Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


Jätä kommentti

Ajatuksin 6.12.2016

Kirjoituspöytäni yläpuolella on kolme pientä taulua. Vasemmalla taiteilijan vuonna 1935 piirtämä kuva saunasta jossa isäni on syntynyt. Tosin isäni oli syntynyt jo 1915. – Keskellä Kristus Kaikkivaltias ikoni ja oikealla kehystettynä ”Kunnia Isänmaa”, joka alkaa tekstillä ” Suomen armeijan sotilaat”. Teksti on minun mielestäni kaunis. En kuitenkaan kopioi sitä tähän. Sen on saanut isäni. Sotamarsalkka Mannerheim on siinä myöntänyt isälleni ”Karjalan Kannas” mitalin.

Mitaleja tuli hänelle yhteensä 4 ja äidillenikin 2 kpl. Ja saipa tyttärenikin juuri tietää Tasavallan Presidentin ”päättäneen antaa” niin kuin tekstissä lukee, Suomen Valkoisen Ruusun 1 luokan mitalin, josta serkkuni, joka on sotaorpo lausui:…” Se mitali on kiitos hyvin hoidetusta virkaurasta yhteisen isänmaamme palveluksessa…. Eikä ole omena kauas puusta pudonnut. Sillä jos en väärin muista, niin myös tyttäresi isoisän ansioita sotiemme aikana palkittiin useammallakin mitalilla.”
Vaikka tämä onkin maallista, tähän maailmaan kuuluvaa kunniaa, joka kerran tuhkaksi palaa, on sillä arvoa joillekin muillekin, kuin meille. Serkkuni oli 2v menettäessään isänsä, mutta on samalla alalla Isänmaata palvellut, kuin tyttärenikin, tosin korkeammalla arvolla.

Tiedän että historiallisesti kansamme on ollut jakaantunut ja on edelleenkin näiden sota ajan muistojen suhteen. Aika harva haluaa niitä muistaa, niitä kerrata tai kunnioittaa. Vaikka, muutosta parempaan onkin tapahtunut nyt viime vuosina vielä elossa olevien sotaveteraanien ja Lottien  suhteen. Ja minusta on hyvä niin. Kuusikymmentä luvulla ei isänmaamme puolustajia arvostettu julkisesti juurikaan, päin vastoin. Heille sanottiin ”mitäs menitte”!

Ei meillä kotonakaan sodasta puhuttu, mutta arvot olivat kohdallaan ja ne vaikuttivat myös kasvatuksessa. Samoin kuin kristillisetkin arvot. Meille, minulle, veljilleni ja suvulleni se oli luonnollista ja itsestään selvää. Siksipä hämmästyn sitä että oli sellaistakin kristillistä katsantokantaa ettei Isänmaata voinut näin juhlien, kuin me teemme, arvostaa. Sanottiin että uskovien isänmaa on taivas. Onhan se totta sekin, mutta kyllä minun ikäiseni vielä tietävät kuinka sota ajan presidenttikin kehotti kansaa rukoilemaan. Olen toki syntynyt sotien jälkeen, mutta tuon asian tietäminen kuuluu mielestäni yleis-sivistykseen.

Me kaikki, jotka uskosta todistamme, tiedämme myös että nytkin maassamme rukoillaan. Ehkäpä vieläkin runsaammin kuin koskaan ennen, vaikka julkisuus siitä vaikeneekin, ei ehkä edes tiedäkään? Miksi kirjoitan, siksi että ilman Jumalaa meillä ei ole turvaa. Ilman rukousta me pakanoidumme, emme enää erota oikeaa väärästä. Lakimme muuttuvat ja väkivalta lisääntyy.

Me emme aloittaneet sotaakaan, ja toivon rukoillen, ettei sellaista aikaa enää koskaan tulisikaan jonka vanhempi ikäluokka on jo kokenut. Mietin sitäkin tuleeko näistä maahanmuuttajista sellainen uusi kansanosa joka ymmärtää  kuinka arvokas on rauha ja perinteiset arvomme.! Niin moni heistä on jo löytänyt rauhan omaankin elämäänsä Kristuksessa. Tosin kivun kautta. Tuo oikeastaan olisikin oman bloginsa arvoinen, tuo ”kivun kautta Jumala luo uutta”!

