Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Uni

Aamuyöstä mieleeni tuotiin uni jonka olen nähnyt yli 40 vuotta sitten. Pohdin voisinko sen tänne kirjoittaa, mutta 2 asiaa tältä päivältä tuli niin kohti että otan risikin, jos vaikka  tällä olisi jokin tarkoitus? Unen kertomiseksi voin käyttää vain kovin maallisia sanoja jotka eivät kuvaa kaikkea sitä mitä unessa oli.

Ensin vielä vähän tästä päivästä! Helluntai on minulle henkilökohtaisesti  suuri päivä, juhlien Juhla. Kappelillamme rakas pappimmekin puhui väkevästi helluntain Hengessä, puhui niin ettei sanat riitä kertomaan, kiitos Jumalalle! Toivotan kaikille niillekin, jotka tätä kenties lukevat, siunattua Pyhän Hengen juhlaa!

Uni.
Olin jossain tilassa joka vaikutti ikäänkuin matkalta. Kunnes edessäni oli pieni vanha mökki johon menin sisään. Eteisessä ”porstuassa” oli hämärää mutta näin kaksi viereistä huonetta joista toinen oli melko pimeä. Sen ovella seisoi vanhahko nainen. Me vaihdoimme sanoja ajatuksin ja tulin tietämään että siinä hämärässä huoneessa makasi toinen vanha nainen joka odotti kuolemaa. Eteisessä oleva nainen sanoi: ”Kuka nyt jatkaa meidän työtämme kun me olemme iälliseksi tulleet”? Sanoin riemulla ”minä”, vaikka en tiennyt mitä piti tehdä.?

Nainen kaatoi kädestään lattialle pienen jyvistä koostuvan kasan. Hän sanoi minulle että minun pitäisi syödä ne jyvät siitä lattialta eikä yhtään jyvää saanut jäädä syömättä vaikka se olisi ollut lattian raossa. Kun olin sen tehnyt ja olin täysi (?) niin  hän sanoi:” Katso, jyvänkantaja”.

Kun tein matkaa en ollut yksin vaan tunsin että joku oli minun kanssani, mutta en nähnyt häntä enkä tiennyt kuka hän oli. Naisen sanojen jälkeen näin siihen toiseen huoneeseen. Se oli valon kirkastama ja ajattelin että siellä on iso ikkuna kun se valo oli niin valkoista ja kirkasta että se melkein häikäisi. Näin myös että huoneessa ei ollut muuta kuin suuri jyvä byramidi kasa valkoisia, puhtaita, suuria jyviä, ja minun sieluni täyttyi ilon tunteesta ja toivosta. Vaikka kourallinen jyviä oli pimeän huoneen oven edessä jossa joku teki kuolemaa ja lattialla, joka oli vanha eikä kovin ehjä, niin tuon valohuoneen jyvät loistivat noiden pienten jyvien.  Ja minä tiesin ettei se jyväbyramidi vajene vaikka siitä ottaisikin.

Kaikkea en muista mutta välttämättömimän, ja koko ajan ”joku” oli siinä kanssani? – Unet ovt unia, mutta näen tuon kaiken vieläkin sisäisillä silmilläni sellaisena kuin se oli. Ja sen pimeän ja Valoisan vastakohdan. Uni voi olla mitä vaan, mutta nyt jo vuosikymmeniä myöhemmikin voisin ajatella sitä hengellisesti. Kyllä me todellakin olemme kahden maan kansalaisia. Me joudumme tässä maailmassa tekemisiin joka päivä sekä pimeyden että Valon kanssa. Pimeys tulee lähes kaikkia kanavia myöten päivittäin eteemme ja myös sisältämmekin, tahdoimme tai emme. ?!

Useimmiten emme todellakaan tahdo, jos tiedämme olevamme Jumalan lapsia. Pimeys kuitenkin usein voittaa valkeuden koska olemme syntisiä. Se tekee surulliseksi ja vie parannuksen paikalle, mutta joskus tuntuu siltä kuin olisi aivan avuton oman syntisen luontonsa suhteen, niin kuin onkin! Vain Jumalan armo ja rakkaus siinä tulee pelastukseksi ja lohdutukseksi. Sillä Jumalan lapsi ei tahdo tehdä syntiä, ei tahdo tekemällä tehdä syntiä. Huomaa kuitenkin tekevänsä, ellei muuten, niin ajatuksin, sanoin, laiminlyönnein ja asettaen oman mukavuutensa helposti parhaimman rinnalle.

