraavana aamuna yksi kymmenestä etsi Jeesuksen ja kiitti tätä täydestä sydämestä, polvet syvällä tienposken pölyssä.

– Eivätkö muut puhdistuneet, missä muut yhdeksän ovat? kysyi Jeesus.
– En minä muista tiedä. Sen vain tiedän, että minä, joka olin spitaalinen, olen nyt puhdas.

Tämä yksi oli se, joka oli spitaalisporukassakin ollut syrjäytynyt. Hän oli samarialainen, vääräuskoinen, väärämurteinen.

– Nouse ja mene, uskosi on parantanut sinut, sanoi Jeesus samarialaiselle.

Tarina ei kerro, miten muille kävi. Rivein välistä voi lukea, että muut yhdeksän eivät kuitenkaan olleet parantuneet. Kuin korkeintaan pinnalta. Kymmenennen usko paransi. Sen samarialaisen.

Luuk. 17: 11–19