Minä en pelkää arvostelua, en isänmaallisuuteni vuoksi enkä uskoni vuoksi. Minä kiitän koko olemuksellani ja elämän lahjallani Jumalaa siitä että olen saanut syntyä tähän maahan, tähän uskoon. Kiitän että minulla on Jumalan Sana elämäni matkalla ollut ja on mukanani tienviittana loppuuni asti. Kallein  kaikista aarteistamme, minun ja tyttäreni, on Tie jota olemme saaneet Jumalan armosta lähteä kulkemaan. Hänen askeleissaan joka on itse Tie, Totuus ja Elämä. Meidän Herramme ja Vapahtajamme, joka on kerran tuleva noutamaan omansa siihen lopullisen Rauhan Satamaan, maahan joka on se todellinen Isänmaamme!

Parempaa Tietä ei voi ollakaan. Kiitos Kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki Elämästä ja Isänmaasta.

”Siunaa ja varjele meitä, Korkein kädelläs. Kaitse ain kansamme teitä, vyöttäen voimalla meitä heikkoja edessäs. Sulta on kaikki suuruus, henki sun hegestäs.
Herramme kirkasta meille kasvosi laupiaat, niin että armosi alla toivoa rohkaisemalla kukkivat roudan maat. Vaivoissa näytä meille kasvosi laupiaat.
Tutkien sydämemme silmäs meihin luo. Ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis, silmäsi meihin luo. Alati synnyinmaalle siipies suoja suo.” virsi 584


3 kommenttia

Jumalan hullut

Rakkaus on vaikea asia. Armo  on vielä vaikeampi. Lopullinen sekoaminen tulee kun soppaan lisätään totuus. Laki sen sijaan tuntuu helpolta vaihtoehdolta. Lain selkeät linjat istuvat ihmiseen kuin nyrkki silmään.

Kun fariseus rukoili temppelissä ja kiitti Jumalaa siitä, ettei ollut kuin tuo vieressä oleva publikaani, hän tunsi olevansa lain paremmalla puolella. Publikaani parka taas tunsi ainoastaan sen mikä on totta.  Hänen elämänsä rikkoi lakia jatkuvasti ja hän saattoi vedota vain Jumalan armollisuuteen. Kumman Jeesus asetti esikuvaksemme.

Tuhlaajapoika retkeltään palatessaan ei odottanut saavansa mitään. Rahat olivat menneet ja myös maine. Toinen veli loukkaantui isän hyvyyteen ja armeliaisuuteen. Kumman asemaan me asetumme? Millainen isä meitä odottaa?

Palvelija saa valtavan summan anteeksi mutta itse tarttuu lakiin ja sen armottomuuteen. Miten hänen kävi?

Epärehellinen palvelija aiheuttaa valtavat taloudelliset tappiot rikkaalle isännälle mutta saattaa hänet hyvään valoon velallisten silmissä. Miksi Jeesus odottaa meiltä samaa asennetta?

Golgatalla toinen ryöväreistä ei koskaan täyttänyt lakia eikä tehnyt yhtään tekoa ja silti Jeesus armahti hänet. Miksi?

Jeesus opettaa selkeästi kenen omaisuutta laki on ja miten sitä luetaan. Jeesuksen opetuksia ei pidä lukea koskaan erillisinä viesteinä vaan kokonaisuutena. Rakkaus ja totuus yhdessä lukevat Jumalan lakia niin että lopputuloksena on armo.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jumalan hullu on ihminen, joka heittäytyy puhtaasti Jumalan armon ja rakkauden varaan. Se on vapautta rakastaa jokaista ihmistä sellaisen kuin hän on. Jumalan hullusta hehkuu merkillinen valo ja sen piirissä on hyvä olla. Hänen suustaan tulvii lohdutuksen sanoja ja Pyhyys on läsnä. Vaikeina aikoina tarvitsemme Jumalan hulluja puhumaan Armon sanoja lain haavoittamille. Jumalan hulluja tarvitaan sielä missä muut eivät uskalla olla. Jumalan hullu ei askartele pahuuden ongelman kanssa, vaan hän sytyttää liekin ja karkottaa pimeyden.

