Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


6 kommenttia

Maailman paras yö- ja kissavahti

Lukioaikaan 80-luvun alussa olin yhtenä kesänä muutaman yön vahtina eräällä pirkanmaalaisella sahalla. Isäukon kaveri palkkasi minut urakkapalkalla tuuraamaan itseään. Antoi pienen talonsa ja jääkaappinsa käyttööni. Sahalla oli polttouhka päällä. Puhelinta ei ollut. Sahalla varmaan jossakin oli, mutta enpä minä sen sijainnista mitään tiennyt. Sahalla oli myös pieni sahanpuruvoimalaitos, jolle minun olisi pitänyt tehdä jotain, jos se menisi jumiin.

Päivän istuskelin talossa. Luin Tenavia ja söin voileipäkeksejä. Cream Crackereitä. Eivät ne kermaisia olleet, vaikka nimi antoi niin ymmärtää mutta voin kanssa ne olivat mainioita.

Yhtenä alkuiltana alkoi sahalta päin kuulua infernaalinen meteli. Pienen empimisen ja sydämen jytkeen tasoittelun jälkeen löysin luterilaisen työmoraalini ja lähdin talosta ulos. Eipähän se meteli tullut sahalta vaan betoniputkista, joita oli talon ja sahan välimaastossa. Kaksi kollia siellä keskusteli painavin sanankääntein, kumpi on kaivonrenkaiden kunkku.

Kissat aiheuttivat muutenkin niinä päivinä harmaita hiuksia. Kanssani talossa asusti kissaperhe. Emo ja muutama hyvin pieni pentu. Silmät vielä ummessa. Emo ilmeisesti luotti minun osaamiseni suuresti, koska häipyi pariksi päiväksi omille teilleen. Yritin jollakin liinankulmalla ujuttaa maitoa pennuille, mutta eipä siitä juuri mitään tullut. En vielä ehtinyt alkaa suunnitella nälkään kuolleille kissanpennuille joukkohautajaisia, kun emo sentään palasi huolehtimaan jälkikasvustaan.

Öisin piti tehdä kolme vartiokierrosta sahalla. En muistanut reittiä aivan prikulleen, joten saattaa olla, että jossain kohdassa vähän oikaisin. Ainakin siinä, kun olisi pitänyt kävellä pitkää pimeää käytävää kortinleimauspaikalta toiselle. Minäpoika kaarsin tyylikkäästi ulkokautta fillarilla. Niin oli turvallisempaa.

Että semmonen kesäjobi. Sahaa ei poltettu. Sahanpuruvoimalaitos ei nikotellut. Tenavia kyllä olen lukenut sen jälkeenkin, mutta Cream Crackerit maistuvat yhä suussani – sahanpuruilta, liekittämättömiltä.


6 kommenttia

Niin kaunis on maa

Aurinko nousee on kastetta maassa. Aika on herätä nousta ja lähteä. Kohdata ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa. Niin korkea taivas. Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas, ja varjoisat veet…”

Kari Rydmanin kaunis laulu pienen koululaisen muistolle jatkuu:

Päivä on kirkas. Vain metsässä tuulee. Aika on naurun ja leikin ja riemun. Mukana ystävä kallehin. (kerto)
Aurinko laskee. Jo pimenee varjot. Aika on eron ja jäähyväisten. poissa on ystävä kallehin.”
Niin kaunis on maa….”

Tämä kaunis ja herkkä laulu ”Exoduksen” kanssa soi sielussani katsellessani kesäiltaa. Kuinka sanomattoman kaunis , kesän vihdoin tullessa, ilta voi ollakaan, auringon kultaisessa hehkussa, puiden ja pensaiden uhkuessa vihreää voimaa ja elämää!

Taivas on, illasta huolimatta, pohjoista valoa täynnä, säteitten paljastaessa luonnon kauneuden yksityiskohtaisesti, mutta lempeän pehmeästi, kuin hyväillen! Ajattelen, kukaan ei ”maalaa” niin ihanasti kuin Hän, ihmeellinen Jumala, joka kaiken loi ja ylläpitää. Rakastan tätä kaunista maata, kyyneliin asti sydän lähes pakahtuen.

Koen voimakkaasti Pyhän Kolminaisuuden läsnäolon! Murtaa kun minut täyttää puhdas, lempeä, kaiken tietävä ja ymmärtävä Rakkaus. Kuinka hyvä Herra, onkaan! Kuinka Suuri ja Pyhä.

Ja kuitenkin Hän tulee lähelle pientä ja itsessään täysin avutonta. Itse asiassa Hän tulee pieneen ja avuttomaan asumaan Pyhässä Hengessään.

Ajatukseni vaeltavat niihin rakkaisiin jotka ovat jo poissa, moni heistä kuollut nuorempana kuin minä nyt olen. Ajatuksiini nousee myös profeetta Elia. Kaipuussani koen rakkaitten poismenneitten suhteen ” Minä yksin olen jäänyt jäljelle”. (1Kun.19:9-10)
Ihminen voi kokea näinkin, suuren kauneuden edessä, kun ei voi jakaa kokemustaan niiden kanssa jotka ovat aikaisemmin olleet samaa kokemassa.

