Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Mistä en aiemmin olisi kirjoittanut

Olemme kuulleet uutisista tunnetun henkilön vakavasta sairastumisesta. Joka on niin henkilökohtainen asia että sen kanssa on oltava niinkuin sanonta kuuluu ”suu säkkiä myöten”! Ainakin yksi kansanviisaus milloin mihinkin. Kun itse sairastuin 4 vuoden iässä vuonna 1950 polioon, joka oli kuin nyt tämä korona leviämässä koko maailmaan, en vielä ymmärtänyt mihin sairastuminen johtaa. Nyt on ikävuosikymmeniä takana ja tiedän.

Tiedän myös miltä tuntuu kun ihmiset ottavat vammaisuuteeni kantaa. Tosin ”elämä opettaa” jotkut lisäävät ”vaikka hitaasti kävelemään”. Minut se on opettanut ja nyt on ollut jo pitkään pyörätuolivaihe. Ja tässä välissä kaikenlaista! Myös sellaista että jotkut ovat uskoneet voivansa parantaa vammani rukouksella. Siksi aihe on minulle tuttu ja koettu kaikin tavoin. Ja toivoisin etten itse olisi  lisäämässä kenenkään vasta sairastuneen tai vammautuneen elämää millään tavalla neuvoen!

Mutta koska tunnen Raamatun ja siellä on myös paljon kohtia jossa kerrotaan ihmisten parantuneen ja tunnetuin niistä lienee Johanneksen evankeliumissa luvussa 11 kun muuan Lasarus niminen mies oli sairaana ja Jeesusta haettiin apuun!  Ja mitä sanoikaan Jeesus ensi sanoikseen:” Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi; Se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden” (käännös 1992).

Kun on elänyt vanhaksi niin on jotain oppinutkin ehkä. Armollisuutta ja hiljaisuutta. Harva paranee vaikeasta taudistaan tai vammastaan – tässä ajassa kuitenkaan. Joten sellaisen lupaaminen tekee kipeää, koska ihminen ei tiedä mikä tarkoitus toisen ihmisen elämän ”sortumisessa” tavanomaisesta on. Kyllä ihmiset, kuten minäkin, tarkoitamme hyvää kun sanomme että ”kyllä se siitä”!? Meillä uskovaisilla varsinkin on taipumusta tällaiseen lohdutteluun. Mutta vaikka hyvää tarkoittaisimmekin, niin me emme tiedä miksi Jumala sallii.

Joskus voi kuitenkin ja nimenomaan tulla julki myös se Jumalan suurempi terkoitus ja tehtävä juuri vammautumisen kautta. Tiedän omalla kohdallani sen! En pääse teille enkä aitovierille Jumalasta puhumaan enkä Jeesuksesta todistamaan. Ja muutenkin, olen vain tuntematon ja sinänsä mitätön ihminen ja kuitenkin. Tarvitsen vammaisuuteni takia avustajan jokapäiväiseen elämääni. Ja avustajat vaihtuvat. Se ei ole helppoa eikä ainakaan tunnu edistävän mitään tai että vaihtuvuudella olisi jokin tarkoitus.

Mitäs Raamattu sanokaan jostain voitosta. Mikä se oli joka kääntyi ikäänkuin päälaelleen? No oli mikä oli, mutta en koskaan olisi päässyt niin paljon todistamaan Jumalan Sanan puolesta kuin näiden vaihtuvien kautta. En tuputa, en käännytä, mutta kotini tunnustaa minun sisäisestä maailmastani. Uskostani ja toivostani. Jos joskus väsyneenä ja kivuissani toivoisinkin jo elämäni päättyvän, niin jätän kaiken suurempiin käsiin. Jumala tietää ajan ja oikean hetken.

Tärkeintä elämässä on ihmisten pelastuminen lopulliselta kadotukselta, ja Jumalalla on omat keinonsa omasta totuudestaan todistaa paremmin kuin koskaan ymmärrämmekään. Joku lienee jo arvannut että tämä teksti viittaa myös erääseen julkisuuden henkilöön kotikaupungissani. Hänet tunnetaan ammattinsa vuoksi ja uskovat etenkin, mutta tunteeko kansa? Jumala tahtoo ja tarvitsee tänäkin aikana todistajansa. JA etenkin tänä aikana ja tulevina kun kirkkokin julkisesti luopuu Jumalan tahdosta ja ilmoituksesta!

