Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

Jo muinaiset juutalaiset

Jokin minua paljon suurempi voima oli lätkäissyt Pekka Lindqvistin kirjan Juutalaisuus meidän kuopuksen työpöydälle. Siinä kirja oli odotellut, että jonakin hetkenä nappaan sen sormiini. (Kuten tiedätte, pöydillä olevat esineet harvoin siirtyvät yhtään mihinkään paitsi silloin, kun niitä tarvittaisiin.)

No, avasin kirjan, ja jo heti johdannossa (s. 30–33) näytti siltä, että tässähän kirjoitetaan eräästä minulle suht tutusta uskonnosta.

”Kaikki eivät suinkaan pitäneet temppeliä oikean uskon tyyssijana. Hasmonilainen ylipappi Jerusalemissa oli Qumranin yhteisön silmissä ´Paha pappi´, ei oikean uskon vartija.” Näinhän tämä näyttäisi menevän nykymaailmassakin. Luterilainen ylipappi eräässä Aurajoki-varren taajamassa on moneen muuhun yhteisöön kuuluvien silmissä ”Paha pappi”, ei oikean uskon vartija. Nyky-qumranilaiset puolestaan ovat helposti temppeliuskovien raskaan kritiikin kohteena. Ei mitään uutta auringon alla.

Heti edellisen virkkeen lainauksen jatkona näyttää Juutalaisuus-kirjassa tulevan profetia: ”Kun temppeli pappeineen katosi maisemista – – ei ortodoksiaa ollut olemassa muualla kuin teoriassa.” No justiinsa niin, tuumiskelen minä. Katoaako suuri temppeli nykymaisemasta? Tai suuret temppelit? Kun pirstaleet ovat riittävän pieniä ja riittävän eripuraisia, niin mikä on kristinuskoa? Viime vuosina olen angstaillut sitä, että protestanttisessa maailmassa ortodoksiaa on niin moneen lähtöön ja ihan kaikki perustelevat oman ortodoksiansa Raamatulla. Tietenkin.

Mistä pulman purkajainen? kysyy tämä lukija. Ja jo Lindqvistin kirjan seuraavalla sivulla tulee mahdollinen ratkaisu. ”Sanotaan, että juutalaisuus ei ole ei ole ortodoksiaa eli oikeata oppia vaan ortopraksiaa eli oikeaa toimintaa.” Innostun. Voihan Juutas, näin tämän homman pitää mennäkin. Jeesus antoi eläessään muutamia käskyjä. Eritoten hän oli huolissaan maailman vähäväkisistä, leskistä ja orvoista. Heistä huolehtiminen tulee vahvasti esiin jopa Jeesuksen kertomuksessa viimeisestä tuomiosta. Usko eletään todeksi, sitä ei teologisoida todeksi:

”’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka paljon parempi paikka maailma olisikaan, jos kristityt vaikkapa vain Suomessa panostaisivat hyvän tekemiseen vaikkapa vain 75 prosenttia siitä ajasta ja energiasta, jonka he panostavat oman opillisen näkemyksensä puolustamiseen tai omine näkemyksineen hyökkäämiseen. Jopa Paavali suhtautui opillisiin erimielisyyksiin käytännöllisesti. ”Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä; kukin olkoon omassa mielessään täysin varma.” Opillinen kinastelu jää helposti vain kinasteluksi. Ja jokaisesta kristittyjen välisestä riidasta eräs sarvipäinen kaveri hymyilee iloiten tuuheaan partaansa.

Lindqvist viittaa kirjansa johdannossa Louis Jacobsiin viitaten, että ”juutalaisten dogmien dogmi on oikea vaellus”. Oikea vaellus muistuttaa minua Jeesuksen lähetyskäskyn konkreettisemmasta käännösversiosta. ”Kulkiessanne tehkää kaikista kansoista minun opetuslapsiani.” En halua kyseenalaista lähetysorganisaatioiden työtä, päinvastoin. Mutta jospa kaikki tavalliset kristityt vaeltaisivat elämässään niin, että muut ihmiset henkäisisivät: ”Vau, noin pitää elää. Tuohon porukkaan minäkin haluan liittyä.” Silloin oltaisiin semmoisessa ortopraksiassa, että Yläkerrassa ei tarvitsisi raastaa hiuksia ihan niin paljon kuin siellä arvattavasti nyt tehdään, kun meidän kristittyjen edesottamuksia seurataan.