Kaipasin niin että menin you tubeen. Kuuntelin mahtavia sävelmiä muistojeni albumilta ja itkin sieluni puhtaaksi. Hiljalleen tyyntyen ja kiitollisena ajattelin kuinka paljon sanomattoman kaunista, tämä syntiin langennut ihmiskunta/ maailma, kuitenkin on saanut aikaiseksi/ sisältää! Kuinka Hyvä ja Armollinen onkaan Kaikkivaltias Jumala, joka kaiken loi hyväksi. Loi parhaaksi kaiken sen minkä voin kuulla ja nähdä, minkä Hän on ihmisille lahjaksi antanut!

Lapsellisesti ajattelin, iltarukoukseni aikaan, eikö Jumala voisi jotain pientä ja kaunista tästäkin maailmasta ottaa mukaan siihen uuteen ja tulevaan. Pienen palan tästä kauniista Isänmaastani? Kesäillan auringon kultaa ja sen pehmeän lempeitä värejä. Mutta tiedän, ja minun täytyy uskoa että se tuleva Uusi Maa on jotain vielä suurenmoisempaa, kuin tämä josta nyt kiitän ja ylistän Jumalaa.

Minä rakastan, niin kuin vain voin, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä! En omasta voimastani vaan siksi että HÄN on ensin rakastanut minua!

 


Jätä kommentti

Olemisen sietämätön keveys

Kevät tekee hitaasti työtään. Koulun arki etenee omalla urallaan kohti päättäjäisiä ja lomaa. Opettajan kevät on monasti sekoitus jäähyväisiä ja uuden odotusta. Tulevan vuoden ja syksyn suunnittelu alkaa jo maaliskuussa tilauksilla ja monialaisten oppimiskokonaisuuksien rakentamisella. Luokat vaihtuvat ja ihmisuhteisiin tulee muutoksia. Koulu päälle päin näyttää stabiililta ja jähmeältä rakenteelta, mutta sisältä päin se on jatkuvaa muutosta ja vaihtelua.  Se on kymmenien perheiden ja heidän lastensa sekä koulun aikuisten vuorovaikutusta ja myllerrystä. Keväällä tuo myllerrys on voimakkaimillaan. Opettajat ja luokat ovat vaihtumassa, uusi ja vanha lyövät kättä.

Koulun arkeen vaikuttavat jokaisen koululaisen ja koulun aikuisen persoona ja tausta. Muutokset niissä näkyvät pian luokkien ja koko koulun arjessa. Jos koulun ilmapiiri on kireä ja ihmiset eivät kykene sietämään muutoksia ja erilaisuutta, vaikuttaa se suoraan siihen tuntuuko koulu turvalliselta paikalta. Turvattomuus lisää pelkoa ja pelko lisää ihmisten välisiä ristiriitoja.  Niin paljon puhuttu kiusaaminen saa voimaa tästä kierteestä. Koulu joka elää rakkaudesta ja halusta kasvaa oppilaitten rinnalla kykenee parhaiten vastustamaan tätä kiusaamisen kulttuuria mutta ei toki ole immuuni sille.

Itselläni kevään iso työmaa, koulun arjen rinnalla, on ollut isot tapahtumat seurakunnassa yhdessä Yhteiskristillisen Keitaan kanssa. Seurakunnan rakentaminen ei ole pelkästään oman yhteisön edun tuijottamista. Apostoli Paavali opettaa meitä pakanoita siitä mikä on seurakunta ja mitä se merkitsee ympäröivälle yhteisölle.

Paavalin elämänkaari heijastelee hänen aikaisempaa suhtautumistaan kristittyihin. Juutalaisille temppeli oli Jumalan läsnäolon edellytys. Jeesuksen oppi oli uhka temppelin pyhyydelle ja Saulus kävi tämän uhan kimppuun. Jeesuksen ilmestyminen hänelle kääänsi tuon taistelun päälaelleen. Tempelin tilalle tuli seurakunta, jonka keskellä, ihmisissä, Jumala asuu. Paavali astui ristiriidan ja väkivallan keskeltä rakkauteen ja rauhaan, jota mikään inhimillinen ei voinut rikkoa. Jumala kohtasi Paavalin hänen omalla maaperällään matkalla Damaskokseen jossa hänen oli tarkoitus jatkaa Jeesuksen seuraajien vainoamista. Jumalan toimintatapoihin kuuluu se, että hän kutsuu jokaista ihmistä koskettaen hänen kipujaan ja persoonaansa. Juuri näin kävi myös Saulukselle ja näin hänestä tuli Paavali. Jumala kutsuu meitä kirjaimellisesti meidän omalla nimellämme.

Paavali  oma opetus seurakunnasta istuukin hyvin tähän Jumalan tapaan toimia. Siksi Paavali vertaakin Seurakuntaa ruumiiseen ja puhuu ruumiin jäsenistä ja niiden erilaisista tehtävistä. Mutta osaammeko me ihmiset elää tämän mukaisesti tultuamme  osalliseksi tästä ruumiista.

Ruumiin sydän ja veri on rakkaus. Ilman rakkautta millään ei ole mitään merkitystä. Rakkaus pitää kaiken elossa ja koossa. Jumala rakensi ihmisen niin, että Jumalan läheisyys ja rakkaus pitää hänet elossa. Juutalaisille Temppeli edusti ilmestysmajaa ja Jumalan läsnäoloa. Jumalan läsnäolo edusti heille siunausta ja hyvinvointia jonka Jumala omilleen suo. Syntiinlankemuksen erotamana, erossa Jumalasta ihminen on vailla elossa pitävää rakkautta. Erossa isästään lapset ovat eksyksissä. Isättömyys on rakkaudettomuuden siemen.

