Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Haasteita, lähimmäisiä, ja oikeaa leipää

Taaksejäänyt vuosi oli koetteleva. Alkanut vuosi ei tuonut helpotusta, tämäkään. Paljon sallitaan, mutta Jumalalla on varaa. On uskottava että Hän tietää mitä tekee. Ihminen vain ihmettelee, mistä saisi viisautta ja voimaa? Elämä on taistelua.

Sitten eräänä iltana Mustarastas laulaa!

Ei ollut vielä edes kevät, kun kuulin sen enkä ollut uskoa korviani. Vaikka oli hyytävän kylmää, pidin ikkunaa auki tuon ihanan laulun kuullakseni ja ajattelin silmät kosteina kuinka Hyvä Jumala onkaan. Edelleenkin Hän pitää yllä tätä rakkaudella luomaansa, kurjaksi osoittautunutta, maailmaa! Kuinka armollista se onkaan.

Viikko sitten pääsin kappelillemmekin. Olin lähellä hengellistä kuolemaa kun jouduin olemaan sieltä niin kauan pois. Sanoohan sanakin ettei kenenkään tulisi jättää omaa seurakunnan kokoustaan. Se on totta, mutta aina ei ole inhimillisiä mahdollisuuksia.

Oma Ari pappimme oli vuorossa ja puhui, niin kuin hän vain puhuu. Puhe oli suoraan sydämelleni ja elämän tilanteeseemme sopivaa. Uskon että puhui monien muidenkin sydämelle ja kansaa oli, Jumalalle kiitos, runsaasti.

Päästiin sitten ehtoollisen viettoon. Oli oikeaa, leivottua leipää! Siinä murruin lopullisesti. En voinut olla muistamatta sitä ehtoollista jonka Jeesus opetuslapsiensa kansa vietti. Samaistuin siihen hengessäni.  Se oikea leipä teki ehtoollisen vieton niin eläväksi. Ja jälleen koin kuinka hyvä Jumala onkaan! – Miksei aina voisi olla oikeaa leipää, muutoinkin kuin Sanassa.

Yleensä kun alan blogia kirjoittaa minulla on tapana avata Raamattu, hiljentyä hetkeksi ja toivoa että Jumala aikeeni siunaisi ja teksti koituisi jonkun lähimmäiseni hyväksi. Avasin roomalaiskirjeen luvusta 13:11-14 ja edelleen luin koko 14 luvun, miettien vähän mitä täällä blogitaivaalla on viime aikoina kirjoiteltu.

13 luvun jakeissa 11-14 puhutaan sarastuksen päivästä, mitä meiltä odotetaan, ja mihin meidän tulisi pukeutua. 14 luvussa on ajankohtaisuus kukkeimillaan. Suloista, syvällistä, siunaavaa ja hoitavaa läksyä suhtautumisestamme lähimmäisiimme. ”Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkää ruvetko kiistelemään mielipiteistä.” Ei ihan helppoa?

Ja jatkoa:” Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että Hän olisi niin kuolleitten kuin elävienkin Herra.

Kuinka sinä voit tuomita veljesi? – Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia  veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen. Onhan kirjoitettu – Niin totta kuin elän, sanoo Herra, jokainen polvi on notkistuva minun edessäni ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa! Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään!” Siis itsestään. Ja vielä sanotaan että meidän tulisi pyrkiä rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme. Ja kirje jatkuu luvussa 15 yksimielisyyden ylistyksellä.

Tiistai illan Raamattupiiriin olin lähdössä, mutta en sitten jaksanutkaan. Viime tipassa oli peruttava. Olin uuvuttanut itseni suuren maalaukseni kanssa jota hulluuksissani olin alkanut tehdä, vaikka olisi pitänyt tietää ettei voimia siihen enää olisi riittävästi. Mutta kun jotain oli tehtävä saadakseni muuta ajateltavaa kuin jatkuvat vastoinkäymiset ja elämisen huolet murheineen. Ei tainnut paljoakaan auttaa.

Lähetin kuitenkin piiriläisille terveisiksi virren joka on minua kovasti puhutellut ja joka tuli mieleeni kun viimeksi astuin kappelin ovesta sisään. Jos olisimme vähemmän sidottuja kaavoihin olisin sen pyytänyt laulettavaksi, mutta eihän sellainen sovi. – Olivat piirissä laulaneet! :) Olen sitä itseksenikin laulellut omaksi ilokseni ja vahvistuksekseni, on se sellainen virsi!

