Blogitaivas

Uusi Tie-lehdestä tavailin kirkon tilaa käsittelevää juttua. Neljältä taholta kyseltiin sitä mihin tämä ihmisten kirkko on joutumassa. Käytän sanaa ihmisten kirkko, koska se ehkä enemmän kuvaa nykyisen luterilaisen kirkon tilaa. Ihminen on kuitenkin se joka hallinnoi ja tekee sekä itseään ja kirkkoaan koskevat päätökset. Ihminen on se joka haluaa tulkita ja selittää Jumalan sanaa ja sitä vasten ohjata kirkkolaitoksen toimintaa ja päätöksiä. Tosin päätöksillä ei liene isoa merkitystä silloin kun päätöksiä ei noudatetta ja ihmisen oma korvasyyhy määrää suunnan. Mutta ei mitään uutta taivaan alla. Jo Apostoli Paavali aikanaan joutui kirjoittelemaan paimenkirjeitä seurakunnaille kun ne vikuroivat omien korvasyyhyjensä takia. Ja jokainen voi sitten ihan itse sitä mikä menee pieleen ja mikä ei. Totuus on kuitenkin se että kirkkoon ei tulevaisuudessakaan ole tulossa väen ryntäystä, ei kaupungeissa eikä periferioissa.

Eilen osallistuin NW-verkoston etätapaamiseen, jossa opetuksesta vastasi englantilainen kirkkoherra Langham. Hänen lähtökohtansa opetukseen nousi siitä vaikeasta tilanteesta, joka kirkoissamme tällä hetkellä on, kun emme saa kokoontua isolla joukolla. Hän vertasi tilannetta alkukirkon tilaan. Jos tutkimme apostolien tekoja huomaamme, että 8-lukuun mennessä opetuslapset eivät olleet käytännössä tehneet mitää Jerusalemin ulkopuolella evankeliumin hyväksi. Kun sitten Saul aloittaa seurakunnan ankaran vainoamisen, hajoaa seurakunnan jäsenet opetuslapsia lukuun ottamatta ympäri Juudeaa niin samalla myös evankeliumi lähtee leviämään. He julistavat uusille ihmisille ja alueille ilosanomaa Jeesuksesta ja samalla parantavat sairaita. Pyhä Henki toimii nyt Jerusalemin ulkopuolella. Kirkko, Eklesia siirtyi pakanoiden keskuuteen. Huomattavaa on että Jeesus ei käytä kirkosta sanaa, joka viittaisi synagogaan tai temppeliin vaan enemmän toriin ja kauppapaikkaan. Paikkaan, jossa ihmiset tulevat yhteen. Kirkko on siis yhteen tulemisen paikka. Nyt koronan aikana yhteentulemiset ovat pienimuotoisempia ja somessa. Ihan samalla tavalla meidät on nyt ajettu hajalle kuin siemenet jotka joutuvat tuuleen. Nyt on aika evankeliumille. Koota pieniä ryhmiä ja kutsua uusia ihmisiä mukaan somessa. On aika toimia evankeliumin työssä.

Ehkä siinä onkin kirkkojemme kipupiste. Siemenet ovat jääneet säkkeihin kirkkojen takahuoneisiin. Kyse ei ole pelkästään kokoontumisesta. On kyse ylösnousseen Kristuksen julistamisesta uusille ihmisille. Periferiat on siellä missä ei vielä ole uskoa. Ei siellä missä on Messuja ja yhteisöjä.

Jälleen kaksi aihetta jotka ovat pyörineet mielessäni jo useamman päivän ajan, ja jotka yritän ujuttaa samaan tekstiin. Isä Meidän on rukous josta olisi paljonkin sanottavaa ja onkin. Piispa Eero Huovinen on kirjoittanut Isä Meidän rukouksesta 238 sivuisen ”oppaan”. Ja tuo jatko otsikossa kuuluu yhtä hyvin tähän aikaan kuin mihin tahansa – jopa aikojen alkuunkin.

