Blogitaivas

Mua tartu käteen Herra, ja taluta niin että pääsen kerran mä kotia. En jaksa käydä yksin vaan lankean, vie kanssas käsityksin niin uskallan, niin uskallan.
Sä armos, rauhas anna ain lohduttaa, ja korpitiellä kanna mua uupuvaa. Mä jalkojesi juureen nyt laskeudun ja rakkautees suureen taas turvaudun, taas turvaudun.
Jos tunnekaan en täällä Sun hoitoas, oot kanssain surun säällä viet kotias. Siis tartu käteen Herra, ja taluta niin että pääsen kerran mä kotia, mä kotia.

Tämä kaunis vanha laulu/virsi soi tässä eräänä aamuna radiossa ja sai kyynel virrat aukeamaan vuolaana niin ettei meinannut loppua tulla. Joku ikävä ja alakulo on vaivannut pitkään ja pahasti, eikä tahdo hellittää. On laittanut ajattelemaan, jälleen kerran, niitä joita olen tahtonut lohduttaa! Kuinkahan usein olen epäonnistunut?

Onneksi kaikella on määräaikansa, monessakin suhteessa. Tosin kovin on ankeata luettavaa Saarnaajan, Daavidin pojan, tekstit luvussa 3. Ja kuitenkin (jotenkin) totta ja tuttua. –  Valtavana vastapainona profeetta Jesaja. Ei saarnaaja itketä, mutta Jesaja itkettää!

Tytär antoikin meille kesäläksyksi, syksyn Raamattupiiriä ajatellen, luettavaksi koko Jesajan kirjan ja kehotti hakemaan sieltä jonkin kohdan joka kutakin osallistujaa eniten puhuttelee. Minä en pysty erittelemään; Kaikki On Hyvää. Tai Ehkä, jos Pakko on sanoa, kaikista parhainta lienee luvut 53-55? Siunattu, iankaikkinen SANA!

Eilen tytär rukoili Voimarukousta ja oli mahtavaa. Mutta tunsin itseni niin pieneksi, heikoksi, kurjaksi ja sammuneeksi että vasta illalla sain jonkinlaisen otteen Pyhästä Hengestä, tai Oikeammin Hän minusta. Kuinka suloista se aina uudelleen ja uudelleen onkaan. Silti huolet painaa mieltä ja suru jolle ei ole nimeä. Syvä suru. Mutta olen onnellinen tyttäreni puolesta, Jumala on ihmeellinen hänen kohdallaan ja armosta rikas!

Tapio kirjoitti viimeksi lyhyesti mutta sanoi totuuden!
Olen ajatellut uskomista juuri niin kuin hän kirjoitti, mutta myös kuinka paljon Jumala saakaan aikaan ihmisissä jotka Hän kutsuu ja kohtaa niin, että ihmiset antavat pelastaa itsensä. Heräävät uskomaan sisintään ja elintapojaan myöten! Tulevat uudestisyntymään Jumalan Pyhästä Hengestä ja muuttuvat.

Kukaan ei pääse tässä ajassa synnittömäksi perisynnin tähden, mutta kaikki, jotka koko sydämestään lähtevät seuraamaan Jeesusta, lakkaavat tekemästä syntiä, siis synnin tekoja. Ei ole tahtoa tehdä syntiä. Miksi tämän kirjoitan tähän yhteyteen? Ehkä:

Sen tähden, että silloin kun on ”ahtaalla” usein miettii, MIKSI? Ja jos vielä uskaltaa tunnustaa että on alamaissa saattavat jotkut lähimmäiset ajatella asian aiheuttajan olevan ns. oman puseron sisällä? Tietyllä tapaa onkin, mutta ei sen tähden että olisi tekemällä tehnyt jonkin synnin teon.

–  En tiedä enää yleisimmin, mutta niinkin on menneisyydessä käynyt kun kärsimys on vaan jatkunut eikä toivottua ole saavutettu ja se on aika rankkaa –  ”salasynnistä” epäily. Sillä elämässä on paljon selvittämätöntä kipua, ikävää ja tuskaa. Eikä se ikääntyessä ainakaan vähene. Meidän syyttäjämme osaa käyttää heikkouden aikojamme kyllä hyväkseen. Siinäkin hän on mestari.

