Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Elämästä ja ikävästä

Tunnelmasta toiseen.
Kun aloin tätä tekstiä hahmotella tunteeni ja ajatukseni olivat ns. ”pakkasen puolella”, mutta ihmeellinen on Jumalan Sana ja Henki.!
Mutta joka tapauksessa:
On taas tullut luettua maailman parhaita kristinuskoa ja oppia käsitteleviä kirjoja. Viisaitten ja oppineiden miesten kirjoittamia, mutta se kaikkein parhain on jäänyt vähemmälle, eikä ole ollut hyväksi. Olen tuntenut kutsua Sanan ääreen, mutta maalliset ovat vallanneet alaa minussa ja uuvuttaneet. Sen seurauksena olen potenut lähes pakahduttavaa ikävää.

Vaikka Jumalan Pyhä Henki tuo rakkaudella mieleeni sanoja Raamatusta ja kutsuu, minä en tunne jaksavani. Mietin miksi, mitä vaihetta nyt mahdollisesti elän? Kuka tai mikä huutaa niin lujaa kaikkialta etten saa rauhaa – ellen sitä ota! Eräs mennyt aamuyö tulivat mieleeni psalmin 103 sanat:” Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa, kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa enää häntä tunne..” Niin, tätä ei kukaan pääse pakoon, mikä siis on tärkeintä tässä ja nyt?!

Palata Sanaan ja rukoilla. Aloittaa vaikkapa psalmin 103 alusta:” Kiitä Herraa minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, Hänen Pyhää nimeänsä..jne”
Mikä siis on ongelmani?
Liian paljon ajatuksia ja ikävöimistä, liian vähän yhteyttä Jumalaani. Luen, käyn lukemassa muiden kirjoituksia ja Päivän sanaa Hengen tuulta saadakseni?

Seurakuntalaisen sivulta löysin jotain olennaista. Reijo Telaranta esittelee lukemiaan kirjoja joista kertoo yhdestä jonka nimi on ”Rukous” seuraavasi yhden kohdan poimiakseni:”  Rukous on sekä keskustelua että kohtaamista Jumalan kanssa. Rukous on sekä kunnioitusta että läheisyyttä, sekä taistelua että todellisuutta. Rukous on puhetta Jumalan kanssa, ei pelkästään Hänen suuntaansa”! (korostus minun). Tätä lie opettelevat he, jotka puhuvat kuuntelevasta rukouksesta. Joka ei kai ole sen kummempaa kuin että on hiljaa(kin) Jumalansa edessä että Pyhä Henki saa sanoa sanottavansa.

Edellä mainitusta tulee vaan mieleeni jälleen kohta Saarnaajan kirjasta 3 jossa sanotaan niistä, jotka eivät vielä Jumalasta tiedä, että:”Myös iankaikkisuuden Hän on pannut heidän sydämiinsä”. Eli Jumala tietoisuus on kaikissa ihmisiksi luoduissa olemassa Hän ei ole armossaan määrännyt ketään pelastustyönsä ulkopuolelle. Tähän perustuu lähetyskäskykin.

Kun olen miettinyt omaa tilaani, tätä nyt vaikeata taas ja tuntenut tarpeeksi olevan jo siinä että itse jaksaisin uskossa sen ajan, joka kohdalleni on määrätty ja  ikäänkuin ”suoriutua” jotenkin kunniallisesti edes tästä, niin kuinka voisin toisiakaan auttaa? Ajattelen näin, vaikka kaikki mikä minussa on, on Armoa armon päälle!

Jumala kyllä tahtoo ja auttaa, mutta olenko valmis? Miksi. No, kun tuntuu etteivät nekään  ihmiset joilla on tieto kärsi enää oikeata oppia eivätkä edes kaipaa sitä! Ehkä pitäisi oikealla tavalla mennä itseensäkin kristittynä, hyväksyä yhteinen erilaisuutemme maailman emmekä Jumalankaan edessä riitelisi oppikysymyksistä niin kiivaasti ettemme tulisi keskenämme toimeen ja ja Jumala saisi sen kunnian joka Hänelle kuuluukin.