Sen myötä sinullekin siunausta ja voimia. Herra olkoon kanssasi ja meidän kaikkien kanssa. Herra on hyvä.

virsi 173 !

 

 

 


1 kommentti

10.000 askelta, osa 2 – Teknisessä paidassa kohti vakioitua elämäkokemusta

Minä olen niin kuivakka ihminen, että minulle ei tule helpolla edes hiki. Viime aikoina juostessani olen kuitenkin huomannut, että perspiraatio puskee pintaan. Lieneekö keski-ikä tulossa, vaiko vasta murros-? Lenkkivaatteena käytän milloin mitäkin virttynyttä raidallista maripaitaa.

Aamulenkillä mietin, pitäisikö yllä olla tekninen paita. Semmoinen kuulemma siirtää tehokkaasti kosteuden – ei tietenkään hikeä – pois iholta. Nykyihminen ei diggaa hikee. ”Siirtää tehokkaasti kosteuden iholta” taitaa olla urheiluvaatemarkkinoiden pakollinen klisee nykyisin. Juuri tuossa muodossa.

Matkani eteni pitkin pellonreunaa, ja tekniset paidat alkoivat suorastaan ärsyttää minua. Oliko Jussilla tekninen paita, kun hän kuokki peltoja esiin suosta? Ei tainnut olla. Äijä hikoili ihan rehellistä hikeä selkä ja kainalot likomärkinä. Ja tulosta tuli.

Nykyään hiki on epämiellyttävää. Siitä täytyy päästä eroon nopeasti ja huomaamattomasti. Tekninen paita pitää olon hien erittymisen suhteen normaalina, sellaisena kuin ei lenkillä olisikaan. Mutta hetkinen, mikä on normaalia? Sekö, että huhkivan ihmisen iholla on hikeä vaiko se että ei ole?

Siinä juostessani ja hikoillessani, aloin miettiä, mitä muuta normaalia nykymaailma vastustaa. Tietyt tunteet ovat kiellettyjä. Jos vaikkapa Artturilta kuolee ainokainen äiti, niin hautajaisissa toki saa ja täytyykin itkeä. Mutta elämän täytyy jatkua normaalina ja tehokkaana. Kun Artturi menee työpaikkalääkärille surun haitatessa työntekoa, niin mitäpä tekee lääkäri. Määrää Artturille mielialalääkkeitä, jotta työteho palautuisi. Ja surun käy kuin hien. Se poistuu kehosta tehokkaasti. Paitsi että eipäs poistukaan. Se kapseloituu ja käy välillä irvistelemässä muuksi tunteeksi naamioituneita.

Hiki ja suru ovat esimerkkejä siitä, että normaalin elämän kuuluu välillä maistua suolaiselta. Jotenkin on onnistuttu määrittelemään, että tiettyjä asioita ei kuulu tai edes saa kokea. Ne eivät saa kuulua normaaliin elämään. Elämän kuuluu olla onnellista ja elämyksellistä. Onnellisuuden ja elämyksellisyyden tämänhetkiset ainoat oikeat toteuttamistavat hyökyvät mediasta, sekä perinteisestä että sosiaalisemmasta.

Olla tehokas töissä ja optimoida vapaa-aikaan mahdollisimman paljon täydellisesti tuotteistettuja elämyskokonaisuuksia! Semmoista voisi kutsuva vaikkapa vakioiduksi elämäksi. Ja vakioidun elämän täydellistä suorittamista täydelliseksi elämäkokemukseksi.

Onneksi ulkopuolelta tuleva vakiointi ei päde hengelliseen elämään. Paitsi että tuossa seurakunnassa on aivan järkyttävää hihhulointia. Ja tuossa toisessa taas Raamattu kohotetaan ainakin viisi syltä itse Isä Jumalan yläpuolelle. Ja ai-jai-jai, nuohan ovat liberaaleja! Eipäs olla, itse olette vakiointiin kangistuneita konservatiiveja! Millainen on oikea, optimoitu kristillinen elämäkokemus?

Lenkki oli melko täsmällisesti viisi kilometriä pitkä. Askelia ei kertynyt lähellekään kymmentä tuhatta, joka on, kuten tiedätte, riittävän päiväliikunnan vähimmäisvakio. Koko matkaa en jaksanut juosta. Mutta hiki tuli. Viskasin märän paidan pesukoneeseen. Se oli sini-vihreäraitainen. Nyt se jo odottaa seuraavaa lenkkiä. Kyllä se varmasti vielä muutaman vuoden kestää minun menossani mukana.