Eli, Jumala armahtakoon!
Olkoon Hän meille kaikille armollinen, niin kuin HÄN onkin. Ja auttakoon että jokainen meistä olisi myös armollinen sekä itselleen niin kuin lähimmäiselleenkin. Niinhän me rukoilemmekin.

Herran siunauskin tosin, on muuttanut muotoaan, siitä kuin se oli minun nuoruudessani, mutta sen sanoin mikä kenellekin tutuinta on, tahdon toivottaa Herran Siunausta. Herra siunatkoon ja varjelkoon sinua, minua ja meitä kaikkia.
Kiitos Jumalalle, Abba, Isälle, Hänen suuresta armostaan ja laupeudestaan meitä ihmisiä kohtaan. Siunattu Sana!

” Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne. Sillä niin kuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni palaja, vaan tekee sen, mikä minulle on otollista ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin.

Sillä iloiten te lähdette, ja rauhassa teitä teitä saatetaan; vuoret ja kukkulat puhkeavat riemuun teidän edessänne, ja kaikki kedon puut paukuttavat käsiänsä. Orjantappurain sijaan on kasvava kypressejä, nokkosten sijaan myrttipuita; ja se tulee HERRAN Kunniaksi, iankaikkiseksi merkiksi, joka ei häviä.”
Jesaja 55. 9-13

Aamen!

Istun takapihalla, verannalla teltassa. Elokuu on jo pimentänyt illat ja etäällä autot peittävät vielä ympäristön äänet alleen ja jossain haukkuu koira laskien kulkijoita. Mietin Äiti Teresaa. Hänen elämänsä oli enemmän työtä, hikeä ja kyyneleitä kuin uskon sankaruutta. Enimmäkseen Jumala oli vaiti ja siitä huolimatta hän jaksoi seurata kutsuaan. Hän epäili mutta ei epäröinyt. Siitä kai uskossa on kysymys. Omasta epäröinnistä huolimatta antautuu kutsulleen. Niin sen täytyy olla koska muuten kukaan ei koskaan lähtisi liikkeelle. Niin hullua on evankeliumi. Emme tee työtä pelastuaksemme vaan teemme työtä koska olemme pelastettuja. Siinä  on vissi ero.

Olen muutamia kertoja, nyt aivan lyhyen ajan sisällä kuullut, tämän otsikkona olevan laulun radio Deistä. Se on syvintä sisintäni koskettanut niin että oli pakko ajatella ja pakko kirjoittaa!? Laulussa on kerta kaikkiaan sellaiset sanat ja you tubessa sellainen laulaja että kaikkien pitäisi se nähdä ja kuulla. Minut se todellakin laittoi ajattelemaan, kertaamaan asioita ja elämää, muistelemaan menneitä ja arvelemaan tätä päivää.
– Laittanut kysymään mikä on ihmisen, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen, tärkein asia tässä maailmassa ja ennen kaikkea ajassa.

Raamatun mukaan ihmisen on tärkeintä tulla tuntemaan Jumala koko kolminaisuudessaan. Ilman jeesuksen sisäistä tuntemista ei voi Jumalaa tuntea eikä palvella. Toinen tärkein asia on antautua täysin seuraamaan Jeesusta. Minulla on auki Matt.16 josta olen ympyröinyt jakeet 15-16. Toinen tärkein on siis seuraava:
” Ja Hän sanoi heille: Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka Uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen”!

Joidenkin mielestä rankkaa, liian rankkaa, mutta se on Jumalan Sana! Tulla tuntemaan Jumala on ollut pitkä tie monelle ja raskas vaellus senkin jälkeen kun on lähdetty Jeesusta hänen tahtoaan ja tietään seuraamaan.  Olen ajatellut niitä jotka Jumala valitsemalla valitsi eikä antanut juurikaan vaihtoehtoa, heitä sen enempää luettelematta nyt tässä. Mutta yhtenä esimerkkinä Jumalan Omaisuuskansa!

Sydäntäni lähinnä on kuitenkin eniten ne joilla oli inhimillisiä heikkouksia enemmän kuin muilla tai muuten vaikeampi taival. Joka pistää kysymään oliko loppujen lopuksi kenelläkään toistaan helpompaa. Ajattelen mm. Moosesta, isoja ja pieniä profeettoja mm. Jesajaa ja etenkin Jeremiaa ja Eliaa. Joonaa ja Jobia, jotka eivät varsinaisia profeettoja olleetkaan, syvästi inhimillisä ihmisiä vaan, joiden elämäntarina koskettaa vieläkin meitä jotka heistä luemme ja tiedämme. Uudesta testamentista rakkaita ovat Johannes kastaja, Johannes Jaakobin poika ja Paavali mm.!

