Blogitaivas

Sanopa se ääneen!
No sanon: KAIKILLA USKONNOILLA EI OLE SAMA JUMALA!
Kuulitko vai pitääkö huutaa vielä kovempaa? Ja katoilta, kirkontorneista ja kellotapuleista! Kaduilla ja toreilla!

Entistä kovempaa näet kuuluu juuri se toinen huuto: kaikilla uskonnoilla on sama Jumala, kaikki tiet vievät Taivaaseen, jokainen tulee uskollaan autuaaksi!
Rohkea se, joka uskaltaa väittää jotain muuta. Hän on rauhanrikkoja, joka ei ymmärrä, että ihmiskunnan pitää nyt kaikissa asioissa vetää yhtä köyttä. Myös uskon ja uskonnon suhteen. Yhden Jeesuksen nostaminen opettajaa ja filosofia korkeammaksi katsotaan fanaattisuudeksi.

Taitaa olla takana pirullinen suunnitelma saada maailma seuraamaan paratiisin kaunista käärmettä. Sille ei riittänyt ihmisparin houkutteleminen tottelemattomuuden kierteeseen. Se hamuaa koko maailman omakseen. Mottona ”Kaikki tämä ja Taivas myös.”

”Elo alla Taivaan sinen, on kaunis ja myrkyllinen. Ole varuillas ihminen.” Näin runoilija, olikohan Lauri Viita! No, joka tapauksessa, ole varuillas, ihminen! Ole varuillas, kristitty! Kaikki tiet eivät vie perille.

Jeesus on tie, totuus ja elämä! Hän on täydellinen kuva Isä Jumalasta. Hän tuntee reitin, tuntee ihmiset ja tuntee Isän rakkauden sydämen luotujaan kohtaan. Hän on ainoa, ikuinen todellisuus. Hänen uhrikuolemansa ristillä ja ylösnousemuksensa on meille elämä. Tämähän on meille tuttu sanoma.

Se, mitä meidän pitää nyt tehdä, on sanoa tämä entistä rohkeammin ääneen. Huutaa se maailman kaikilla kielillä. Seurakunta todistaa Herrastaan koko maailmalle. Siksihän se Kristuksen seurakunta on täällä maitten päällä, ei vielä Taivaassa.

Maailman tuulet puhaltavat lujaa ja jahtaavat ihmisiä yhteen, suureen rauhan temppeliin, kaikkien jumalten komeaan katedraaliin. Isä Jumala saa uudet kasvot. Hän ei enää olekaan se Karitsa, joka kärsi ristillä, se Jeesus, jonka kehosta löytyvät naulanjälkien arvet. Jeesus ei enää olekaan se Sulhanen, joka on tulossa noutamaan seurakuntamorsiantaan häihin. Uutta viiniä ylivuotavat maljat Kaanaan häitten tapaan voidaan unohtaa. Häät on peruttu!

Nyt stop tykkänään!

Emme ota vastaan tuota pimeää ja ilotonta viholliskuvaa. Tiedämme vihollisen todellisuuden. Tunnistamme sen valheelliset metkut. Ja nousemme julistamaan: Jeesus on Herra, Voittaja, Pelastaja, ainoa tie Isän Jumalan tuntemiseen ja Isän kotiin.

Nyt onkin huikea aika ja mahdollisuus kertoa Jeesuksesta. Tunne Jeesus niin tunnet Isän. Ja jotta tuo väkevä Jumala tulisi todella tutuksi, on Jumala lähettänyt meille Henkensä eli Pyhän Hengen todistamaan Jeesuksesta, Jumalan Pojasta. Hienosti on Paavali kuvannut tätä jumaluuden ykseyttä 2. Korinttolaiskirjeen lopputervehdyksessä:”Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan Isän rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien teidän kanssanne.”

Maailman uskonnollisuus jää Kristuksen ja Hänen seurakuntansa jalkojen alle!
”Että Jumalan moninainen viisaus seurakunnan kautta nyt tulisi taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon.” Ef.3:10, ks.myös Ef.1:17-23.