 

Ensimmäiset kymmenen tuhatta askelta löytyvät täältä.

Jos tykkäsit tästä tekstistä, jaa se omissa kanavissasi. Kiitos!


1 kommentti

Elä rohkeasti uskoa todeksi

Vuosi sitten pohdin Facebookissa seuraavanlaisia ajatuksia. Tänään ajattelin julkaista tekstin täällä koska se näyttää jostain syystä lähteneen leviämään. Tänään ajatuksissani on tuo otsikon lause. Uskoa ei pidä hävetä eikä Jeesusta piilottaa toisilta. Jos uskot Jeesukseen voit luottaa, että olet hänen suosiossaan ja suojeluksessa. Sinun ei tarvitse hänen silmissään epäillä itseäsi. Jos tunnet, että haluat lähemmäs Häntä, pyydä rohkeasti häntä elämääsi ja lue sanaa. Hanki uskovia ystäviä ja vietä aikaa heidän kanssaan. Älä niele tämän ajan väitettä, että Jumalaan uskova olisi vähä-älyinen tai tyhmä.

Elämme länsimaissa murroskautta, jossa ihminen yrittää pyristellä omilleen. Internet yhdistää ja erottelee ihmisiä. Pienet ryhmät saavat valtavaa huomiota koska massat eivät ole kiinnostavia. Ateismi on kuoleva aate ja vain länsimaissa se saa tilaa internetin ansiosta. Todellisuudessa Kristinusko on nopeimmin kasvava uskonto maailmassa. Suomessa ateismin tilalle on nousemassa Islam ja itämaiset hengelliset ilmiöt sekä New age.  Kristinusko jää jalkoihin koska me uskovat olemme hiljaa ja keskitymme vain toisiimme. Pidämme keskinäisiä kekkereitä tai arvostelemme toisiamme. Näin Kristillisyyden oikeat arvot ja todellisuus jää piiloon. Usko on iloinen asia, tai ainakin sen kuuluisi olla. Mutta katso ympärille ja kysy itseltäsi onko se näin ja näkyykö se ulospäin.

Usko ei ole vain tunnetta, sen varaan ei voi laskea vaikka se onkin tärkeä ominaisuus ihmiselle. Usko on lahja Jumalalta ja sen syvin olemus on armon kokemus ja luottamus. Se on askel veneestä laidan yli kohti Jeesusta. Usko on iloa, joka säteilee muihin ihmisiin. Usko on rakkautta, joka tekee hyvää toisille ihmisille. Usko on yhteyttä ylös Jumalaan ja sivuille toisiin ihmisiin. Usko tuottaa hedelmää ei tuhoa ja kurjuutta. Puhu Jeesuksesta, elä Jeesuksesta, iloitse Jeesuksesta ja odota häntä! Harjoita Jeesuksen läsnäoloa ja iloa omassa elämässäsi niin huomaat pian muutoksen omassa elämässäsi. Siunaa, älä kiroa!

IMG_20131021_062530

17.3.2016

Jossain vaiheessa ihminen alkaa väsyä ainaiseen vääntöön ja valitukseen. Jatkuvaan ohipuhumiseen ja olkinuken kyhäilyyn joka ei johda minnekkään. Tölvimiseeen, joka on puettu tyylikkäisiin sanoihin. Puhun nyt siitä kaikesta kiistelystä ja oppilausekkeilla puhumisesta Kristittyjen kesken jonka tavoitteena on osoittaa, että joku on harhaoppinen.

Olen huomannut miten harhaopeista puhuminen taakoittaa ja sitoo ihmisiä. Merkittäviä ja taitavia teologeja hämmentää loputonta soppaa, josta ei koskaan tule valmista. Sen sijaan ne, jotka jättävät tuon soppapadan tai eivät suostu edes sen äärelle, saavat isoja asioita aikaan hengellisellä kentällä.

En ole oppia vastaan, mutta epäilen vahvasti, että oppien puolustaminen ei sittenkään ole taivasten valtakunnan julistamisessa se olennaisin asia. Jos oma aika menee tähän ja itse evankeliumin julistaminen ihmisille jää taka-alalle ja Raamatun opettaminen apollogian jalkoihin, menetetään taas yksi sukupolvi sen tähden että maailma ei näe yhteen hiileen puhaltavaa Jeesuksen joukkoa. Maailma tarvitsee Jeesusta, mutta sille tarjotaankin sirkusesitys, joka on kaikkea muutakuin uskottava.