Kummallista, kuinka samanlaiselta meidän nykyihmisten uskonelämä näyttääkin noihin menneen ajan juutalaisiin verrattuna. Hyvä kirja saa ajatukset laukkaamaan.

*  *  *  *

Tutustu Pekka Lindqvistin kirjaan tästä.

Mainokset


2 kommenttia

Äänetön huuto

Viime viikkoina rukous on tullut tärkeäksi. Oma tapaturmani vahvisti omaa rukouselämääni tai oikeastaan osoitti suuntaa kuinka tai mitä asioita pitää kantaa Jeesukselle.

Lisäksi kun olen avoimesti puhunut itselleni tapahtuneista asioista, olen saanut rukouspyyntöjä eri ihmisiltä. Olen saanut tehtäväkseni kantaa toisten huolia ja taakkoja Jumalan eteen.

Esirukous on itselleni ollut aikaisemmin ehkä sellainen termi, jolla olen ottanut osaa toisen huoleen, mutta en ole ymmärtänyt sen syvempää merkitystä. Sitä, että se on todellakin oman olkapään laittamista toisen kuorman alle ja siinä rinnalla kulkemista. Ei pelkästää pari sanaa, jotka vain tokaistaan samalla kun pikaisesti huokaistaan Jumalan puoleen  vaan se on pidempi retki, jossa rukoillaan asioiden puolesta niin kauan kuin taakka on olemassa. Eihän kukaan lähde muutto talkoisiinkaan niin, että kantaa pianoa puoleen väliin rappukäytävää ja lähtee sitten kotiin.

Joidenkin ihmisten kohdalla rukous on ollut suoranaista huutoa Jumalan puoleen. Avun huutaminen on ollut ihmisen ensimmäinen tapa rukoilla sen jälkeen, kun yhteys Jumalaan meni poikki syntiin lankeemuksessa.  1.Moos 4:26  kertoo kuinka Herran nimeä alettiin huutamaan avuksi.

2.Moos 14 kertoo miten Mooses seisoi Kaislameren rannalla avuttomana ja Herra kysyy Moosekselta miksi huudat. Mooses huutaa äänettömästi, mutta kovalla äänellä hätäänsä Jumalalle. Tämä kertoo meille miten Jumala kuulee äänettömänkin hätähuutomme.

Joelin kirjassa, johon myös Paavali Roomalaiskirjeessään viittaa, huutomme Jumalan puoleen paljastuu myös pelastusrukoukseksemme. Siinä puhtaimmillaan paljastuu se mitä on parannus. Se on Jumalan puoleen huutamista, kääntymistä ja siinä pysymistä.

Jeesus pukee saman toiseen muotoon puhuessaan Hyvästä paimenesta, joka etsii kadonneen lampaan. Paimen ei toki jätä 99 lammasta yksikseen vaan kuulijakunta, jolle Jeesus vertauksen kertoi, tunsi läpikotaisin sen miten lampaita hoidetaan ja millainen eläin lammas on. He tiesivät paimenia paimennettiin isommalla porukalla.  He tiesivät myös, että lammas saattoi joutua helposti eksyksiin kumpuilevassa maastossa etsiessään ruokaa ja että eksynyt lammas oli kauhuissaan joutuessaan isosta laumasta eroon. Sen jalat ja koko ruumis halvaantuivat pelosta ja se asettui kiven tai puunjuureen vapisemaan. Se ei päässyt siitä omin voimin liikeelle. Sieltä se määki peloissaan apua. Paimenen oli kannettava se laumansa luo.