Lopunaikojen seurakunta palvoo Pyhässä Hengessä Jeesusta Kristusta, Isän Jumalan kirkkauden säteilyä ja olemuksen kuvaa. (Ks.Hebr.1)

Vietin viikonlopun Kalajoen Kristillisellä opistolla miestenpäivillä. Itselläni ei ole muuta varsinaista yhteyttä Uusheräykseen ja Kalajoen opistoon kuin Hengen uudistus kirkossamme ryn kautta muodostuneet ystävyyssuhteet miestenpäivillä käyviin miehiin. Uusheräys on liikkeenä selvinnyt melko hyvin viime vuosikymmenten myllerryksistä. Yhtenä syynä on ollut liikkeen viisaus jättää naispappeus kysymys jäsenten itsensä omantunnon kysymykseksi ja uusiutuminen hengellisesti unohtamatta omia juuriaan. Voisi sanoa että liike on positiivisella tavalla raamattu-uskollinen ja miehet jämäkän änkyröitä pitämään puoliaan maailman tuulia vastaan. Olen kokenut nämä päivät turvallisen hoitaviksi. Ympärillä on kymmeniä kokeneita ja paljon elämää nähneitä kristittyjä miehiä. Jeesuksen veri tuo turvan ja pelastuksen ja muut asiat ovat kehällisiä ja tiukanpaikan tullen sivuseikkoja. Pyhä Henki on myös tunnistettu ja tunnustettu toimija yksilön elämässä. Ainoa asia jota jäin kaipaamaan oli selkeä esirukouspalvelu vaikka sielunhoitoon olikin mahdollisuus. Ohjelmaa oli niin paljon ettei aikaa oikein jäänyt keskusteluun. Onneksi sain mahdollisuuden jutella ja rukoilla omien asioiden ja seurakuntani puolesta tutun papin kanssa ennen nukkumaan menoa. Tattista vaan Timo!

Yksi asia kiinnitti huomioni päivien aikana. Jokaista tilaisuutta ja keskustelua sävytti jonkinlainen alakulo. Päivien teema oli ”Sanoista tekoihin” ja puhujat onnistuivat mielestäni hyvin tuomaan esiin sen millaista hedelmää kristityn elämä tulisi tuottaa. Kuitenkin miesväen ajatukset ja keskustelut pyörivät siinä miten ahtaalle Kristinusko on ajassamme ajettu. Miten uskosta ei saa puhua ja varsinkin kuinka koululaitoksessa uskontoa ei saa enää opettaa. Mutta onko ajassamme jotain poikkeuksellista? Onko usko niin ahtaalla että on syytä uhriutua ja ottaa  jo marttyyrinviitta harteille?

Kristinuskon alaspainaminen alkoi oikeastaan jo Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Ristiinnaulitseminen oli kaikista tuomioista häpeällisin ja kristittyjä surmattiin myöhemminkin vainoissa yhdessä rikollisten kanssa. Tämä siksi että kristityihin pyrittiin yhdistämään pahuus. Kristityt ovat pahoja koska eivä mukaudu muun yhteiskunnan eetokseen ja tapoihin. Kannattaa lukea Keisari Hadrianuksen toiminnasta Kristittyjä kohtaan. Hänen aikanaan kirjoitettiin ensimmäinen apollogia, puolustuspuhe keisaria varten pyhä Justinuksen toimesta. Eikä tämä oma aikamme poikkea mitenkään noista ajoista. Koskaan ei Kristittyjä ole surmattu uskon takia niin paljon kuin nyt.

Jos Kristityt olisivat tuolloin alistuneet yleisen mielipiteen ja kuoleman uhan edessä olisi maailman historia kirjoitettava uudestaan. Mutta ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen identiteetti oli kirkas ja selkeä. Se on sama mistä Mika Poutala puhui miestenpäivillä l. Kristitty on Jumalan lapsi ja koko elämä ponnistaa tuosta identiteetistä. Turvamme on Jumalan sana josta opetti Veli-Pekka Joki-Erkkilä. Se on voimallista ja elämää muuttavaa Jumalan sanaa. Ja Jumalan sana itää ja kasvaa ihmisessä hedelmiksi, jotka ovat Jumalalle mieleistä elämää ja toimintaa, kuten Timo Pöyhönen meitä  miehiä opetti.

Kun Hadrianus asetti kaksi uunia Roomaan, kummankin uunin viereen laitettiin kyltti, jossa luki keisarillinen määräys: ”Galilealaiset, jotka palvotte ristiinnaulittua, pelastakaa itsenne kidutuksista ja säästäkää meidät vaivalta. Heittäytykää uuniin.” Useat kristityt todella heittäytyivät uuniin ja antoivat itsensä Jumalalle. He halusivat osoittaa että mieluummin kuolevat kuin antavat periksi.