Olen nyt kahden vuoden ajan kuunnellut eri puolilla Suomea erilaisia julistajia ja seurannut heidän saamaa arvostusta ja arvostelua. En voi kuin ihmetellä sitä tarmoa, jolla arvosteluun paneudutaan. Arvostuksen osoittaminen on huomattavasti harvinaisempaa. On kuin arvostelijat eivät edes kuuntelisi puhujien puheita. Sen sijaan etsitään muiden arvostelijoiden lausahduksia ja kilvan yhdytään niihin.

Itse olen huomannut, että merkittävin ero opettajilla ja saaranaajilla on se, miten he esiintyvät ja puhuvat. Sisältö on sen sijaan sama. He puhuvat kaikki yhtä voimaperäisesti siitä kuinka Jeesus on Herra ja ainoa tie pelastukseen. Kaikkien Jumalakuva on kolmiyhteinen ja Pyhä henki toimii aivan kuten Raamattu kuvaa sen toimivankin.

Se mitä me nimitämme sitten opiksi tulee kaiken tämän jälkeen. Se on sitä miten me ihmiset ymmärrämme lukemaamme eli Raamattua.

Luokanopettajan ammatissa olen tullut huomaamaan miten vaikea asia on luetun ymmärtäminen. Jos vielä joudumme ahertamaan Raamatun kimpussa, joka on kirjoitettu täysin erilaisissa olosuhteissa ja kulttuurissa, täysin eri tavalla ajattelevien ihmisten toimesta niin homma menee vielä haastavammaksi. Olemme oppiemme kanssa täysin kestämättömällä pohjalla, jos alamme oman ymmärryksemme pohjalta vetämään linjoja sille, kenen Jeesus on se oikea Jeesus. Tästähän pohjimmiltaan on kyse.

Ei voi olla niin, että kun Pastori Tiainen riemusta pomppien saattelee ihmisen uskon tielle Kokkolassa, niin, että hän pelastuu, niin joku korkeasti oppinut teologi ylhäältä norsunluu tornistaan julistaa, että väärin pelastettu, otetaanpa takaisin. Tai kun mummo Pyhäsalmella paranee silmävaivoistaan rovasti Hilvon rukoillessa Jeesukselta apua ja terveyttä, niin vaarallisen menestysteologian nimissä tapahtuma julistetaan mitättömäksi, koska joku amerikkalainen on nojaillut joskus jossakin vainajaan ja Rovasti Hilvo on uskaltanut puolustaa tuota poloista Amerikan ihmettä.

Fakta on se, että kristillinen kenttä on muuttunut suoksi, jossa ei enää ole missään kiva liikkua. Kaikesta on tullut raskasta ja vaivalloista. Ainoa voittaja Perkele, joka virnistelee Raamattu kädessään. Sielunvihollinen, jos kuka tuntee Pyhän Kirjan ja kuten näette, hän osaa löytää meistä jokaisesta sen herkän paikan ja häikäilemättä hän heittää sen loukkauksena meidän kasvoilemme niin, että emme kiivaudeltamme näe varsinaista totuutta, Kristusta ja hänen pelastustyötään. Emme enää uskalla luottaa siihen että Jeesus itse pitää huolta sanastaan, jota kaikenkarvaiset julistajat ja evankelistat, ihan tavalliset syntiset julistavat. Meidät houkutellaan näin pois elonkorjuusta!

Tehkää siis parannus ja jättäkää turha kyttääminen ja keskittykään siihen että Pyhän hengen tuli pääsisi valtamaan alaa. Arviot on nyt annettu ja on aika altistua itse arvioitavaksi ja sen tekee itse Jumala. Me vapaudumme näin julistamaan ylösnousutta Jeesusta ja Jumalan valtakuntaa pelkäämättä ja arkailematta.


3 kommenttia

Kaksi poikaa – kaksi kohtaamista ­– lukemattomia yhteyksiä

Starttasin autolla Lidlistä ja tulin etuajo-oikeutettuun risteykseen, jossa minulla oli taka-ajovelvollisuus. Hiljensin ennen risteystä. Pyörätietä oli tulossa kolme poikaa fillareineen, iältään pikemminkin kuudes- kuin seitsemäsluokkalaisia. Yksi pojista hiljensi vauhtinsa mateluksi ja heti oivalsin, että nyt tapahtuu jotakin. Poika lähes pysähtyi pyörineen auton eteen ja näytti sormikkaassa piilottelevaa keskisormea minulle. Hän myös huusi jotain, mistä en saanut selvää. Langetin poikaan kahtalaisen katseen. Toinen puoli katseesta oli kiukkuinen pojan käytöksestä. Toinen puoli oli ylimielisen säälivä. Oliko toi susta muka ihan oikeesti hauskaa!