Liity sinäkin tähän hullutukseen ja seuraa Jeesusta


4 kommenttia

#puhutaanhyvääseurakunnasta

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOman Luterilaisen seurakuntani nelivuotisstrategian yhdeksi painopisteeksi asetettiin hyvän puhuminen omasta seurakunnasta ja yhteisöstä. Äkkiseltään tavoite tuntuu itsestään selvältä, yksinkertaiselta, jopa naivilta. Mutta onko se? Sietää nimittäin miettiä hetken, koska viimeksi olet kuullut hyviä asioita puhuttavan uskosta,kirkosta, seurakunnista ja Jeesuksesta samassa lauseessa.

Yhä tavallisemmaksi on käynyt vihapuhe, jolla pyritään pönkittämään omia näkemyksiä, mutta myös vahingoittamaan toista ihmistä. Tällainen puhuja itse kokee omistavansa absoluuttisen totuuden. Absoluuttinen ja ehdoton totuus ei siedä rinnallaan todennäköisyyksiä, arveluita ja epäröintiä. Se näkee väärässä olijat heikkoina ja vaarallisina ja näin ottaa oikeuden itselleen lyödä, rikkoa ja tuhota.

Täällä maailmassa on yksi, jonka ainoa tehtävä on varastaa, tuhota ja tappaa. Saatana ei sumeile käyttää oikeassa olijoita hyväkseen. Raamattua sanomme erehtymättömäksi mutta sen lukijan, ihmisen käsissä sen sisältämä totuus voi vääristyä. Oikeassa oleminen voi johtaa hengelliseen väkivaltaan ilman tasapainottavaa armoa ja rakkautta.

Ainoa erehtymätön on Jumala ja siksi hän laittoi pelastuksemme, ei meidän ymmärryksemme tai oikeassa olemisen varaan tai ylipäätään minkään meistä tulevan varaan, vaan sen varaan, että joka suhteessa tunnustamme heikkoutemme ja syntisyytemme ja uskomme Jeesukseen, siihen että hän on Herramme.  Meidän  ymmärrettävä sielunvihollinen yrittää iskeä kiilaa jatkuvasti tähän uskoon ja hän haluaa yhteyden poikki, jotta kääntäisimme katseemme pois ristiltä.

Hyvän puhuminen luterilaisesta seurakunnasta ja kirkosta tuntuu olevan haaste kaikille. Aina pitää jotain jättää pois tai moittia jotain osaa, vaikka löytäisikin hyvää sanomista. Jos äänessä on konservatiivi huolten aiheet ovat lähes loppumattomia. Liberaaleilla hampaissa on toisinajattelijat ja vanhakantaiset. Rintamalinjoja riittää, mutta en halua puhua niistä. On hyvä,  että on ihmisiä jotka puhuvat oikeasta opista, tutkivat raamattua ja opettavat sitä. Luterilaisuuden vahvuus on kuitenkin aina ollut siinä, että sen syvin olemus on puhe armosta, Armon näkökulma antaa tilaa kohdata toisiamme hyväksyvästi. Voin kyllä kysyä miksi joku ei tahdo olla läheisemmässä suhteessa Jeesukseen tai olla huolissaan Kirkon tilasta mutta se ei estä kaikkien ihmisten palvelemista ja rakastamista. Haluan hakea enemmän yhteyttä oman seurakunnan jäseniin ja toimia yhdessä muiden kirkkojen ja seurakuntien kanssa yhdessä kuin etsiä eroavaisuuksia ja puhua pahaa.

Paikallinen seurakunta on Kristuksen rakkauden ilmenemisen paikka ja siksi paikallisella tasolla kaikkia kristittyjä haastetaan hyvän tekemiseen yhdessä. Vain tällä tavalla voimme näyttää kuka Jeesus on.

Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut – että tekin niin rakastatte toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus. -Jeesus-

 


2 kommenttia

Karismaattisuuden kolmet kasvot

 

20130913_165922Laitan taas lusikkani soppaan, jota en haluaisi hämmentää enkä siihen sekaantua, mutta jotenkin taas somen sekavassa maailmassa iskin varpaani johonkin ja niin pahoitin mieleni. Tavallisesti kun pahoittaa mielensä, sitä ei pitäisi lähteä avamaan tai julkaisemaan toisille. Mutta sanon nyt ajatukseni ääneen, enkä aio millään tavalla kommentoida tai keskustella aiheesta jatkossa tämän enempää. Eli tämä on lähinnä julkista yksinajattelua omalta osaltani. Miksi näin? Siksi koska minulla ei ole minkäänlaista  harhakuvitelmaa siitä, että saisin omalla näkemykselläni kenenkään ajatuksiin minkäänlaista mielenmuutosta tai edes liikahdusta. Eli…