Johanneksen ihanassa evankeliumissa on lohdullisia sanoja Jeesuksen suusta. Aivan vain muutama: luku 10 jakeesta 27-30 Toivoisin että jokaisella olisi Jumalan Sana Raamattu! Johanneksen evankeliumi ainakin kannattaisi käydä lukemassa vaikka kirjastossa, – jos luonto antaisi periksi.? Jossain kohtaa (joh.11/4) Jeesus anoo:” Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden”! Joillekin armotetuille käy näinkin!!! Ei kuolemaksi vaan ELÄMÄKSI mahdollisimman monille! Kiitos Kaikkivaltiaalle ja armolliselle Jumalalle Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle! Älä Pelkää!


Jätä kommentti

Mua Jeesus rakastaa, raamattu sen ilmoittaa, #NW-Himos

Aamulenkillä toistin eilisen ja juoksin Himoksen rinteiden huipulle. Eilinen kipuaminen teki varovaiseksi ja säätelin alusta asti vauhtiani tarkemmin ja hidastin matkantekoa sitä mukaa kun rinteen jyrkkyys kasvoi. Ajattelin, että turha sitä on mitään ennätyksiä lähteä tekemään. Tärkeintä olisi päästä mäenpäälle saakka juosten. No Härmäläistä kovapäisyyttä sekin ettei voi kävellä. Mutta mäen laki lähestyi ja tossu nousi yhä ja mäki tuli voitettua. Mäen päällä ihmetys oli suuri, kun huomasin nousun sujuneen kaksi minuuttia nopeammin kuin eilen.

Noustessa mäkeä yritin pohtia sitä mitä edellinen päivä oli jättänyt käteen, kuinka kiteyttää sen mitä Jumala oli puhunut. Siinä puuskuttaessa ylöspäin takoi päässä ajatus, kuinka kaikkeen tuli lähteä levosta käsin niillä voimilla mitä oli käytettävissä ja ilman omaa ponnistelua. Oli luotettava Jumalan armoon ja johdatukseen, eikä omiin voimiin niin, että puskisi väkisin eteenpäin. Oli mentävä kärsivällisesti ja Jumalan läsnäolossa. Näin olisi mahdollista nähdä Jumalan työ ihmisissä. Elämässä olisi hyvä noudattaa samaa periaatetta kuin ylämäkijuoksussa, oli mentävä mäen jyrkkyyden ehdoilla eikä puskea väkisin samaa vauhtia, koska silloin väsymys iskee ennen maalia. Omat voimat kun ottaa huomioon, niin tulos on parempi kuin väkisin puskien.

Aamulenkin seuraus oli se, että loppu päivä meni aika kipeillä kintuilla kun alla on ollut aika pitkä juoksutauko. Taukoa on ollut myös New Wine-kesäjuhlissa ja siksi jokainen tilaisuus ja seminaari on vaatinut keskittymistä ja tuntuu, että henki ja sielu on imenyt kaiken kuin kuiva sieni itseensä. Jumala on puhutellut kaikella tasolla ja nyt tuntuu että takki on tyhjä. Päällimäiseksi tässä ja nyt jäi se että minun identiteettini on olla Jumalan lapsi ja siitä käsin saan toimia Jumalan valtakunnan parhaaksi.


Jätä kommentti

Valossa #NW-kesäjuhla

Reisiä ja pohkeita pakottaa ja hiki valuu silmiin. Viimeisessä nousussa hapot alkavat polttaa ja tuntuu että meno hyytyy. Mutta ylähissiasema näkyy jo. Nyt ei voi enää antaa periksi ja kävellä, tavoite on aivan liian lähellä. Lopulta, mäen päällä voin pysähtyä. Jalat tärisevät ja hengitys ei meinaa millään tasaantua. Sydän lyö välillä kurkussa ja välillä se yrittää tulla paidasta läpi. . Lopulta endorfiini ryöppy voittaa pahan olon tunteen ja hyvä olo ryöppyää kehoon ja mieleen. Jaksoin juosta Himoksen päälle ja vieläpä paremmin kuin ikinä.