Muutamaa päivää myöhemmin astuin ulos Kookaupasta. Silmäkulmasta näin, että pikemminkin viides- kuin kuudesluokkalainen poika kierähti kaupan tuulikaapin lattialle. Käännyin katsomaan tarkemmin, ja siinähän poika virui ja piteli nilkkaansa. Pojan kaveri oli vieressä. Mielessäni häivähti, että tässä on nyt jotain hämärää. Myönnän, että takaraivossa vilahti harmistus. Pakkoko sen juuri nyt oli olemattomaan kynnykseen kompastua. Millä mä nyt tuollaisen hepun kotiin raahaan, kun en ole edes autolla liikenteessä.

– Satutitko sä jalkasi?
– Joo, vastasi poika ja käännähti lattialla toiseen asentoon.

Varmaankin heppua täytyy sitten auttaa, tuumin. Poika kierähti uudelleen ja nousi sitten kuitenkin pystyyn ja otti pari askelta.

– Ei se mitään ollut, hän sanoi.

Katseeni saattoi ilmentää pienoista ihmetystä.

–  Ei sitä oikeesti sattunut, toisti poika – Tollasia pitäisi olla enemmän!

Olin vieläkin pihalla tilanteessa.

– Niin että tuollaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän.
– No hyvä, ettei oikeasti sattunut. Ehdin jo miettiä, että reppuselässäkö minä sinut kannan kotiin.

Miksi pojat tekivät niin kuin tekivät? Halusivatko he selvittää, välittääkö kukaan heistä. Olivatko tempaukset pojille ominaisia hetken mielijohteita. Kumpikin poika näytti tavalliselta. Kumpikin halusi kiinnittää huomiota itseensä. Toinen antoi itsestään paljon epämiellyttävän vaikutelman, mutta toisenkin käytös oli omituista. Psykologisia, sosiaalipsykologisia ja ehkäpä hormonaalisiakin selityksiä olisi helppoa esittää.

Minua kummastuttaa tapauksissa se, että aavistin jotain tapahtuvaksi. Kummallakin kerralla olin omissa ajatuksissani; mieleni ei mitenkään haravoinut ilmapiiriä. Havainnot pojista ja silmänräpäykselliset aavistukset tulivat jostain.

Kuopuksen kanssa aloimme lukea Christopher Paolinin kirjaa Eragon. Siinä poika löytää lohikäärmeen munan. Kun lohikäärme kuoriutuu, pojan ja lohikäärmeen välinen kommunikaatio tapahtuu ajatuksilla. Mitäpä, jos fantasiakirjallisuus pohjautuukin uskomattoman vahvasti todellisuuteen. Jospa nonverbaalia viestintää onkin enemmän kuin me osaamme, haluamme tai uskallamme uskoa.

Mihin perustuvat rukous ja vaikkapa tiedon sanojen tai profetoinnin lahja? Ei kuulemma pidä paikkaansa, että ihminen käyttää vain 10 prosenttia aivokapasiteetista. Mutta mitä aivot oikein puuhailevat tuolla päänupissa? Mihin kaikkialle ne ovat yhteydessä? Vaikuttaa siltä, että aivoilla on monia yhteyksiä ulos älypuhelinten tapaan. Puhelimesta usein luulemme, että yhteys on vain joko wifin tai puhelinverkkoyhteyden kautta. Mutta yhteyksiä onkin enemmän.

Jos aivoyhteyksiä on arvaamattoman paljon, herää myös toisen suuntainen kysymys. Ketkä tai mitkä yrittävät yhteyttä meidän aivoihimme?


14 kommenttia

Hengellinen todellisuus

Tämän ajan ja Kristillisyyden suurin ongelma on hengellisen todellisuuden tunnistaminen. Hengellistä todellisuutta voi perustella Raamatusta vaikkapa Jeesuksen ensimmäisillä julkisilla puheilla, jossa hän julistaa: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle”. Jos kielletään Hengellisen todellisuuden olemassa olo sellaisena, kuin raamattu sen kuvaa ollaan suurissa ongelmissa. Itse asiassa ilman sitä ei voi olla oikeaa Kristinuskoa. Hengellisellä todellisuudella tarkoitan tässä Jumalan valtakuntaa, Pyhää Henkeä ja näkymätöntä maailmaa.