Raamatun opetus karismoista l. armolahjoista on melkoisen selkeää, siis minulle. Se että Paavali vaikuttaa hillitsevän Korintilaisia niiden käytössä ei todellakaan kohdistu suoraan sellaisenaan Suomen luterilaisiin eikä edes Suomen helluntailaisiin, siis minun mielestäni. Siitä huolimatta keskustelu karismoista ja sen yhteydessä harhaopeista pulpahtelee pintaan melko usein. Vuorollaan eri kirkkojen ja herätysliikeiden kaikkein ortodokseimmat edustajat julkaisevat kirjoja ja tekstejä, joissa vilahtelee nimiä ja tapahtumia 1900-luvulta aina tähän päivään asti. Useimmat nimet ovat vieraita perusluterilaisille, kuin myös useimmille itseään karismaattisina pitäville luterilaisille ja luultavasti suurimmalle osalle koko kristikansaa.

Varoittelijoiden sormi on pystyssä, koska he kokevat että Suomi valumassa hiljaa jonkinlaiseen karismaattiseen hurmokseen. Vaikka todellisuudessa Suomi on vaipumassa aivan toisenlaiseen suohon, pimeyteen, jossa ei Jeesuksella ole mitään arvoa. Siksi arviointi vaikuttaa nousevan enemmän joukkojen hallinnan tarpeesta, kuin aidosta halusta ottaa selvää mitä oikeasti on tapahtumassa.

Korintin tilanne oli kuitenkin omanlaisensa. Rakkaudenateriat, joiden yhteydessä  nautittiin ehtoollista, olivat muuttuneet mäsäilytilaisuuksiksi ja muutenkin epäjärjestys oli vallannut seurakunnan kokoukset. Korintissa oli Afroditen temppeli ja sielä työskenteli tuhat temppeliporttoa. Paikkakunnan viritys oli siis aivan omaa luokkaansa.

Tietyllä tasolla voidaan vetää yhtäläisyyksiä Korintin ja nykymaailman välillä, niin seurakunnan, kuin myös maailman osalta. Mutta mitä Paavali oikein sanoo? Hän vaatii tekemään parannusta kahdessa asiassa. Elämäntapojen on muututtava ja karismoja on käytettävä oikein! Kaikki eivät voi huutaa yhteen ääneen ja kielilläpuhujat tarvitsevat selvityksen siitä mitä on tullut sanottua. Tiedonsanoilla pitää osoittaa miten Jumala tietää jokaisen ihmisen ajatukset ja teot ja niin edelleen.

Olen varoittajien kanssa samaa mieltä siitä, että järjestys seurakunnissa ja yhteisöissä on oltava oikea. Pyhän Hengen tehtävä on kirkastaa Kristusta ja Raamatun sanaa. Esirukous ja rukous sairaiden puolesta kuuluu seurakunnan repertuaariin jo pelkän lähimmäisenrakkauden takia. Sen sijaan karismoilla ratsastaminen seurakunnassa on tuhon tie. Se väsyttää ja uuvuttaa seurakunnan ja on siksi vaarallinen tapa rakentaa yhteisöä. Puhaltelu, huitominen ja jalanpolkeminen ei vaikuta Pyhän Hengen toimintaan, vaan ne ovat yksinkertaisia psykologisia ihmismieleen vaikuttavia temppuja ja hyvin inhimillisiä virheitä, joita jotkin puhujat tekevät, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Mikään ei ole niin hölmöä kuin älytön huutaminen tai mikrofoniin puhaltaminen!  Mutta ei se vielä merkitse sitä että demonit olisivat vallaneet puhujan! Ei aina ole puhujan vika jos hän innostuvaa sorttia ja seurakunta innostuu mukana.

Mutta  yhtä vaarallista on rakentaa seurakunta lain varaan niin, että lähdetään tuomitsemaan ja kahlitsemaan niitä kristittyjä, jotka ovat luonteeltaan ulospäinsuuntautuvia ja voimakkaasti kokevia. On kummallista ajatella, että raamatunajan ihminen sai juopua Hengen vaikutuksesta mutta 2000-luvun ihmisen pitäisi seisoa nöpöttää hiljaa paikoillaan. Yleistän tässä rankasti mutta niin tekevät myös  ns. varoittelijat.