Viimeiset ajat Suomen siionia on värittänyt viha. Viha näyttäytyy mediassa ja täällä somessa isänmaallisuuteen ja oikeuksien puolustamiseen verhottuna. Se näkyy profetioina jotakuta vastaan ja loppumattomana harhojen tonkimisena. Ei ole Jumalan mielen mukaista keskittyä pimeyteen vaan mieluummin sytyttää toivonkynttilöitä. Jo pieni valo valisee ja karkottaa pimeän.

Viha kuuluu Jumalalle. Jumala vihaa syntiä, syntiä joka erottaa ihmisen Jumalasta. Jumalan viha ihmisen kädessä  ei johda oikeaan lopputulokseen, Jumalan viha polttaa synnin mutta ihmisen kädessä se polttaa syntisen, koska maailmassa emme näe, emmekä erota sitä mitä Jumala näkee. Jumala näkee aina ihmisen omana luotunaan eikä tahdo luopua hänestä.

Jumala tarjoaakin sovituksen myötä meille rakkauden osan joka vapauttaa meidät rakastamaan ihmisiä Jeesukselle. Jeesus ylipappinamme suo meille osallisuuden Jumalan läsnäolosta. Jumala on meidän kanssamme. Tämä rakkaus ei ole mitään höttöä ja romantiikkaa vaan kipeää, uhrautuvaa rakkautta jossa asetamme toisen edun oman etumme edelle. Asetumme palvelemaan kaikkia ihmisiä Jeesuksen nimessä uhraten maineemme ja asemamme jos se sitä vaatii.

 


3 kommenttia

Evankelista

Kaksi viikkoa sitten, sunnuntaina Vivamon Särkyneen sydämen kappelissa siunattiin evankelistan tehtävään joukko hyvin erilaisia ihmisiä. Kansan Raamattuseuran järjestämä Vuoden mittainen kurssi sai päätöksensä kauniissa kevätsäässä, ehtoollismessun lomassa, keskellä seurakuntaa. Itse polvistuin yhdessä  Marjon, Eijan, Markuksen, Raimon, Pasin, Liisan, Marjon, Askon, Hannelen, Jarmon ja Villen kanssa Pyhän Jumalan eteen ja vastaanotimme siunauksen Evankelistan pyhään tehtävään.

Jokaisella meistä  tehtävään siunatuista on takanamme oma historia ja kukaan ei päädy kurssille ilman Jumalan vahvaa puhuttelua. Kutsun esittäjänä saattaa olla joku ystävämme, mutta sen takana on aina Jeesus.

Omalle kohdalleni kutsu tuli ystäväni kautta, mutta kutsu tuntui mahdottomalta. Ajankohta, raha-asiat ja epäilys omasta kelpaamisestani tuntuivat ylitsepääsemättömältä esteeltä. Tuiskahdin Jumalalle kasan ehtoja heti kuultuani kurssista. Ehtoni olivat mahdottomat. Kuitenkin 15 minuutin kuluttua kaikki ehtoni olivat täyttyneet ja olin pääsemättömissä kurssin suhteen. Jumalan kutsu tuli kohti kuin idän pikajuna. Näin jälkikäteen, kun Jumala on hoitanut kaiken raha-asioita myöden kuntoon, on todettava, että Jumalalla on varaa meidän ylpeiden ja uppiniskaisten ihmisten ehtoihin, silloin kun ne eivät riko Jumalan sanaa ja kun on kyse Evankeliumista, ilosanomasta. En vain voinut kuvitella, että moisia ihmeitä osuisi omalle kohdalleni.

Kurssin kulku todisti samaa asiaa myös muiden kurssilaisten kohdalla. Jo ensimmäisenä päivänä, vuosi sitten, toisilleen tuntemattomat ihmiset keskittyivät rukoilemaan toistensa puolesta aivan kuin olisivat olleet aina yhtä seurakuntaa. Tuo rukous  on jatkunut koko kurssin läpi tähän päivään saakka.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että rakenteeltaan melko vapaa kurssi, joka koostuu yhdestä runsaan viikon ja kahdesta pitkän viikonlopun pätkästä, voisi olla yksilön elämään kovinkaaan järisyttäviä vaikutuksia. Näin ajattelin ainakin itse aina toiseksi viimeiseen kurssipäivään asti. Olihan oma elämäni on myötäillyt oman paikkakunnan hengellistä elämää jo vuosia ja olen ollut jokseenkin sitoutunut omaan seurakuntaani ja sen kehittämiseen maallikkona ja seurakuntalaisena. Tuumasin, että  kurssi vain tukee tätä kaikkea.

Launataina kesken oppitunnin jouduin oman itseni ja syntisyyteni kanssa sellaiseen Pyhän Hengen puhutteluun ja suoranaiseen lihamyllyyn, että olin lähteä viime metreillä kotiin maitojunalla. Jumala pysäytti minut Kalevi Lehtisen, jo taivaan kirkkauteen päässeen evankelistan persoonan kohdalle. Jumala kysyi minulta, että  sinut Tapio siunataan huomenna evankelistaksi, huomaatko miten tuo ihan tavallinen Kalevi on omien kolhujensa kanssa pärjännyt minun hommissani, miten sinä Tapsa, oletko ollut aivan rehellinen minulle? Kalevi oli, mitä sinä aiot?