Entäs me näiden rinnalla? Onko meiläkin jokin tehtävä, vaikka pienikin? ON, jokaisella joka on lähtenyt seuraamaan Jeesusta, on suurempi tai pienempi tehtävä olla todistajana tälle maailmalle, kukin sillä Jumalan armolahjallaan jonka on saanut. Tehtävä on kallis lahja ja suuri luottamus Jumalan taholta olipa se millainen tahansa, kunhan sen vaan sydämensä halusta ja vilpittömin, nöyrin ja kiitollisin mielin ottaa toimiakseen. Ei se helppoa ole, siis sekään! Ja kuitenkin…

Tavallisille ihmisille Jumala on Pojassaan uskonut paljon, ja mitä niihin tehtäviin ja lahjoihin sisältyykään ja millä tavalla ne joko toteutuvat tai joskus eivät, niin Jumala ei ole rajoittunut eikä sitoutunut ihmisten ihmisten kaavoihin vaan aina uutta luova! Hän antaa uuden mahdollisuuden silloin kun on oikea aika ja vain Hän tietää oikeat ajat ja tavat. Hän näkee myös  ihmis sydämen ja ajatukset.

Niinkuin eivät lahjat, ihmisille uskotut tehtävät maailmassa taivaan valtakunnan hyväksi ja edistämiseksi, eivät herätysten ajat niin kuin eivät tavatkaan ole ihmisten määrättävissä, eikä ihminen edes näe kaikkea mitä maailmassa tapahtuu, vaikka ehkä niin luuleekin. Vaikka rukoilee, toivoo ja uskoo ihminen voi epäonnistua mutta silti yrittää uudelleen, muistaen sen miehen, joka hautasi leiviskänsä peltoon, siitä ei Jumala kiitosta antanut.

Jumala on suvereeni. Hän on myös armollinen loputtomasti ihmistä kohtaan, mutta myös kiivas oikealla tavallaan. Jos me tuomitsemme lähimmäistämme emmekä tunne armoa hänen  epäonnistuttuaan, Jumalakaan ei armahda automaattisesti meitä. Hän Jumala, odottaa meiltä sydämen avaruutta, kärsivällisyyttä, oikeanlaista lempeyttä ja lähimmäistemme kuormien kantamista.

Oikeanlaista näkökykyä, kuulevia korvia ja  Jumalan kuvaksi luotujen, rakastamista. On siinä elämän tehtävää, mutta Me emme ole yksin, emmekä itsestämme saa hyvää hedelmää aikaiseksi sen tekee meissä vaikuttava Pyhä Henki joka auttaa meitä meidän heikkousissamme ja rukoilee puolestamme lakkaamatta. Toivottavasti jokaisella Jumalan lapsella on myös joku ystävä jolla on sama usko ja sama kotimatka Jeesus Tiellä, Pyhällä Valtatiellä.

”Anna sydän avara, anna sieluun tuulla. Silmille suo valoa, anna korvat kuulla. Että ihmisissä, hiljaa kärsivissä Sinut näkisin.
Anna sydän avara, anna sieluun tuulla. Silmille suo valoa, anna korvat kuulla. Että ihmisissä kaikkein lähimmissä Sinut näkisin”!

Jos joku osaa ja löytää tuon otsikkona olevan laulun, voisitko laittaa sen kommenttina tänne kun itse en osaa? Siinä on mahtavat sanat! Kiitos. –
Ja jos jälleen näet kirjoitusvirheitä niin ohita ja lue oikein, nyt on syynä kauhea kuumuus!

Otsikko tulee tämän aamun hiljaisesta pyynnöstä ja laulusta jonka on runoillut Hilja Aaltonen.

Tosin kamppailin jälleen kahden otsikon välillä, se toinen olisi ollut: ”Näky jatkuu”. Jolla on kahtalainen merkitys. Josta ensimmäinen tässä eli:
– Mitä en viimeksi kirjoittanut. Jota en uskaltanut, koska kaikki on inhimillistä. –  Ja muistissa Hiljan näky ja sen arvostelut, joka näky ei odotuksista huolimatta ole vielä suuremmin toteutunut. ”Isosta kirkosta” piti herätyksen lähteä mutta lähes kaikkea muuta, aivan päinvastaista, on kuulunut ja näkynyt. Mutta olemme vain ihmisiä Jumala tietää ja näkee kaiken.
Itseäni en Hiljaan vertaa!!!! Hilja oli profeetta!