Meidän rakas pappimme puhui, ja minä itkin. Hänen sanansa olivat Hengen Hedelmää ja helmiä, kuin nuo ihmeelliset taivaalliset jyvät unessani; ”Katso jyvänkantaja”!

Maailma on pimeä ja me joudumme taisteluihin ja ehkä eväämme ovat joskus lattian raossa ja niitä on vähän, mutta on toinen todellisuus se, joka on totisesti tosi! Jumalan jyvät eivät lopu, eikä niitä kaiveta lattian raosta vaan ne annetaan Valosta! Mitä enemmän niitä nautimme, mitä enemmän niitä jaamme sen enemmin ne lisääntyvät! Taivaallinen byramidi ei vajene. Jumalan Sana ei ehdy kun sitä oikein julistetaan. Suloista on kuitenkin sekin, vaikka olisi pienetkin jyvät, ne kelpaavat  Jumalalle, nekin ovat Jumalan rakkauden jyviä!

OI, siunattu Helluntai! Eikä minulta kyyneleet ehdy. Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus murtavat pohjia myöten. Kiitos, ylistys ja Kunnia Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle! Amen.

Sana koskettaa: Apt.2

 

Mainokset


2 kommenttia

Ketä palvomme?

Olen vaihteeksi sairaslomalla. Tällä kertaa revähti vasemman jalan pohjelihas, kun kevätkunnossa oleva latupohja petti juostessa alta. Vääntöä tuli kintulle sen verran, että vahinkoa syntyi jännittyneeseen lihakseen. Lääkäri määräsi pakkolepoa miehelle ja kintulle. Kyynärsauvat iskettiin käteen terveyskeskuksen välinehuollon ovelta ja toivotettiin  ”ei niin pikaista paranemista”. Harmittaako? Kyllä harmittaa. Olkapää ei ole täysin parantunut ja nyt sitten pöllötän pitkälläni kinttu kohti taivasta jääpussi kaverina.

Olen yrittänyt ymmärtää tätä loukkaantumiskierrettäni. Ensi olkapää menee rikki ja nyt kun se on melkein parantunut, niin jalka hajoaa. Olen 13 vuotta liikkunut tavoitteellisesti pyrkien pitämään painoni kurissa ja kunnon niin hyvänä, että voin osallistua kesällä ja talvella yhteen pitkään kuntourheilutapahtumaan. Polkujuoksusta on tullut lähes intohimo ja viime talvena vanha into perinteiseen hiihtoonkin palautui. Liikkumaan ajaa myös tietoisuus sukurasitteista. 2-tyypin diabetes vaanii geenien kätköissä odottamassa tilaisuuttaan iskeä mieheen kiinni.

Mietin, että olenko liiankin kiintynyt liikuntaan ja sen tuomaan tyydytykseen.

Olen tyyppinä sellainen että innostus herkästi asioista ja käytän aikaa ja rahaakin innostukseni kohteisiin. Mutta monet innostukseni aiheet ovat kuitenkin lopahtaneet aikaa myöden. Liikunta on kuitenkin säilynyt mukana läpi vuosien.

Tänään lojuessani sängyllä, kuuntelin Jukka Norvannon opetusta Ilmestyskirjan viidennestä luvusta (Ilm. 5:7-14). Raamatun kohdan kysymys kuuluu, ketä pitäisi palvoa ja ylistää? Mielessäni heräsi ajatus, että voisiko Jumala kysyä minulta jotain näiden kompurointien kautta. Mikä on aina motiivini lähteä liikkeelle. Miksi on tärkeää olla niin hyvässä kunnossa, eikö vähempi riitä? Ketä varten elän ja ketä palvon? Itseänikö? Huomaan itsestäni sen, että kerron muille ihmisille  mielelläni liikuntaharrastuksistani ja näistä kolareistani. Samalla tuon esiin kiitollisuutta siitä, että Jumala on varjelut pahemmilta vammoilta. Mutta itsekseni sitten harmittelen ja murisen vaimolleni kovaa kohtaloani. Kerään näin sääliä ja huomiota itselleni.