Siihen aikaan kun minun ja veljieni isä, ikäjärjestyksemme mukaan meille opetti tätä Isä meidän rukousta se oli yhdeltä kohtaa erilainen kuin nyt. Silloin muodossa:” Ja anna meille meidän velkamme anteeksi!” Minä olen kaivannut tuota kohtaa! Minusta se on jotenkin armollisempi ja ”lempeämpi” kuin muodossa anna syntimme anteeksi? Tuo synti sana painaa ja ahdistaa.

Tartuin siis innolla piispan kirjaan ja ajattelin saavani jonkinlaisen selvityksen asiaan, ja sainkin, mutta synti sanana pysyy. Ja tullee minua aina ahdistamaan? Mutta hän käy läpi kohta kohdalta tätä rukousta ja juuri tämän Synti sanan alla hän kirjoittaa sellaisen rukouksen josta ekumeenisesti on päätetty kuinka rukoillaan yhdessä silloin kun ollaan tekemisissä muiden kristillisten kirkkojen kanssa, kuten katolilaisten ja ortodoksien. Silloin siis käytetään Luukkaan mukaista tapaa:” Ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.”

Minulla on usein ollut kiusaus kappelillamme lausua tämän vanhan mallin mukaan silloin kun yhdessä ääneen rukoilemme, ehkä sen teenkin vielä joskus. Mitä ”Isä Meidän” kirjaan muuten tulee, yli puolen välin luettuani olin innoissani ja ajattelin että jokaisen pitäisi kirja lukea, mutta kun siirryttiin kohti loppua ”siunaus” ikään kuin katosi? Tuli jotenkin raskaaksi se loppu tekstiosuus lukea.

Kuinka sitten tuo toinen aihe? Jossain laulussahan lauletaan näin ”Ihmisen ikävä toisen luo”. Mikä siis olisi muuttunut luomiskertomuksen alkuajoista.? Totesihan Jumala itse, ihmisen luotuaan, ettei ihmisen (miehen Aadamin) ollut hyvä olla yksin. Jos ei ennen niin ainakin nyt, ihmisen ole hyvä olla yksin tämän kauhean taudin runnoessa koko maailmaa ja laittaessa ihmiset karanteeniin ties kuinka pitkäksi aikaa? Pakosti huomaa kuinka masentavasti se vaikuttaa.

Ihmisen ikävä, ei ole pelkästään toisen ihmisen luo ja läheisyyteen, vaan myös ehkä entistä enemmän Jumalan luo.? Onhan niin, että eniten tästä korona ongelmasta lie kärsivät ikäihmiset joiden elämä on muutenkin rajoitettua. Kuten, ja myös monet toisten ihmisten avusta riippuvaiset,  ja yksin asuvat. Me joiden ystäväpiiri ja sukulaiset vain harvenemistaan harvenevat jo kuolemankin kautta. Kyllä monenlaista tunnetta, ajatusta, ja muistoa saa käydä läpi, eivätkä ne aina ole ollenkaan ilon tai kiitoksen puolelta.

Jumala on luonut meidät sellaisiksi, sekä omaan henkilökohtaiseen yhteyteensä että toinen toistemme. Ihmettelen kuinka tätä aikaa josta valo on sammunut, kukaan enää kauaa jaksaa. Kun en minäkään jolla on tieto ja tuntemus Valosta joka ei koskaan sammu! Ja jolla on kokemusta olla yksin. Olen luullut kaikkeen jo tottuneeni, mutta ei, koville ottaa.

Laukkuuni, joka minulla aina kappelillamme mukana on, oli jäänyt pohjalle erään pienen laulun sanat jotka nyt itkettää, mutta yritän saada ne kirjoitettua meille kaikille joilla nyt on kovin yksinäistä ja ikävää. Rukoillaan että Herra armahtaisi meitä, vaikka edessä vielä mitäkin olisi! Ja niin kuin ehken onkin. Jumala sanassaan kuitenkin sanoo:” Älkää peljätkö”! Ja Jeesus lupaa olla meidän kanssamme maailman loppuun saakka.