Jokaiseen NW-kesätapahtumaan on liittynyt haaste juosta aamulenkki ainakin kerran Himoksen päälle. Se on itselleni jonkinlainen pakkomielle. Vielä eilen ajatus selkä- ja nivuskipujen takia tuntui mahdottomalta. Mutta nukutun yön jälkeen aamulla olo tuntui siltä että pitäähän sitä kokeilla. Aina voi jättää kesken jos siltä tuntuu. Himoksella tuohon juoksemiseen liittyy jotain erityisen harrasta ja pyhää. Olen hyvin kehollinen ihminen ja juokseminen luonnossa ja poluilla on samalla luojani ylistämistä. Näihin NW kekkereihin on aina itselläni liittynyt se, että pureskelen rukouksessa kuulemiani opetuksia samalla kun juoksen. Jostain syystä näin olennaisin asia nousee aina pintaan ja epäolennainen häviää. Väsymys puhdistaa ajatukset ja hiki huuhtoo pois ylimääräisen pois.

Aamun lenkki vahvisti ajatuksen että se mihin minut on kutsuttu ei oikeastaan liity siihen millainen minä olen ihmisenä ja mitä itse kykenen tekemään. Voin ainoastaan astua valoon Jumalan eteen ja odottaa. Ikäänkuin asettua Jumalan puhutteluun ja jutella hänen kanssaan. Tehdä se siitä heikkoudesta käsin jossa ihmisenä olen ja elän.

Tuolle juoksulenkille lähdin kuukauden juoksutauon ja levon jälkeen ja suoriuduin noususta paremmin kuin odotin. Se tuotti odottamatonta iloa ja hyvää mieltä kaiken sen kivun jälkeen, joka kroppaa oli vaivannut. Mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen millaisen vapautuksen sain kokea kun Matikaisen Mikko omassa seminaarissaan johdatti meitä Jumalan eteen ja tuomaan kipeimmät asiat Jeesuksen kannettavaksi. Se mitä merkitsee ihmiselle kun paljastaa Isälle syvimmät ja synkimmät varjonsa ja niiden ylle julistetaaan syntien anteeksianto ja Jumala ei enää muistele niitä. Siinä heikon ihmisen jalat vapisevat ja taas jonkinasteinen vesiputous puhkeaa kasvoille.


1 kommentti

Varjoista valooon #NW-kesäjuhla

Joskus kauan sitten kirjoitin runon, joka kuvasi sitä kuinka on helpompi astua valon ja pimeän rajapinnassa, poissa suorasta valosta. Olen kirjoittanut myös Jumalan läsnäolosta ja Jumalan nimestä ”Minä Olen” siitä, jonka Jumala ilmoitti Moosekselle ja siitä, jonka takia Jeesus tuomittiin. Olen kirjoittanut vuosien mittaan monista niistä teemoista, jotka Timo Pöyhönen ensimmäisessä iltatilaisuudessa suorastaan heitti kasvoilleni.

Lähdin tänne vailla mitään kysymyksiä ja odotuksia, ikäänkuin kylmältä paikalta ja hämärästä. Nyt, aivan alkuun ensimmäisessä iltatilaisuudessa Jumala sanoi, että minäpä vastaan, vaikka et ole kysynytkään. Vastaan, koska Minä Olen ja minä tiedän ja tunnen sinut poikani. Älä jää varjoon, koska minä olen jo ollut sielläkin ja tiedän, että siellä ei ole hyvä olla. Vaikka tiedät, että tunnen sinut niin hyvin niin silti haluan olla kanssasi. Ole vapaa ja armahdettu, viivy tässä vierelläni, niin poristaan vähän. Vastasin että mikäs siinä, mutta itken vähän ensin jos se passaa.


Jätä kommentti

HUPS!

Kaikenlaista on pyörinyt päässä, aivan kunnollisia ajatuksiakin?! Mutta helle, flunssa yms. tehneet saamattomaksi! Pilviä olen katsellut ahkerasti kun niistä niin tykkään ja useasti ne herättävät rukoilemaan. Milloin keittiön pöydän ääressa, milloin ihan pihallakin. Nostan katseeni pilviin ja rukous alkaa nousta sisimmästäni! Sängystänikin näen pilvet, ja aina ne inspiroivat ”Taivaallisiin”!