Liberaaliin teologiaan näyttäsi kuuluvan ajatus, että Jeesuksen puhe merkitsee sitä, että  Jumala tarvitsee ja rakastaa ihmistä ja näin ihmisen tarpeet nousevat keskiöön. (Tätä samaa vaivaa näyttää olevan myös äärikarismaattisissa piireissä.) Vain se mitä tässä ajassa ja maailmassa tapahtuu on tärkeää. Liberaaliteologia tulkitsee  myös Jeesuksen viimeiset puheet lähimmäisen rakastamisesta  niin, että Jumala rakastaa ja ottaa ihan jokaisen ihmisen iankaikkisuuteen, sikäli mikäli sellainen on ylipäätään olemassa ja näin hän pelastaa kaikki. Evankeliumista tuleekin näin pelkkää sosiologiaa, koska sen perimmäinen ajatus Jumalan todellisesta läsnäolosta ihmisen elämässä on hämärtynyt lähes kokonaan. Voikin ihmetellä onko tällaiselle evankeliumille tilausta ajassa, jossa yksinäisyys ja pahoinvointi lisääntyy huolimatta siitä että omistamme kaiken hyvän ja kauniin mitä  maailmassa on. Hyvinvointi ei näytä täyttävän ihmisen Jumalan nälkää, koska Kristinuskon tilalle tulvii idänuskontoja ja uuspakanallisia kultteja.

Itselleni pysyminen Jumalan kasvojen edessä merkitsi sitä, että jouduin tunnustamaan hengellisen todellisuuden olemassa olon, Pelkkä universaali, yleinen jumaluus, joka joskus laittoin kaiken alulle jollain tavalla, mutta ei enää vaikuta tähän olevaisuuteen, ei riittänyt minulle. Oli oltava enemmän. Ja olikin, Pyhä Henki, joka mahdollistaa uskon ja sen että  voin tunnistaa hyvän paimenen äänen. Ilman tuon todellisuuden tunnustamista ei Kristinuskossa ole juuri järkeä koska raamatusta tulee pelkää sanahelinää ja ihmisen kokemuksia jostain etäisestä Jumalasta. Raamatun Jumala tahtoo ihmisen läheiseen suhteeseen kanssaan. Tällä hetkellä koen, että ilman Kristinuskoa ei elämässä ole juuri mieltä ja liian moni kysymys elämästä jäisi vaille vastauksia.

Kristinuskon ydin sanoma on Armo, jonka Jeesus kuolemallaan voitti ihmiskunnalle.  Tuon Armon luonne on ei valitettavasti aukea suomen kielen avulla kovin hyvin. Mutta jo englannin kielen kautta avautuu oikeanlainen maisema. Englannin kielessä on kaksi armoa merkitsevää sanaa, ”mercy” ja ”grace”.

Kun sana ”mercy” avautuu lähinnä säälin ja nipin napin hengissä selviämisen kautta, niin ”grace” on armoa joka on ylitsevuotavaa ja rakastavaa. Puhuttaessa Jeesuksen lahjoittamasta armosta puhutaan juuri  tuosta grace-armosta. Armosta, joka muuttaa ihmisen elämää ja antaa sille sisällön.

Liberaaliteologia vesittää tämän kaiken ja jättää ihmisen toisten ihmisten armoille, koska se ei tunnista sitä voimaa, joka saa ihmisen tekemään hyvää toiselle. Liberaaliuden ylistys nousee humanismista, joka ei  ole onnistunut tuomaan ihmiselle onnea sen enempää kuin mikään muukaan ihmisen omat pyrkimykset.

Konservatiivinen tapa tulkita evankeliumia on usein parannus keskeistä ja syyllisyys jää ihmiselle usein päimmäiseksi vaikka Jeesus opettaa parannuksesta, kääntymisestä toisin. Hän ei aseta ehtoja sille, joka ottaa vastaan hänet pelastajanaan. Armo on kertakaikkinen historillinen teko, ja sen vastaanottanut on Jeesuksen oma. Armo kattaa koko ihmisen elämän myös ajallisesti eikä sitä voi ottaa häneltä pois. Vain Pyhän Hengen pilkkaaminen ja hylkääminen voi johtaa eroon Jumalasta. Tässä kohtaa on tehty hirvittävästi pahaa eri seurakunnissa ja eri aikakausina, kun armoa säännöstelemällä on pyritty hallitsemaan yhteisöjä sisältä päin. Näin myös Pyhän Hengen ja Jumalan valtakunnan todellisuus on vaihtunut ihmisen omaan todellisuuteen ja tulkintaan evankeliumista.