Ilmestyskirjan viidennessä luvussa puhutaan Karitsasta, jolle ojennetaan seitsemällä sinetillä varustettu kirjakäärö. Vain hän on arvollinen murtamaan käärön sinetit. Raamatun kohdassa 24 vanhinta ja neljä elänkasvoista olentoa heittäytyvät karitsan eteen ylistämään häntä virittämällä uuden laulun. Tuo ilmestyskirjan kohta näyttää meille ylistyksen kohteen ja hän on Jeesus Kristus.

Elämme aikaa, jossa ihminen korottaa itsensä nautintojen ja itsensä toteuttamisen takia Jumaluuden yläpuolelle. Koemme oikeudeksemme toteuttaa itseämme jopa toisten ihmisten kustannuksella. Mutta vielä kavalampaa on itsensä korottaminen palvomalla omaa kuvaansa. Hyvän terveyden tavoittelu ei saisi kääntyä itsensä palvomiseksi jolloin jokainen juostu kilometri kirkastaa omaa kuvaamme suorittajana ja itsensä voittajana.

Internetin kuvapalvelut pursuavat ihmisten omia kuvia kuntosaleilta  ja juoksupoluilta. Ihannoimme terveyttä ja haemme hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Mutta kun oma kuva hajoaa ja ylistyksen aiheet loppuvat, niin mihin silloin voimme kiinnittää elämämme ja mistä saamme lohdutuksen.

Tämä viimeisin loukkaantuminen tapahtui Vuokatin vaaroilla ja pelästytti minut pahanpäiväisesti. Kova kipu jalassa sai huutamaan ääneen apua Jeesukselta. Parin kilometrin taivallus revähtäneellä jalalla kesti kauan välillä lumella kipukohtaa viilentäen, välillä yhdelläkin jalalla kinkaten. Onneksi tavoitin puhelimella ystävän, joka lopulta antoi kyydin lähimmältä tieltä omalle autolleni ja pääsin pois metsästä.

Sen tajuan nyt etten voi turvata elämässäni itseeni enkä rakentaa mitään oman erinomaisuuteni varaan. Siksi haluan kiittää  ja korottaa ylistykseni Hänelle jolle kuuluu kaikki. Hänellä on valta suojella ja armahtaa omiaan. Hän antaa aiheen kiittää vaikka omat suunnitelmat romahtavat.

He lauloivat uuden laulun:

— Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan
ja avaamaan sen sinetit,
sillä sinut on teurastettu,
olet verelläsi ostanut Jumalalle
ihmisiä kaikista heimoista,
kaikista kielistä, kansoista ja maista.

Olet tehnyt heistä kuningassuvun, meidän Jumalamme pappeja; he tulevat hallitsemaan maan päällä. Valtaistuimen, olentojen ja vanhinten ympärillä näin suuren joukon enkeleitä ja kuulin heidän äänensä. Heitä oli lukemattomia, kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta ja tuhat kertaa tuhat, ja he lausuivat kovalla äänellä:

— Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan vallan, rikkauden, viisauden ja voiman, kunnian, kirkkauden ja ylistyksen. Ja minä kuulin, kuinka kaikki luodut taivaassa, maan päällä, maan alla ja meressä, kaikki mitä niissä on, lausuivat:

— Hänen, joka istuu valtaistuimella, hänen ja Karitsan on ylistys, kunnia, kirkkaus ja mahti aina ja ikuisesti.

          Ne neljä olentoa sanoivat: ”Aamen”, ja vanhimmat heittäytyivät kasvoilleen ja osoittivat kunnioitustaan.

Mikään tässä ajassa ja maailmassa ei saisi mennä Jeesuksen edelle. Jeesus on Isän kanssa yhtä valtaistuimellaan ja hänelle kuuluu kaikki ylistys ja kunnia mitä meillä on tarjota.

Lue loppuun


2 kommenttia

Jumala On

Kaikista vuodenajoista kaikkein väkevimmin juuri kevät todistaa minulle Jumalan olemassa olosta! Hänen käsittämättömästä hyvyydestään ja armostaan luomaansa ja luotujaan kohtaan! En koskaan muulloin ole niin riemuissani niin elinvoimainen, kuin juuri keväisin, kaikista rasitteistani huolimatta.