Sinulle joka tätä jaksat lukea toivotan jaksamista kirjoittamani laulun sanoin. Emme kuitenkaan ole yksin kuin fyysisesti. Ystävät ovat kanssamme joskin ehkä jo odottamassa ylösnousemuksensa päivää tai sitten kukin omissa oloissaan suojellakseen muita ja itseään tältä pahalta taudilta. Mitään ei kuitenkaan tapahdu Jumaln sallimatta, Hän on turvamme – aina elämämme loppuun saakka. Sittenkin!

”Turhaan ette tänne tulleet, suotta ette saapuneet, turhaan eivät tietä tallaa etsijänkään askeleet. Turhaan ette tänne tulleet, yksin ette harhailleet. Monet ovat ennen meitä samaa tietä kulkeneet.

Turhaan ette tänne tulleet, turhaan ette taistelleet. Matkamme on vielä kesken Isä hoitaa uupuneet!! Turhaan ette tänne tulleet, turhaan ette työtä tee. Jeesus kulkee keskellämme, lohduttaa ja rohkaisee!” Kiitos Herralle!

Tuntuu siltä kuin tähän maailmaan ei sopisi kuin yksi ainoa asia. Se kuka tulee valituksi Amerikan presidentiksi? Avasipa minkä tahansa laitteen, radion, tv:n, uutissivut yleltä tms. samaa asiaa toistetaan joka paikassa jopa radio Deissä? Turhauttavaa.

Ajattelen viikonpäiviä, ts. olen ajatellut. Tänään on keskiviikko, ns. vapaapäiväni. Ma,ti, to ja pe työpäiviä. Keskiviikko ja lauantai omia ja sunnuntait Herran! Aamulla paistoi ihanasti aurinko ja kun ilahduin siitä, niin hetken päästä menikin taivas pimeäksi. –  Mitähän nyt tekisin kun en pääsekään ulos?

On marraskuun alku. Normaalisti se tietää pimeneviä päiviä ja epätasaista säätä. Pimeän ajan lisääntyessä luonnossa tiedot ns. koronasta eivät paranna tilannetta jos mieli on muutenkin maassa?! Kuinka siis käyttäisin tämän keskiviikkopäivän vapaani? Lukemallako? Vai lepäämällä? Päätin mennä oikaisemaan selkääni ja kipeitä jäseniäni mutta turhautumisen tunne sen kuin lisääntyi!

Siinä maatessani mietin ihmisiä, entisiä ja nykyisiä, jo poistuneita ja vielä jäljellä olevia. Jostain syystä mieleeni tulivat sanat ”Jos Herra ei huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo”! Luin ne parista eri käännöksestä!

Nyt on monenlaisia käännöksiä Jumalan Sanasta saatavilla ja viimeisimmästä kuulin tänä aamuna. Sitä mainostettiin nyt kaikkein parhaimpana ja ”ymmärrettävimpänä” suomenkielen kannalta. Tosin se taisi olla uusi testamentti vain, ei koko Raamattu. Ja minulla on jo useampikin käännnös mutta vanhassa vara parempi ja sitäkin käyn vielä kaikkein vanhimmasta tarkistamassa. Sellaisesta jonka kirjaimetkin ovat jo harvojen luettavissa.

Sen verran kuin tuosta uusimmasta kuulin niin se kuulosti aika mielenkiintoiselta vaikka se onkin, tietääkseni, tehty nuorisoa varten?! Kun tuon Ps. 127 alkujakeet tulivat mieleeni niin tunsin taas vajaamittaisuutta sen sanoman suhteen, varsinkin kun luin sen loppuun enkä ymmärtänyt kuinka ne sopivat samaan psalmiin?

Olen jotenkin tottunut siihen että ”saan aiheet” ja ne ovat silloin ”helpot” kirjoittaa, vaikka olenkin vain Sanan suhteen maallikko. Nyt en noita sanoja osaa kummemmin selittää kuin ottamalla ne omalla kohdallani juuri noin eli ”Jos Herra ei huonetta rakenna…” Kaikki elämässäni ja kaikkien muittenkin luotujen, on Jumalan sanan ja Hänen armonsa varassa, olkoon maailman tilanne tai omani millainen tahansa.