Liberaaliteologian syvin ongelma on sen taipumus hävittää kokonaan sen miksi ihminen tarvitsee Jeesusta. Se, että katse seurakunnassa käännetään vain ihmisen tarpeisiin ja puhe synnistä jää filosofian tasolle, johtaa ihmisiä pahasti harhaan. Tällöin puhutaan puhtaasta harhaopista, josta jo Paavali puhuu ja varoittaa. Synti on ja pysyy Kristillisen seurakunnan opetuksessa konkreettisena ja olemassa olevana asiana. Synti on yksinkertaisesti se tila, jossa ihminen elää erossa Jumalasta. Synti on muuri, joka estää yhteytemme Jumalaan ja vain Jeesus voi murtaa tuon muurin.

Muurin murruttua, syntyy Pyhän Hengen kautta yhteys Jumalaan ja hänen valtakuntansa todellisuuteen. Ja jos suostumme elämään sen todellisuutta ja annamme Jeesuksen sovittaa itsemme Jumalan kanssa, meistä tulee Jeesuksen opetuslapsia ja elävän Jumalan ja hänen valtakuntansa edustajia.

Sen sijaan että kiirehtisimme vastaamaan kaikkiin tämän maailman ajan ongelmiin Kristittyinä meidän tulisi julistaa ylösnoussutta Kristusta ja sitä miten Jumalan valtakunnan todellisuus, sen antama lohdutus ja rakkaus nostaa meidät kärsimyksen ja yksinäisyytemme yläpuolelle niin, että näemme selkeämmin ja kirkkaammin minne olemme matkalla. Näin matkan teko on aika ajoin helpompaa ja toivottomuus ei sumenna näköämme.

 


3 kommenttia

Kenen leipää syöt

Toisinaan mietin, voiko ihminen, joka on saanut maistaa Jumalan rakkautta, kääntyä pois Jumalasta. Mieleen tulee muuan illallinen aika monen vuoden takaa.

– Kenestä se oikein puhuu? kysyi Pietari kuopukselta.
– Ei mitään hajua.
– No kysy, sulle hän voi vastata ymmärrettävästi.
Kuopus nojautui pomoa vasten.
– Herra, kuka se on?

Huoneessa tuoksuivat mausteyrtit. Lammas oli vadilla, vadille oli valunut rasvaa. Porukka rupatteli. Ensin kaikki ihmettelivät, kuka kumma tästä jengistä muka olisi kavaltaja. Koska kukaan ei tuntenut sydämessään pistosta, jutunaiheet vaihtuivat kepeämpiin. Vain Pietaria asia tuntui kiinnostavan. Minäkö, joka häntä niin paljon rakastan!

Pomo katseli ympärilleen. Hän näki, että juuri se valittu oli ajatuksissaan. Ei näyttänyt riivatulta. Pikemminkin laskelmoivalta. Kulautti välillä viiniä kupista.

– Minä kastan palasen leipää ja annan sen hänelle, pomo kuiskasi kuopukselle sen verran lujaa, että Pietarikin kuuli.

Niin pomo otti leivän, sen jonka oli juuri äsken siunannut, mursi, kasteli lampaanrasvaan ja ojensi. Juudas havahtui ajatuksistaan ja otti palasen vastaan pomon omista sormista.
– Kiitos.
– Minkä teet, tee se pian.

Juudas otti leipäpalan ja pisti suuhunsa. Yskähti. Kulautti kurkkuunsa juuri äsken siunatun viinin jämät, nousi ja lähti. Mitä ihmettä pomo oli horissut ruumiista ja verestä.

Pomo katsoi, kun Juudas meni ja ovi sulkeutui. Yksitoista jäljelle jäänyttä jatkoivat tarinointiaan. Toisinaan näiden jutut suorastaan ärsyttivät, mutta nyt, tässä hiipivän tuskan keskellä sydämessä tuntui äkkiä erityinen lämpö.

– Sinne meni. Mutta noudattakaa te tätä käskyä: Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen teitä rakastanut. Siitä kaikki tuntevat teidät minun seuraajikseni, että te rakastatte toisianne.

Vaikka pomo pidätettiin vielä samana iltana, hän ehti puhua monia tärkeitä ajatuksia. Se valittu sai maistaa samaa kuin kaverinsakin, mutta teki mitä teki.