Lukisimme Sanaa, julistaisimme syntien anteeksisaamista Jeesuksessa Kristuksessa ja rukoilisimme; ottaen suoran kontaktin Jumalaan Kristuksessa, emmekä niin hanakasti olisi ulkoaohjautuvia ja kaikkien tuulten riepoteltavia. Muistaisimme olevamme Pyhän Hengen temppeli 1Kor. 6: 19-20 mukaan ” Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka olette Jumalalta saaneet, ja ettette ole itsenne omat. Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.”

On sanonta että ”paha pappi itsestään saarnaa” Niinpä,  sen tähden rukoilenkin että Pyhä Henki ei minua jättäisi missään olosuhteissa, eikä ketään toistakaan kristittyä, vaan todellakin kirkastaisi kaikille –  ja minulle, Vapahtajaani Jeesusta Kristusta, joka yksin voi sieluni puhdistaa, uudistaa ja pelastaa. Tehdä sellaiseksi että ilo taas palaisi olemukseeni ja ikävä vaihtuisi ymmärryksesi ja laupeudeksi muita ikävöiviä kohtaan.
Herra Armahda!

Psalmi 42! jälleen kerran. kaikesta huolimatta.
Ja virrestä 631/ 5 ” OI Herra, suothan sä minulle sun armos voimaksi matkalle. Anteeksi anna, mua nosta, kanna, vie perille”. Herra siunatkkon ja varjelkoon meitä.

Mainokset


1 kommentti

Lohdutuksen Jumala

Leirikoulu on kokonaisvaltainen ja mukaansa tempaava kokonaisuus. Sitä on valmisteltu vanhempien ja lasten kanssa useita vuosia keräämällä varoja ja etsimällä mieluista retkikohdetta. Siihen liittyy odotuksen tuskaa ja lähdön jännitystä. Itse leirikoulu on hektinen huipentuma, joka on ohi liiankin nopeasti. Ensimmäisenä iltana purkautuu odotuksen jännitys ilakointina, nauruna ja lapset innostuvat kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Mieli on herkillä ja nauru vaihtuu helposti itkuksikin. Uni ei tahdo saavuttaa yliviritynyttä mieltä.

img_20190509_163652Tietyssä mielessä Leirikoulu on kuin kupla tavallisen elämän ulkopuolella. Kaikki huolet on poissa ja jokainen eteen tuleva asia on hienoa ja ihmeellistä. Ohjaajat tekevät parhaansa, että jokainen saa hyvää palautetta ja jokainen huomioidaan. Ja mikä parasta tämä kaikki on todellista ja totta. Voin vain ihmetellä sitä voimaantumista mitä tämä saa aikaan lapsissa. Toimintaa ja touhua joka on vain heitä varten, yhdessä ja henkilökohtaisesti.

Voiko tämän hengellistää? Onko hengellinen elämämme latteaa ja haaleaa. Ja kuitenkin elämässä on olemassa asioita, jotka innostavat ja tuntuvat hyvältä. Jos lapset voivat heittäytyä näin niin miksi emme me kaikki voisi. Voisimme toki koulussa tehdä näitä kaikkia asioita mutta silti jotain puuttuisi. Se mikä täällä on läsnä, on yhteenkuuluvaisuus ja se, että olemme yhdessä ponnistelleet tämän eteen. Ja täällä olemme yhteisö ja meillä on sama henki.

Läpi raamatun Jumala näyttäytyy lohdutuksen Jumalana ja se tekee raamatusta lohdutuksen kirjan. Room.15:9 sanoo:

”Hän on tullut myös, jotta muut kansat saisivat ylistää Jumalaa hänen laupeudestaan, niin kuin on kirjoitettu:

– Siksi ylistän sinua kansojen keskellä, laulan kiitosta sinun nimellesi.” 

Jeesuksen hahmo ja Henki kulkee läpi raamatun punaisena lankana ja Messiaan yksi peite nimistä on Mehanem, lohduttaja. Hän on sielujemme virvoittaja ja lohduttaja, kuten valitusvirsissä Messiasta kuvataan. Mutta kuva Kristuksesta ei tule vain valitusvirsistä.