Mitä siis meillä on menetettävää? Sen sijaan että masentuisimme ja surkuttelemme tilanneta, eikö meidän tulisi julistaa rohkeasti evankeliumia ja ottaa siunaus suuhumme. Näyttää maailmalle millainen Jumalamme on. Julistaa että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Tämä maa ei ole meidän maamme vaan tämä on Jumalan maa ja me vain vieraana täällä.

Tiedäthän
komea roihu
katseen kiinnittäjä
väkevä palo
voimaannuttaja

Nimensä väärti
ei mikään tuikku
tai taidekynttilä taidelasissa
vaan
jätkämäisen raju
näkyy kauas
ja liekit rikkovat
pimeän hiljaisuuden

Jeesus, maailman valo
on ensimmäinen
tosijätkän kynttilä

Jeesus- valo leviää
Te kannatte valoa ja tulta
sanoo Hän seuraajilleen

JÄTKÄN AITO USKO
ON JÄTKÄN KYNTTILÄ
KRISTUS HÄNESSÄ
ON KIRKKAUDEN TOIVO

Siitä huokuu karhea lämpö
se leviää kauas
tulee iholle
ottaa syliinsä niin että tuntuu
ja sen karhea voima
puristaa pelot ulos

Se valo, se väkevä tuli
On Pyhän Hengen sytyttämä

Jätkän kynttilä
ei jää huomaamatta
ei jätä kylmäksi
eikä pimeään!

Siskot, veljet
Tuli on irti
ja etsii sinua!

Vastasi pieni poika isänsä kysymykseen, miksi poika ei haluaisi lähteä kirkkoon. Pienen pojan aito ja rehellinen vastaus laittaa ajattelemaan. Otsikko tuntuu aluksi  jopa loukkaavalta ja pohdin voinko laittaa ajatusta koko tekstiin. Herjaako ajatus jopa itse Jumalaa?

Ketä varten Jumalanpalvelukset ovat ja saako tätä vuosisataista jopa vuosituhantista perinnettä arvioida ja arvostella?

Hätkähdin pari päivää sitten, kun satuin katsomaan telkkarista kahden eläkeikäisen keskustelua siitä mitä musiikkia he kuuntelisivat lenkillä. He päätyivät erääseen 70-luvun tunnettuun rockbiisiin, jota he sitten hoilasivat yhdessä kadoten samalla mutkan taakse.  On vaikea kuvitella tämä nuo kaksi pirteätä eläkeläistä  samaistuisivat virsiin ja kirkkomusiikin helmiin. Toki pieni prosentti kokee kirkkomusiikin ja klassisen musiikin omakseen mutta väitän, että yksi merkittävä  tekijä väkikatoon on se, että rippikoulun jälkeen pitäisi omaksua ja tottua musiikkiin, jota ei jaksa kuunnella saatika sitten laulaa mukana. Surkuhupaisinta kaikessa on, että  hyvin koulutetut kanttorimme saavat virsikirjan lisävihon uudetkin laulun kuulostamaan sata vuotta vanhoilta.

Nykymuotoinen messu ei mielestäni puhuttele eikä palvele lapsia ja lapsiperheitä, ei työikäisiä ja kohta ei myöskään eläkeläisiä. Ainoastaan se palvelee ihmisiä, jotka ovat kasvaneet sisään messun kaavaan ja liturgiaan. Messussa me tuijotamme edessä istuvaa niskaan, olemme hartaita ja juttelemme asiamme Jumalalle, mikä  on hyvä, mutta usein miten poistumme sieltä vaihtamatta kovinkaan montaa sanaa toisen ihmisen kanssa. Seurakunnat ovat sidottuja sääntöihin ja säädöksiin jotka koskevat Jumalanpalvelusta. Pienillä seurakunnilla ei ole  mahdollisuutta järjestää vaihtoehtosia messuja tai kehittää messukulttuuria kuin tiettyyn rajaan saakka. Myös kanttorit ja heidän koulutuksensa vaikuttavat asiaan. Kanttorin herätysliike voi asettaa oman haasteensa tähän. Mikäli hän ei suvaitse ns. rytmimusiikkia ja sähköisiä soittimia ollaan melkoisessa suossa.

Koska luterilainen kirkko herää tämän yksinkertaisen totuuden edessä aidosti kysymään itseltään mikä on seurakunta ja mitä Messu merkitsee sille? Miksi lapsi sanoo, että kirkossa on tylsää. Totuus kun on, että sielä missä viihtyy lapsi, viihtyy myös aikuinen. Mikä Kristillisessä uskossa on oikeasti tärkeää, muotoseikat vai se,että ihmiset yhdessä voisivat luontevasti iloita evankeliumista?