Kun oma likakaivon kansi avataan, on ihmisellä tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko paeta pois paikalta ja valosta tai astua Jumalan eteen ja tunnustaa kaikki. Oma reaktioni oli aluksi halu paeta, piilottaa itkuni ja häpeäni. Mutta Vivamon kaltainen paikka on huono paikka pyrkiä pimeään. Yksi oikein aseteltu kysymys ystävältä, ”onko kaikki hyvin?”, laukaisi katkeran itkun ja  jäin kiinni. Yritin toki hangoitella, että en halua puhua siitä, mutta kurssin pomomies totesi, että istutaan sitten vaan hiljaa, varmisti sen etten päässyt pakoon. Loppupäivä kuluikin sielunhoidollisessa ensiavussa, jossa Tapsaa kursittiin kasaan.

Mistä oli kyse? Siitä, että evankelista on asetettu eteen ja eturviin ja hänellä ei siellä voi olla esitettävään mitään omaa ja siinä olotilassa ihminen on kokonaan, salatuimastakin salattuun saakka tekemisissä totuuden kanssa. Myös oman elämänsä suhteen. Kun tajusin tämän, ymmärsin, että selittelin yhä Jumalalle sen sijaan että tunnustaisin kaiken. En epäillyt sitä, etteikö Jeesus olisi vapahtajani tai että en olisi armon alla vaan pelissä oli paljon syvempiä asioita. Sitä että omalla toiminnallani ajautuisin pois elävän Jumalan yhteydestä. En olisi kuin Daavid, rehellinen vaan kuin Saul.

Jumala on kätkenyt suurimman aarteensa hauraisiin ja rikkinäisiin saviruukkuihin. Nuo ruukut ovat niin rikki että mikään ei pysy niissä sisällä, vaan Jumalan on täytettävä niitä jatkuvasti. Jos katsomme muinaisia kuljetusruukkuja, niiden pohja ei ole tasainen vaan sukkulan muotoinen, niiden on oltava hiekassa tai tuettuin, jotta ne pysyisivät pystyssä. Kumollaan olevaan ruukkuun ei voi kaataa mitään. Sellaisia me olemme. Yksin kaadumme ja jäämme vaille Jumalan Pyhää henkeä. Mutta kun pysymme yhdessä toisiamme tukien, juurumme sanaan  ja olemme auki Jumalalle ja hänvoi täyttää meitä jatkuvasti.  Samalla olemme myös läpinäkyviä ja rehellisiä, pysyen totuudessa.

Yhä pohdin ja etsin sitä, mitä tarkoittaa olla Evankelista, Jeesuksen todistaja. Leena, yksi opettajistamme, toivoi malttia asioideni suhteen ja totta onkin, että Jumalalla on kaikessa omat aikataulunsa. Ihmeellisintä kaikessa on että minä kelpaan tähän tehtävään, ihan tavallisena talliaisena, joka kippuroi omien pelkojensa ja puutteitteinsa kanssa. Ja eikö olekin näin, että jokainen meistä on evankelista, Jeesuksen todistaja omalla paikallaan ja me kelpaamme Maailmankaikkeuden Luojalle tällaisenaan.


6 kommenttia

Ehtymätön Lähde

Ihanista ihanin psalmi 42 kysyy: ”Miksi murehdit, minun sieluni ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää hänen kasvojensa avusta.”!
Niin, miksi? Miksi ihminen välillä ikään kuin putoaa kelkasta tuntemattomalle tielle? Kokien olevansa tilanteessa, jossa kyyti meni, jätti yksin ja eksyksiin? On siihen ainakin yksi syy. Huomaan sen silloin kun Raamatun luku vähenee.

Pitkästä aikaa aloin lukea Sananlaskujen kirjaa. Oi, mikä riemu!
Uskontaipaleeni, ensi rakkauden aikaan, minulla oli itseäni vanhempi ystävä, sisar, joka oli ollut jo vuosia uskossa ja oli vahva Raamatun sanassa! Paljon hän osasi ulkoa ja minä ihailin häntä. Kun minä jouduin avioliitossani salaamaan uskoni ja tapaamaan uskovia salaa, pakenimme ystäväni kanssa aina samaan pienehköön metsään, yhden ison puupinon varjoon piiloon –  ja siellä minua ruokittiin! Rukoilimme, sekin oli minulle uutta, siinä muodossa kuin se siellä tapahtui. Se ei ollut kaavaa eikä ulkoa opittua rukousta vaan elävää, Pyhän Hengen vaikuttamaa Rukousta.

Avasin siis tänään Vanhan Raamattuni ja se avautui Sananlaskujen luvusta 8. Voi miten se siunaakaan!
Se on hyvä ja hyvin käsitettävä uutena versiona, mutta minulle rakkaampi vanhana. Sananlaskujen tarkoitus selviää ensimmäisestä luvusta, mutta minun sydämeni kiihtyi kun luin tuota kahdeksatta. Eihän siinä kerrota muusta kuin itse Viisaudesta, joka on ollut ikiajoista Jumalan tykönä ja joka kutsuu ihmisiä luoksensa! Oi, se on aivan ihana. Vertaan molempia käännöksiä enkä pysty sanomaan lopultakaan kumpi olisi parempi?