Olen pohtinut sitä miksi emme huomaa, että hyvät ja riemukkaat hetket elämässä on myös meille tarkoituksella annettua lohdutusta ja voimaa. Olemme hengellisessä elämässämme niin kovin hartaita ja vakavia. Kun Jeesus siteeraa Jesajan kirjaa ja sanoo että hän kauttaan on Jumalan valtakunta tullut lähelle. Hän tuonut pelastuksen köyhille! Sitten kun katsomme sitä mitä Jeesus tekee näiden ihmisten kanssa, näemme kuinka hän aterioi ja juhlii. Taivasta kuvataan raamatussa hääjuhlina ja muutenkin ilo ja riemu yhdistyy kaikkeen siihen mitä Jumala on meitä varten varannut. Miksi siis Jumalan palveluksemme ei juurikaan eroa hautajaisista. Jumalan lohdutus on lohtua ja iloa! Itse haluaisin ylistää ja juhlia kaikkea sitä mitä Jumala on elämässäni tehnyt. Haluaisin nauttia elämästä niinkuin nämä lapset. Nauttia siitä kaikesta mitä Jumala on luonut häpeilemättä ja täysin rinnoin, koska vielä tulee aika jolloin ilo muuttu kivuksi ainoa lohtuni on odottaa että näkisin Vapahtajani kasvot.


2 kommenttia

Kärsimyksen siunaus?

Liekö monelle tuttu Risto Santalan kirja Kärsimyksen siunaus. Aloitin tänään lukemaan sitä uudelleen 25 leirikoululaisten keskellä. Ympärilläni kiehuu ja kuohuu 11-vuotiaita, elämää täynnä olevia muksuja, jotka ovat päässeet elämänsä tähän mennessä jännittävimmälle matkalle, yhdessä, kauas kodin ulottumattomiin leirikouluun. Päivä on matkustettu, meluttu linja-autossa, syöty hyvin ja lopulta päästy perille. Touhuttu ohjaajien johdolla ulkona, ihmetelty metsäistä luontoa, sammakoita ja lunta, joka on jo kotimaisemista sulanut. Täällä lapsista nousee esiin aivan uusia piirteitä ja jotkin piirteet vain vahvistuvat. Luokan sisäiset jännitteet kiristyvät ja löystyvät. Yhdessäolo saa uusia muotoja. Koko elämän kirjo kaikkine väreineen näyttäytyy näissä lapsissa ja minä istun tuon kaiken keskellä.

rhdr

Mietin sitä, että koska elämämme särkyy tai säröt alkavat ilmestyä maalliseen saviruukkumme. Miten varhain joudumme ensimmäisen kerran rikottavaksi ja Savenvalajan käsiteltäviksi. Kun katson näitä lapsia, sydämeni on yhtä aikaa raskas ja täynnä riemua. Näen heissä samalla Jumalan suurta rakkautta ja elämän rikkinäisyyttä, joka on jo läsnä joidenkin elämässä. Osa on siitä vielä onnellisen tietämätön. Hiljaa mielessä rukoilen ja siunaan näitä Jumalan sydänkäpysiä.

Miksi sitten rikkoutuminen on niin tärkeää? Miksi se on siunaus?

Savenvalaja käsissä rikkinäiset ruukut saavat uuden elämän, vanha hajonnut ruukku jauhetaan ja siitä valetaan entistä arvokkaampi astia. Jokaisen jauhamiskerran jälkeen savesta tulee yhä hienojakoisempaa ja arvokkaampaa. Rikkoutuminen on kivuliasta mutta sen tuloksena on jotain kestävempää ja puhtaampaa. Miten oikeassa vanha kansa onkaan sanonnassaan, se mikä ei tapa, se vahvistaa.

Mutta mikä saisi meidät suostumaan Suuren savenvalajan käsiin ja näkemään sen siunaus. Näen ainoana mahdollisuutena puhtaan antautumisen Jumalalle.