Runoilijan säkein:
Hän käärii pois lumilakanat, herättää ruohon leposijoiltaan./
Taivaan Hän pyyhkäisee sinisellä ja aukaisee veräjät pilvikaritsoille.
Hän panee laulut lintujen suihin, Hän käskee tuulen liikkua kepeästi/
ja pukea hartioilleen sateensiivet./
Että voi antaa kukkien lehtivihreän tulla/ ja aukaista salvat ilontupien ovilta!
Tule kanssani kedolle voikukkien aikaan,/ jotka äkkiä rävähtävät piilostaan kaikkialle. /
Katso: Näin paljon aurinkoja Hän antaa meille pitkän pimeän jälkeen.
Mihin varastoisimme tämän valtavan määrän Valoa?!

Ei ainoastaan tämän rakkaan pohjoisen maamme Valo, vaan kaikki se kasvun ihme joka pitkän pimeän ja kylmän jälkeen rävähtää kaikkialle aistittavaksi, Vaan että Jumala On Armollinen!

Juuri tänään saamme, kalenterin mukaan, viettää Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen, taivaaseen astumisen muistopäivää, Kiitos Jumalalle! –  Eikä tarvitse kauaa odottaa sitäkään juhlapäivää josta Raamattu kertoo,  jolloin Jeesus lupasi taivaaseen astumisensa jälkeen, silloisille opetuslapsilleen lähettää toisen puolustajan, Pyhän Hengen. Eikä ainoastaan niille, jotka saivat tuntea Hänet henkilökohtaisesti ihmisen osassaan, vaan myös kaikille jotka tulisivat hänet myöhemminkin tuntemaan ja vastaanottamaan luvatussa Hengessä.

Omalta kohdaltani saan todistaa! Vaikka lapsesta asti olen saanut kuulla Jumalasta ja häneen lapsellisesti uskoa, en olisi elämästäni selvinnyt ilman Jeesuksen  kohtaamista henkilökohtaisesti juuri Pyhän Hengen kautta. En olisi tässä, jos olisin ollenkaan, ilman tätä ihmeellistä puolustajaa, lohduttajaa ja minussa rukoilijaa Pyhää Henkeä jonka Herrani ja Vapahtajani minullekin lähetti. Usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen ei olisi mahdollista ilman tätä ihmettä ja armoa!

Minä luen Raamattua uskoen sen mikä kirjoitettu on ja saan kokea Sanan todeksi! Toinen korinttilaiskirje 13 luku on juuri nyt minulle tärkeä, niin kuin kaikki muukin minkä voin Jumalan Sanasta lukea. Erityisesti luvusta 13 jakeet 3-5:  ” Koska te etsitte todistetta siitä, että minussa (Paavalissa) puhuu Kristus, joka ei ole heikko teitä kohtaan, vaan on teissä voimallinen. Sillä vaikka hänet ristiinnaulittiin, kun hän oli heikko, etlää hän kuitenkin Jumalan Voimasta: Olemmehan mekin hänessä heikot, mutta me elämme Hänen kanssaan Jumalan Voimasta teitä kohtaan. Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa, tutkikaa itseänne!  Vai ettekö tunne, että Jeesus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.”

On totta että me tulemme monin tavoin, sekä elämässämme, että uskossamme koetelluksi emmekä kestä ellemme tunne että Kristus Pyhän Hengen kautta on meissä ja auttaa kaikissa heikkouksissamme ja vaikeuksissamme. Kuitenkin, vaikka emme pääsekään ilman koetuksia olkoot millaisia hyvänsä, meillä Pyhässä Hengessä uskon kautta, on Toivo paremmasta ja myös Voittovoima jonka turvissa voimme kestää.

Joitakin aikoja sitten aamulla herätessäni, mielessäni olivat sanat: Rukous meissä on Pyhän Hengen hengitystä. Se kantaa vaikeinakin aikoina sillä Jeesus on lähellä ja yhteydessä minuun Pyhässä Hengessä, joka rukoilee puolestani joka hetki, puolustaen, lohduttaen, antaen voimaa ja viisautta ja kykyä kestää sitä mikä on läpi elettävä.