Pelastuksemme onkin Jeesuksen kannettavaksi suostumista. Antautumista autettavaksi kun käsitämme, että olemme menettäneet yhteyden Jumalaan ja emme enää mistään muualta saa apua. Kun inhimilliset rajat ovat tulleet vastaan eikä muuta apua enää näköpiirissä.

Meidän itseriittoisessa yhteiskunnassamme on heikkouden tunnistaminen ja tunnustaminen jäänyt yksilön onnellisuuden ja oikeuksien varjoon. Tyytyväisyyden ja onnen tavoittelussa näemme vain itsemme. Teemme matkaa minuuteen ja itseemme sen sijaan että ymmärtäisimme että elämä löytyy lopulta ulkopuoleltamme.

Avun rukoileminen on yhteyden rakentamista Jumalaan ja meitä ympäröiviin ihmisiin. Elävä yhteys ja suhde armahtajaamme ja Herraamme Jeesukseen on suostumista siihen että pyydämme häntä apuun ja suostumme kannettavaksi.

 

lammaspaimen


4 kommenttia

Luominen ensin, arvosana sitten

Meidän ruokapöydälle oli ilmestynyt ruotsinkielinen Raamattu. Avasin sen ihan uteliaisuuttani. Myös ruotsiksi Jumala loi alussa taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä. ”Tulkoon valo!” sanoi Jumala, ja sieltähän se tuli.

Mutta millä tavalla Jumalan valon toteutti? Jumala loi valon ensin. Vasta sen jälkeen Hän näki, että valo oli hyvä. Niin Raamatussa sanotaan!

Ehkä Jumala oli puuhannut kaikkea mukavaa ennen taivaan ja maan ja valon valmistumista. Hän oli kokeillut vähän sitä sun tätä. ”Tulkoon sininen.” Hetki tuijottelua. ”Äh, ihan kivan näköinen mutta turhan kalsea tämänhetkiseen tarkoitukseen.” Jumala vähän pyöritteli ajatuksiaan. ”Tulkoon leppäkerttu!”* Siinä se kipitti ja kaikkosi pimeään. Oikein nätti mutta ei. ”Tulkoon valo!” Jumala oikein hätkähti. ”Vau, tämä on tosi hyvä juttu justiin tähän tarpeeseen! Lisäänpä vielä hiukan kirkkautta”, tuumi Jumala. Ja hän näki, että valo oli hyvä.

Niinpä, Jumalalla oli aikaa harjoittaa luovuutta. Hän loi asian ensin ja totesi vasta sitten, että tuotos on hyvä. Raamattu ei raportoi sitä, mitä montako prototyyppiä Jumala teki ennen kuin hän päätyi juuri valoon. Joka oli hyvä. Raamattu raportoi vain lopullisen luomuksen.

Siinä kohtaa, kun luotiin siivekkäät ja sen sellaiset, Jumala muisti myös leppäkertun. ”Aika mainio tapaus! Tulkoon myös leppäkerttu. Mutta ei se kyllä sininen voi olla. Olkoon oranssi ja pilkullinen!” Ja hän huomasi, että leppäkerttu on hyvä.

Ihmisen luovuus toimii muuten yleensä ihan samassa järjestyksessä. Ensin ideoidaan ja pakerretaan. Lopulta todetaan, että jees, tämä on hyvä. Niin minäkin. Piti oikeastaan olla jo nukkumassa, kun avasin ruotsinkielisen Raamatun. Luomiskertomus puhutteli, ja oli pakko vähän kirjoitella. Tänään viilailin tekstin loppuun ja tökkäsin sen nyt tänne. Tämä on oikein hyvä.

– – –

* Kirjanoppineimmat huomaavat tarinan tässä kohdassa selvää harhaoppisuutta: Jumalahan ei nimennyt eläimiä. Hän antoi ihmisen treenata luovuutta, kun eläimille annettiin nimet.

Jaa blogi, jos tykkäät siitä, kiitos.