Näin astumme ”astian särkymisen lain” alle tai tielle. Se merkitsee sitä, että Jumala ja hänen toimintansa ilmenee elämässämme kuin sirpaleina, jotka voimme paremmin ymmärtää kuin se että yrittäisimme ymmärtää Jumalan ja hänen toimintansa kokonaisuutena. Vajavaisina ihmisinä joudumme tyytymään vajavaiseen kuvaan Jumalasta. ”Astian särkemisen” salaisuus on siinä, että ihminen saattaa tajuta Jumalan kunnian ja suuruuden vain elämän irrallisista sirpaleista käsin.

Siksi Jumala sallii, että ihmisen elämä särkyy ja monta kertaa Jumalalle otollisimmat ihmiset on rusentamalla rusennettu. Takana on totuus siitä, että ihmisen liha on jatkuvassa kapinassa Jumalaa vastaan ja tässä taistelussa sodimme omaa parastamme vastaan.  Jesaja 45: 9 sanoo: ”Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastiain joukossa – maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajallensa: ’Mitä sinä kelpaat tekemään? Sinun työsi on kädettömän työtä!”

Siksi tässä ja nyt huokaan omieni ja näiden lasten puolesta Jumalan puoleen. Samalla pelkään ja pyydän, että heidän rikkinäisyytensä tie olisi armoa ja rakkautta täynnä.


7 kommenttia

Itketkö sinäkin Jumala

Tiedän että eräällä laululla on tällainen nimi, sen etsin kuunnellakseni koska en näistä sanoista päässyt eroon, mutta eivät laulun sanatkaan avanneet mitään erityistä? Joten katselin jälleen ikkunastani ja näin pienen oravan värjöttelevän pihlajapuun oksalla ikäänkuin lämmitellen itseään. Tiedättehän miltä orava näyttää kun se pitää ”käsiään” söpösti rintansa päällä? Vielä näin pienen talitiaisen etsivän nurmikolta jotain suuhunsa pantavaa, vaikka yöllä oli pakkasta. Löysikö se mitään, en tiedä.
– Ja seuraavaksi alkoi sataa valtavia lumirännän hiutaleita, niin suuria etten ole ennen nähnyt. Siis ihan oikeasti.

Niin äkisti kevät muuttui takatalveksi. Mietin onko tässä jokin sanoma? Avasin Raamatun ja sehän herkästi avautuu kohdista joita paljon lukee, tai jotka ovat erityisen merkittäviä itselle. – Daniel 9!
En ymmärä oikeastaan mitään tästä Danielin kirjasta, niin vaikea se on, mutta jotenkin se aina sisintäni kuohuttaa. Osaksi se johtuu eräästä ihmeestä jonka koin melko pian uskoon tultuani, silloin kun en vielä Raamattua kovin hyvin ollut ehtinyt ”uutena ihmisenä” lukea, enkä sitä sisältä tuntenut kuin kaikkein käytetyimmiltä tutuilta osiltaan.

Tässä yhdeksännessä luvussa koskettaa tuo Danielin harras rukous jossa hän kääntää kasvonsa Herran Jumalansa puoleen,”anomisessa, paastossa, säkissä ja tuhkassa”. Ja hän kirjoittaa:” Minä rukoilin Herraa, Jumalaani, tunnustin ja sanoin:” OI Herra, sinä suuri ja peljättävä Jumala, joka pidät liiton ja säilytät laupeuden niille, jotka sinua rakastavat ja noudattavat sinun käskyjäsi. Me olemme syntiä tehneet, olemme väärin tehneet, olleet Jumalattomat ja uppiniskaiset; me olemme pois poikenneet sinun käskyistäsi ja oikeuksistasi”… jne.

Kun tuota rukousta lukee, se on pitkä ja perusteellinen synnin tunnustus ja Jumalan armoon ja anteeksiantamiseen vetoomus. Se on myös ilmoitus tulevasta ja selitys tuleviin. 10 luvussa Danielille ilmestyy enkeli joka on niin valtava että Daniel menetti kaiken voimansa mutta enkeli ravisti maahan kaatuneen Danielin hereille ja sanoi:” Daniel, sinä otollinen mies, ota vaari niistä sanoista, jotka minä sinulle puhun ja nouse seisomaan, sillä minut on nyt lähetetty sinun tykösi” Enkelin puhuessa Daniel nousi ja vahvistui. Enkeli oli tullut sanojensa mukaan opettamaan Danielille, mitä on tapahtuva:” sinun kansallesi päivien lopulla”.