Itse mietin, millähän aterioilla olen istunut, mitä suuhuni laittanut. Mietin, voiko sellainen ihminen, joka on saanut maistaa Jumalan rakkautta, kääntyä pois Jumalasta.


7 kommenttia

Kaksi tarinaa vapaudesta

Tänään postilaatikkoon putkahti kasa hengellisiä lehtiä. Lehtiä lukiessa kaksi juttua ponnahti selkeästi silmille. Molemmissa puhuttiin vapaudesta ja molemmat aiheuttivat vahvan reaktion. Voitte itse pohtia kumpi jutuista puhutteli minua ja kummassa oli ymmärretty mitä Jeesuksen tarkoittama vapaus todella merkitsee. Seuraavassa sisältöjä jutuista, jotka tosin eivät tee oikeutta alkuperäisille teksteille. Siksi suosittelenkin juttujen lukemista kokonaisuudessaan kyseisistä lehdistä.

 

Ensimmäisenä luin Kotimaasta Emilia Karhun jutun viikon henkilöstä Maria Ylipäästä, joka nähdään Helsingin Via Crusis-pääsiäisvaelluksen  pääroolissa Jeesuksena. Rooliin valmistautumisen aikana hän on pohtinut Raamatun jakeita. Hengellistä nykytilannetta yhteiskunnassa ajatellessaan mieleen ovat tulleet mm. Jeesusuksen sanat:”He eivät tiedä mitä tekevät”. Hän haluaisikin kysyä monelta kristityltä, missä se näkyy, että vapauteen Kristus meidät vapautti.  Myöhemmin tekstissä hän toteaa, että Suomi on sääntöyhteiskunta ja ulkokohtaiset pakot ovat perseestä. Tärkeintä on olla totta itselleen ja muille, jolloin on helpompi antaa muiden olla vapaasti sitä mitä he ovat. Maria kertoo jutussa myös omasta hengellisestä taustastaan ja siitä, että kysyminen suhteesta Jeesukseen on liian intiimi asia, hänestä se on samaa kuin kysyisi seksielämästä.   Näin siis Jeesukseen rooliin valmistautuva Maria Ylipää.

20120711_122412

Toinen juttu on Eija-Riitta Korholan Aikakirje Askel-lehdestä. Hän kertoi tapaamisestaan Washingtonin rukousaamiaisella. Etiopian pääministeri Tamrat Layne on taustaltaan ateisti ja kommunistien vapaustaistelija, joka nousi 1991 valtaan toveriensa kanssa mutta riitautui ja joutui 18 vuodeksi vankilaan havaittuaan ettei vapaus, veljeys ja tasa-arvo sopinutkaan juntan tavoitteisiin. Vankilassa hän suunnitteli Presidentin murhaa ja yritti myös itsemurhaa. Lopulta hän alkoi etsiä vastausta kysymykseen” miksi?” Hän opiskeli filosofiaa ja  uskontoja. Kerran joutuessaan sairaalaan hänen käteensä sujautettiin traktaatti. Se kertoi Jeesuksesta, joka voisi antaa uuden elämän. Hänessä heräsi kysymys kuka on tämä Jeesus? Kuinka hän voi antaa uuden elämän? Tamrat rukoili  ensimmäisen kerran elämässään vaikka ei sitä vielä silloin tajunnut: ”Jos olet totta, mikset tule ja näytä miten voit antaa uuden elämän”. Seuraavana yönä huone oli täynnä valoa. Sen keskellä oli kirkas ihmisen hahmo. ”Olen Jeesus. Usko minuun ja seuraa minua. Olen ainoa joka voi antaa sinulle elämän jota etsit”. Ateistina Tamratin oli mahdoton uskoa yliluonnolliseen ja hän epäili aamulla näkemäänsä, joten hän pyysi uudelleen. Jeesus ilmestyi hänelle kolmena yönä peräkkäin.

Seitsemän seuraavaa vuotta olivat vankilan karmeista olosuhteista huolimatta hänen elämänsä parhaita. Laynella oli elämässään ilo, toivo ja rauha. vankilan oloista huolimatta hän vapautui vihasta ja katkeruudesta. Vankilasta vapauduttuaan hän meni presidentin luo ja kertoi rakastavansa tätä. Anteeksiantamus vapautti hänet hänen omasta vankilastaan.

Mitä on se vapaus, jonka Kristus meille ihmisille lupaa? Miten otamme sen vastaan? Miten ilotsemme siitä ja ennen kaikkea miten puhumme siitä?