Näissä viime aikaisissa olosuhteissani sain myös runsasta siunausta Tapion ”Siipirikko” blogista. Teksti todisti sanojen olevan Pyhästä Hengestä ja siten Jumalan, Isän sydämeltä lähtenyt. Lukiessani oli, kuin olisin kuunnellut viestiä Taivaalliselta Valtaistuimelta, kuinka se mursikaan, kuinka sitä tarvitsinkaan. Kuinka suunnattoman ilon ja lohdutuksen se toikaan.! Kuinka ihana onkaan Jumalan omien yhteys, korvaamaton lohdutuksen ja rohkaisun tuoja. Kiitos, kaikille, mutta ennen kaikkea Tapiolle tästä yhteydestä, kiitos siitä että jaksat tätä blogia  ylläpitää. Kaikki tämäkin todistaa:

Jumala On. Hän elää!

Koska kaikki ympärilläni oleva luontokin niin väkevästi todistaa ikuisesta, niin vielä yksi Jumalan hyvyyttä ja armoa kuvaava runo jotka ovat Anni Korpelan Kootuista runoista.

Tänä aamuna säteilevänä:

Tänä aamuna säteilevänä sydän autuas ihmettelee, miten jokainen ruohonkorsi niin säihkyy ja kimaltelee./ Ja pieninkin kukanterä on aamuun nostanut pään/ ja sen lehdissä kasteisissa kuin Jumalan hymyn nään!
Tänä aamuna säteilevänä sydän pyytäen kumartuu: Suo Jumala, minunkin loistaa/ kuin ruoho, kukka ja puu ja julistaa suuruuttasi/ ja säteillä rakkauttas:
Minä tahtoisin lakkaamatta olla armosta autuas!

Koska Isä Jumala luo, rakastaa ja lähettää. Poika Jeesus, lunastaa, sovittaa ja pelastaa ja Pyhä Henki, opettaa, pyhittää ja varjelee oikeassa uskossa  ja Jumalan Sana antaa turvan harhaoppeja vastaan, olemme turvassa ja saamme olla armossa autuaita. Näin uskon, Isän ja Pojan ja Pyhä Hengen nimeen Aamen.
Siunattua juhlapäivää!

 

 

 

 

 


2 kommenttia

Siipirikko

Olkapään parantelu jatkuu vaihtelevissa merkeissä.  Lepokipu on ystävä yöllä  ja niskasärky päivällä. Kuitenkin joka päivä käpälä nousee paremmin ja paremmin. Pohjois-Pohjanmaan talvi on armahtanut hiihtointoilijaa niin, että sain nauttia keväthangista hitaan hiihtelyn merkeissä. Näin hiihtokausi ei päättynytkään hiihtoloman keikaukseen. Siipirikkona olo jäikin odotettua lyhyemmäksi. Nyt on jo lenkkarit kaivettu komerosta ja polut odottavat juoksijaa. Koen siinä (kin) vahvaa Jumalan johdatusta ja myös Pyhän Hengen parantavaa toimintaa että pystyn vielä liikkumaan. En jaksa nykyään erotella sitä mikä on luonnollista ja mikä ihme. Koko elämä on samalla luonnollista ja yliluonnollista. Jokainen elämä on ihme.

Liekö kivun ja väsymyksen syytä, mutta viime aikoina olen huomannut olevani aika ärtynyt monista Kirkkoon liittyvistä asioista. Samalla on taas omassa seurakunnassa ollut hyviä tapahtumia ja hyvää yhteistyötä oman paikkakunnan Kristittyjen kesken. Jäsenkortteja ei olla juuri katsastettu eikä ajateltu sitä mikä olisi kulloinkin korrekti tapa toimia ja puhua. Tärkeintä on ollut Jeesus ja yhteys hänessä toisiin ihmisiin. Miksi siis ärtyä.

Voi olla, että täällä pohjoisessa uskalletaan vielä puhua asioista oikeilla nimillä ja seurakunnilla on hyvä maine. Jeesuksen nimi on vielä käyttökelpoista kamaa kun rakennetaan seurakuntaa. Uskoa ei hävetä eikä sen määrää  niin kauheasti pohdita.

Mutta mikä  ärsyttää? Sekö, että Kirkon pitäisi päivittää uskon määritelmää lähemmäs nykyaikaa. Sitäkö, että Raamatun tulkintaa pitäisi muuttaa ajanmukaisemmaksi. Ehkä meidän suurin ongelma on juuri tuo  valtava tarve tulkita. Maamme teologinen  opetus pohjaa saksalaiseen teologiaan. Maailmankatsomuksemme on länsimainen.