Kunhan kerron, mitä sitten tapahtui.
Minä mietin kyllä silloin illalla kun tuolla ”metsässä” olin, kirjoittaisinko sen lopunkin mutta ajattelin sen inhimillisyyttä ja omaa väsymystäni. Kerron sen kuitenkin nyt, en siinä mitään menetä jos en saakaan.

Minut oli siirretty sivuun siitä mistä lyhdyn näin, metsän reunaan, ja sijallani seisoi joku? Mielestäni mies? Hänellä oli valkea vaate ja valkeat hiukset, muuten näin hänestä vain osan mutta kasvot ja olemus oli vaikuttava. Edelleen oli syvä rauha ja hänestä huokui täydellinen läsnäolo. Hänen katseensa oli intensiivinen ja hänestä huokui luja tahto ja lempeys, molemmat yhtä aikaa.

Minuun hän ei katsonut vaan keskitti katseensa sitä kohti missä lyhty oli ollut ja hän ikäänkuin ”sulatti” sen tahdonvoimallaan ja syvällä rauhallaan? Enkä minä sitä lyhtyä enää edes nähnyt, vallitsi vain syvä rauha. Mutta kun katsoin suoraan eteeni, ikäänkuin ristiin edellisen näyn kanssa, näin suuren aukean ikäänkuin pellon ja hiljaa vaalenevan taivaanrannan? –  Ja sitten nukuin.

Jälkeenpäin tiesin, ettei mikään pimeys voi voittaa sellaista elämää joka on Jumalalle kallis ja omistettu. Kalliisti ostettu, kalliimmin kuin mikään koskaan, milloinkaan!

Edellinen kirjoitukseni ”herätteli,” niin oletan, kalliin ja korvaamattomalta tuntuva ystäväni lähettämään minulle postia joka rohkaisi suuresti. Viestissä oli 3 raamatunlausetta PS 23:6 Matt.28:20 ja Jes. 41:10

Myönnän olleeni alamaissa ja ystävän tervehdys tuli taivaan lahjana, varsinkin tuo Jesaja. Ja kuinka ollakaan minulla kahdessa kolmesta Raamatustani oli tuo kohta ympyröitynä jakeista 9-19.
Kuinka kauniisti ystäväni tekikään, suuresti liikutti, Jumala häntä runsaasti siunatkoon ja varjelkoon, myös hänen omaisiaan ja ystäviään.

Haikeutta mielessäni on mm. aiheuttanut, nyt ensimmäistä kertaa, kun olen lukenut muiden blogitaivaan kirjoittajien olleen jälleen kerran ”Uuden Viinin” äärellä siitä ammentaen. Olen rukoillut joka kesä heidän puolestaan ja koko tapahtumankin, mutta nyt tuntui että olisin halunnut itsekin olla mukana. Oma yksinoleminen oli jotenkin raskaampaa nyt kuin koskaan aikaisemmin….

Minulla oli jossain kaikista paperipalasistani kirjoitettuna ylös se kaunis ja lohdullisen syvällinen synnintunnustus joka alkaa sanoilla:” Oi Sinä kaikkein armollisin ristiinnaulittu Jeesus Kristus” jotenkin näin se on mutta en sitä nyt löytänyt, olisin senkin tähän laittanut.

Ne jotka tätä lukevat ovat sen sijaan varmasti kuulleet tuon Hilja Aaltosen sanoittaman laulun ”Anna sade Jumala” En taida saada sen sanoja kaikkia tähän, mutta ainakin vähän, jos on virheitä laula vaan 🙂 !

Kuljen täällä kysellen katson hiljaa vaieten taivaan rantaan tähyillen, missä viipyy sateet sen. Kunpa sadepisarat vuotais maahan kostuttain, miksi taivas pidättää poutapilvet nyt vain nään. Kunpa sadepisarat vuotais maahan kostuttain. ”Anna sade Jumala, sydän kaipaa odottaa, anna kaste Golgatan virvoittamaan kuiva maa.”