Eikö viisaus kutsu, eikö taito anna äänensä kuulua? Ylös kummuille, tien viereen, polkujen risteyksiin hän on asettunut. Porttien pielissä, kaupungin portilla, oviaukoissa hän huutaa:” Teitä minä kutsun, miehet, ja ihmislapsille kuuluu minun ääneni. Tulkaa yksinkertaiset, mieleviksi: tulkaa järkeviksi, te tyhmät. Kuulkaa, sillä jalosti minä puhun, ja avaan huuleni puhumaan, mikä oikein on: sillä totuutta minun suuni haastaa!

Uudempi käännös jatkaa: ”Minkä puhun, se pitää paikkansa, puheeni ei ole kieroa eikä väärää. Se on selkeää sille, joka ymmärtää, helppoa sille, joka on tavoittanut tiedon.” Ja vanha:”Vanhurskaat ovat minun suuni sanat kaikki, ei ole niissä mitään petollista, ei väärää. Ne ovat kaikki oikeat ymmärtäväiselle, suorat niille jotka löysivät tiedon.”

Voi, kuinka paljon täällä on hyvää! Sananlaskut ovat aarrearkku, tiedon ja ymmärryksen lähde! Pala nousee kurkkuun, ei voi mitään.

Uuden käännöksen 8 luvun jakeet 21-23! ” Jotka minua rakastavat, ne minä palkitsen, Minä täytän heidän aittansa ja varastonsa. Minut herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena, ennen taivasta ja maata. Iankaikkisuudesta minä sain alkuni, kaiken alussa, ennen kuin maata oli.

Vanhempi käännös:”  Herra loi minut töittensä esikoiseksi, ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua. Iankaikkisuudesta minä olen asetettu olemaan, alusta asti, hamasta maan ikiajoista. Ennen kuin syvyyksiä oli, synnyin minä, ennen kuin oli lähteitä, vedestä rikkaita…

Kahdeksannen luvun jakeessa 35 ikään kuin vahvistetaan Jeremia 29:13 joka sanoo:” Te etsitte minua ja löydätte minut, kun te etsitte minua kaikesta sydämestänne” Tämä on minun -70 luvun alun Raamattuni etulehdellä. Ja se sanotaan sanalaskuissa näin: ””Sillä joka minut löytää, löytää elämän ja saa Herran mielisuosion”. Uudemmassa ” Joka minut löytää, löytää elämän, hänet Herra ottaa suosioonsa.”

Kun olen silloin, aikoinani tätä 8 lukua lukenut jakeesta 24 lähtien olen kirjoittanut sen yläpuolelle ” Jeesus!”.
9 luvusta vielä jae 10: ”Herran pelko on viisauden alku, ja Pyhimmän tunteminen on ymmärrystä!”

Jokainen Jumalan Hengestä syntynyt rakastaa Jumalaa ja tahtoo Hänestä todistaa tavalla tai toisella – sillä millä voi! Jokainen Jumalan Hengestä syntynyt tahtoo olla elopellolla – sellainenkin joka ei mitään ole. Koska Rakkaus Kehottaa ja Kutsuu. Jokaisella jota Jumala on rakastanut Pojassaan – on leiviskänsä! Jumala, Isä, ei jätä ketään ilman tarkoitusta. ” Kaikille tilaa riittää, kaikilla lahjoja on, Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton”, eikä turha. Jumalan Sana on ihana tänäänkin!

Uni
Anni Korpelan runo.

Minä kerran unessa aukaisin paratiisin portin ja kävelin sen polkuja silmin häikäistyvin.
Miten hohtivat kukkaset varrella tien, kuin huumassa hengitin, ihminen pien,
niiden puhtaita tuoksuja povin syvin.
Kun kävelin joukossa liljojen, ne taipuivat, minua kumartaen, ja tervehti hehkuvin kukkaterin
– Minä olen vain syntinen ihminen, maan matonen – virkoin hämmentyen,
niin turmeltunut ja paha oon perin.
Mutta kaikki ne ihanat liljat, pään ne painoivat vieläkin syvempään ja laulun kuulin mä korvin herkin:
– Ken olet, mistä, ei mitään tee, muu kaikki rinnallas kalpenee kun näämme otsallas veren merkin!
Se kaunein näky on Eedenin, Ah, siihen lauluun jo heräsin.

(runo ulkomuistista)

”Siunaus suo, oi Herra, taivahan. Rukoillen nyt mä sua odotan. Sieluni on niin tyhjä köyhä vaan. Sinulta yksin vain mä avun saan!
Yksin en voi Sun tietäs vaeltaa. Kun vaarat vanii, synti houkuttaa. Voimasi suo, niin kuljen voittaen, helteessä kiusojen ja taistojen.
Henkesi suo, mua yössä johtamaan. Silloin en eksy harhaan kulkemaan. Valkenee Tie Jo Hohtaa määränpää, sieluni Herraa vain, Nyt Ylistää!”