Jeesus oli ja eli maanpäällä juutalaisena  ja Jumala ilmoittaa muutenkin itsensä Israelin kansan kautta. Kuitenkin viimeiset 1700 vuotta Kristinuskoa on tulkittu lännen kulttuurien kautta. Kirkko isä Augustinuksen uskonnnollinen kieli oli perujaan kreikkalaisen filosofian, kielen ja puhetaiteen läpikyllästämää. Kuitenkaan emme voi yksinkertaisesti tulkita ja ymmärtää Raamattua ellemme opettele uudestaan kuulemaan Jeesusta seemiläisen kulttuurin laseilla ja korvilla. Sen maailman kielikuvilla ja ilmaisuilla joita Jeesuksen aikalaiset puhuivat. Pitäsikö uskoa päivittääkin aivan toiseen suuntaan?

Raamatun keskiössä on Jeesus. Siksi Kirkon on puhuttava joka käänteessä Jeesuksesta ja Jeesuksen sanoin. On annettava Jeesuksen sitoa ihmiset itseensä. Kerrottava, että ainoa tie elämään on usko Häneen. Kirkon on tehtävä sama kuin mitä Jeesus opetti ja teki.

Kirkko ei ole vain palvelulaitos se on myös pelastuslaitos. Kirkon tulisi olla vapaapalokunta, jossa kaikilla osallisilla on oma paikkansa. Pelastuslaitoksen johdossa on Jeesus Pyhän Henkensä kautta.

Siipirikkona oleminen on tässäkin opettanut nöyryyttä. Olen tajunnut että Jumalan toiminta ei ole minusta riippuvaista. Päinvastoin, kun olen väsyneenä jaksanut vain huokailla rukoukseni Jeesukselle, niin hän on kuullut ja vastannut rukouksiin. Ikään kuin hän tahtoisi näyttää että hänelle riittää se että vain olen hänen jalkojensa juuressa kuin  Maria. Jotain tällaista Sanan ääreen nöyrtymistä odotaisin myös kirkoltani. 

 


2 kommenttia

Pientareiden pienet auringot

Ojanpientareita kulkiessani olen ihmetellyt leskenlehtiä. Miksi ihmeessä Isä Taivainen on luonut ne? Äkkiseltään leskenlehti näyttää voikukan pienoismallilta – ainakin mykeröltään. Aiheuttaakohan yhdennäköisyys antipatioita niissä ihmisissä, jotka jaksavat vainota voikukkia kesät pitkät. Toisaalta leskenlehdet ovat pieniä aurinkoja avustamassa yläilmojen isosiskoaan pitkän hämärän jälkeen.

Minulla on sellainen olo, että leskenlehden yrittävät myös huudella keltaisellaan jotain. Lykkiessäni kävelysauvoilla itseäni soratietä eteenpäin mieleeni on hiipinyt pari eri mahdollisuutta.

– Hei, haloo te kaksijalkaiset ohikulkijat, katsokaa nyt! Vaikka täällä pientareella on rutattuja energiajuomapurkkeja, karkkipapereita ja kurassa pahasti harmaantunut pinkki hiuslenkki, niin täällä on myös jotain kaunista. Me!

Tai.

– Hei, ääliöt, me valaistaan täällä näitä kaikkia sotkuja, joita olette talven aikana tänne ojaan viskelleen. Mutta te vain kuljette ohi. Tulkaa heti korjaamaan sotkut pois.

Saattaahan leskenlehdilläkin on erilaisia porukoita. Yhdet huutelevat yhtä ja toiset toista.

Näitä olen ajatellut, kun olen ojanvarsia kulkenut. Muutaman leskenlehden olen kameralla poiminut. Kaikkein roskaisimmissa kohdissa loistavat pikkuauringot ovat jääneet kuvaamatta.


3 kommenttia

Jo muinaiset juutalaiset

Jokin minua paljon suurempi voima oli lätkäissyt Pekka Lindqvistin kirjan Juutalaisuus meidän kuopuksen työpöydälle. Siinä kirja oli odotellut, että jonakin hetkenä nappaan sen sormiini. (Kuten tiedätte, pöydillä olevat esineet harvoin siirtyvät yhtään mihinkään paitsi silloin, kun niitä tarvittaisiin.)