Katson ylle vainion, tähkäpäät jo kypsät on, korjuumiehet puuttuvat, lapset Herran uupuvat. Johda jälleen ristin luo, missä virtaa lähde tuo joka janon sammuttaa, lapset Herran uudistaa… Anna sade..

Tahdon nähdä Voiman sen joka muuttaa ihmisen Veren Voiman Valtavan, murtuu kahleet maailman! Herra tässä polvistun, en voi muuta antaudun niihin käsiin tässä jään jossa arven jäljet nään…Anna sade Jumala, sydän kaipaa odottaa, annan kaste Golgatan virvoittamaan kuiva maa!

Minunkin puolestani saa Herraa rukoilla, on monta vaikeaa asiaa ratkaisematta yms. Kiitos. Teitä kaikkia siunaten!

Eilen illalla kun väsyneenä vihdoin kallistuin vuoteelleni tapahtui jotain mitä jäin miettimään.
Päätin kuitenkin unohtaa sen, mutta en näköjään voikaan? Lukija päätelköön itse onko tässä mitään järkeä.?

Huomasin nimittäin yht´äkkiä seisovanikin jossain pilkkopimeässä paikassa jossa oli vain yksi ainoa himmenevä valo. Ei edes taivas ollut valoisa. Taivas, niin?
Aistin raikkaan ilman ja tunsin olevani jollain metsätiellä kaukana asutuksista. Oli tyyntä, hiljaista ja pimeää, yhtä pimeää kuin luonnossa on loka – marraskuussa öisin.
Siinä missä seisoin oli muutaman metrin päässä yksi lyhty jossa oli hiipumaisillaan oleva valo.

En nähnyt muuta mutta minusta tuntui siltä että siinä oli hylätty auto jossa vielä antoi himmeää valoaan toinen niistä lyhdyistä. Mietin mitä se voisi kertoa. Miksi se oli tuotu tänne korpeen ja hylätty. Miksi se oli kallellaan ja miksi minä sitä katselin?
Auton ja sen lyhdyn tarina alkoi avata mieltäni.

Mietin oliko se ollut jollekin tai joillekin joskus tärkeä tai jopa rakas. Mitä se oli saanut ”elämänsä” aikana kokea, ketä kuljettaa? Oliko sitä kohdeltu hyvin vai huonosti? Kun näitä mietin ajattelin olenko minä se, joka sitä katselen vai Se?

Ainakin inhimillisten Sen ja ajattelin että voin olla samalla sekä Se että minä. Ja minun kävi Sitä sääliksi, kovin sääliksi. Sekin oli ollut joskus uusi ja joku oli sen halunnut. Se oli saanut elää Ehkä hyviäkin hetkiä ja kokea hiukan iloa, mutta pääasiassa Se oli vaan tehnyt mikä sen tehtävä oli…
Ja nyt se oli hylätty jonnekin korpeen lähes tiettömään maisemaan ja Se teki loppuaan. Siinä paloi vain yksi himmeä lyhty eikä sitä kukaan enää muistanut eikä kaivannut? Vai muistiko?

Sitten en enää jaksanut minäkään enempää tätä ajatella, joten, En Tiedä miksi tämän kirjoitan? Voi olla että joku tarvitsee tai muuten vaan? No, minkä kirjoitin, sen kirjoitin, mutta luin myös Sanaa koska en osaa kirjoittamista aloittaa ilmankaan. Minulle aukesi Jeremia profeetan kirja ja luin sitä liikutuksiin asti ja lopetin sen lukuun 29 etenkin jakeet 10-14. Muistan että olen ennenkin näitä jakeita tarjoillut kuten kolmattakymmentä lukuakin. – Ja minua järkyttää.

Miten se aiheeseen liittyy? No mitä enemmän lukee ehkä se voi liittyäkin sillä luvussa 31 jakeessa 3 kirjoitetaan:” Kaukaa ilmestyi minulle Herra, ja sanoi: ”Ikuisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden olen vetänyt SINUA PUOLEENI ARMOSTA!”