8 kommenttia

Kiitä Herraa minun sieluni

Tänä aamuna minulla oli suunnattoman ikävä Jumalaa! Kaipasin Häntä ja Sanaansa. Tunsin olevani kuin haudan partaalla, en ainoastaan fyysisesti, vaan myös hengellisesti. Ajattelin että kuolen ellei Jumala puhu minulle, Hänen on kohdattava minut! Minun täytyy saada kohdata Elävä Jeesus!

Tiesin ettei minusta itsestäni lähde mitään ja siksi etsin! Sieltä ja täältä ja olin kuin erämaan uuvuttama. Yhtään keidasta en enää tuntenut jaksavani hakea mutta En luovuttanut vaan vielä kerran, yhden kerran. Menin tutulle paikalle SROn sivulle ja hain, edes, päivän sanan.

Psalmi 52: 10-11. ” Mutta minä olen kuin viheriöivä oliivipuu Jumalan pyhäkössä. Alati minä luotan Jumalan armoon. Herra, minä kiitän sinua ikuisesti siitä mitä olet tehnyt. Minä luotan Sinun nimeesi, sillä Sinä olet hyvä omiasi kohtaan.!”

Lyhyessä opetuksessa sanotaan että on Jumalan ylistämistä, kun kaikista kokemisistamme vastoinkäymisistä huolimatta uskomme Jumalan yksinkertaisen lupauksen:” Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2.kor.12:9) Teksti jatkaa, ettei kaikkeen elämämme kipuun ja kärsimykseen tulla saamaan vastausta tässä elämässä ja siihen meidän on suostuttava. On olemassa niin monia käsittämättömiä elämänkohtaloita joihin olisi suorastaan synti vastata Jumalan puolesta! Ja, vaikka emme ihmisen osassamme voi tavoittaa Jumalan ajatuksia ja suunnitelmia, lohdutuksen tuo Raamatun vakuutus että kaikella kokemallamme on ihmistä suurempi selityksensä, joka on kerran avautuva niin että saamme vastauksen jokaiseen kysymykseemme.!

Tämä jo avasi hiukan sieluni umpisolmua. Sitten tuli tytär terveisineen sovittuun sunnuntai tapaamiseemme. Olemme usein, toisistamme tietämättä, samoissa tilanteissa, niin nytkin. Kumpikin kaipasi, ja oli kaivannut,  saada kohdata ensirakkautensa Herran. Saada kokea ja tuntea Hänet ylösnousemusvoimassaan!

Ja niin tapahtui! ”Halleluja, kiitos Herran Suuren Voitonruhtinaan”! –  Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, se ei ole itsestään selvyys. Pitää olla tarpeeksi suuri tarve, pidempi kuivuus ja aina vaan huonompi olo? On Saatava Kohdata Herra! – Alamme lukea Raamattua, kuuntelemme väkevää  hengellistä musiikkia ja sitten rukoilemme – Ja Jumala Vastaa!

Hyvää lääkettä tulee jo psalmeista ensin.” Meidän Jumalamme on taivaassa. Kaiken, mitä hän tahtoo, Hän myös tekee – Herra siunaa niitä, jotka Häntä palvelevat, niin pieniä kuin suuria”!  Ps.115 – 113 – 116 jne. Ja me rakastamme Herraa!!! Rukoillessamme Hän täyttää meidät kaikella ihmeellisellä hyvyydellään, rakkaudellaan, Armollaan, Uskolla ja Toivolla! Me uskallamme odottaa ihmettä, rukoilemme seurakuntamme puolesta, ja kaikesta, mistä Pyhä Henki meitä muistuttaa ja mistä Hänkin kanssamme rukoilee! Ja me saamme ylistää sillä Herra on avuttomien auttaja!