Paljon on ihmisillä kärsimystä, paljon pahempaakin kuin minulla. Kun heitä ajattelen minun on käännyttävä Jumalan puoleen todeten etten voi auttaa, enkä tehdä mitään muuta kuin rukoilla. Ja kuinkahan monta kertaa olen ollut lohduttavinani jotain lähimmäistäni vaikken ehken juuri samaa olekaan itse kokenut.!?

Olen joskus täälläkin alkuaikoinani tainnut kirjoittaa että parhain lohduttaja on sellainen, jolla on tai on ollut, samankaltainen elämäntilanne kohdallaan kuin lohdutettavalla!? Sillä monenlaista tuskaa, ahdistusta, murhetta, taistelua ja epätoivoa ihmiset kokevat. Joskus ajattelen luottaako Taivaan ja maan Herra, siihen että ihminen häneen turvaten voi jaksaa ja kestää melkein mitä vaan? En tiedä, mutta helppo ei ihmisen osa ole.

Kiusaaja on todellakin nimensä veroinen. Onneksemme meidän Vapahtajammekin on ollut samoin kiusattu kuin mekin, ja paljon pahemminkin ja Voittanut!!! Kunpa tämän jaksaisi pitää mielessään ja antaa itselleen levon ja rauhan kaikenlaisissa pahan kiusauksissa ollessaan. Itse äitinä olen aina eniten ”kiinni” lapsessani ja vaikka aikuinen onkin hän menee aina edelle kaiken. Sanotaanhan niinkin että pienet lapset polkevat äidin syliä, isot sydäntä. Vaikka minun ei ole tarvinnut murehtia lapsestani muutoin kuin hänen sairauksiensa ja ”ylisuorittamisensa” tähden joita on ollut ja on!

Itse asiassa nyt taisi löytyä jonkinlainen punainen lanka tällekin psalmille. Ja mitä useamman psalmin lukee sitä enemmän aukeaa ja Sana tekee tehtävänsä! Niin kuin SANA vain voi… Ps. 124,8: ” Meidän apumme on Herran nimessä, Hänen Joka On Tehnyt Taivaan ja Maan”!! Sittenkin, ja aina! Saamme olla siunattuja Herramme Jeesuksen nimessä – ja veressä! Mekin yksinäiset, ikääntyvät ja monenlaisten huolien ja vaikeuksien uuvuttamat! Amen.

Matkan varrelta

Kokoan tähän blogiin pirstaleita matkan varrelta. Pirstaleita siksi, että ainakin oma elämäni on enemmän tai vähemmän palasina enkä ole vielä tähän mennessä tavannut ihmistä, joka olisi henkseleitä paukutellen tullut esittelemään täydellisesti elettyä elämäänsä. Vaikka tämä maallinen taival onkin jonkinlaista pätkätyötä ja etenemistä rastilta rastille, se ei tarkoita, etteikö elämä  voisi olla täyteläistä ja hyvää eli sellaista mitä Jeesus meille lupaa. Jeesus ei turhaan sano, että hänen ikeensä on kevyt kantaa.  Jos kannamme elämämme taakkoja niinkuin Jeesus sen tekee, huomaamme, että taakoista on hävinnyt sellainen paino, joka sortaa kantajansa maahan. Oletko koskaan kokeillut nostaa ylivoimaisen suuren tuntuista esinettä vedessä? Vesi kannattelee ja sen noste auttaa. Pyhä Henki ja seurakunta on se noste, joka keventää isonkin taakan niin, että siitä selviää. Elämä itsessään kuitenkin on meille liikaa ja lopullisesti saamme luopua ikeestä vasta Taivaassa. Huomaa, että en puhu tässä syntitaakoista, jotka saamme jättää kokonaan Jeesukselle!