Niin, mitä sitten, miksi tämä?

Ihmeen tähden, saa uskoa tai olla uskomatta, mutta…
Olin vasta päässyt sisälle uuteen elämääni, tullut tuntemaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sisällisesti ja vahvasti, kun olin eräässä rukouskokouksessa. Niitä pidettiin tyhjennetyssä omakotitalossa ja meitä oli siellä aina paljon, koska oli herätyksen aika -70 luvulla.  Ja kuten kirjoitin, minä en ollut ehtinyt vielä paljoakaan oppia kun yht äkkiä minulle tuli valtavan voimakas tarve sanoa seuraavat sanat kuuluvalla äänellä:” Älä pelkää sinä otollinen mies! Vahvistu vahvistu” kahteen kertaan minä tämän toistin ja olin täysin kauhuissani ja ymmälläni..(Dan.10. jae19)

Tämän sanottuani aloin kuulla voimakasta miehen nyyhkytystä!? Silloin en tiennyt kuka se oli mutta kokouksen jälkeen kuulin kuka hän oli ollut ja paljon myöhemmin tämä mies, jonka kanssa en oikein ollut samalla alltopituudellakaan, tuli minulle henkilökohtaisesti kertomaan että sanat olivat hänelle, hänen erittäin vaikeassa elämäntilanteessaan. Eikä tämä mies ollut kuka tahansa.
Jumalan on ihmeellinen, siitä lähtien me paremmin ymmärsimme tämän ”veljen” kanssa toisiamme. Hän oli oikein ”Tosi Mies. ” Kasvatettu sellaiseksi ja nainen vaietkoon seurakunnassa 😉 ja minähän jo silloin rukoilin myös ääneen.

Jumala voi siis toimia juuri niinkuin parhaaksi näkee ja käyttää täysin ketä tahansa joka on vilpitön ja jopa edes ymmärtämätön tällaisista tapauksista/armolahjoista. Ja kuitenkin voi olla, jos myöhemmin alkaa ajatella itsestään: ”mikä se minä olen mitään” ja lakkaa kuuntelemasta mitä Jumala tahtoisi tuoda julki, vaikkapa juuri  jotain rakasta lastaan auttaakseen ja rohkaistakseen niin itsensä vähättelemisellä näin ei pääse tapahtumaan. Tosin Jumala ei ole yhden ihmisen varassa, mutta kuitenkin.

Minua tämä tapahtuma vuosikymmenien takaa on aina siunannut ja vahvistanut uskoani Jumalan Sanaan. Kaikki mikä Raamatussa on, ON! Ymmärsipä sitä tai ei. Ja paljon jääkin ymmärtämättä, mutta ehkei ymmärrys olekaan se tärkein vaan Usko jonka Jumala vaikuttaa!

– Lopuksi, käänsin sivua nipussa uuden testamentin puolelle. Matteus 4. ” Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Ja kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja ja neljäkymmentä yötä, tuli hänen lopulta nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen!” –  Hän Jumalan Poika, oli kaikessa kiusattu niin kuin mekin, ja siksi Hän voi kiusattuja auttaa ja Vapahtaa niin monin eri tavoin kun olemme kuulevin korvin, näkevin silmin ja puhtain sydämin.

Tätä ei koskaan saa unohtaa, Jeesus, rakas Vapahtajamme kesti kaiken puolestamme ja tähän saamme luottaa! Tämä on totta ja meitä odottaa ihana tulevaisuus, vaikka taivas nyt juuri itkeekin takatalven kourissa valkeaa ”rättiä”. Rukoillaan ja valvotaan ettei meidän tarvitsisi itsemme tähden kysyä:” Itketkö sinäkin Jumala”?
-Ja uusi lumi on vanhan surma, sanoi rakas maallinen isäni ja hän puhui aina totta. Lähdetään siunattuina kohti kevättä ja kirkkautta.!