SE ON ARMOA! Ja otsikko syntyi nyt siitä että tein jonkin mokan tuolla Facessa eli Face Bookissa!? Nyt siellä ei tekstejäni kahteen päivään vastaanoteta? Ihan hyvä niin, onhan tässä tullut istuttuakin. Ymmärtäisin vaan mitä tein? Mitä väärin?

Ei tämäkään siellä nyt sitten ilmesty! Ehkä joku kuitenkin eksyy tänne ja ottaa opikseen ettei joudu pois suljetuksi! Nyt on siis 12 heinäkuuta ja onnekseni saan vihdoin ja viimein ns. kotikirjastosta torstaina (14pv) paljon kirjoja luettavakseni. Helle on ollut kova kuten kaikki tietävätkin, mutta tulee se toisenlainenkin aika pikkuhiljaa. Säät pistävät vähän myöskin miettimään?Niin kuin moni muukin asia nykyään.

Sunnuntaina tytär luki Ilmestyskirjaa ja kuinka se sopikaan moneenkin ajassa tapahtuvaan ilmiöön? Jotenkin se lohdutti?!? Kuinka niin? No meillä on ihana tulevaisuus kun olemme Jeesuksen omia! Kun uskomme mitä Raamattuun on kirjoitettu ja elämme toivossa! Ei voi välttyä siltä etteikö tässä ajassa ole jo paljonkin merkkejä siitä mitä kirjoitettu on! Jotkin asiat jotka nyt tapahtuvat, tuntuvat uskomattomilta, mutta eivät enää Raamatun lukemisen jälkeen.

Surullista. Toisaalta Raamatussa on kirjoitettu myös niin että mitä on ennenkin ollut sitä vastakin on. Luultavasti sekä hyvässä että pahassa. En nyt lähtenyt tarkistamaan mihin nimenomaiseen tekstiin tuo liittyy? Kun pitää tämä istuminen lopetella ja mennä lepäämään että taas jaksaa. Huomiseksi olen vielä ottanut ”lomaa” avustajista, mutta saa nähdä kuinka jatkossa, paranenko. Puolestani saisi kyllä rukoillakin!

Ennenkaikkea toivoisin että saisin pysyvän ja hyvän avustajan, jolla olisi ajokorttikin. No niin nyt tulee tytär ja lopetan tähän!

 


1 kommentti

Kylvänpä tuohon parit lupiinit maisemaa kaunistamaan

Kauan sitten kasarilla vietin joitakuita kesiä Oriveden pappilassa, koska isäukko sattui asumaan siinä. Takapihan metikössä oli paljas läntti, joka selvästi kaipasi kasvillisuutta. Niinpä minä isoista ja ihanista lupiineista innostuneena viskelin läntin täyteen lupiininpalkoja. En muista, viskelinkö multaakin palkojen peitoksi – ehkä vähän. Tunnustan, että minua ärsytti suureksi, että lupiinit eivät ottaneet kasvaakseen. Läntti pysyi länttinä minun uurastuksestani huolimatta. Lupiinit olisivat sopineet siihen metikköön niin hyvin. Keväällä varhaisemin siellä kasvoi sini-, valko- ja keltavuokkoja ja sitä paitsi valkoisia sinivuokkoja! Lupiinit olisivat täydentäneet kokonaisuutta!

Myöhemmin sain kuulla, että lupiinit eivät ole kovin tervetullut kaunistus Suomen luontoon.

Viime päivinä on puhuttu luontokadosta. Esimerkiksi Yle on uutisoinut asiasta. ”’Haitallisten vieraslajien leviäminen on yksi näkyvimmistä luontokadon merkeistä lähiluonnossa’, sanoo Luonnontieteellisen keskusmuseon johtaja Aino Juslén.”