Mietin tässä kuinka monta kertaa olen ollut rastilla, jossa elämä on kasannut kaiken mahdollisen painolastin päälleni ja siitä huolimatta matka on jatkunut.  Eräs mahdottomimmista tilanteista tapahtui yläasteella jolloin taistelin monen asian kanssa. En tajunnut kemian ja fysiikan laskuista yhtään mitään enkä oikeastaan mistään muustakaan mitä tunneilla tapahtui. Olin missannut jo kaksi koetta ala-arvoisesti ja nyt olin ollut poissa viimeisestä kokeesta. Päälläni oli uhka, että se olisi selvitettävä kohtuullisesti, että en saisi ehtoja. Tilanne tuntui toivottamalta. Taakka oli liian suuri.

Kun sitten koepäivä tuli, minut vietiin opettajien taukotilaan, joka oli kemian luokan vieressä. Huoneessa oli vain pöytä ja tuoli. Katsoessani paperia tajusin, että en ymmärtänyt siitä juuri mitään. Tuijottaessani paperia epätoivoisena, alkoi ilmanvaihtokanavasta kaikua kemianopettajan ääni. Opettaja palautti muulle luokalle samaa koetta, käyden huolellisesti läpi jokaisen kysymyksen. En voinut olla kuulematta vastauksia. Jossain vaiheessa lopetin vastaamisen ja tukin korvani, koska kukaan ei uskoisi että osaisin yhtä-äkkiä kaiken.

Näin jälkikäteen ajatellen asiasta voisi nostaa vaikka millaisia moraalisia ja eettisiä ongelmia, mutta vähän yli toisella kymmenellä oleva poika ei siihen kykene vaan ottaa lahjana sen mikä annetaan. Sain kokeesta muistaakseni kahdeksikon pintaan ja tokariin viitosen.  Jos nyt mietin mitä tapahtui, niin näen Jumalan ison sormen, joka venytti edessä olevaa piikkilankaa aidassa alaspäin niin paljon että jopa minä pääsin siitä yli. Itsetuntoni ei siitä kohonnut, mutta nyt kun asiaa tarkastelee niin ymmärrän sen mitä Jumala tahtoo sanoa. Hän lupaa kannatella minua ja keventää taakkojani.

Koko kouluaikani, aivan opiskeluaikoja myöden, oli täynnä tällaisia pieniä Jumalan sormen kosketuksia ja ehkä siksi hän teki minusta opettajan. Hän ei päästänyt minua irti vaikeista asioista, vaan hän helpotti tietäni ja antoi lisää aikaa oppia. Tähän sisältyy ajatus, että kunnia siitä, mitä minusta tuli kuuluu vain ja ainoastaan Jumalalle. Minun hommani oli ilmeisesti vain olla paikalla.

Muutama vuosi sitten elämä sai uuden, alakuloisen sävyn kun kuolema ja suru teki pesän viitanliepeeseen. Lähestyvä pyhäinpäivä nostaa taas ikävän pintaan. Uupumus ja masennus hiipi varkain elämään varastaen monta hyvää asiaa elämästä. Kuitenkin tässäkin asiassa Jeesus tuli konkreettisella tavalla apuun antaen lähelle ihmisiä, joiden kautta hän lohdutti ja antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Sain itkeä ja rukoilla toisten kanssa. Jakaa taakkaa, jotta voisin olla tukena toisille. Yhteys Jeesuksen toisten ihmisten kautta osoitti voimansa. En ole koskaan yksin!

Kolmas pirstale liittyy epävarmuuteen ja epäuskoon, siihen jatkuvaan kamppailuun jota ihminen käy sisällään. Jossain vaiheessa kun ihminen huutaa Jumalan puoleen ja on samalla uskollinen kaikelle mitä Jumalan sana, Raamattu sanoo, niin Jumala näyttää voimansa. Se vaatii sen, että ei itse kuvittele pystyvänsä mihinkään, vaan ymmärtää sen, että kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan Jumalan Pyhän Hengen voimasta.