Suomi on siitä erikoinen maa, että täällä on vaikea olla ns. keskitien kulkija. Kaikilla elämän aloilla tuntuu kaksi ääripäätä ja ne jotka jäävät sille välille, eivätkä oikein löydä kotiaan kummastakaan suunnasta. Ääripäät kadottavat keskusteluyhteyden toisiinsa ja seurauksena koiratappelun kaltainen tila jossa ei periksi anneta. Tosin maassamme alkaa olla niin paljon erilaisia rintamalinjoja, että ainoa joka iloitsee on sielunvihollinen.

Itse ilmeisesti kuulun keskimmäiseen l. kolmanteen porukkaan.  Se on tavallisten  kristityjen sakki, joka tarpeensa mukaan huutaa hätäänsä Herraa, rukoilee,parantaa, ajaa pahojahenkiä ulos jos niitä sattuu putkahtamaan esiin ( ei muuten ole vielä näkynyt) ja ripustaa elämänsä Kristukseen kun ei muutakaan voi. Tälle porukalle on luontaista rakentaa kristittyjen yhteyttä yli seurakunta ja kirkkokunta rajojen.

Itse sitoudun New Winen ja Hengen Uudistus kirkossamme- yhdistysten tapaan toimia ja opettaa Raamattua. Kumpikin yhteisö panostaa seurakuntaan Kristuksen ruumiina. Jeesuksen elämä, ristin työ ja Raamatun sana on aivan ehdottomassa keskiössä. Jos joku väittää muuta, niin tervetuloa mukaan kuuntelemaan ja tutkimaan asiaa. Molemmat yhdistykset ohjaavat ihmisiä oman seurakuntansa työhön ja rakentamiseen, ilman tarvetta rikkoa tai repiä mitään. Nettisivuilta on turha asiaa raapia kasaan, sillä näiden yhteisöjen sanoma löytyy ihmisten keskuudesta, sieltä missä on Kristus toimii ja elää seurakuntansa kautta. Muiden yhteisöjen toimintaa katson avoimin ja siunaavin silmin sen mukaisesti kun heitä kohtaan elävässä elämässä. Monia puhujia, parjattujakin, olen kohdannut ja kaikki ovat olleet tavallisia erehtyväisiä, Jeesusta seuraavia ihmisiä.

 

 


Jätä kommentti

Suu puhtaaksi verbaalisonnallako

Puhua suu puhtaaksi on väärinymmärretty sanonta! Useinhan sillä tarkoitetaan sitä, että sanoo julki ajatuksensa, mielipiteensä, tunteensa…itse asiassa ulostaa suustaan koko sanallisen mielipidemaailmansa sellaisenaan ilman kontrollia. Se on kuin piste kaikkien kirjaimien päälle ja pisteen tarkka isku kuulijan herkkään kohtaan.

No, tuleeko siitä suu puhtaaksi? Pysyykö suu puhtaana, kun kaikenmaailman verbaalisonta syydetään suusta ulos toisen niskaan?

Eppäilen! Ja nyt sanon suoraan: epäilen suuresti tuollaista suunpesua.

Se, jolle sanotaan ns suupuhtaaksi, saa useimmiten törkyä päälleen. No, se voi olla perusteltua jonkun näkökulmasta, mutta haisee se silti. Se, joka sanoo kaiken, mitä sylki suuhun tuo, joutuu myös maistamaan omaa lääkettään. Suu ja mieli jäävät likaisiksi pitkäksi aikaa.

On parempi tie!

Puhua rehellisiä mielipiteitä kunnioituksen asenteella, joka ottaa huomioon kuulijan. Vastapuolellakin on tunteensa, taustansa, ilmaisutapansa, oikeutensa mielipiteeseen ja ylipäätään olemassaoloon.

Keskustelukulttuurimme on välillä hyvä laittaa syyniin. Minä- viesti voidaan pukea sanoihin, jotka rakentavat silloinkin, kun ollaan eri mieltä. Some- viestintä on lyhyttä, keskitettyä, nasevaa, usein yhtä asiaa korostavaa. Ei siinä avata koko universumia. Hengellisissä viesteissä ei avata koko Raamattua. Aina jää jotain sanomatta.