Minä tykkäsin kovasti Oriveden pappilasta ja sen pihapiiristä. Varsikin takapihan metikkö oli lempparipaikkojani kommelluksineen. Kerran kiipesin koivuun ja irrotin myrskyn katkaiseman ison oksan. Enkä sitten enää päässyt alas puusta. Isäukko nauroi alhaalla mutta auttoi minut lopulta maan tasalle. Vuokot olivat sydäntäni lähellä joka kevät. Siksi minusta oli niin tärkeää saada myös karu ja kuivettunut läntti kukoistamaan. Ai että, violetit lupiinit olisivat ihan uusi ja komea juttu metikössä.

No, en sitten onnistunut. Jälkikäteen ajatellen voisin sanoa, että en Luojan kiitos onnistunut.

Tänään kävelin isäukon koiran kanssa Oriveden keskustan laitamilla. Meidän vakkarilenkki oli katkaistu. Tasoristeys oli kerta kaikkiaan totaalisesti poistettu. Piti palata samaa reittiä, kun oltiin alkumatka tultu. Tienposket olivat violettina lupiineista. Yhä ne näyttävät äkkiä katsoen hienoilta. Mutta nykyään tiedän, että niiden kauneus on vain pinnallista. Jossain syvemmällä ne valtaavat tilaa joltakin, jota on aidompaa ja alkuperäisepää.

Oma mielenkiintonsa on siinä, että lupiinihan ei ole samalla tavalla haitallinen kuin vaikkapa tuhohyönteiset. Lupiini parantaa maaperää ja tekee siis jotain sellaista, jota kasvillisuus kaipaa. Se rikastaa elämää siinä kohtaa, jossa on havaittavissa puute.

Tulokas saattaa siis tulla tupsahtaa sellaiseen ekologiseen lokeroon, joka vähän niin kuin odotteleekin jotain uutta. Sille on suorastaan tarve! Mutta, juutas sentään, lupiinin hyöty ei muuta yhtä pientä seikkaa. Jossain syvemmällä ne valtaavat tilaa joltakin, jota on aidompaa ja alkuperäisepää.

Jotain joka on parempaa.

Saadaan olla silmä ja korva tarkkana, että ei tulla langenneeksi kaiken maailman lupiinien houkutukseen. Varsinkin on oltava erityisen varovainen, kun maaperässä on sellaisen ominaisuuden tarve, jota lupiini voi tuottaa. Miten täyttää tarve kaatamatta ekosysteemiä vieraslajeilla?


3 kommenttia

Jeesus tulee, oletko valmis?

Oma hengellinen matkani on ollut jatkuvasti pyrkimys ymmärtää Jumalaa ja elämää, koska nuorempana itselläni oli melkoisia vaikeuksia hahmottaa ympäröivää maailmaa. Oma ajatukseni ei tahtonut pysyä kasassa ja olin yksinkertaisesti liian levoton pysähtyäkseni yhden asian äärelle niin pitkäksi aikaa, että olisin saanut siitä jonkinlaisen ymmärryksen. Vilkkaus ja levottomuus onkin leimannut elämääni koko ajan. Mieleni ja ajatukseni on kuin istuisin maiseman halki kiitävässä junassa ja yritän kiinnittää katseeni johonkin yksityiskohtaan, mutta ennen kuin saan siitä kiinni, on se jo jäänyt taakse. Vain maiseman ”koko kuva” jää mieleen ilman yksityiskohtia. Samanlaisena Raamattu ja uskon todellisuus on näyttäytynyt minulle. Onkin ollut tärkeää muodostaa Jumalasta ja Jumalan valtakunnasta jonkinlainen kokonaiskuva kun yksityiskohdat vilistävät mielessä liian nopeasti.

Mutta kun katsoo eteenpäin, näkymä ja maisema pysyy ja tarkentuu sitä lähestyttäessä. Kun tällä tavalla tarkastelen Jumalan todellisuutta, sen merkittävät asiat tarkentuvat ja paljastuvat paljon selkeämmin. Tärkeät asiat paljastuvat ja ne alkavat elää mielessäni. On helpompi ojentaa oma elämä sitä kohti. Siksi Jeesuksen odottaminen on ollut itselleni tärkeää.