Sain kokea, että kun minä ojennan käteni rukouksessa toisen päälle, niin itse asiassa se käsi ei kuulukkaan enää minulle, vaan Jeesukselle. Sitä kokemusta ei voi jakaa tai selittää mutta sen seuraukset voi. Kun toinen ihminen parantuu ja saa uuden elämän, kirkastuu Jeesuksen  meille lahjoittama Usko, Armo ja Elämä aivan uudella tavalla.

Sitä en tiedä mitä tämä taival tuo tulevaisuudessa eteeni mutta sen tiedän että yksin en jaksa tuota tietä käydä koska elämä tulee jyrämään kaiken sen minkä teen yksin.

Katselin junan ikkunasta, kun palomies käveli kohti veturia rautalapio olallaan. Paikalla oli myös muutama muu palomies ja pari poliisia. Arvatenkin junan kuljettaja ja konduktööri olivat myös ulkona.

– Tapahtui henkilövahinko, oli konduktööri kuuluttanut hetkeä aikaisemmin.

Seisoimme muutaman kymmenen metrin päässä asemasta. Yleensä kun juna tekee äkkijarrutuksen, sitä vain toivoo, että kyseessä on hirvi tai vielä mieluummin turvalaitevika. Tällä kerralla ei tullut edes äkkijarrutusta. Vauhti ei ollut ollut kova.

Pysähdyttiin vain.

Ulkona näkyi laiturilta alas laskeutuvien tunnelien katot. Ne peittivät näkyvyyden veturinkuljettajalta. Viistojen kattojen katveessa varmastikin oli joku piileskellyt. Eipä se ollut ollut henkilövahinko. Henkilö varmastikin kyllä mutta vahinko tuskin.

Junanvaunu on kupla, josta voi kurkistella ulos. Ikkunasta näkyy, kuinka tuolla ihmiset kulkevat varhaisillan kiireissään. Tuossa lähempänä vilkkuu paloauto. Vaunussa puolestaan matkustajat näpyttelevät tietokoneitaan ja tuijottavat kännyköitään. Joku soitti tulevansa myöhässä. Ei käyttänyt sanaa henkilövahinko. Päällisin puolin ihmiset vaunuissa näyttivät olevan jossain aivan muussa todellisuudessa kuin ulkona.

Vaikka mistäpä minä tiedän, mitä ihmiset sisimmässään tunsivat puuhaillessaan älylaitteidensa kanssa.

Palomies käveli hitain askelin kohti veturia rautalapio olallaan. Myös muut palomiehet ja poliisit liikkuivat korostetun rauhallisesti.

Mistäpä minä tiedän, mitä palomies aikoi lapiollaan tehdä.

Vajaan tunnin päästä konduktööri pahoitteli informaatiokatkosta. Junasta oli pitänyt katkaista sähköt, joten hän ei ollut voinut kuuluttaa tilanteesta.

– Lippuja ei tarkisteta ennen Karjaata, josta kyytiin tulee toinen konduktööri. Pyydän myös, että ette tule kyselemään turhia asioita. Seuraavalla asemalla vaihdamme kuljettajaa.

Minäkin jatkoin tietokoneen ja ehkäpä turhien asioiden parissa, vaikka mielessä väikkyi palomies rautalapioineen.

Seuraavana aamupäivänä ei työnteosta ollut tulla yhtään mitään.

Suomen seurakunnat ovat ottaneet omakseen Majatalo-illat. Majatalo-illoissa hyvä musiikki, opetus ja rukous lyövät kättä leppoisan tunnelman saattelemana. Majatalo-illat ovat seurakuntalaisten mahdollisuus osallistua seurakunnan rakentamiseen ja myös etsiä omaa kutsumustaan kristittynä.

Majatalo-iltojen isänä pidetään Pekka Simojokea mikä on varmasti ihan oikein. Pekan vetämä Et Cetera-kuoro höystettynä Ilkka Puhakalla ja Jukka Jämsenillä kiertävät Suomen seurakuntia pitämässä Majatalo-iltoja omalla konseptillaan. Sen innostamana kymmenet seurakunnat ovat aloittaneet omien iltojen pitämisen. Usein iltoja vetävät ns. vapaaehtoiset, vaikka itse vierastan tuota nimitystä, koska se viittaa niin voimakkaasti harrastustoimintaan. Kuitenkaan seurakunta ja Jeesuksen seuraaminen ei ole harrastus. Kyse on elämänarvoista ja elämäntavasta. Kyse on siitä, että valitsemme kulkemisen Jumalan kasvojen edessä ja Hänen tahtoaan etsien.