Emme voi viestinnässä miellyttää kaikkia. Tämäkin blogi nostaa joidenkin niskakarvat pystyyn. Voimme lähteä tästä faktasta. Siitä ei silti tarvitse seurata se, että joutuu pelkäämään toisin ajattelevien hyökkääviä, vähätteleviä, mollaavia, ylimielisiä tai muuten negatiivisia kommentti- iskuja.

Kunnioituksen kulttuuri kuultaa sanojemme läpi. Puheessa se kuuluu äänenpainossa, mutta myös kirjoitettu viestintä sen olemassaolon tai puutteen paljastaa.

Sanat rakentavat ja purkavat. Sanasota, somesota, verbaalitaistelut, niiden keskellä elämme. Ne, jotka säilyvät hengissä voivat vielä vaikuttaa rauhaan, joka rakentaa silloinkin, kun keskinäiset mielipiteet ovat täysin eri planeetoilta.


2 kommenttia

Häpeä

Häpee vähän! Muista mistä oot kotoosin! Ohjeet ja torut lapsuudesta kaikuvat monen suomalaisen pääkopassa. Häpeä kasvattaa meitä. Se laittaa varomaan mokia ja virheitä. Lapsuuden ajan äänet ohjaavat yhä elämäämme vaikka sanojat ovat saattaneet vaieta jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten.

Mutta entäpä kun häpeä ei enää ohjaa elämäämme hyvään vaan elämän virtaan alkaa piirtyä tummia sävyjä.

Mitä on häpeä? Miksi sisällä velloo epämääräinen paha olo, joka lamaannutta ihmisen. Häpeä on tunne, joka melko epämääräisellä tavalla kohdistuu koko ihmiseen. Se on erilaista kuin syyllisyys, joka aiheutuu meidän omista teoistamme. Häpeä syntyy lähes aina vuorovaikutus suhteessa toisiin ihmisiin. Sitä on vaikea tiedostaa,koska usein kätkemme sisimpämme  toisilta, koska häpeämme itseämme. Toisaalta emme ymmärrä, että toiset eivät edes ole tietoisia tuntemuksistamme.

Jos emme tunnista omaa häpeäämme, silloin se alkaa määrittämään elämäämme. Ote elämästä lipsuu!

OLYMPUS DIGITAL CAMERANyt julkisen keskustelun pinnalle on jälleen pulpahtanut koulukiusaaminen. Kiusaaminen on  yhteiskuntamme syöpä. Kurkistus ilmiön taakse kertoo häpeästä, jota kansakuntamme kantaa. Pärjäämisen ja suorittamisen pakosta. Pienuuden ja häviämisen pelon traumasta, joka sai alkunsa sodan runtelemasta Suomesta. Sodan ajan lapset saivat nähdä miten rikki raastetut vanhemmat ryhtyivät rakentamaan arkea, jossa oli pakko pärjätä ja purra hammasta. Itkulle  ja surulle ei voinut antaa tilaa. Hellyys ja rakkaus oli piilossa ja tilalla oli tarve antaa hyvä tulevaisuus. Säälillä sitä ei voinut rakentaa. Siksi oli pakko painaa eteenpäin. Näin häpeä on siirtynyt eteenpäin sukupolvelta toiselle.

Kiusaaminen, huono itsetunto ja perheiden pahoinvointi kumpuaa kohtamattomuuden ja häpeän pohjattomasta suosta. Kiusaaminen kertoo pahoinvoinnista ja epävarmuudesta, jota ilottomuus ja rakkaudettomuus ruokkii.

Minä selvisin kiusaamisen aiheuttamista haavoista ja häpeästä seurakunnassa. Nuoren seurakunnan keskellä sain kokea hyväksyntää ja rakkautta. En tiedä voinko koskaan täysin parantua sillä niin syvään kiusaaminen viiltää ihmistä. Itselleni suurin asia on ollut kohdata suuri anteeksi antava Jumala ja antaa anteeksi omille kiusaajilleni. Evankeliumiin on kätkettynä aarre, joka tekee ihmisestä vapaan. Vapaan rakastamaan jokaista ihmistä ilman häpeän pelkoa.
Raamatussa ei liene yhtään hahmoa joka olisi ollut onnistuja ja itse täydellisyys. Pareminkin Raamattu on täynnä henkilöitä, jotka joutuvat kohtaamaan häpeää ja onnettomuutta. Näitä ihmisiä Jumala käyttää. Ihmisiä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan oman heikkoutensa. Ei ole sattumaa että Jeesus kärsi kaikkein häpeällismmän kuoleman mitä saattoi olla. Sen lisäksi että hän luopui Jumalallisuudesta ja otti orjan muodon, hän myös otti kaiken häpeän päälleen. Kristinusko ei olekaan voittajien ja sankareiden usko vaan syntisten ja lyötyjen usko.Siksi itsessämme meillä ei ole mitään mutta Kristuksessa meillä on kaikki.