(Hengellisen laulun sanat Aimo Huttunen, Maorilainen sävelmä))

 


9 kommenttia

Siunauksista arjen keskellä

Tänään minua siunaa moni asia. Luukkaan evankeliumi, viimeaikaiset kokemukseni, kohtaamiset, runot ja itse Elämä.
Useaankin kertaan vuodessa mieleeni nousee Marian kiitosvirsi ”Minun sieluni suuresti ylistää Herran suuruutta, minun Henkeni Riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani” jne. Mutta ajankohtaan liittyen juuri nyt, on ihana lukea Jeesuksen ylösnousemuksesta ja taivaaseen astumisesta. Luukkaan evankeliumin luku 24 on otsikoitu ”Kirjoitusten täyttyminen” siitä jakeet 44-53.

Jeesus aloittaa sanoen opetuslapsilleen:” Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut! Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne Voiman Korkeudesta”! Näin sanoen hän avasi opetuslasten mielet vielä kerran, maanpäällä ollessaan, ymmärrykselle.

Olen kyllä joskus ihmetellyt kuinka oli mahdollista etteivät opetuslapset jo kaiken tapahtuneen jälkeenkään ymmärtäneet tarpeeksi siitä mikä tarkoitus Jeesuksella oli heille ollut ja oli, kuten koko maailman kaikkeudelle. Mutta niinhän se on, meidänkin kanssamme.

Vaikka meillä, tässä ihanassa maassamme, onkin Jumalan armosta ollut pitkä historiallinenkin tieto Jumalan Sanasta ja mahdollisuus lukea ja kuulla myös Raamatun Sanaa, niin tarvetta sanan jatkuvaan tutkimiseen, uskossa pysyäksemme tarvitsemme. Ja nimenomaan tuon luvatun Voiman, Pyhän Hengen kanssa, jota ilman kirjoitukset eivät avaudu. Ja silti ymmärryksemme, ihmisinä, kaikesta tästä huolimatta on rajallinen ja nimenomaan ilman Jumalan Hengen vaikutusta.

Jumalan seurakunta on vertaansa vailla oleva ja siunattu paikka, silloin kun se on parhaimmillaan, Hengellisenä kotina. Kun sama rakkaus Jeesukseen yhdistää seurakunnan paimenta ja seurakuntaa. Eikä ainoastaan näin, vaan että Pyhä Jumalan Henki saa synnyttää todellista perheyhteyttä kaikissa Jumalan lapsissa.
En kirjoita ensimmäistä kertaa että meillä on sellainen. Ja kuinka toivoisinkaan, ettei kenenkään, koskaan missään olosuhteissa tarvitsisi kokea yhteyden katkeamista, yksin jäämistä tuosta siunatusta yhteydestä. Ettei kukaan unohtuisi silloinkaan, kun hänestä tulee heikko ja autettava. Juuri silloinhan hän entistä tärkeämmin tarvitsisi rakastavaa ja välittävää yhteisöä.

Kun kuitenkin elämme myös tässä maailmassa meillä jokaisella on, kaikesta Jumalallisesta huolimatta, myös oma ainutlaatuinen elämämme. On sen ilot ja surut jopa syvät murheet. Olemme ihmisiä ihmisten maailmassa. Joten kun olen näillä sivuilla niin paljon jo paljastanut itsestäni, niin viimeaikaisten kokemuksieni purkamiseksi, sallikaa vielä tämä. Muutama pieni miete itseltäni, runoiksi niitä ei voi kai sanoa, vaikka kun luin presidentin rouvan Jenni Haukion 3 runokirjaa, ne jotenkin rohkaisivat ajattelemaan että runolla voi olla monta muotoa.

Alustukseksi, taidenäyttelyissä on yleensä aina vieraskirja johon näytteille tuoja toivoo ihmisten laittavan nimensä ja mielellään myös muutaman sana siitä mikä teos tai kokonaisuus itsessään on heissä herättänyt, sielua kenties koskettanut. Oman kirjani etusivulle olen ikään kuin johdannoksi kirjoittanut:” Tein muistoistani taulun, varjotun elämän laulun, sinisen hämärän maasta”. Ja sitten seuraavaa:

”Syksy, tuo tyyni äiti pyyhkii/kesän haurastamat hiukset poikansa,/ihmisen otsalta/ ja aika, tuo arkinen vaimo/josta ei osaa erota hyväilee/ ihmisestä esiin sen mitä ei voi määrittää/ väri/olemuksen/ytimen/sen mitä ei näe/sen mikä väreilee.”

”Taiteilijan intohimo luoda on yhtä voimakas ja ehkä voimakkaampi kuin kaksi väkevintä viettiä: nälkä ja rakkaus – niin, se on näitä kahta voimakkaampi”

Jos minun, Tuulikki Helinä Wallinin, olisi annettava motto elämälleni, ne olisivat mitä todennäköisemmin nuo kolme. Liisa Laukkarisen runo, Helvi Hämäläisen miete ja oma ajatelmani, jonka annoin motoksi keväällä 2004 julkaistuille kirjoituksilleni ”Leijutuksia” antologiassa.