Ilo on irti!
Siis vapaanako viimein?

Ei, ei, vaan se on irti elämästä.
Poistettu päiviltä, pyyhitty pyhästä.

Tilalle on tuotu vakavuus
koko juhlallisuudessaan.
Poissa on nauru ja karkelo
koko iloisuudessaan.

Haluan ilon takaisin
kiinni elämään
kiinni arkeen
kiinni minuun.

Uskonnollisuus voi olla hyvin juhlallista…ja vakavaa! Pitää varoa, ettei juhlavaatteet likaannu, että juhlakaava saadaan kunnialla läpi, että kahvi ei läiky liinalle, että solmio on suorassa, että alushame ei vilku helmojen alta.
Monet pikkuasiat kasvavat suhteettoman suuriksi. Ja kun juhla on ohi, huokaistaan helpotuksesta ja kotiin päästyä kirmaistaan alkkareissa olohuoneen sohvalle vain olemaan vapaasti.

Liioittelen, mutta vain hiukan. Kokemustakin näet on jo tässä iässä. Juhlauskonnollisuus ei mahdu arkeen. Se vaatii juhlalliset puitteet.

Evankeliumi kulki alunperin arjessa. Hikisenä. Meluavana. Täynnä odottamattomia tapahtumia. Joku kiipesi puussa. Joku tuli läpi katon. Joku tungeksi ihmismassan läpi. Joku käveli veden päällä. Evankeliumi oli täynnä elämää. Ja iloa! Siis aitoa iloa. Parantumisen, vapautumisen, löytämisen, eheytymisen iloa. Ilo oli kiinni elämässä. Ja kiinni ihmisissä. Koko ihanuudessaan. Ilo ei ollut juossut irtikarkuun jonnekin, ties minne. Ilo oli lähellä ja tuli iholle.

Sitä teki Jeesus! Sitä tekevät tänään Jeesuksen seuraajat.

Ilo, tule takaisin
Tule kiinni minuun.
Älä lähde koskaan pois.
Silloinkaan kun elämä satuttaa.

Välillä tai jopa usein pakenen itsetuntoni piilopirttiin. Siellä on muka hyvä olla. Rauhassa. Piilossa muilta. Itsesääliin kietoutuneena. Kunnes tajuaa, että se onkin tylsää. Yksinäistä. Sitä tuijottaa vain ikkunasta, olisiko polulla muita pakenijoita, joiden kanssa olla kimppakurjaa. Ei ole. Onneksi. On palattava ihmisten ilmoille.

Palatessani piilopirtin varjoista ajattelen Pietaria, sitä Galilean kiivasta kalastajaa. Hänestä tuli rohkea katusaarnaaja ja parantaja Jerusalemiin, lähetystyöntekijä Vähään- Aasiaan, kirkon arvostettu johtaja. Lueskelin hänen kirjettään ja siellä hän kirjoitti seurakunnalle mm, että te olette kuninkaallinen papisto!

Kappas Pietaria! Siinä oli itsetunto kohillaan. Se oli koeteltua itsetuntoa. Kristuksen koulussa kasvatettua itsetuntoa. Pitäisiköhän sanoa Kristukseen kiinnittynyttä itsetuntoa. Pietarilla oli pimeydestä valkeuteen kutsutun ihmisen terve itsetunto. (Voit lukea asiasta tarkemmin: 1.Piet.2:9-10)

Itsensä vähättely, mitätöinti, nollaaminen ja mollaaminen on Jumalan luomistyön pilkkaamista. Se voi olla myös peitettyä omahyväisyyttä, ironista ylpeyttä. Joka tapauksessa se on salakari, jolle saattaa itse kukin ajautua. Älä juutu siihen karikkoon. Se tuhoaa sinut ja sinuutesi. Saamme huutaa sielujemme paimenen ja kaitsijan puoleen ja palata Hänen tykönsä. Kyllä Hän tunnistaa tuskamme, onhan Hän ollut kaikessa kiusattu niin kuin mekin.

Kristuksessa palautuu itsetunto kohilleen, sillä se näkee sekä ihmisen avuttomuuden että Jumalan armollisuuden. Armo nostaa arvoon, arvokkuuteen Jumalan luomana ja lunastamana. Pääsemme heikon itsetunnon pimeydestä terveen Kristus- tunnon valoon.

Kristus meissä on kirkkauden toivo myös meille itsellemme!