Blogitaivas

Minua ovat aina siunanneet Tapion tekstit tällä ”taivaalla”. Tässä viimeisimmässäkin sen rehellisyys ja aitous. Eikä hän ole koskaan muuta ollutkaan, ihminen ihmisenä, mutta myös Jumalan lapsena. Erityisesti kosketti kärsimyksen ja kaiken ikävän, mikä meitä ihmisiä täällä ajassa kohtaa muuttuminen seurakunnan yhteydessä ilon ja riemun kyyneliksi. Kuinka totta se onkaan.

Tapamme mukaan olimme tyttären kanssa tänään kotialttarimme keittiön pöydän ääressä tarkoituksenamme alkaa rukoilla. Jotenkin vaan tuntui niin vaikealta. Pyysin ottamaan Raamatun – Jumalan Sanan avuksemme. Yksi psalmi ei riittänyt nälkä kasvoi syödessä, kolmannen jälkeen tuli jo itku.  Minulle kyyneleet ovat Pyhän Hengen merkki. Jumala on uskollinen ja armosta rikas. Silloinkin kun ihminen on omasta syystään penseä.

Kun tytär lähti tunnelma oli toinen kuin hänen tullessa. Maailman myrskyt ja toivottomuus eivät olleet enää mieltä painamassa. Meidät nostettiin, kiitos Jumalalle.

Jäin lukemaan tätä kallista hunajan pisaraa Raamattu Kansalle käännöksestä Jesaja 65 . ” Minä olen suonut niiden etsiä minua, jotka eivät minua kyselleet, niiden löytää minut, jotka eivät minua etsineet. Kansalle, jota ei ole otettu minun nimiini, Minä Olen sanonut:” Tässä minä olen, tässä Minä Olen!”

Luvun 65 otsikko on Pelastus ja kadotus. En ole teologi, niin kuin kaikki tietävät, mutta minä käsitän tässä tarkoitettavan meitä jotka emme ole valittuja niin kuin juutalaiset, tuo Jumalan kansa. Ja ehkä niitäkin jotka eivät Jumalaa ota vastaan, hänen kutsustaan huolimatta.? Koko luku on lukemisen arvoinen mutta erityiseti minua siunaa otsikon ”Uudet taivaat ja uusi maa” jakeet, jotka viittaavat mm. ilmestyskirjaan (21:1) Ainakin tässä käännöksessä jakeet ovat kertakaikkiaan siunaavat! Tässä vaiheessa käyn myös ilmestyskirjan sivuilla, voi kuinka voisinkaan kuvata sitä sisäistä riemua jota tunnen?! Eikä ole ensimmäinen kerta.

Ehkäpä Jesajan jakein:” Katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta (halleluja) eivätkä ne enää nouse mieleen. Vaan te saatte iloita ja riemuita iankaikkisesti siitä, mitä minä luon. Sillä katso, riemuksi minä luon Jerusalemin, iloksi sen kansan. Minä riemuitsen Jerusalemista, minä iloitsen kansastani. Ei siellä enää kuulla itkun ääntä eikä valitusta”! jne..

Aivan mahtavaa ja niin lohduttavaa, ettei, todellakaan sanotuksi saa! Uusi Jerusalem tulee olemaan kaikkien Herraan uskovien ja Häntä, Jeesusta, odottavien Pyhä Kaupunki, niin ole ymmärtänyt! Ja niin uskon, sinne pääsen Jumalan Armosta Kristuksen tähden sitten minäkin! Kiitos Jumalalle.

Tämän lisäksi luin kirjeitä seurakunnille. Sardeen ja Filadelfian. Sardee saa vakavan sanoman ja kehotuksen tehdä parannusta. Seurakunnan koko tila on Jumalan tiedossa ja siellä on niitäkin jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan ja heille sanotaan että saavat valkeat vaateet joihin heidät puetaan ja ettei heidän nimeään pyyhitä elämän kirjasta vaan Jeesus tunnustaa hänen heidän nimensä isänsä edessä ja hänen enkeliensä edessä, ja vielä sanotaan:” Jolla on korvat, se kuulkoon mitä Henki seurakunnille sanoo”!

Kaikkein kaunein kirje on Filadelfian seurakunnalle.
En ihmettele että pääkaupungissamme on Filadelfia niminen seurakunta jossa aikoinaan 70-80 luvuilla tapahtui suuria! Siitäkin voisi kirjoittaa. Mutta Sanaan.

Tämän seurakunnan enkelille sanotaan Jumalan antavan sille Saatanan synagoogasta niitä jotka sanovat olevansa juutalaisia, mutta eivät ole ja kuinka heidät pannaan tulemaan kumartaen seurakunnan eteen ymmärtääkseen että Jumala rakastaa tätä Filadelfian seurakuntaa.? Muutama jae ja sitten lupaus:” Minä tulen pian, pidä kiinni siitä mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi kruunuasi. JA…..

”Joka voittaa, siitä minä teen pylvään Jumalani temppeliin, eikä hän koskaan enää lähde sieltä ulos. Minä kirjoitan häneen Jumalani nimen ja Jumalani kaupungin nimen, uuden Jerusalemin, joka laskeutuu taivaasta minun Jumalani luota, ja oman uuden nimeni!”
Usi nimi ilm.2:17 ..” Sille joka voittaa, minä annan salattua mannaa ja valkoisen kiven ja siihen kirjoitetun uuden nimen, jota ei tiedä kukaan muu kuin sen saaja”.

Sinä päivänä kun kaikki tämä tapahtuu emme menneitä muistele, emme itke kuin korkeintaan ilosta vaan olemme kokonaan uusia, vailla kuormia, kaipuuta, pettymyksiä, ikävää kaikikinaista vajavuutta ja yksinäisyyttä. Silloin olemme todellisesti yhtä, me kaikki jotka Jumala on lapsikseen ottanut! Ja kaiken tämän jälkeen ilmestyskirjan luvut 21 ja 22. Jotka tässä käännöksessä päättyvät sanoihin:” Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa!”

Herran Jeesuksen, Jumalan Pojan ja Jumalan, Maailman Vapahtajan Armo, olkoon meidän kaikkien kanssa, niin tässä elämässä kuin tulevassakin! Ja etenkin tässä!

”Ihmeinen Jeesus, Kuningas Herra, Eloni annan käsiisi Sun. Pelastustyöstä iloitsen aina, Verellä ostit vapaaksi mun.
Synnit on poissa, ihmeiden ihme! Saastainen lunta valkeempi on. Jeesus on sielun valtias suuri. Kiitos nyt Hälle kaikukohon.
Sinua Jeesus, seurata tahdon. Sinua yksin rakastan ain. Tietäsi johda kirkkauteesi. Tietä mi vie mun taivohon vain.
Kaupunki kaunis kerran kun aukee, Jeesuksen siellä nähdä mä saan. Uudeksi silloin minäkin muutun, Ylistän Herraa mä ainiaan.

Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Kallehin aarre sydämeni. Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Sinulle soikoon kiitokseni!”

Koko tässä tulevalle tekstille olisi ollut toinenkin nimivaihtoehto, ehkä kolmaskin.
Aloitan kuitenkin tällä joka jo illalla oli mielessäni.

Sain nimittäin ilon ja kunnian olla kutsuttuna vertaansa vaille osoittautuneessa juhlatilaisuudessa. Elin sen intensiivisesti hetkestä hetkeen ja vasta jälkeenpäin kokosin ajatuksiani kaikesta tapahtuneesta.
Juhlaan osallistuneet olivat kuin pienoiskuva koko maailmasta. Tila ei ollut suuren suuri vaikka kansaa oli paljon, pienistä isoihin, nuorista vanhoihin. Oli uskovia ja uskomattomia. Ohjelmaa esitti Virolainen puhallinorkesteri ja Afrikkalaisten naiskuoro omassa osuudessaan laulua. Kaksi nuorta naista tanssivat äärettämän kauniisti ja pyhästi valkeissa vaatteissaan hengellisen laulun. Oli maallisia puheita ja taivaallisia.

Ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja esittivät parastaan. Ohjelman laatija minuuttiaikatauluineen oli itse juhlan kohde ja sankari. Hän oli suunnitellut tilaisuuden  tietoisesti sellaiseksi että nekin, jotka mahdollisesti olivat vieraita kirkkotilalle ja kristinuskolle tulisivat kosketuksiin elämämme kalleimman asian  kanssa. Kristuksen Jeesuksen tuntemisen ja elävän kosketuksen. Todistaminen ja evankelioiminenhan tavalla tai toisella, ovat tärkeimmät armolahjat  Jumalan tahdon toteutumiseksi mahdollisimman monen ihmisen kohdalla.

Eikä ainoastaan armolahja vaan käsky mennä kaikkeen maailmaan ja kertoa ilosanoma. Siitä huolimatta että jokaisella Jumalaan uskovalla onkin aivan oma tehtävänsä, armolahjansa jota hänen tulee toteuttaa!

Eikä tarvinnut kuin ensimmäiset sävelet puhaltimista kun koin Pyhän Hengen murtavan Läsnäolon! Ja uskon etten ollut suinkaan ainoa. Vain Jumalan läsnäolo teki juhlasta niin juhlan ettei sanat riitä muuhun kuin tuohon otsikkoon!

Ajattelin iltaan myöhään ihmisiä jotka tilaisuudessa olivat. En usko kenenkään täysin samanlaisena lähteneen pois kuin tuli. Toisaalta mietin millaisista olosuhteista kukin lähti juhlaan ja kuinka moni palasi samoihin olsuhteisiinsa, ja tällä tarkoitan jokaisen henkilökohtaista elämää. Jostain elämän tilanteesta lähdettiin ja johonkin palattiin. Kuinka kauan juhla kesti paluun jälkeen, vai peräti alkoi!?
Pääsikö Suuri Pyhä Kuolematon läpi? Rukoilen sitä niin. Rukoilemalla rukoilen koska olen juuri lukenut kirjan rukoilemisesta.

Tunnustan että minulle Raamatussa on joitakin kipeitä kohtia, aika useitakin, joita olen yrittänyt siedättää itseeni sopiviksi. Ja kun ne tekevät kipeää olen vain rukoillut että ymmärtäisin olenko oikein ymmärtänyt? Ne ovat sotineet mieltäni ja jotain syvää sisimpäni totuutta vastaan. Olen tyytynyt siihen että olen huono tai tyhmä.

Tartuin varoen leif Andersenin kirjaan ”Rukoilinko riittävästi” alaotsikko ”Rukouksen pettymyksiä ja iloja”. Olen lukenut uskossaoloaikani, yli 44 vuotta, ja jo sitäkin ennen lukemattomia kirjoja uskomisen alueelta, mutta olenko viisastunut? En tiedä, mutta nyt sain avun. Vapauduin itsesyytöksistä, mutta minun pitää opetella uutta ajattelutapaa. Jumalan Tahdon mukaista rukousta; Tapahtukoon JUMALAN tahto! Ei minun.
Kirjoittaja on Tansakalainen pappi ja Seurakuntatiedekunnan raamatunopettaja, tätä ennen luin häneltä erään toisen pienen kirjasen joka ”herätti” minut uudenlaiseen ajatteluun.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä ettei siltikään kukaan ihminen ole yksin oikeaoppinen, ei myöskään mikään kirkko, ei kukaan pappi eikä herätysliike. Me olemme täydellisiä ymmärryksessä vasta, kun muutumme lopullisesti uusiksi. Jumala yksin on Suuri Pyhä ja ikuisesti ollut kuolematon, jota me emme vielä ole.

Ja vielä se toinen otsikko. ”Autuaita ovat yksinkertaiset”.

Katselin tänään 1.10 tv  jumalanpalveluksen joka kosketti sydänjuuria myöten. En nähnyt mistä se tuli, mutta se oli kehitysvammaisille ja-vammaisten järjestämä! Itkin koko ajan. Kuinka tosissaan he olivat kuinka kauniisti heille sovitettu koko palvelus oli ja kuinka paljon se ”terveiltä” vaati…nöyryyttä! Tunsin kuinka Jumala on Rakkaus! Suuri Pyhä Kuolematon! Voi, meitä jos luulemme jotain olevamme, voi meitä jotka emme pysty uskomaan lasten kaltaisesti, voi meitä älyniekkoja, itsemielestämme viisaita! OI Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit, ARMAHDA MEITÄ! Armahda meitä.

Lopuksi minulla on vielä mielessä psalmi 139 Herra Sinä tunnet minut! Ja luettelo Leif Andersenilta:

”Jeesus joka istuutuu meidän joukkoomme sellaisena persoonallisuutena, sellaisena huolenpitona ja sellaisena rakkautena, jotka tekevät kaiken meille uskottavaksi: Hän tulee luoksemme ihmisenä, ihmisen hyvyydessä. Sitten hän havainnollistaa tätä hyvyyttä meille vuosikausia juuri sellaisella tavalla, joka vaikuttaa ihmisiin voimakkaimmin:

Hän itkee itkevien kanssa, seisoo ystävän haudalla ja itkee.
Hän tuntee sääliä nääntyneitä kohtaan. Hän lohduttaa pelkääviä. Hän on halveksittujen ystävä. Hän antaa anteeksi syyllisille eikä tuomitse heitä. Hän kärsii epäoikeudenmukaisesti. Hän kärsii niiden puolesta, jotka pilkkaavat häntä. Hän kuolee niiden puolesta, jotka tappavat hänet.
Kertaakaan Jeesus ei luovuta. Kertaakaan hän ei moiti katuvaa mistään. Ketaakaan hän ei puhu kovin sanoin murtuneelle. Sitten jeesus sanoo, niin että se kaikuu halki kaikkien vuosisatojen ja tukahduttaen kaiken melun ja monien, monien ihmisten epäonnistumisen ja itkun: Avatkaa silmänne! Juuri tällainenhan minä olin. Sellainen  on Jumala. Minä itse olen se Jumala, jota te kaipaatte!”

Lapset pakertavat luokassa matematiikan kokeen parissa. Syksyn ensimmäinen iso koe nostaa ilmaan jännityksen huokailua ja ähinää. Nyt mitataan onko kaikki asiat ymmärretty ja osataanko opittua soveltaa käytäntöön. Koulu ei tänä aamuna ollutkaan kaikille kiva paikka tulla.

Koulussa mitataan oppimista ja arvioidaan työn laatua. Opettajan rooli kasvattajana poikeaa tässä muiden kasvattajien työstä. Mutta ketä varten tuo mittaaminen tapahtuu?

Pieni oppilas ei aina ymmärrä ketä varten hän koulutyötä tekee. Usein opettaja joutuu patistamaan ja houkuttelemaan lasta opintielle. Vaikka opetussuunnitelmat muuttuvat ja käsitys oppimisesta tarkentuu ja muuttuukin, niin arviointia koulussa tarvitaan aina.

Olen tämän syksyn aikana elvyttänyt vanhaa harrastustani, perhokalastusta. Joen rannalla on ollut aikaa pohtia ja miettiä asioita kaikessa yksinäisyydessä. Tuijottaessani perhon rauhallista uintia virrassa on myös ajatukset saaneet lipua omaa tahtiaan ja aina jokin kirkkaampi oivallus on pysäyttänyt ajatuksen virran pohtimaan asiaa tarkemmin.

Opetuslapsista useampi oli ammatiltaan kalastaja. Siksipä ei ollut mikään yllätys, että että yksi raamatun suurimmista ihmeistä liityi kalaan. 5000 miehen ja ties kuinka monen naisen ja lapsen ruokkiminen tapahtui arkisilla eväillä, kahdella kalalla ja viidellä leivällä.

Jeesuksen läsnäolo oli niin vangitsevaa ja puoleensavetävää, että ihmiset unohtivat ilmeisesti ajankulun ja nälän. Kun ilta sitten saapui, kaikki havahtuivat nälkään. Opetuslapset järkeilivät nopeasti, että olisi viisasta heittäytyä vieraanvaraisuuden varaan ja mennä lähiseudun taloihin tai jopa ostaa ruokaa ihmisille, kun Jeesus kehoitti opetuslapsia ruokkimaan kaikki ihmiset. Mutta tuskinpa kukaan olisi kuollut nälkään, vaikka kaikki ihmiset olisivat kävelleet kukin omaan kotiinsa syömään.

Jeesus toimii odottamattomalla tavalla. Hänelle riitti se mitä opetuslapsilla oli. Kaksi kalaa ja viisi leipää. Enempää ei tarvittu, sillä loppu tuli Jumalalta. Jeesus rakasti jokaista läsnäolevaa ihmistä ja sääli heitä. Pian ihmiset olivat syömässä ja tähteitäkin jäi. Tämä on Jumalan tapa toimia tänäänkin. Hänelle riittää se mitä ihmisellä itsellään kulloinkin on. Hän ei vaadi yhtään enempää.

Kun minä opettajana kannustan ja pusken oppilaitani eteenpäin, jotta heidän elämänsä voisi olla tulevaisuudessa helpompaa, joudun arvioimaan ja arvostelemaan heidän tuotoksiaan. Antamaan arvosanoja, jotta heille syntyisi kuva mitä on opittu ja mitä pitäisi vielä ehkä harjoitella. Näin lapset vähitellen oppivat elämän tärkeitä taitoja lopulta auttamaan itse itseään.

Jeesus opettajana toimii aivan eri periaatteella. Hän ainoa vaatimuksensa on että saapuisimme paikalle. Hän antaa sitten eväät elämälle. Meidän ei tarvitse ansaita tai ponnistella saavuttaaksemme hyviä arvosanoja Jeesukselta. Kun minun näkökulmani kasvuun on tässä ajassa. Jeesuksen näkökulma kasvamiseen on iankaikkisuudessa.

Lestijoen yläjuoksun kalastuslupa sallii kahden lohen ottamisen yhdellä luvalla. Kalareissuja on kertynyt useampi ja kalojakin on tullut. Useampi kala on päätynyt ystävieni ruokapöytään. Kalastamisen ilo on monikertaistunut antamisen myötä. Jotain samaa on Jumalan valtakunnassa. Rakkaudesta luotuaan kohtaan Jumala haluaa antaa meidän elämäämme hyvää. Joskus se hyvä tulee kuitenkin kasvamisen ja kasvukipujen kautta. Mutta silloin kun Jumala päättää ja näkee parhaaksi kahdesta kalasta riittää särvintä jaettavaksi niin monelle kuin on nälkäistäkin.

Me ihmiset tunnumme automaattisesti mittailevan toisiamme. Vaikka olisi jo elämänkokemustensa ja asenteensa kautta todennut, että vaikea on toista ihmistä määrittää – ja laittaa yksilöitä tärkeysjärjestykseen, niin sitä tulee silti tehtyä. Lienee luontaista selviytymisvaistoa. Sitä mittailee ympärillään olevia ja joskus myös lyhyemmin elämäänsä sivuavia ihmisä, ovatko nämä itselle hyviä kanssakulkijoita. Ja kukapa ei haluaisi sen lähimmän ihmisen olevan suuri – henkisesti, voimassaan ja turvallisuudessaan sekä hengellisesti. Joku johon voi luottaa, jonka käsivarsi kannattaa silloinkin, kun oma vaellus ontuu.

On ymmärrettävää, että me kristitytkin seulomme ympäristöämme, kanssakulkijoita. Mitä suurempi vimma saada nähdä Jumalan valtakunnan toteutuvan nopeasti maan päällä, sitä suurempi kiusaus ohittaa hitaammat, keskeneräiset, omasta näkökulmasta.. noh, uskossaan heikot. Jos tähän vimmaan on lähtenyt ilman, että on antanut oman luonteensa ja heikkojen kohtiensa seuloutua armossa, kiusaus mittailla toisia ihmisiä inhimillisten mittapuiden mukaan on suurempi. Joskus tästä vimmasta käsin tulee tönittyä muita etäämälle rakkauden lähteestä, vaikkei se olisi tarkoituksellista.

Seistessämme rinnakkain näemme toisemme omasta näkökulmastamme. Joku on päätään pidempi muita, toinen niin pienen ja mitättömän näköinen, että liki hukkuu joukkoon. Kun Jumala katsoo meitä, hänen näkökulmansa on meille tavoittamaton. Jos hän katsoo meitä korkeuksistaan, olemme kaikki pienten muurahaisten kaltaisia, samanlaisia. Jos hän katsoo meitä sieltä missä syvyys on syvintä, olemme kaikki yhtälailla elämän murjomia, taakoitettuja ja haavoitettuja, kuljemme ryteiköissä, joista emme omin avuin selviäisi. Jos hän katsoo meitä olemuksestaan käsin, joka on rakkaus, olemme suunnattoman kallisarvoisia, mittaamattoman rakkaita, jokainen yhtä tärkeä, niin tärkeä, että Jeesus kuoli ristillä jokaikisen tähden.
Antoi henkensä, jotta emme nujertuisi rikkomustemme ja pimeyden muserruksen alle. Hän toi meille anteeksiannon ja suojan. Hän kykenee katsomaan meitä koko näkökulmiensa kirjosta yhtaikaa. Hän näkee paljon laajemmin ja syvemmin kuin kykenemme koskaan hahmottamaan. Koska hän on suurin ja mittaamaton. Myös rakkaudessaan, armossaan ja hyvässä tahdossaan meitä kohtaan.

Englannin vanha kuningatar, Elisabeth, joutui eräästä perheensä vuodesta toteamaan että se oli ollut kauhea. Sellaista voi tapahtua. Voi joutua toteamaan jostain ajasta/joistain ajoista että on ollut, jos ei kauheaa, niin ainakin vaikeaa. Kauheinta on jos, ja kun, uskovana ei enää käsitä miksi kaikki paha kasaantuu yhdellä kertaa Elämää rajoittamaan.? Näissä vaiheissa tulee sekä lohtu että kiusaus Jobin ”postista”.

Pahinta on pimeys ja kipu. Vaikka pyrkii elävää Jumalaa kohti, tunteeksi jää  ettei häntä saavuta. Tietäen kuitenkin että tunne ei ole totta. Joutuu kuitenkin kamppailemaan pimeässä itsensä kanssa, tuntien olevansa hukassa/ eksynyt/ hävinnyt kaikilta ja kaikkialta.  Siihen tulee vielä öisin kiusaaja myötätuntoisena kertomaan että, kiroa Jumala ja kuole, sehän lukee raamatussakin. Kuolema on parempi kuin kivulias ja mahdoton elämä. Katso nyt itseäsi!

Vanha virsikin nousee mieleen, ihana virsi: ”Rakkahin Jeesus, miks viivyt sä vielä. Raskas on kulkuni maisella tiellä. Saavu ja milloinka tahtosi lie. Kärsivä kulkija kotihin vie. Oi saavu Jeesus…”

Kaikkivaltias ja armollinen Jumala kuitenkin valvoo.

Johdatuin, epätoivoisesti lohtua hakiessani, erään tavallisen päivälehden sivuille. Löysin sieltä erään papin ja hänen kirjoittamiaan saarnoja. Voi sen kai sanoakin kuka? Hän on Pieksämäen seurakunnan pappi Mika Riikonen.
Löytyi lähde.

Kun aloin saarnojaan lukea, tajusin kuinka äärettömän janoinen olin, kuiva kuin erämaa. Tajusin myös että tämä mies tietää ja tuntee tuskan. Luin, sen minkä luetuksi sain, ja tiesin että mikään ei ollut sattumaa. Hänen eräässä tekstissään, missä hän kertoo syövästään on sanat ” ad utrumque paratus/ Valmiina molempiin suuntiin.” Hän oli valmis Jumalan päätökseen oman elämänsä suhteen, olipa se mikä tahansa.

En kuitenkaan vielä parantunut.

Mutta tänään, ollessamme rukouksessa tyttäreni kanssa tapahtui se ihme jota tarvitsin, joka on Jumalan armolahjaa kohdallani. Sain yht´äkkiä ”humauksen taivaasta”. Pyhä Henki nosti pois lokaisesta liejusta, antaen rukouskielen jolla ylistää Jumalaa. Tytär saa näkynä sanoman ja näky oli kaunis, kaunis, kaunis ja Kirkasti Kristusta.

Minun lauluni ei ole varsinaisesti ollut ”Pieni on äänemme Herra. Hiljainen huutommekin. Puoleesi käännymme silmin suin mykistyvin. Emme tiedä Voimasi määrää. Salaisuus suuruutes on. Kasvata lapseesi luottamus loppumaton. Kuljeta ja johda, tähtenä nyt hohda. Ilta kun saapuu ja matkamies hämärään jää….” Mutta se nyt nousi ensimmäisenä airuena mieleeni ja sitä saattoi verrata  näkyyn joka annetiin.

Jos nyt joku tahtoo, tai tarvitsee löytää tuon papin saarnoja, niitä löytyy kun etsii. Jos et mistään muualta apua saa pohjattomaan kipuusi ja orpouteesi, kannattaa etsiä. Toki tiedän että jokaisen ihmisen elämän kipu on yksilöllinen, eikä kaikki kaikille sovi. Yhtä lohduttaa yksi, toista toinen.

Nyt tätä kirjoitan, vieläkin vereslihalla, ja oikeasti mustelmilla, mutta sielussani soi lauluja. Tämän laulun säveltä en tunne mutta sanat koskettavat:
Ylistyslaulu:
” Niin lähellä, niin nöyränä, niin täynnä lempeyttä kuljet. Ja langenneet ja uupuneet niin hiljaa suojaas suljet.
kerto: Soi sydämeni kiitosta, kun kaiken anteeks annoit!
Vain sirpaleet sait tummuneet vaan murtunutta et soimaa. Vain kuuntelen, nyt pelkää en, en pelkää kättesi voimaa.
kerto: Soi sydämeni kiitosta, kun kaiken anteeks annoit!
Taas tuuli soi ja ilkamoi, taas pilvet lentoaan jatkaa. Taas laulaa voin, taas unelmoin, taas jaksan taipaleen jatkaa”!

En miettinyt kuitenkaan lähtiessäni tätä kirjoittamaan. Ehkä joku jossain tarvitsee myös, nyt, tätä. Ja jos ei, niin hoidanpa vain leiviskääni, tavalla jolla voin? Jumala auttakoon.  – Mietin kyllä otsikkoa, olenkohan toistamassa itseäni? Toinen vaihtoehto olisi ollut laittaa otsikoksi ”Ihmeinen Jeesus”!

”Ihmeinen Jeesus, Kuningas Herra, eloni annan käteesi Sun. Pelastustyöstä iloitsen aina. Verellä ostit vapaaksi mun.
Sinua Jeesus, seurata tahdon. Sinua yksin rakastan ain. Tietäsi johda kirkkauteesi. Tietä mi vie mun taivohon vain.
Kaupunki kaunis kerran kun aukee. Jeesuksen siellä nähdä mä saan. Uudeksi silloin minäkin muutun. Ylistän Herraa mä ainiaan!

Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Kallehin aarre sydämeni! Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Sinulle soikoon kiitokseni!”

Kiitollisena Jumalalle psalmi, jonka jokainen ulkoa osaa! Ps.23