Ja ne kaksi mainittua ajatelmaa (runoa?) samalta sivulta:
Aamulla:
Yön tummuus liukenee hiljaa/aamun vaalenevaan sineen./Lumen valkaisemat puut/ piirtyvät toisiaan ja taivasta vasten./Yöllinen taiteilija on tuntenut suurta riemua./Aamussa soi Telemann, fagotti ja nokkahuilu/ – Odotan lintujani.
Liikutus:
Pari sanaa,/ kaksi kaunista lausetta/ja olin myrskyn silmässä./Kuinka en ollut niitä koskaan,/koskaan kuullut./Sain silmänräpäyksen hetken/katsahtaa valoon/Paratiisin häivähdyksen./Ja kaikki oli taas ennallaan./Miksi

Ja ettei Tärkein: Tie, Totuus ja Elämä unohtuisi:

Ihmeinen Jeesus. Kuningas Herra. Eloni annan käteesi Sun. Pelastustyöstä iloitsen aina. Verellä ostit omaksi mun.
Sinua Jeesus seurata tahdon. Sinua yksin rakastan ain. Tietäsi johda kirkkauteesi, Tietä mi vie mun taivohon vain.
Kaupunki kaunis kerran kun aukee. Jeesuksen siellä nähdä mä saan. Uudeksi silloin minäkin muutun. Ylistän Herraa mä ainiaan.
Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Kallehin aarre sydämeni! Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus, Sinulle soikoon kiitokseni.

(Margaret J. Harrisin sanoitus ja sävellys)


2 kommenttia

Runon ja Sanan maa

Aamulla varhain, ennen kuin nousin sängystä, mieleeni nousi Aleksis Kiven runo nimeltä Suomenmaa. Tämän blogin otsikkokin oli ensin toinen, mutta uutiset kuunneltuani, sitä vähän muutin. Joka tapauksessa olin ajatellut, huomisen äitienpäivänkin merkeissä, kirjoittaa ikään kuin siihenkin liittyen ”Runot kertovat osa 2”. Runojen valinta ja järjestys hiukan vaihtui uutisten jälkeen ja alkaa nyt tuolla ensin mainitulla Suomenmaalla. Rajoitan neljään säkeeseen, että muutakin mahtuisi.

Suomenmaa. Aleksis Kivi

”Maa kunnasten ja laaksojen, mi on tuo kaunoinen? Tuo hohtees kesäpäivien, tuo loistees pohjan tulien. Tää talven, suven ihana, mi ompi Suomen maa? Siel tuhansissa järvissä yön tähdet kimmeltää. Ja kanteleitten pauhina siel kaikuu ympär kallioi. Ja kultanummen hongat soi: Se onpi Suomenmaa.
En milloinkaan mä unohtas Sun lempeet taivastas. En tulta heljän aurinkos, en kirkast kuuta kuusistos. En kaskiesi savua, päin pilviin nousevaa. Ol monta näissä laaksoissa, tok´aikaa ankaraa, kun yöseen halla hyyrteinen vei vainiomme viljasen. Mut toivon aamu, toivon työ taas poisti halla-yön!.”….

Ajat ovat muuttuneet kaikin tavoin, ehkä parempaan, ehkä huonompaan. Otsikossa on kuitenkin myös Sanan maa! Olen kiitollinen että olen saanut syntyä tähän maahan, runojen ja Sanan maahan. Meillä on vahva, kansaa koonnut ja ruokkinut, kristillinen pohja tässä maassa. On ollut Jumalan Sanan kirkko, monet herätysliikkeet ja herätysten ajat. Jumala on meitä siunannut! Se on kansan kallein ja säilyttämisen arvoisin asia ja perinne!

Vaikka kevät onkin tänä vuonna antanut odottaa itseään ja säät olleet hankalat silti ”Jumala tekee kevättä”. Anni Korpelan runo:

” Hän käärii pois lumilakanat, herättää ruohon leposijoiltaan. Taivaan hän pyyhkii sinisellä ja aukaisee veräjät pilvikaritsoille.
Hän panee laulut lintujen suihin, käskee tuulen liikkua kepeästi pukea hartioilleen sateen siivet, että voi antaa kukkien ja lehtivihreän tulla
ja aukaista salvat ilontupien ovilta!”

On runoja jotka ovat kulkeneet mukanani vuosikymmenet. Yksi näistä, herkkä, suloinen ja syvällinen sanomaltaan on J.H Erkon ” Sinikaunokki” –  ainakin minä koen sen niin.

”Kysytte, miks´ elokaunokki kasvoi leipäviljahan, kyntömies vaikk´ei ois tahtonut? – Taivas sinellään se muistuttaa, että on maan päällä muutakin – taivahista, pyhää, ihanaa, – paljon muutakin kuin leipä vaan!”

Vanhojen kansallisrunoilijoittemme tuotteissa on runsaasti säkeitä loppusointuineen, mutta en voi olla laittamatta tähän Eino Leinon, paljon lausumaani runoa:

Legenda

”Kun Herra ynnä Pyhä Pietari/ ne merta, maata muinoin matkasi,/ niin kerrotaan, he kesäillan tullen/ myös saivat Suomenmaalle siunatullen.  (2) He alle istahtivat koivupuun,/ mi kasvoi kaltahalla salmensuun,/ ja tavan mukaan pikku toraan jälleen/ he joutuivat. Sen Pietar´alkoi tälleen:  (3) Oi, Herra, mille maalle jouduttiin?/ Mik´kansa, köykkyselkä, köyhä niin!/ Maa karu, kallioinen, pellot pienet,/ ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!  (4) Mut Herra hiljakseen vain hymyili:/ Voi olla, maa on karu, kylmäki,/ ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,/ mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.  (5) Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen./ Ja katso! Kumma hohde peitti veen,/ suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,/ ja vainiolta roudan valta raukes.  (6) Pois Herra kulki kanssa Pietarin./ Mut kerrotaan, kun illoin kesäisi/ sa istut koivun alla, on kuin täällä/ viel liikkuis Herran hymy vetten päällä”!