” Jumalan Virta nyt kuohuu Armoa janooville. Niin Herran lupaus kuuluu Kaikille kaipaaville. Virrat, virrat ne armon Autuutta lohtua tuo. Runsaammin suo niiden tulla jokaisen lapsesi luo!
Jumalan virta nyt tulvii Taivaasta, oi, Jumalan Kunnes jo korpikin kukkii kauniina kuin morsian.  – Viirrat, virrat ne armon…..
Jumalan virta nyt kuohuu Henkeä Elämääkin Esteet sen Voimasta kaatuu Herättää kuollehetkin.-  Virrat, virrat ne armon…
Jumalan virta nyt kuohuu Vyöryen ylitse maan Sen mitä kansoilta puuttuu, Virta tää tuo tullessaan.-  Virrat, virrat ne armon…
Jumalan virta on täynnä Meille sen tulvia suo! Hengellä meidät nyt täytä! Virvoitus sieluumme tuo! Virrat virrat ne armon Autuutta, lohtua tuo. Runsaammin suo niiden tulla Jokaisen lapsesi luo”!!!

(Hengellinen laulu 1883 luvulta)
Kiitos Kaikkivaltiaalle ja armolliselle Jumalalle, Ylistys Pojalle, Jeesukselle Kristukselle ja Pyhälle Hengelle!

Aikamoista on tämä elämä. New Wine tapahtumat jättävät joka kerta jonkinlaisen jäljen minuun. Rukouspalvelussa mukana olo osoitti, miten Jumala toimii, kun antaa omat kätensä ja ajatuksensa Hänen käyttöönsä. NW-päivät ovat osoittaneet konkreettisesti, että Kristinuskossa on kyse enemmän suhteesta ja Jumalan tahdon etsimisestä kuin laista ja parannuksen teosta päivästä päivään. Kun Vanha Testamentti puhuu parannuksesta, se viittaa palaamiseen Jumalan yhteyteen ja ennalle asettamiseen. Kansalle parannus merkitsi Jumalan eteen palaamista ja hänen tahtonsa etsimistä. Ei niinkään yksilön tekojen muuttumista vaikka palaaminen Jumalan yhteyteen muuttaa myös yksilön toimintaa. Parannuksen tehtyämme olemme siis palanneet Jumalan kasvojen alle elävään suhteeseen Jeesuksen kanssa.

Kristinusko ei siis ole uskonto vaan enemmän suhde ja elämäntapa. Kristinusko ei ole lakikokoelman läpikäymistä, vaan Jumalan tahdon etsimistä ja suhteen hoitamista. Kaikki lähtee siitä, että hyväksymme sen, että meidät on kertakaikkisesti sovitettu, jolloin olemme yhtä aikaa pyhiä ja syntisiä. Heikkoja ihmisiä, mutta elävä aito suhde elävään Jeesukseen tekee meistä pyhiä. Jeesus on kuin kallio, jonka onkaloon saamme painautua suojaan ja saamme elää elämäämme Kristuksessa. Kaiken toiminnan keskiössä on rukouselämä, jolla hoidamme suhdetta. Olemme Jumalan valtakunnan suurlähettiläitä ja ympärillämme oleva tila kuuluu Jumalalle.

Taakse jäänyt viikko osoitti, että Jumalan toiminta ei millään muotoa ole kiinni siitä mitä minusta itsestäni tuntuu tai kuinka osaan keskittyä. Rukouspalvelijana tunsin lähinnä kömpelyyttä ja heikkoutta ensikertalaisena. Siitä huolimatta ne asiat, jotka kerroin rukouksessa ihmisille, yleensä osuivat kohdalleen. Koin, että en itse saanut Jumalalta yhtään mitään ja siitä huolimatta edessäni oli lohdutettuja ja kosketettuja ihmisiä. Jumala antoi selvästi ymmärrystä kohdata ihmisiä. Oma nenäliinapakettini oli todella tarpeen.  Rukouspalvelijana toimiessa omat asiat tuntuivat aluksi jäävän hoitamatta mutta pian alkoi eteen tulla ihmisiä, joilla oli samanlaisia asioita jaettavana ja saimme yhdessä huokaista Jumalan puoleen ja lohduttaa toisiamme.

Loppupäätelmänä voisi sanoa että ehkä olen nyt himpunverran lähempänä Jeesusta kuin aikaisemmin. Tajuan ehkä paremmin sen mitä on olla Jeesuksessa ja seurata häntä. Se ei ole tunne tai mikään olo vaan sitä että etsin hänen tahtoaan ja suostun elämään sovitettuna. Suostun olemaan hänen omansa ja hän toimii sitten minun kauttani toisten ihmisten hyväksi. Eli kyse ei ole minusta vaan Jeesuksesta.