Siksi otsikon kysymys nousee maisemassa korkeimmalle. Jeesus tulee takaisin ja olenko minä häntä odottamassa. Moni kokee tuon tienvarsimainoksista tutun kysymyksen ahdistavana. Miksi pitäisi olla valmis johonkin ja mitä pitää tehdä ollakseen valmis. Itselleni kysymys on kuitenkin enemmän tähtäyspiste elämälleni. Valmiina oleminen on Jeesuksen katselemista ja tähyilemistä, enemmän kuin jonkin asian tekemistä. Edessä on Jeesus ja hänen valtakuntansa, jonne olen matkalla. Sivulla on tämä maailma. Sivuille katseleminen vain ahdistaa ohitse vilisevän maiseman epämääräisyyden takia. Siellä on oman elämän kivut ja hankaluudet. Sivuun jää omat itsekkäät tarpeet ja virheellisyydet. Epäonnistumiset ja väärät valinnat.

Kun oma katse on kiinnitettynä Jeesukseen on ollut helpompi ymmärtää myös Raamattua eli Jumalan sanaa. Jeesus on Jumalan sana, kuten Johannes evankeliumissaan opettaa. Jokainen sivu Raamatussa heijastelee Jumalan koko valtakuntaa ja osoittaa Jeesukseen.

On jonkinlainen siunaus, vaikkakin hankala sellainen, että on AD/HD ihminen. On oltava jonkinlainen kiinnekohta, jotta voi oppia ja saada elämässä jotain valmiiksi. Jeesus ei ole hassumpi kiinnekohta. Odotan mielenkiinnolla taivasta ja paranemista. On mielenkiitoista tietää ja kokea, kuinka muut näkevät ja kokevat ohikiitävän maiseman.


13 kommenttia

Alussa

Kaikki alkaa jostain! Alku on tärkeä sana ja kaikella on alkunsa. Raamattu alkaa luomiskertomuksensa sanalla ”Alussa Jumala loi”… Tuo Sana toistuu myöskin Johanneksen evankeliumissa näin:” Alussa oli Sana”! Kun Jumala on luonut kaiken sanallaan niin mekin tullaksemme ymmärretyksi, tarvitsemme sanoja, sekä puhuessamme että kirjoittaessamme. Kun aikoinaan tämä blogitaivaskin perustettiin, sanoilla oli tämänkin synnyssä tarkoituksensa.

Moni on täältä poistunut omiin kuvioihinsa, mutta meitä on vielä jäljellä Tapio, Juha ja minä Tuulikki, joka ainoana naisena aluanalkaenkin pääsin mukaan. Luultavasti erään rovastin ja Tapion suosituksesta? Olen koko päivän pohtinut kuinka aloittaisin kun aiheeni on, ei enempää eikä vähempää kuin Johanneksen evankeliumin 11 luku ja varsinkin jakeet 25 ja 26. Tuossa jakeessa 26 tulee julki maailman kaikkeuden tärkein asia ja totuus.

Jeesus sanoo siinä:” Eikä yksikään, joka elää ja Uskoo Minuun, ikinä kuole!” Vaikka kaikki muu häviää ja katoaa sen Uuden maan ja Taivaan tieltä jonka Jumala valmistaa, niin ne jotka uskovat Jeesukseen eivät kuolemalla kuole, vaikka kuolevatkin tässä maailmassa ajallaan. Siis ne/me jotka uskovat että Jeesuskin nousi kuolleista pelastuvat iankaikkiseen elämään. Eli, Ei yksikään joka uskoo Jeesukseen ikinä kuole! Armosta me olemme pelastetut emmekä joudu ikuisen kuoleman omiksi vaan saamme iankaikkisen elämän Jumalan Valtakunnassa.

Luulen että meille kaikille, jotka Raamattua luemme, tuo Johanneksen evankeliumi lienee se tärkein ja rakkain. Kun Jeesus elää, niin mekin saamme Hänen kauttansa ikuisen elämän! Tämä on yksi näistä Pääsiäisen ajan tärkeimmistä Sanomista. Kaikella vaan on aikansa, aivan kaikella, tämän maailman päällä.