 

 

 


7 kommenttia

Voiko koskaan kiittää liikaa – tai liian varhain?

Tänä aamuna oli mielessäni, itsellenikin yllättäen, yksi kauimmin mukanani kulkenut rakastamani runo. Eino Leinon ”Rauhattoman rukous”.

Minä tääl´olen vieras, vieras vaan,/ olen ollut alusta saakka,/ ovat outoja minulle laaksot maan ja outo on elämän taakka./ Minä kuljen ja katson kummastuin/ joka puuta ja joka kukkaa, minä kuljen kumpuja itkusuin/ ja itken ihmisrukkaa”…

Olen ollut tavallista pitempään ilman kontaktia ulkomaailmaan ja varsinkin seurakuntaani. Olen potenut tautia ja yrittänyt jaksaa lueskella levätessäni. Aika rankkoja teoksia. Ei kuitenkaan elämälle vieraita, päinvastoin. Ehkä siksi tämä Leinon runo nousi pintaan. Oletan että moni tunteekin sen, en sitä tähän tämän enempää kopioi.

Tapani on käydä joka päivä lukemassa sähköpostit ja vilkaisemassa samalla blogitaivaan uutiset ;) . Tänä aamuna ”taivaalla” odottikin yllätys! Iloinen sellainen ja sain taas aihetta (?) kirjoittaa.

Aika ajoin olen kylläkin aivan tosissani miettinyt josko olisi ymmärrettävä lopettaa? Blogitaivas on ollut minulle kuitenkin kovin tärkeä ja rakas, samoin täällä olevat ja olleet kirjoittajat ja kommentoijat! Kiitos teille kaikille, jo tässä vaiheessa, ja kiitos että pääsin joukkoon! Tosin en tiedä miksi ja kenen aloitteesta, mutta kuitenkin!
Voiko koskaan kiittää liikaa? Mielestäni ei voi, siksi tämä.

Kun ajattelen Koko elämääni, ensimmäinen ja suurin kiitos nousee Jumalan, Kaikkivaltiaan puoleen. Kaikista ikävän, orpouden, ja muukalaisuuden tunteistani huolimatta tässä maailmassa, näen aivan valtavan kirkkaana sen ihmeellisen armon ja rakkauden jolla Jumala on tietäni valvonut, turvannut ja johdattanut. Olen saanut uskomiseen eväät jo varhaislapsuudessani ja saanut vielä lahjaksi syntyä elävään uskoon aikuisiälläni. Tämän ajatteleminen jo murtaa. Seuraava suuri kiitosaihe on kallein maanpäällinen aarteeni, rakas tyttäreni, joka on samalla uskonsisareni Jumalan armosta! Valtavaa, ihmeellistä! Jumalalle Kiitos!

Monenlaista vaihetta on elämässäni jo ehtinyt olemaan. Oman paikan hakemistakin, mutta kaikissa vaiheissani olen kokenut olevani Jumalan johdatuksessa. Silloinkin kun olen vaihtanut seurakuntaa.

Lapsuuden ajat lienevät ihmisille, kaikista olosuhteista huolimatta, muistoissa kauniit. Niin on myös se hengellinen koti jossa on saanut uskonsa ensimmäiset eväät. Onnellinen se, jonka seurakunta on elävä, johon voi palata ja johon saa tuntea kuuluvansa ja kelpaavansa juuri sellaisena Jumalan lapsena, kuin on. Jumalan armo, rakkaus ja uskollisuus on todellista ja ikuista. Hänessä on kaikki tulevaisuus ja toivo ja lopulta myös iankaikkinen elämä Isän Jumalan, Ainoan Poikansa Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen Valtakunnassa.
Siellä kiitos ei koskaan lopu.