 


5 kommenttia

Paimenen hommia

lehmäPoijankloppina, tai mäläkkinä, niin kuin meillä kotipuolessa oli tapana poikalapsia nimittää, yksi alkukesän tympeimpiä hommia oli hiehojen paimentaminen ja niiden opettaminen laitumelle. Kun toiset kylän pojat kirmasivat kesäloman riemuihin, meillä kirmasivat vain lehmät ja minä narun päässä perässä. Köydestä oli värkätty päitset ja hiehoa talutettiin ympäri hakaa ja totutettiin sähköpaimenella sähköistettyyn aitalankaan. Homma oli hankalaa ja raskasta. Näin jälkikäteen ihmettelen sitä, miten isot eläimet tottelivatkin keskenkasvuista koulupoikaa. Tämän ajan ihmiselle eläinten paimentaminen laitumella taitaa olla jo vierasta. Isovanhempamme muistavat vielä paremmin paimenen työn ja sen haasteet.

Ensi sunnuntain Raamatun tekstit puhuvat paimentamisesta. Jeesus itse puhuu siitä, miten paimen huolehtii laumastaan ja pitää huolta jokaisesta lampaastaan erikseen. Jokainen lammas tuntee oman paimenensa äänen ja seuraa tätä. Kun yksittäinen lammas eksyy laumastaan ja yhteys paimeneen katkeaa, pelko halvaannuttaa eläimen liikuntakyvyttömäksi ja näin se jää alttiiksi pedoille. Siksi paimen lähtee aina etsimään kadonnutta lammasta.

Sunnuntain evankeliumitekstissä meidät viedään Galileaan ja nuotion äärelle. Pietari on palannut kalastajaksi, mutta kohtaa rannalla ylösnousseen Jeesuksen, suuren paimenen, ja tämä kohtaaminen muuttaa lopullisesti Pietarin elämän. Jeesus kysyy Pietarilta kolme kertaa, rakastatko sinä minua. Kaksi kertaa hän käyttää sanaa agape (kreik.), joka merkitsee uhrautuvaa rakkautta. Kolmannella kertaa hän armahtaa Pietaria ja käyttää tavallisempaa filos-sanaa (kreik.), jota ystävykset käyttävät keskenään.  Kolme kertaa Pietari myöntyy. Samalla kumoutuu kiirastorstain häpeä, kun Pietari kielsi kolmasti Jeesuksen. Pietari leimautuu Jeesukseen ja se sitoo hänen kohtalonsa, hänestä tulee alkuseurakunnan lauman ensimmäinen paimen.

Raamatun lehdiltä saamme lukea, että alkuseurakunnan paimentaminen oli haasteellinen työ, ja tuskinpa me nykyihmiset olemme sen parempia. Ihmisen mieli on ihmeen paljon samanlainen kuin niiden hiehojen, joita veljen kanssa koulutimme haassa. Kerta toisensa jälkeen hiehot työnsivät märän turpansa sähköistettyyn paimenlankaan ja saivat sätkyn ja sitten teutaroitiin ympäri hakaa. Parin, kolmen harjoittelupäivän jälkeen rajat alkoivat olla hallussa ja ruoho alkoi kiinnostaa enemmän kuin aita. Pian eläimet löysivät paikkansa myös lehmien seassa.

Haluammeko me seurata Hyvää Paimenta ja antaa hänen huolehtia meistä? Haluammeko, että meillä on joku, joka tuntee tarpeemme ja hoitaa haavamme, kun elämä kolhii ja teemme asioita, jotka satuttavat meitä ja toisia? Muinaiset suomalaiset rakensivat navettaansa kurin, kapean aitauksen kivistä, joka johti navettaan. Siitä mahtui vain yksi eläin kerrallaan kohti pimeää navetan oviaukkoa. Näin eläimet kulkivat turvallisesti yksi kerrallaan omaan parteensa loukkaamatta toisiaan. Hyvän Paimenen huolenpito on lempeää ja huolehtivaa kuria, joka suojelee ja rakentaa elämää. Se ei karkota, vaan laittaa kaipaamaan Paimenen huolenpitoa ja rakkautta. Ilman sitä joudumme erillemme laumastamme, yksin ja peloissamme.