Tässä Johanneksen evankeliumissa on sekin erikoisuus että Jeesus itkee. Tätä kohtaa en minäkään koskaan voi kyynelehtimättä lukea! Jeesus itkee ihmisen tähden ja ihmisten nähden. Ja tästä alkaa Hänen kärsimystensä tie. Kuitenkin Jeesus ehtii vielä paljon puhua ja opettaa opetuslapsiaan ja – meitä. Tästä lähtien, siihen saakka kun hänet viedään ristiin naulittavaksi on paljon suoraa puhetta ja opetusta Jeesukselta. Voisiko käyttää ilmaisua ns. viimeiset sanat.

Mutta toisin kuin me, Hän nousi kuolleista ja oli vielä jonkin aikaa täällä maanpäällä. Johannes kirjoittaa loppusanoikseen:” Juuri tämä opetuslapsi todistaa näistä asioista ja on kirjoittanut tämän. Me tiedämme, että hänen todistuksensa on tosi! Ja vielä lopuksi: ”Paljon muutakin Jeesus teki. Jos niistä kirjoitettaisiin kohta kohdalta, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.” Tämän tekstin sanoma on Nuo Jeesuksen sanat:” MINÄ OLEN ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. – Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole!” Jos me uskomme että Jeesus Elää, emme mekään kuole lopullisesti, vaan aikojen lopulla saamme sen luvatun ikuisen elämän Jumalan Valtakunnassa.

Alussa Jumala loi kaiken sen minkä näemme ja koemme, mutta vielä kerran hän luo uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimmäinen taivas ja maa katoavat. Ja Hän, joka Itsekin on ikuinen, tekee häneen uskovista ikuisia: ” Hän pyyhkii kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa enää ole, ei surua, ei parkua eikä tuskaa. Sillä Kaikki Entinen On mennyt! – Ja Valtaistuimella istuva sanoi:”Uudeksi minä teen kaiken! Kirjoita, sillä nämä sanat ovat luotettavat ja todet – Minä Olen A ja O, alku ja loppu…” Kiitos Jumalalle uskon ja toivon lahjasta! Kiitos Sanasta joka on ikuisesti totta.

virsi 430 ”Rakkaus kun kuvaksesi meidät kerran tänne loit”…


1 kommentti

Päivittelyä

Maailman pahuus heittää synkkiä varjoja ihmiskunnan ylle. Ukrainan sota osoittaa miten ohut ihmisen sivistyksen kuori on ja millainen ihminen todellisuudessa on. Blogitaivas ei kuitenkaan vetäydy pilveen vaan ajattelen, että on yhä tärkeämpää keskittyä uskon ytimeen Jeesukseen. Kertoa Hyvää sanomaa Jeesuksesta ja vapaudesta jonka Jeesus on meille voittanut Golgatalla.

Haluan vielä sanoa tässä, että Blogitaivas ei ole apollogiaan ja väittelyyn suuntautuva alusta, vaikka välillä tekisikin mieli kirjoittaa terävämmin ateismia ja raamatun totuuksia vääristeleviä ilmiötä vastaan. Kuitenkin meillä Suomessa on uskonnonvapaus ja se itsessään on arvokas asia. Siksi uskoni mukaan jätän ne taistelut Jumalalle ja niille, joilla on siihen kutsu. Poista siis sellaiset kommentit, jotka aidosti eivät koske blogien sisältöä tai kommentoi blogin aihetta.

Blogeja ei ilmesty kovinkaan usein, johtuen kunkin kirjoittajan elämän tilanteista, mutta tekstien sisältö ja luonne ovat sellaisia, että ne kestävät aikaa ja vanhojakin blogeja kannattaa tutkia ja lukea sekä myös kommentoida. Kommentit kyllä saavuttavat kirjoittajat. Tekstit eivät ole jaoteltu minkään aihepiirin mukaan, valitettavasti, vaan niitä voi lukea aikajärjestyksessä tai hakea kirjoittajan nimellä.