Selkein käsky Jeesukselta on lähetyskäsky ja ainakin itse näen sen niin, että se koskee jokaista Kristittyä. Tuon käskyn noudattamiseen on paljon erilaisia mahdollisuuksia, mutta kuinka moni on itseltään kysynyt sitä, että mikä on minun roolini Jumalan valtakunnan työssä. Kuinka moni etsii elämäänsä Jumalan tahdon toteutumista. Saatan kuulostaa tässä kohtaa vaativalta, mutta oma kokemukseni on, että Jumalalla on vain ihmisen kokoisia tehtäviä meille. Sellaisia, jotka hän räätälöi jokaiselle sopiviksi. Mahdottomat tehtävät ovat joko toisten tai meidän itsemme asettamia.

Oma Majatalo-iltamme täytti viime vuonna 10 vuotta ja lähdimme matkaan ensimmäisten joukossa Pekan innostamina. Tarkoituksena oli luoda Pyhäjärven näköistä toimintaa. Useamman vuoden toiminta haki muotoaan ennen kuin löytyi sopiva konsepti. Mutta niin kuin kaikessa maallikkotominnassa, väsymys iskee jossain vaiheessa, jos vastuu kaatuu yksien niskaan. Siksi viime vuosi oli välivuosi. Siihen saumaan iski myös korona sulku.

Tänä iltana Pyhäjärven Majatalo palaa juurilleen kun Pekka Simojoki ja Sami Asp saapuu vieraaksi Pyhäjärven kirkkoon. Itse astun taas Majatalo-isännän melko väljiin saappaisiin hyvin nöyrältä paikalta. Viimeiset viikot ovat olleet oman uskonelämän syväluotausta ja Jumalan valtava armo on hoitanut minua Sanan ja rukouksen kautta. Olen saanut huomata että Jumala ei päästä irti ihmisestä, joka elää vaikkakin syntisenä ja väsyneenä, rikottuna ja ahdistuneena, Hänen kasvojensa edessä.

Toivon ja uskon, että tämä hoitaa ja innostaa paikalle tulevia. Toivon että Jumala saattelee paikalle ihmisiä, joilla on Jumalan nälkä, Taivaan Isän ikävä ja ehkä halu etsiä omaa kutsumustaan.

Syysilta hämärtyy ja vasta joitakin hetkiä sitten kultainen aurinko kultasi myöskin pihlajapuuni kellertävät lehdet. Kuinka kaunista taas onkaan, kaikesta huolimatta!

Kuitenkin takana enemmän kuin 7 kuukauden karanteeni. Vain yksi vakituinen avustaja yhtenä päivänä viikossa ja muina päivinä vaihtuvat. Juuri ollut kahden viikon liemi kuuri, yksi yö ja 2 päivää sairaalassa ja tutkimus joka otti koville. Pahinta en geenivirheestämme tässä suvussa, huolimatta vielä usko.

Ja nyt kokemus ennen auringonlaskua levätessäni sängylläni ja katsellessani kultaista taivasta. Oli kuin enkelin siipi olisi pyyhkäissyt sisintäni ja tunsin rakkauden lempeän kosketuksen. Se yllätti ja teki oloni taivaalliseksi ja araksi. Kuinka ihmeellinen Jumalan Henki onkaan! Siitäkin huolimatta etten ole päässyt vielä kehoni ja lääkitysteni kanssa sopuun. Kaikki tuntuu olevan sekaisin ja väsymys kiristaa otettaan.