2 kommenttia

Ei se ole ruutu …

Vaan portti kaikkeen siihen mitä kaipaat!

Otsikko ja alkulause ovat lainatut eräästä liikuttavasta uutisesta jossa kerrottiin pojasta, jolla syntymänsä jalkeen havaittiin geenivirhe, joka johtaisi varhaiseen kuolemaan. Ja niin myös kävi. Muutaman vuoden hän pystyi liikkumaan omin voimin mutta elämä loppui vaikeavammaisena äkillisesti 25 vuotiaana sairaalan sänkyyn.

Hänen vanhempansa antoivat jo nuorena pojan käyttöön koneensa jolla poika saisi yhteyden ulkomaailmaan ajankulumisen auttamiseksi. Muuten vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita pojan pelaamisesta, paitsi että tämä teki sitä pääasiassa iltamyöhään ja öisin. Poika suunnitteli itselleen fantasiamaailman ja muovasi hahmonsa  väkeväksi sankariksi. Kun hän kuoli eivät vanhemmat tienneet hänen salasanaansa, mutta poika oli kirjoittanut myös blogia nimeltään ”Ajatuksia elämästä”. (suomeksi käännettynä) ja sitä kautta isä saattoi ilmoittaa poikansa kuolleen. Ilmoituksen otsikko oli ”Matka on päättynyt”.

Miksi kerron tämän? Kahdestakin syystä. Ensimmäisenä täytenä yllätyksenä vanhemmille tullut tieto, kuinka valtava olikaan se ihmisjoukko jotka tunsivat heidän poikansa ja joiden kanssa tämä oli ollut ympäri maailman tekemisissä. Valtavat määrät yhteydenottoja ja monet tulivat eri maista  pojan muistotilaisuuteen ja isä kirjoitti:” Ystävät olivat kuin pieni kansa, joka oli elänyt toisessa ulottuvuudessa, eikä meillä ollut siitä mitään tietoa.”!? Oli laskettu että poika oli kirjoittanut 10 vuoden aikana 15-20 000 tuntia!

”Ei se ole ruutu vaan portti kaikkeen siihen mitä kaipaat”!

Jumala, Kaikkivaltias, joka kaiken on suunnitellut on jokaiselle meistä antanut joitain ns. luonnollisia lahjoja joita saamme käyttää  niin kuin osaamme omaksi iloksemme mutta ehkä myös toisten. Mutta Hän voi ottaa nuo lahjat myös omaan käyttöönsä! Kun ihminen saa uskon armolahjan, Jumala voi ottaa myös ne luonnon lahjat jotka hän on kuhunkin ihmiseen armossaan laittanut, käyttöönsä ja silloin ne voivat palvella lähimmäisiä myös armolahjoina.

Minua liikutti niin tuon pojan salattu elämä, joka kuitenkin vanhempien tietämättä, levisi kaikkialle maailmaan. Surullista siinä on vain se ettei tuo lahja palvellut Jumalaa vaan fantasiaa. Minullakin oli ja varhaislapsuudessa maailma johon pakenin. Satu – ja mielikuvitus maailma. Kirjoitin ja kuvitin satukirjoja siitä asti kuin opin kynällä kirjoittamaan ja piirtämään. Olen myös aina ollut himolukija.

Kiitän näistä lahjoista Jumalaa! Ne ovat saaneet oikean suunnan Jumalan suuresta armosta! Kirjoittaminen, kuvien tekeminen ja lukeminen ovat olleet minulle se portti kaikkeen siihen mitä olen kaivannut, kuinka syvästi kiitollinen olenkaan!  –

Toinen syy nyt kirjoittaa on että pääsin rakkaalle metsätontillemme. Kevät oli sulattanut kaiken lumen ja talven jäljet metsästämme ja luonto siis varhainen ja täysi kauneudessaan! Kuinka nautinkaan.