Tänä aamuna koin Jumalan rohkaisevan sisaren kautta jota en ole koskaan nähnyt ja jota en ollenkaan tunne. Hän oli käynyt läpi, pitkän hiljaisuutensa jälkeen, blogejani lähes urakalla ja laittanut kommenttinsa jotka liikuttivat mieltäni. Hän on toinen niistä ”sisarista” jotka ovat löytäneet teksteistäni aina sen olennaisen ytimen! Ja se, jos mikä on ihme! Molemmat sisaret ovat uskollisesti minua(kin) tukeneet blogitaivaalla. Olen ollut murheellinen kun en ole tiennyt miksi ja mihin tämän aamun yllättäjä katosi. Lisäksi olen tuntenut murhetta siitäkin, että toinen sisar on joutunut jättäytymään osittain taka-alalle elämän taakkojensa alla.  Haluan aivan erityisesti kiittää teitä molempia lämpimästä sisaruudestanne. Uskon että se on ikuista ja jaksamme muistaa toisiamme rukouksin, kunnes aikamme täyttyy.

Paljon on sellaisiakin sisaria ja veljiä Herrassa, jotka ovat kantaneet kortensa kekoon tässä meidän pienessä, mutta rakkaassa blogitaivas seurakunnassa. Olette kaikki olleet tärkeitä, ilman teitä ei meitäkään tarvittaisi. Uskallan tämän sanoa koska olen lähes ensihetkistä asti kuulunut joukkoon ja tunnen ennen kaikkea olevani ”taivaalla” vanha äiti ;) .

Meillä kaikilla on todennäköisesti myös sellaista, rakastakin,  sukua joka ei vielä Vapahtajaansa tunne ja rukoilemme heidän puolestaan. Tämänkin voi tehdä uskoen siihen että meillä on rukouksia kuuleva Jumala. Monet kokevat tuskaa ajatellessaan mikä on  tällaisten sukulaisten kohtalo elleivät he käänny Jumalan puoleen. Emme voi voi tietää milloin Jumala heitä kohtaa tai miten se mahdollisesti tapahtuu?

Kaikella on aikansa, tuskarukouksillakin. Mutta voimme myös vain jättää lähimmäisemme rauhallisin mielin ja luottamuksella Hyvän  Jumalan tahdon ja armon varaan kiittäen Jeesusta että Hän edelleenkin kutsuu kaikkia ihmisiä kaikkialla. Kuinka käsittämätön on ollutkaan Hänen uhrikuolemansa, kärsimisensä ja ylösnousemuksensa, ja kaikki vain ihmisen tähden. Jokaisen ihmisen. Enkö siis Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi!

Eino Leino päättää runonsa..:”Herra, tee minut lapseksi jälleen! Minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen!”
Kaikesta huolimatta meidän on hyvä muistaa että meidänkin tiemme on usein tuskien tie, niin kuin Mestarimme ja Vapahtajamme Jeesuksenkin, emme vielä ole perillä taivasten valtakunnassa. Sen tähden me todellakin tarvitsemme toistemme tukea, myötäelämistä, laupeutta, rohkaisua ja lähimmäisyyttä. Kukaan ei jaksa eikä pärjää yksin. Ihminen tarvitsee ihmistä, siksi Jumala ei jättänytkään ensimmäistä ihmistä yksin vaan teki hänelle kumppanin.

Kiitos Blogitaivaan väki, blogistit ja kommentoijat, siitä että olette –  ja jaksatte kukin oman elämänne lisäksi jakaa sitä hyvää minkä olette Jumalan armolahjana saaneet!

Psalmi 33 josta muutama jae tässä:
Onnellinen se kansa, jonka Jumala on Herra, kansa, jonka Herra on omakseen valinnut. Taivaastaan Hän katsoo meitä, Hän näkee kaikki ihmislapset. Korkeudestaan Hän valvoo maata, kaikkia jotka siinä asuvat, joiden sydämen Hän Itse on Luonut, joiden teot Hän kaikki tuntee…….Herran silmä on niiden yllä, jotka palvelevat häntä ja luottavat Hänen uskollisuuteensa. Hän pelastaa heidät kuoleman vaaroista ja auttaa nälkävuosien yli. Me odotamme Herraa, Hän on meidän turvamme ja kilpemme. Hän on meidän sydäntemme ILO, Hänen Pyhään nimeensä me luotamme. Herra, tue meitä uskollisesti, kun me panemme turvamme sinuun!”