Taivaan isän taskuun! T: Tapsa


1 kommentti

Hoida itseäsi

Verenpainemittari keittiön pöydällä ärsyttää. Se nostaa verenpainetta eikä helpota lainkaan oloa. Kapistuksen vieressä on paperi ja kynä. Paperissa on aivan liian paljon tyhjiä sarakkeita ja muutenkin se on luotaantyöntävän värinen, harmaan eri sävyjä. -Sukurasitteita pitää pitää silmällä kun ikääntyy, sanoi työterveystarkastaja. Kuulemma huolet ja väsymys lisäävät sairastumisriskiä suvun geenilottovoittoihin. -Älä ihmeessä, ajattelin, samalla kun tunsin verenpaineen nousevan entisestään. Olin liiankin tietoinen niistä haasteista, joita elämään oli ilmaantunut parin viimeisen vuoden aikana. Ahdisti ja masensi. Terkka mainitsi sivulauseessaan työterveyspsykologin erinomaisuuden ja kyvyn katsoa asiakkaan kanssa tulevaisuuteen ja pohtia ratkaisuja. Ei sentään antanut vielä aikaa psykologille, kun sentään töissä on mukava käydä. Istun mittarin ääreen ja yritän rauhoittua paperissa olevien ohjeiden mukaan. Puolentunnin päästä mittari antaa jotakuinkin säädyllisiä lukemia kun mieli on rauhoittunut eikä mittari näytä enää ilmestyskirjan pedolta. Ei ahdista enää niin paljon.

Maailma vaikuttaa meihin halusimmepa tai emme. Kukaan ei elä kuplassa jossa olisimme turvassa kivuilta, sairauksilta tai edes itseltämme. Monta kertaa onkin niin että olemme itse itsellemme pahimpia vihollisia. Vaikka yrittää hoitaa itseään, elää, liikkua ja syödä oikein, huomaa jossain vaiheessa että ote lipsuu. Himot ja halut vetävät väärään suuntaan ja tasapaino elämässä järkkyy.

Elämä on harmaan eri sävyjä ja ilon pilkahdukset eivät ole läheskään jokapäiväisiä. Jokainen tarpoo elämän sohjoa lopultakin yksin ja se saa meidät välillä pois raiteiltaan. Pienetkin vastoinkäymiset saavat vuorta vastaavat mittasuhteet. Ja mikä lie syynä että sinne sekaan tulee niitä oikeita murheen vuoria joita tuntuu olevan lähes mahdoton kivuta ylös. Mieleeni nousee Abraham ja Loot. Abraham antaa Lootin valita oman polkunsa arvaten toisen valitsevan hedelmällisen Jordanin laakso perheväelleen ja karjalleen. En usko että Abraham ajattelin siinä Sodoman pahuutta vaan sukulaispojan parasta koska hän myöhemmin pelastaa Lootin Sodomasta. Näin Abraham jatkaa taivaltaan karussa erämaassa etsien elantoa perheelle ja laumalleen. Tämän maan Jumala lupaa Abrahamille. Välillä hän kohtaa parempaa seutua ja välillä karumpaa. Olennaista on että vaellus on Jumalan edessä tapahtuvaa, ehkä kipeääkin kulkua. Lopulta Hän asettuu aloilleen Hebroniin Mamren tammistoon, jonne hän rakentaa alttarin. Kiintopisteen, joka muistuttaa Jumalasta. Jumala ei ilmestynyt Abrahamille kovinkaan usein ja uskoisin, että elämä oli välillä rankkaa. Mutta tuo alttari muistutti hänelle mitä Jumala oli luvannut. Lopultakaan hän itse ei saanut nähdä tässä ajassa lupausten toteutumista. Se opettaa meille sen, että usein mekin joudumme taipumaan Jumalan aikatauluihin omassa elämässämme ja lopullinen valo elämäämme tulee vasta iankaikkisuudessa.

Mikä olisi siis meidän kiintopisteemme elämässä, joka pitäisi elämämme kiinni Jumalan tahdossa, kun elämän värit haalistuvat. Onko se seurakuntayhteys? Onko se raamattu ja sen sana? Onko se rukoileva ystävä? Vai onko se oma sydämen huokaus Jumalan puoleen. Mikä nostaisi katseemme omista huolistamme Jeesuksen suuntaan ja lohdutukseen, jonka hän tahtoo antaa meille.

Itse omassa ahdingossani katson taaksepäin niihin lupauksiin, joita Jumala on antanut. Niihin hetkiin, kun Jumala on koskettanut ja ilmaisut läsnäolonsa johdatuksen muodossa. Siihen kun Pyhä Henki kosketti ensimmäisen kerran.