Huomisen, äitienpäivän, runoksi Aleksis Kiven Kaukametsä:

Alas kalliolta lapsi riensi,/ Äitins luokse riensi hän./ Lausui loistavalla katsannolla:/ Nähnyt olen taivaanmaan. ” Mitä haastelet, mun pienoiseni, Mitä taivaan kaukamaast´?/ Missä näit sä autuaitten maailman?/ Sano, kulta- omenain”
Vuoren harjanteella kauan seisoin, Katsahdellen koilliseen,/ Siellä näin mä nummen sinertävän, /Honkametsän kaukaisen. Puitten kärjil näin mä kunnaan kauniin,/ Armas päivä paistoi siel./ Ylös kunnaan kiirehelle juoksi/ kultasannoitettu tie.
Tämän näin ja sydämeni riutui./ Kyynel juoksi poskellein,/enkä ymmärtänyt miksi itkin,/ Mutta näinhän taivaanmaan. ” Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl/ Taivaan korkee sali on./ Siellä lamput, kultakruunut loistaa,/ siel on istuin Jumalan.”
Ei, vaan siellä, missä ilmanrannal/ kaukametsä haamottaa,/ Siellä ompi onnellisten maailma,/ siellä autuaitten maa.

Olen joskus, jossain blogissani, maininnut ja kertonutkin jotain naisesta nimeltä Eveliina Pulliainen. Hän oli rajantakaisesta Karjalasta lähtöisin. Sairastui polioon ja joutui elämään vuosikymmenet, eli loppuelämänsä pyörätuolissa. Kun, nyt jo aikaa Isän kotiin päässyt Eveliina, täytti 90 vuottaan, minut pyydettiin tekemään hänestä henkilöhaastattelu lehteen. Hän vietti viimeiset vuotensa Auroran sairaalassa. Arvoltaan hän oli Kotiseutuneuvos. Syvästi uskova ja Herralle Jeesukselle antautunut ihminen. Lopuksi laitan tähän yhden hänen runoistaan.

Tähän asti

Tähän asti, olet Herra, meitä armo kädelläsi ohjaten, kuljettanut murheen onnen teitä, kurittaen sekä Siunaten.
Tähän asti, valossasi Herra, tiemme vaikeatkin käyty on. Sinun edessäsi joka kerran selkenee, mi meill´on mahdoton.

Tähän asti, vaikka ympärillä kuohuu kansain meri levoton, kun on Herra purressamme, millä hetkellä Hän tahtoo, tyven on.
Tähän asti, Herra, auttoi meitä. Hänen olkoon myöskin vastaisuus. Mitä käynee kohtalomme teitä, yks´ei muutu. Isän rakkaus!

Jumalan virta nyt kuohuu Armoa janooville. Niin Herran lupaus kuuluu kaikille kaipaaville. Virrat ,virrat ne armon autuutta lohtua tuo. Runsaammin suo niiden tulla jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta nyt tulvii taivaasta oi; Jumalan. Kunnes jo korpikin kukkii, kauniina kuin morsian. Virrat, virrat ne armon autuutta lohtua tuo. Runsaammin suo niiden tulla jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta nyt kuohuu Henkeä, elämääkin. Esteet sen voimasta kaatuu, herättää kuollehetkin. Virrat, virrat ne armon autuutta lohtua tuo, runsaammin suo niiden tulla, jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta nyt kuohuu vyöryen ylitse maan. Sen mitä kansoilta puuttuu, Virta tää tuo tullessaan. Virrat, virrat ne armon autuutta, lohtua tuo, runsaammin suo niiden tulla, jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta on täynnä, meille sen tulvia suo. Hengellä meidät nyt täytä, Virvoitus sieluumme tuo! Virrat, virrat ne armon autuutta, lohtua tuo, runsaammin suo niiden tulla, jokaisen lapsesi luo!

”Sillä Jumala, joka sanoi:” Loistakoon valkeus pimeydestä”, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.” 2 Kor.4:6

Pyhä, Kaikkivaltias Jumala ja Isä, kiitos Pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen täytetystä työstään meidän edestämme. Kiitos että saamme Hänen nimessään lähestyä sinua rukouksin. Kiitos että et jättänyt meitä yksin kun Poikasi nousi taivaaseen, vaan vuodatit meihin Pyhän Henkesi, jonka avulla me jaksamme tämän maallisen matkamme, ja jonka avulla olemme sydänten yhteydessä toinen toisiimme ja Sinuun. Siunaa ja varjele maatamme ja kansaamme ja koko maailmaa. Vahvista niitä joita vainotaan ja päästä heidät tuskistaan taivaan iloon.

Herra, jää meitä siunaamaan! Kiitos ilosta jonka yhteytemme Sinuun meille lahjoittaa. Sinun luonasi ja läsnäolossasi on kaikki mitä tarvitsemme, Ole Ylistetty ja kiitetty!