Ja kuitenkin olen kuin nostettu tästä todellisuudesta johonkin ihmeelliseen atmosfääriin, liekö taivaan ja maan välitilaan? En aivan maassa, mutta en taivaassakaan. Taivaassa sen sijaan on paras ja pitkä aikäisin ystäväni, jonka lähtö tuli aika yllättäen jo keväällä, vaikka hän olikin kovin iäkäs ja monisairas. Mietin, missä kuolleet ovat odottaessaan uskovina ylösnousemistaan sitten kun sen aika tulee?

– Mielessäni on ollut nuoruuteni runo nyt kun korona kurittaa ja yksi läheinen ihminen on taas poistunut tilaan johon en saa yhteyttä. Uskon kuitenkin että tapaamme vielä niissä suurissa häissä johon olemme saaneet kutsun jo täällä ajassa. On mielessäni myöskin Jeesuksen maanpäällisiä sanoja joista vaikkapa Luukkaan 11 luku jakeet 25-28 mikseipä 30 asti. Koska niin on ettemme tässä ajassa pääsee taakoistamme kokonaan eroon, vaikka tahtoisimme.

SE runo joka on mielessäni tänään, alkaisi sanoin:” Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, /yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot. Askelen kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen, mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi, hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavan luulet ihmisen, kaltaises – vierasta lämmititkin!” …jne. Tällä se V.A Koskenniemeltä löytyy.

Mutta hänen suuressa ja raskaassa teoksessaan ”Kootut Runot”on seuraavalla sivulla vähän vähemmän tunnettu runo jolla ei myöskään ole nimeä, mutta sen alku on näin: ” Hiljaisuudesta saavuimme, hiljaisuutehen käymme. Pauhina maailman, ei kodiksemme se voi muutua, outoina käymme sen kesken ja ihmisten kesken”. jne…Melankolisiahan hänen runonsa ovat, mutta on niissä jonkinlainen sanoma kuitenkin. Ainakin niille jotka eivät vielä paremmasta tiedä.

Mutta ei sen parhaan vertaista, joka ainoana osaa, ja voi lohduttaa jokaisen sydämen syvintä myöten! Jumalan ihana ja ihmeellinen Sana! Vailla vertaa. Minulla on auki tuttu psalmi ”Pelastuneen kiitosvirsi” ps.30. ”MINÄ YLISTÄN SINUA; HERRA, sillä Sinä pelastit minut etkä sallinut viholliseni iloita minusta… Herra, Sinä nostit minun sieluni tuonelasta, Sinä Herätit minut henkiin hautaan vaipuvien joukosta..”

Niin sellainen on meidän ihmeellinen Herramme, niin paljon enemmän kuin mikään, tai kukaan!!! Hän myöskin on Luomakunnan Herra! Luomakunnan jota minä saan ihailla ikkunastani taivaan pilviä myöten, ja kultaisen auringon kullatessa ”voimapuuni” kellankultaiset lehdet! Ja vielä hän antaa rakkautensa lämmön pyyhkäistä kärsivän kehoni yllä niin, että se aukaisee sieluni vesivirrat ja minä saan kiittää Vapahtajaani! Kiitoksin kiittää! Ja ennenkaikkea Luottaa Häneen ja lupauksiinsa!

Ja vielä Paavalin kirje efesolaisille, ihana. Vanhan käännöksen alussa on opastus ja sen laitan tähän, jokainen voi sitten tykönään lukea koko kirjeen kaikessa rauhassaan! ” Apostoli toivottaa lukijoilleen Armoa ja Rauhaa, ylistää Jumalaa, joka on Kristuksessa meidät siunannut, niin kuin hän on meidät hänessä valinnut ja ottanut lapsikseen, yhdistääkseen kaikki hänessä yhdeksi. Kiittää Jumalaa heidän (efesolaisten) uskostaan ja rakkaudestaan ja rukoilee heille yhä enemmän valoa näkemään kuinka suuri heidän toivomansa perinnön kirkkaus on. Ja kuinka ylenpalttinen Jumalan voima, Hänen, joka herätti Kristuksen kuolleista ja korotti hänet oikealle puolellensa”!

Tämäkin kirje on myös meille! Kiitos Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle!