Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


4 kommenttia

Ajattelin ja sanoinkin, mutta en puhunut mitään.

Blogi on hetken lapsi. Jostain tulee kipinä ja sytyttää ajatuksen ja se on saatava kirjalliseen muotoon. Kristillinen blogi haluaa ehkä myös vaikuttaa tai ainakin selventää kirjoittajalle itselleen jotain ja siinä samalla myös lukijalleen. Usein vastuu blogin viestin ymmärtämisestä jää lopultakin lukijalle sikäli mikäli sillä edes on mitään viestiä. Usein nimittäin käy niin että tulkinta blogista tehdään rivien välistä. Oletetaan kirjoittajan kuuluvan johonkin tiettyyn viiteryhmään ja luetaan teksti sitä taustaa vasten. Näin tekstistä löydetään asioita joita sielä ei ole.

Myös sanat ja niiden merkityksiä on kovin helppo tulkita väärin. Tulee mieleen vitsi Lapin miehestä, joka päätti hiihtoretkellä tehdä hieman  jäynää ”etelän varikselle” ja hiihdättää kaveri väsyksiin. Niin sitten hiidettiin kipakasti tunturin kuvetta ylös Lapin mies edellä. Melkoinen puuskutus alkoikin kuulua takaa ja siksi olikin yllätys, kun sieltä kuului pyyntö, että huilataan vähän, niinpä pohjoisen poika lisää sitten vauhtia. Pian kuuluu taas sama pyyntö ja vauhti kasvaa. Tunturin päällä pyyntö on muuttut jo käskyksi ja siinä vaiheessa Lapin mies uupuu hankeen. Kotonaan mies ihmettelee vaimolleen, että oli se kova hiihtäjä kun koko ajan piti huilata vauhtia lissää. Lapissa kun suksi huilaa silloin kun vauhti on kova.

Hengellinen viiteryhmä määrittelee usein sen mikä on mielestämme hyvää puhetta tai tekstiä. Hyväkin opetus tuntuu huonolta, jos sieltä puuttuu meille tärkeitä singnaaleja ja taas toisin päin jos oikeat termit ovat paikallaan saa puhe tai kirjoitus olla mitä sattuu ja silti koemme sen hyväksi. Kuuntelemme ja luemme sen miten asia sanotaan eikä mitä sanotaan

Blogi ei ole opinkappale eikä minusta edes teologiaa. Sen pohjalta ei pitäsi lähteä keskustelemaan mitään muuta kuin mistä on kirjoitettu, koska sellainen vaatii tulkintaa ja tulkinta taas vaatii sen, että tuntee kirjoittajan. Vieläpä kohtuulisen hyvin.

Ja taas, voin kirjoittaa tässäkin vain omasta puolestani. Joku toinen bloggaa eri lähtökohdista ja se on hänen oikeutensa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minun kontekstini on Luterilainen, en ole helluntailainen vaikka liikun sujuvasti siinäkin ympäristössä. En ole vapaakirkollinen, vaikka voisin itseni nähdä sellaisena. Hengellinen pesäni on evankeelisuus ja sen tuulet hulmuttavat hiuksiani yhä, vaikka olenkin ilmeisen pesäjättöinen. Etelä-Pohjanmaan körttiläisyys on jättänyt sieluuni kotiseutuni ystävieni kautta pysyvän jäljen ja Jonas Lagus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen nykyisen asemapaikkani kautta. Mutta kaiken tämän keskellä on Jeesus ja vain se merkitsee. Siksi toivon että Hän olisi aina läsnä teksteissäni vaikka en sitä sanoisikaan joka kerta.


4 kommenttia

Avoin kirje ystävälle/ystäville…

Pari päivää sitten kirjoitin ystävälle, uskon sisarelle että olen jo useampaan kertaan ajatellut lopettavani blogikirjoitteluni, mutta minkä teen kun kuitenkin tekee mieli kirjoittaa? Kerroin että nytkin aiheenani väikkyy teksti kiitollisuudesta, ikään kuin jatkona ja sisarena tuolle Ilolle.

Joku ystävällinen sielu :) nostaa vanhoja kirjoituksiani tänne blogikenttään, niitä on ollut nyt pienellä ajalla jo neljä. Yhtä nopeasti kuin ne tulevat, ne myös menevät, ainoa joka pysyy on nimi Heikki Hilvo ;) ?

Kaksi viimeisintä vanhoista teksteistäni ovat nimeltään ”Runot kertovat (24.08/13) ja ”Jumalan Sanan ihanuus” (5.2/13). Hän joka näitä tuo esiin, osaa valita jyvät akanoista koska tekstejä on jo melkoisesti. Tämä on sekä ilahduttanut mieltäni, että ollut hyväksi. Olen voinut vertailla kuinka paljon jo itseäni toistan, en ole näitä mitenkään itselleni tallentanut, kuin muutamia. Ja toistanhan minä, en osaa olla kukaan muu kuin olen.

Ehkä minulla on vain yksi tärkeä asia ylitse muiden, johon kuitenkin sisältyy kaikki muukin mikä minulle on elämää. Jumalan Sana, luomakunta ja seurakunta.

Sanaa kuuntelen radiosta, omalla kappelillani, katselen Tv:stä ja netistä. Usein sunnuntaisin useammankin lähetyksen. Viime sunnuntaina, eli eilen 21.8-16 kuuntelin radio Jumalan palveluksen joka tuli Kouvolasta saarnaajana kappalainen Lasse Karppela. En tiedä saako noita mistään uusintoina, mutta voi kun saisi! Tämä oli yksi parhaista puheista joita olen koskaan kuullut, niin yksinkertainen, koskettava ja murtava! Hän vain luki erään tarinan eikä lisännyt siihen mitään, mutta tarina oli vertaansa vailla, en pysty sitä kopioimaan, se menisi pilalle.

Sen jälkeen lähdimme tyttären kanssa kappelillemme joka aloitti syyskautensa. Olin ollut koko kesän noiden eri kanavilta tulevien ohjelmien varassa ja tunsin itseni nääntyneeksi ystävien tapaamisten puutteesta, ehtoollisen vieton puuttumisesta ja kappelin kaikesta muustakin hengellisestä annista. Kuinka valtavan hyvä olikaan istua taas omalla paikallaan ja vain ottaa vastaan!

Kaikki oli niin hyvää!! Sydämeni täytti kiitollisuus Jumalaa ja hänen palvelijoitaan kohtaan. Olin täynnä kiitollisuutta ja onnea.

Aiheena oli lähimmäinen, ja lopuksi kirkkokahvit. Emme ollenkaan aina näille kahveille jää, mutta nyt ajattelimme ottaa osaa juhlaan. Kävi kuitenkin niin että istuin melko pitkään yksin pitkän pöydän ääressä, tytär oli jonottamassa tarjolla olevaa. Näin kuinka vakiokävijät hakeutuivat omiin tuttuihin porukoihinsa ja tunsin oloni vähän oudoksi, mutta ymmärsin heitä. Sitten tuli kaksi vanhempaa, tuntematonta, naista samaan pöytään ja muutama sana vaihdettiin. Tytärkin tuli vesilasien kanssa ja sitten!

Rovastimme, jonka saarnoja en ole paljoa kuullut ja jonka vain ulkonäöltä tunnen, lähestyi sitä viimeistä pöytää jossa istuimme. Vierastin vähän, mutta hän oli oikein ”mukava” ihminen. Olisin keskustellut kanssaan pidempäänkin, mutta en ollut ainoa jolla oli hänelle asiaa. Minua liikutti kun lähdin. Ajattelin että rovasti taisi/taitaa elää niin kuin saarnaa. Ei hän hakenut sellaista paikkaa jossa oli paljon ihmisiä ja seurakunnan aktiiveja, pappeja ym. merkittäviä henkilöitä :) vaan tuli siihen missä oli kolme iäkästä naista joista yksi erilainen ja olihan siinä vielä tyttärenikin. Tunsin sekä haikeutta että iloa ja kiitollisuutta, myös hämmennystä.

Käväisimme sitten vielä toisen kunnan puolella ennen kotiin tuloa ja juhla jatkui. One Wayn ohjelmat tulevat nykyään sunnuntai iltaisin ja nyt ohjelmassa oli nauhoitus jostakin tilaisuudesta jossa puhui Leif Nummela. Väkevästi puhui! Totta puhui! Tuo tallenne ei ollut vielä löydettävissä, joten linkkiä en voi antaa tähänkään.

Tällä kirjeellä tahdon vain kiittää ja sanoa että ”etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan”. Eli kyllä vieläkin Jumalan Sanaa runsaasti, raittiisti ja väkevästi jaetaan, ei tarvitse nälkään nääntyä. Ja aina on käsillä kirja kotona – Raamattu. Kiitos Jumalalle.

Kirje ystävälle/ystäville on tämän blogin aihe. Kirjoitin niin kuin ystävälle kirjoitetaan, avoimesti kokemuksistani ja tunteistani. Olen asunut 20 vuotta yksin. 6 ja 1/2 vuotta pyörätuolissa yhteensä 66 vuodesta jona olen poliota potenut. Esteellisiin paikkoihin en pääse, en muuallekaan ilman apua. Voi olla että joidenkin mielestä olen liian altis tunteilulle ja kirjoitan omituisia. Voi olla niin ja onkin. Mutta sellainen olen ja olen opetellut elämään itseni hyväksyen. Tiedätkö miksi?!

Koska, Jumala rakastaa minua. Koska Jeesus on kuollut ja ylösnoussut myös minun puolestani! Ja koska tyttären lisäksi ei juurikaan kovin läheisiä ihmissuhteita enää ole.

Onneksi on Jumalan Sana. Onneksi on seurakunta. Onneksi kuulen ja näen, jotain vielä ymmärränkin ja vähän muistankin. Onneksi ympärilläni on paljon kaunista ja ikkunastani näkyy Taivas!

Kiitos jos jaksoit tänne asti :) Minä tarvitsen sinua, ehkä sinäkin, ainakin joskus minua :) Jeesus on meidän yhteinen rakkautemme. Ja Hän rakastaa kaikkia tasapuolisesti! Yhtä paljon maailman loppuun asti, ja sen jälkeen ikuisesti.

Meidät rakkauteen loit, rauhan jakajiksi. Meidät kaikki lunastit iloon, ihmisiksi”
Virsi 175 kokonaan


8 kommenttia

Menkää, tehkää

Mies otti jääkaapista kolmannen veroluokan mallasuutejuoman ja istuutui laiskanlinnaan. Vaimon vaaliman kukan varjosta osui käteen Raamattu. Sen kannella oli vähän pölyä. Mies pyyhkäisi pölyt kämmensyrjällään kannesta ja putsasi kämmensyrjän farkunreiteen. Samalla hetkellä Taivaassa peukalonpaikoista vastaava enkeli päivystävä riemastui: – No vihdoin!

Miehen sormet tapailivat Raamatun syrjästä sopivaa avaamispaikkaa. Tuostapa, loppupäästä.

”Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus!”

Miehen mielessä käväisivät kesäpäivät lähiötä ympäröivässä metsässä. Sotaleikit olivat vauhdikkaita.
– Pam! Sä kuolit.
– Enpäs! Ohi meni.

Hengellisesti ajatellen taisteluvarustus ei oikein puhutellut. Ehkä toisessa kohdassa olisi jotain puhuttelevaa.

”Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille. Hankkikaa kukkarot, jotka eivät tyhjene, kootkaa taivaisiin aarre, joka ei ehdy.”

Mies muisti aamuisen spurgun, joka istui liikekeskuksen seinustalla muovikasseineen. Käsi oli ojossa ja äänikin sanoi jotain, mutta ääni narisi sen verran, että sanoista ei juuri saanut selvää. Olisihan sille euron voinut antaa, mutta kun ei ollut kuin pankkikortti.

Mies hörppäsi juomaansa, ja sormet alkoivat etsiä kolmatta avauspaikkaa Raamatun kyljestä. Peukalonpaikkaenkeli johdatti kirjan avautumaan vähän edellistä selkeämmästä kohdasta.

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.”

Ai ketkä? Uskovaisetko? Mies seurasi satunnaisesti hengellistä keskustelua netissä. Toisinaan hän mietti, minkälainen se henki mahtoi olla. Ei jaksa!

Peukalonpaikkaenkeli huomasi, että miehen sormet eivät enää olleet aivan innostuneet Raamatusta. Mutta vielä hapuili mies kirjaa. Nyt jotain oikein perinteistä, semmoista innostavaa.

”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.”

Mitä ihmettä tuo nyt sitten oikeasti tarkoittaa? tuumi mies. Käskyä toisensa perään. Hiki tulee pelkästä lukemisesta. Ehkä tämä Raamatun-luku nyt saa tältä päivältä riittää. Jos ensi viikolla taas. Tai ensi kuussa.

Mies huiskaisi Raamatun takaisin kukan viereen. Kukkapurkki oikein heilahti.

Taivaassa peukalonpaikkaenkeli painoi päänsä käsiinsä. Ei tässä ihan näin pitänyt käydä.

– Mikä hätänä? kysyi pomoenkeli päivystyshuoneen ovelta.

– Minun piti juuri pistää ratkaisu kaikkiin niihin haasteisiin, joita tuolle laiskanlinnassaan istuvalle ihmisenlapselle heitin. Ja sitten se paiskasi koko kirjan käsistään.

– Laitoitko pahat haasteet?

– Äh, ihan niitä tavallisia. Rakastakaa, pukekaa taisteluvarustus, menkää ja tehkää.

– Mikäs se ratkaisu sitten olisi ollut?

– No, mihinkäs minä sen jo hukkasin. Tässä: ”Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin.”

– Ihan oikea ratkaisu sinänsä, mutta tulitko ajatelleeksi yhtä asiaa noissa heittämissäsi haasteissa?

– Joo, tietty… tai… siis mitä?

– Onko lähettämäsi peukalonpaikat tarkoitettu nojatuolissaan yksinään kököttävälle miehelle? Ovatko käskyt sattumalta monikossa?

– Jaa. Saattaahan siinä monikon käytössä joku peräkin olla.

– Saattaapa hyvinnii!

WP_20150919_022_01


1 kommentti

Ilo

Istun keittiön ikkunan ääressä. Tuulee ja sataa niin että sade tulee ryöppyinä vaakatasossa. Kauempana, kauniissa, mutta sateen harmaannuttamassa maisemassani on kolme kellanruskeaa koivua jo nyt, elokuun puolessa välissä. Istun hiljaa mietteissäni ja katselen tapahtumaa. Yllättäen minut täyttää ilo?

Voi kuinka hyvä minun on olla. Tunnen Hänet joka minua lähestyy. Tahdon olla tässä sanoin kuvaamattomassa lempeyden ilmapiirissä. Kunpa ei kukaan, eikä mikään, nyt häiritsisi…

Olin aikaisemmin kuunnellut, tiskatessani, radiosta haastattelua jossa paljon kuuluisuutta ja näkyvyyttä saanut taidemaalari kertoi elämästään ja taiteestaan. Olen paljon nähnyt hänen töitään. Ne ovat värikylläisiä mutta minut värien ihmisen ne ovat jättäneet, muutamaa työtä lukuun ottamatta, syvemmin koskettamatta. Sellainen oli haastattelukin. Haastattelija ja taiteilija olivat täysin eri maailmoista, puhuivat toistensa sivu.

Koska kyseessä oli uskonnollinen ohjelma, haastattelija yritti johdattaa taiteilijan ns. perimmäisten kysymysten äärelle, mutta ei syntynyt kontaktia. Se tuntui pahalta. Taiteilijan jumala oli luotu….

Jumala sanoo sanassaan Nehemian kautta (8:10) …”Älkää olko murheelliset, sillä ilo Herrassa on teidän väkevyytenne” ja Matteus 6:21-22 ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu”…

Kuinka nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa. En tiedä, mutta jotenkin taas ymmärsin mikä on kaikkein tärkeintä ihmisen elämässä! Olla yhteydessä Jumalaan. Yhteydessä Jeesukseen sen Pyhän Hengen kautta joka on taivaasta lähetetty. Olkootpa elämä aivan millainen tahansa. Olkootpa siinä mainetta ja kunniaa tai olkoonpa se ihmisten silmissä mitätön Jumala On, eikä ole mitään eikä ketään hänen vertaistaan. Ei silloinkaan kun kaikki muu on mennyt. Alkanut luopumisen aika.

Hän, Jeesus elää ja ihminen saa Hänessä elää. Nuo sanomattoman suloiset kohtaamiset joita saa, Jumalan armosta, silloin tällöin kokea ovat todistus ihmeestä! Niissä ei vaadita ihmiseltä yhtään mitään, ne ovat pelkkää lempeyttä ja hyvyyttä ja armoa armon päälle. Enemmän kuin voi kuvata. Enemmän kuin osaa ajatella, saati pyytää. Ihana taivaallinen tuoksu, ihana Valo, vastakohtana maailman pimeydelle. Kuinka ihmeellistä että on saanut tämän osan.

Psalmi 22 on otsikoitu uudemmassa käännöksessä ”Jumala, miksi olet minut hyljännyt?” siinä on Jeesus. Siinä on myös lukemattomien ihmisten huuto. Huuto joka jää niin usein vastausta vaille. Joka tekee hiljaiseksi.

Jos kuitenkin poimin samasta psalmista irralleen muutaman jakeen, ne saattavat lohduttaa silloin kun ahdistus, vaiva ja tuska ovat jokapäiväistä leipää, eikä vastausta ole. Sekin on ihmisen osaa, ja mitä iäkkäämmäksi ihmisenä tulee sen suuremmin riisutaan kaikesta. Mitä ihmiselle jää ilman Jumalaa, ei mitään. Mutta se jonka aarre on iankaikkisissa ei tarvitse pelätä eikä menettää uskoaan ja toivoaan, siitä Hyvä Jumala pitää huolen.

Ps.22:11-12 ”Syntymästäni saakka olen ollut sinun varassasi, Sinä olet ollut Jumalani ensi hetkestä alkaen. Älä ole kaukana nyt, kun hätä on lähellä eikä kukaan minua auta.” Jakeet 24-32 joista poimin jakeen 25 ” Ei Hän halveksinut heikkoa eikä karttanut kurjaa, ei kääntänyt pois kasvojaan vaan kuuli, kun huusin (26) Sinua minä ylistän seurakunnan keskellä..”
Kiitos ilosta jonka läsnäolosi tuo!

Hän on uskollinen, Hän on ylitse kaiken, Hän On Ihme! Hänessä on kaikki ja Hänestä On kaikki, Hän antaa ja ihminen saa ottaa vastaan. Kunpa aina yhtä selkeästi ymmärtäisi tämän. Sinua minä ylistän, ilosta kiitän, elämästä kiitän! Minulla on kaikki Sinussa ja lopulta Sinun luonasi!


2 kommenttia

Aamulla varhain

Kokeillaas Tuulikin Blogin uudelleen julkaisua näin! Klikkaa blogitaivas-otsikkoa kuvan vieressä niin pääset alkuperäiseen blogiin ja kommentteihin!

Blogitaivas

Unen ja valveen rajamailla huomasin miettiväni elämän lyhyyttä. Kysyin, olenko osannut käyttää aikaani oikein, vai sitä turhaan tuhlannut? Tunsin lempeän hymyn ja vastauksen sijaan kuulin kysymyksen kuinka olisin tahtonut elää? Vastasin; olisin tahtonut kirjoittaa enemmän mutta aikani meni kuvien tekemiseen ja elämästä huolehtimiseen, en tainnut tehdä mitään kovin tärkeää?

Kysyit koska olin ollut onnellinen? Vastasin, en muista, ehkä joskus kun tunsin sinut lähelläni, lapsuudessa ja sitten paljon myöhemmin. Tässä elämässä rakkaus tuli täydellisimmäksi lapseni kanssa. – Nyt vanhemmiten minulla oli kymmenvuotisjakso jolloin olin vapaa ja sain olla oma itseni, ennen tätä nykyistä tilaa. Tunnen haikeutta etten ymmärtänyt sitä niin täysin käyttää kuin olisin voinut, ikävöin sitä aikaa. Kun olin ilmaissut tämän, tunsin oikeassa kämmenessäni säteilevän lämmön ja hämmästyin? Lämpö ei kadonnut ja mietin mitä tahtoisit minun ymmärtävän?

Toisissa olosuhteissa olisin saattanut tulkita sen kutsuksi? Vai otitko minua kädestä?

Ajattelin kuinka onnellinen olisin jos olisin voinut, tai voisin, käyttää aikani siunaten ihmisiä. Laittaen…

View original post 346 more words


7 kommenttia

Sanoja, sanoja ja yhä sanoja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Monta kertaa olen  ollut tilanteessa, että olisi pitänyt sanoa mutta en uskaltanut. Lähes yhtä monta kertaa olisi pitänyt jättää sanomatta. Sanoja tulee käytettyä melko huolettomasti. Unohdamme että sanat ovat työkaluja ja rakennuspalikoita, joiden varaan rakennetaan elämää. Väärät sanat ovat usein meidän kompastuskiviämme ja ne vievät Ristin piiloon ja näkyville jää vain suljettuja ovia.

Ei siis sattumaa, että Johannes aloittaa evankeliuminsa puhumalla Sanasta kaiken alkuna ja luojana. Sanasta puhutaan kaksiteräisenä miekkana ”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen  miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. (Hebr.4:12,13)” 

Jeesuksen Pyhä kirja oli vanhat kirjoitukset. Hänen tekonsa ja opetuksensa ovat meille Sanaa, joka synnyttää meissä elämää tai ovat meille tuomioksi. Meidän omien sanojemme käyttö vetää tässä linjaa. Kun tuomitsemme, olemme samalla myös itse tutkittavina. Jeesuksen linja synnin suhteen on kuitenkin tiukka ja sanat ajatuksissamme ovat myös Jumalan tiedossa.

Siksi meidän on mietittävä ja pohdittava tarkkaan omat sanamme, joita käytämme, koska ne paljastavat millaisia ovat meidän motiivimme. Samalla meidän tulee miettiä mitä ovat ne meidän sanomatta jääneet sanamme koska Jumala kuulee nekin. Meidän pitää tutkia mitä sydämessämme liikkuu ja mikä meitä ajaa eteenpäin.

Jos jatkuvasti mielemme suoltaa vain arvostelua ja painii pimeyden harhoja etsien, olemme jo ehkä joutuneet pois kurssilta, joka johtaa Jeesuksen luo.

Jeesus rukoili sitä, että hänen seuraajansa voisivat olla yhtä. Hän tiesi miten vaikeaa ihmisten on ymmärtää toisiaan. Hän tiesi miten synti vääristää sanojan ja kuulijan välistä yhteyttä. Hän tiesi, että sen missä toinen kuulee saavansa kultaomenia hopeamaljassa niin toiselta sanat palaavat tyhjinä. Emme me voi tietää sitä miten Pyhä Henki toimii ja arvioida sen puutetta tai läsnäoloa. Sen tiedän että ilman Pyhän hengen kosketusta ihminen ei voi suullaan Jeesusta tunnustaa Herrakseen.

Liian usein kuulen sanat ”veljeni, kaikella rakkaudella, mutta…” Kuitenkin rakkaus noista sanoista on kaukana ja viestin sisältö on täynnä helvetin tulta ja pimeyttä.

Jos haluamme oikeasti voittaa ihmisiä Jumalalle takaisin, silloin suussamme tulee olla siunaus ja käsissämme rakkaus. Vain se puhuttelee ihmistä joka etsii tietään läpi elämän. Jeesus itse kulki rakkauden teot ja sanat edellään. Pahuudelle hän näytti ovea eikä jäänyt piehtaroimaan sen kanssa.


Supersankarirummutusta – muistikuvia New Winesta 2

NWdjembeAloituspäivän ilta New Wine -tapahtumassa oli jo pimennyt. Olin laulanut ääneni miltei käheäksi iltatilaisuudessa. NW:ssa minun tekee usein mieli myös soittamaan. Kun on hyvä meno, olisi kiva itsekin kolistella jotakin. Laulaminenkin NW:ssa, yhdessä ison porukan kanssa on tosi hienoa, mutta soittamaan… No, ehkä jonakin päivänä tarvitsevat tuuraajaa basson varteen tai djembeen. Kitaran kanssa en niin suurelle seurakunnalle ala.

Myöhemmin illalla vaihtelin puolivillaisia viestejä ystävän kanssa Facessa. Vaikka en ollut näpytellyt ystävälleni soittohaaveista yhtään mitään, ystävältäni kolahti viesti: ”Maria sanoi, että sillä on djembekin mukana ihan sinua varten, joten tervemenoa musisoimaan huomenna klo 10.30.”

Harkitsin asiaa vajaat kaksi sekuntia. Kyllähän sitä aina silloin tällöin tulee tilaisuuksia soitella eri seurakunnissa, mutta että New Winessä! Eikä edes tavallisen juhlakansan kanssa vaan Sankarien ja vieläpä Supersankarien kanssa. ”Joo, tulen minä.”

Seuraavana aamuna olin siis djemben kanssa ison muksuryhmän – pitkälti yli sadan alakouluikäisen – edessä. En onneksi yksin niin jännään paikkaan joutunut. Oli kolmen hengen orkesteri, ja parina seuraavana aamuna meitä oli jopa kaksi perkussioiden soittajaa.

Aikuisten aamuohjelmasta alkoivat laulut raikua. Mietin, jyrääköhän ison teltan äänentoisto meidät ja muksut kokonaan. On surullista, jos lasten laulu hukkuu naapurien ylistykseen. No, aloitettiin lasten kanssa vähän myöhässä. Sankarit ja Supersankarit olivat mukana ensimmäisestä tahdista lähtien. Oletteko koskaan kuulleet, millainen ääni lähtee, kun tusina tusinaa lasta avaa suunsa – ihan ilman äänentoistoa? Harvatukkaisen rumpalin ponnarikin hulmuaa semmoisen äänen voimasta.

New Winen ylistykset ovat olleet minulle tärkeitä. On voinut laulaa niin kovaa kuin sielu sietää – tai tarvitsee. Ehkä minun piti todellakin harkita se vajaat kaksi sekuntia ennen kuin päätin alkaa supersankarirummuttamaan. Hetkeäkään en katunut.

Pakkohan minun on vähän hengellistää tätä soittohommaa. En minä ollut edes rukoillut, että pääsisin soittamaan NW:ssä. Mutta luulenpa, että Isä Taivainen tiesi toiveeni. Ja vastasi sitten juuri Hänelle ominaisella tavalla. Yllättävästi. Ei isolle lavalle vaan minulle oikealle lavalle. Ja kyseessähän ei siis ollut rukousvastaus vaan haavevastaus.

Taidanpa tässä siis alkaa ankarasti haaveilla, että olisipa mukavaa bassotella alkavan syksyn mittaan. Raportoin aikanaan, tuliko haavevastausta. Eläköön supersankaribassottelu!

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 966 muun seuraajan joukkoon