No, avasin kirjan, ja jo heti johdannossa (s. 30–33) näytti siltä, että tässähän kirjoitetaan eräästä minulle suht tutusta uskonnosta.

”Kaikki eivät suinkaan pitäneet temppeliä oikean uskon tyyssijana. Hasmonilainen ylipappi Jerusalemissa oli Qumranin yhteisön silmissä ´Paha pappi´, ei oikean uskon vartija.” Näinhän tämä näyttäisi menevän nykymaailmassakin. Luterilainen ylipappi eräässä Aurajoki-varren taajamassa on moneen muuhun yhteisöön kuuluvien silmissä ”Paha pappi”, ei oikean uskon vartija. Nyky-qumranilaiset puolestaan ovat helposti temppeliuskovien raskaan kritiikin kohteena. Ei mitään uutta auringon alla.

Heti edellisen virkkeen lainauksen jatkona näyttää Juutalaisuus-kirjassa tulevan profetia: ”Kun temppeli pappeineen katosi maisemista – – ei ortodoksiaa ollut olemassa muualla kuin teoriassa.” No justiinsa niin, tuumiskelen minä. Katoaako suuri temppeli nykymaisemasta? Tai suuret temppelit? Kun pirstaleet ovat riittävän pieniä ja riittävän eripuraisia, niin mikä on kristinuskoa? Viime vuosina olen angstaillut sitä, että protestanttisessa maailmassa ortodoksiaa on niin moneen lähtöön ja ihan kaikki perustelevat oman ortodoksiansa Raamatulla. Tietenkin.

Mistä pulman purkajainen? kysyy tämä lukija. Ja jo Lindqvistin kirjan seuraavalla sivulla tulee mahdollinen ratkaisu. ”Sanotaan, että juutalaisuus ei ole ei ole ortodoksiaa eli oikeata oppia vaan ortopraksiaa eli oikeaa toimintaa.” Innostun. Voihan Juutas, näin tämän homman pitää mennäkin. Jeesus antoi eläessään muutamia käskyjä. Eritoten hän oli huolissaan maailman vähäväkisistä, leskistä ja orvoista. Heistä huolehtiminen tulee vahvasti esiin jopa Jeesuksen kertomuksessa viimeisestä tuomiosta. Usko eletään todeksi, sitä ei teologisoida todeksi:

”’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka paljon parempi paikka maailma olisikaan, jos kristityt vaikkapa vain Suomessa panostaisivat hyvän tekemiseen vaikkapa vain 75 prosenttia siitä ajasta ja energiasta, jonka he panostavat oman opillisen näkemyksensä puolustamiseen tai omine näkemyksineen hyökkäämiseen. Jopa Paavali suhtautui opillisiin erimielisyyksiin käytännöllisesti. ”Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä; kukin olkoon omassa mielessään täysin varma.” Opillinen kinastelu jää helposti vain kinasteluksi. Ja jokaisesta kristittyjen välisestä riidasta eräs sarvipäinen kaveri hymyilee iloiten tuuheaan partaansa.

Lindqvist viittaa kirjansa johdannossa Louis Jacobsiin viitaten, että ”juutalaisten dogmien dogmi on oikea vaellus”. Oikea vaellus muistuttaa minua Jeesuksen lähetyskäskyn konkreettisemmasta käännösversiosta. ”Kulkiessanne tehkää kaikista kansoista minun opetuslapsiani.” En halua kyseenalaista lähetysorganisaatioiden työtä, päinvastoin. Mutta jospa kaikki tavalliset kristityt vaeltaisivat elämässään niin, että muut ihmiset henkäisisivät: ”Vau, noin pitää elää. Tuohon porukkaan minäkin haluan liittyä.” Silloin oltaisiin semmoisessa ortopraksiassa, että Yläkerrassa ei tarvitsisi raastaa hiuksia ihan niin paljon kuin siellä arvattavasti nyt tehdään, kun meidän kristittyjen edesottamuksia seurataan.

Kummallista, kuinka samanlaiselta meidän nykyihmisten uskonelämä näyttääkin noihin menneen ajan juutalaisiin verrattuna. Hyvä kirja saa ajatukset laukkaamaan.

*  *  *  *

Tutustu Pekka Lindqvistin kirjaan tästä.


