Oli vapaata aikaa illalla, ja tähtäsin Naantalin Kuparivuorelle ihmettelemään auringonlaskua. Hyvällä säkällä sieltä saisi kivan valokuvan, kun aurinko painuu Jennin ja Saulin kesämökin taakse. Ja saihan sieltä kuvan.
Taiteilin arkikengilläni kallioilla. Kaukana alhaalla hyrskysi Itämeri ja sen hyiset aallot. Sinne ei tehnyt mieli tipahtaa. Olo muistutti jostain menneestä.
Kahdeksankymmentäluvun puolivälin maissa kipusin ensimmäiselle vuorelleni. Se oli reilu paritonninen Puolan ja silloisen Tšekkoslovakian rajamailla, Tatralla. Vuori ei ollut paha; kipuamista kuvaa paremmin sana vaeltaminen kuin kiipeily. Huipulla oli muitakin ihmisiä.
Jännittävää oli se, että huipulla kengät kasvoivat isoiksi ja kömpelöiksi. Minulla oli jonkin sortin vaelluskengät. Päällisin puolin ne olivat oikein sopivaa kokoa, 42. Mutta kengät kääntyivät vain vaivoin ja halusivat selvästi saada minut kompastumaan jokaiseen vuoren laen kivenmurikkaan. Siitä kun olisi tipahtanut, niin tiedä häntä, miten kauas olisi päätynyt.
Kesäinen pilvi oli kietonut vuoren sisäänsä. Koska kengät kenkkuilivat, istahdin kivelle, nautin eväitä ja tuijotin ei-minnekään. Näkyvyys ei sittenkään ollut aivan nolla. Alhaalta kohosi nokkosperhonen, saavutti vuoren huipun ja jatkoi nousemistaan. Eipä tuo kertonut, minne oli matkalla. Minun nähdäkseni ylhäällä ei ollut enää mitään, mutta mistäpä minä mitään tiesin, kun näin vain muutamat vaeltajat vuorella ja viimeisen vilauksen perhosesta.
Naantalin rantakalliolla muistin toisenkin käänteentekevän kokemuksen ajalta puolisen vuotta ennen perhosta. Olimme kaveriporukalla kävelemässä samaisessa vuoristossa. Oli vuodenvaihde. Juna toi meidät niille seuduille edellisenä iltana pimeän jo tultua. Aamulla kaikkialla oli sumuista ja pilvistä. En tiennyt lainkaan, millaisissa maisemissa olimme. Pajunkissat kyllä teiden varsilla ja yrittivät kertoa, mutta naukuivat mokomat puolaksi. En siis ymmärtänyt.
Kuljettuamme pitkälti toista tuntia harmaudesta pilkahti pieni valo. Auringonsäde oli päässyt livahtamaan sumun lomasta ja osui pensaan oksassa sinnittelevään vesipisaraan. Muutaman sekunnin ajan pisara loisti yksinään. Sitten pilvet repesivät uskomattoman nopeasti, ja edessä, auringonpaisteessa kohosi vuori. Se oli ensimmäinen vuori, jonka ikinä olin nähnyt. Vuori kutsui minua äänekkäällä hiljaisuudella. Olisin siltä seisomalta halunnut kiivetä vuorelle, löytää ylärinteiltä sopivan kolon ja jäädä sinne. Vuori vaikutti niin kutsuvalta, ikuiselta ja turvalliselta.
Kokemukseni oli uskonnollinen. Ikuisuus ja turvallisuus ovat Jumalan määreitä. Ja eiköhän Jumalan toimenkuvaan kuulu myös ihmiset kutsuminen. Raamatun mukaan Jumala tosin ei ole vuorien ikäinen, vaan vielä ikuisempi. ”Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet.”
Kummassakin kokemuksessani sumu peitti maiseman. En tiennyt missä kävelin tai millaisella vuorenhuilulla olin. En edes tiennyt odottaa mitään. Pisaran ja perhosen kautta näkymät laajenivat suurenmoisiksi kokemuksiksi. Kummankaan kokemuksen jälkeen en enää ollut aivan sama kuin vain muutama sekunti aiemmin. Voi olla, että joillekin uskoon tuleminen on vähän samanlainen tuokio. Tai rakastuminen ensi silmäyksellä. Tai oivallus siitä, että juuri tuonne päin minun on elämäni polulla tästedes jatkettava.
Kuparivuorellakaan kenkäni eivät onnistuneet pudottamaan minua mereen. Räpsin kuvia ja ihmettelin auringonlaskua. Kaikkien asioiden muistamiseen ei tarvita valokuvaa. Varmasti muistan oikuttelevat kenkäni ja nokkosperhosen sekä harmaudesta loistavan pisaran koko ikäni.
Valoa kohti se oli perhonenkin matkalla.