Olin miettinyt useamman kerran matkan aikana ja perille päästyämmekin että tekisi mieli rukoilla. Samaa oli miettinyt tytär, joka kiitollisena on nyt vihdoinkin päässyt muuttamaan takaisin remontoituun kotiinsa. Emme voineet viipyä kauaa enkä siis sanonut ajatustani hänelle, mutta kuinka ollakaan tytär sanoiksi puki:” Äiti pitäisiköhän meidän rukoilla”!? Itkuhan siinä taas pääsi ja niin oli ihana taas meidän metsäkirkkomme ettei kiitoksesta loppua tullut, ei myöskään siunauksista joilla muistimme ystäviämme laajasti. Pyhällä Hengellä oli paljon asiaa. Suloista asiaa. Siunaavaa.

Kun olimme tulossa kotiin mielessäni soi seuraava virsi ja kuinka hedelmällisiltä sen tutut sanat tuntuivatkaan, ne olivat kuin mettä ja hunajaa.
Voi kuinka rakastankaan Jumalaa!

” Herraa hyvää kiittäkää, iloiten ylistäkää, luodut kaikki laulakaa Luojan suurta kunniaa! Pyhät, suuret, korkeat työnsä on ja oikeat, suuri Herrautensa, maassa on ja taivaassa. Kiitos Jumalallemme soikoon sydämestämme, virsin, lauluin, psalttarein, harpuin, huiluin, kantelein. Kaikki joissa Henki on, kiittämään jo tulkohon, Herraa Hyvää riemulla, Halleluja Halulla!!!”


2 kommenttia

Aamu Emmauksen huudeilla

Tänään kirkoissa kuljetaan Emmauksen tietä. On aika osuvaa se, että Emmauksen tien kulkijat eivät tunnistaneet Jeesusta, joka liittyi heidän seuraansa ja alkoi tiedustella miesten puheenaiheita.  Jeesusta ei häiritse yhtään se, etteivät miehet tunnista häntä. Sen sijaan että hän olisi ryhtynyt haastamaan miehiä kyselemällä etteivätkö he tunnista häntä, hän ryhtyy keskustelemaan miesten kanssa viimeisten päivien tapahtumista ja lopulta hän pitää miehille raamattutunnin kirjoitusten kuvaamasta messiaasta.  Vasta kun miehet ovat pyytäneet häntä ruokailemaan ja Jeesus murtaa leipää,he tunnistavat Raamattutunnin pitäjän, joka samalla häviää näkyvistä.

Meidän laitamme on aivan samanlainen kuin noiden kahden miehin. Me emme tunnista omaa Jeesustamme ilman Raamattua. Jos Jeesus olisi vain moikannut miehiä, olisi aika haalistanut tuon muiston ja lopulta epäusko olisi häivyttänyt kohtaamisen omaan mahdottomuuteensa. Mutta Sanaan sidottuna kohtaaminen ei enää perustunut pelkään tuntemukseen ja mielentilaan. Sillä oli myös kiinnityskohta raamattuun ja traditioon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAMutta missä kulkee oman aikamme Emmauksen tie? Millainen on oma arkemme ja uskallammeko ajatella, että Jeesus haluaisi kulkea kanssamme ja todistaa että hän elää.

Emmauksen tietä kulkeminen sisältää  ajatuksen, että Jeesus on todellakin noussut kuolleista, hän söi ja joi, hänellä oli todellinen ruumis, eikä hän ollut henkiolento tai haamu. Ylösnousemususko on koko Kristillisen uskon perusta. Ilman sitä ei armollakaan ole perustusta. Ilman sitä Kristuksen uhri olisi täysin merkityksetön.

Kertomus Emmauksen tien kulkijoista herättää minussa toivon siitä, että minäkin saan kohdata Jeesuksen. Ensin Raamatussa ja sitten jokaisena aamuna, kun lähden liikkeelle. Jeesus ei aikoinaan väkisin tunkenut  aterioimaan kulkijoiden luo eikä hän tee sitä tänäänkään. Hän odottaa, että kutsumme hänet seuraamme.