2 kommenttia

Äänetön huuto

Viime viikkoina rukous on tullut tärkeäksi. Oma tapaturmani vahvisti omaa rukouselämääni tai oikeastaan osoitti suuntaa kuinka tai mitä asioita pitää kantaa Jeesukselle.

Lisäksi kun olen avoimesti puhunut itselleni tapahtuneista asioista, olen saanut rukouspyyntöjä eri ihmisiltä. Olen saanut tehtäväkseni kantaa toisten huolia ja taakkoja Jumalan eteen.

Esirukous on itselleni ollut aikaisemmin ehkä sellainen termi, jolla olen ottanut osaa toisen huoleen, mutta en ole ymmärtänyt sen syvempää merkitystä. Sitä, että se on todellakin oman olkapään laittamista toisen kuorman alle ja siinä rinnalla kulkemista. Ei pelkästää pari sanaa, jotka vain tokaistaan samalla kun pikaisesti huokaistaan Jumalan puoleen  vaan se on pidempi retki, jossa rukoillaan asioiden puolesta niin kauan kuin taakka on olemassa. Eihän kukaan lähde muutto talkoisiinkaan niin, että kantaa pianoa puoleen väliin rappukäytävää ja lähtee sitten kotiin.

Joidenkin ihmisten kohdalla rukous on ollut suoranaista huutoa Jumalan puoleen. Avun huutaminen on ollut ihmisen ensimmäinen tapa rukoilla sen jälkeen, kun yhteys Jumalaan meni poikki syntiin lankeemuksessa.  1.Moos 4:26  kertoo kuinka Herran nimeä alettiin huutamaan avuksi.

2.Moos 14 kertoo miten Mooses seisoi Kaislameren rannalla avuttomana ja Herra kysyy Moosekselta miksi huudat. Mooses huutaa äänettömästi, mutta kovalla äänellä hätäänsä Jumalalle. Tämä kertoo meille miten Jumala kuulee äänettömänkin hätähuutomme.

Joelin kirjassa, johon myös Paavali Roomalaiskirjeessään viittaa, huutomme Jumalan puoleen paljastuu myös pelastusrukoukseksemme. Siinä puhtaimmillaan paljastuu se mitä on parannus. Se on Jumalan puoleen huutamista, kääntymistä ja siinä pysymistä.

Jeesus pukee saman toiseen muotoon puhuessaan Hyvästä paimenesta, joka etsii kadonneen lampaan. Paimen ei toki jätä 99 lammasta yksikseen vaan kuulijakunta, jolle Jeesus vertauksen kertoi, tunsi läpikotaisin sen miten lampaita hoidetaan ja millainen eläin lammas on. He tiesivät paimenia paimennettiin isommalla porukalla.  He tiesivät myös, että lammas saattoi joutua helposti eksyksiin kumpuilevassa maastossa etsiessään ruokaa ja että eksynyt lammas oli kauhuissaan joutuessaan isosta laumasta eroon. Sen jalat ja koko ruumis halvaantuivat pelosta ja se asettui kiven tai puunjuureen vapisemaan. Se ei päässyt siitä omin voimin liikeelle. Sieltä se määki peloissaan apua. Paimenen oli kannettava se laumansa luo.

Pelastuksemme onkin Jeesuksen kannettavaksi suostumista. Antautumista autettavaksi kun käsitämme, että olemme menettäneet yhteyden Jumalaan ja emme enää mistään muualta saa apua. Kun inhimilliset rajat ovat tulleet vastaan eikä muuta apua enää näköpiirissä.

Meidän itseriittoisessa yhteiskunnassamme on heikkouden tunnistaminen ja tunnustaminen jäänyt yksilön onnellisuuden ja oikeuksien varjoon. Tyytyväisyyden ja onnen tavoittelussa näemme vain itsemme. Teemme matkaa minuuteen ja itseemme sen sijaan että ymmärtäisimme että elämä löytyy lopulta ulkopuoleltamme.

Avun rukoileminen on yhteyden rakentamista Jumalaan ja meitä ympäröiviin ihmisiin. Elävä yhteys ja suhde armahtajaamme ja Herraamme Jeesukseen on suostumista siihen että pyydämme häntä apuun ja suostumme kannettavaksi.

 

lammaspaimen