Minulla ei ole ollut sanoja puhuttavaksi, ei kirjoitettavaksi, kun ei ole ollut itsellenikään! Mutta aamulla herätessäni mielessäni oli ajatus ettei tule antaa sydämensä paatua! Ei tule antaa vihollisen vähätellä Jumalan tekoja, eikä Hänen tekoaan meissä! Eikä epäillä sitä kaikkein suurinta tekoa, jonka Hän teki Pojassaan koko maailman puolesta, ettei yksikään… Ja mitä Poika tekee koko tämänpuolisen elämämme ajan!

Nämä ajatukset johtivat heprealaiskirjeen lukemiseen, sitä ei voi itkemättä lukea, Se antaa kaiken, alkuluvuista lähtien. Korottaa ja kirkastaa totuuden ja totuus on Jeesus Kristus meidän edestämme ja puolestamme! Hän Joka Elää!

Herra Jumala totisesti pitää meistä huolen elämämme loppuun asti, tuntui miltä tuntui. Suuri Hän On. Käsittämätön armossa ja totuudessa!
Minäkin voin olla Hänessä kuin ”viheriöivä oliivipuu” vaikka minusta ei tuntuisi siltä, niin kuin ei tunnukaan, mutta se on Jumalan Sanaa uskottavaksi. Meidän Herramme On Uskollinen ikuisesti. Ikuisuudesta ikuisuuteen.

Joten:” Minä rakastan Herraa, sillä Hän Kuulee anomiseni äänen ja on kallistanut korvansa puoleeni. Siksi minä huudan Häntä avuksi kaikkina päivinäni – Minä Uskon siksi minä puhun, minä joka olin kovin ahdistettu – millä minä korvaan Herralle kaikki hänen hyvät tekonsa minua kohtaan? Minä kohotan pelastuksen maljan ja huudan avukseni Herran nimeä”! (R:ttu kansalle Ps. 116)

Totisesti Jumala puhuu tavalla ja toisella!
virsi 339 ”Halleluja kiitos Herran Suuren Voiton ruhtinaan!”


6 kommenttia

Pari sanaa myötätuulen vietäviksi

cof

Taivaalla oli jotain valkoista. Niinpä tietenkin, kun on huhtikuun toinen päivä, niin luntahan sieltä pyryttää. Mutta jotkin muut valkoiset tööttäsivät tullessaan ja olivat hieman lumihiutaleita suurempia. Joutsenpari siinä suoritti ylilennon. Nojasin kävelysauvoihini ja katselin, kun joutsenet jatkoivat pohjois-koilliseen ja peittyivät pyryyn.

Kävelymatkoillani ole tehnyt sellaisen huomion, että syrjäisemmillä poluilla ihmiset moikkaavat toisiaan ja vaihtavat pari sanaakin. Asvaltoiduilla teillä taas pyyhälletään ohi ja katsellaan kulkiessa, ovatko kengännauhat varmasti kiinni.
– Tässä se lumisade nyt on, totesi vielä minua vanhempi nainen, joka tuli hiekkatiellä minua vastaan omia sauvojaan huiskien. En voinut väittää hänen olevan kovinkaan väärässä. Siinä se lumisade oli, ja se tuli vauhdilla ja vaakasuoraan. Poskia palelsi. Joutsenilla oli vastatuuli voitettavanaan.

Reittini vei parin–kolmen hautausmaan ohi. Pientaloalueet olivat hautausmaitakin laajemmat. Pari muutakin ihmistä moikkaili. Lumisade sakeni sakenemistaan. Ja minua harmitti. Ei niinkään lumisade, eikä sekään, että tuuli puri poskia. Vähän matkan päästä reittini kuitenkin kääntyisi myötätuuleen.

Minua harmitti se, että en ollut riittävän nopeaälyinen ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Hänet kohdatessani aivan ensimmäiset hiutaleet vasta varovasti hiipivät taivaalta maankamaraa kohti. Kuuskymppinen mies. Vaihdoimme ajatuksen tai kaksi säästä ja sen kiemuroista viime viikkoina.
– Elo täällä vaihtelee, sanoi mies, kun olimme jo ohittaneet toisemme.
– Niinpä, vastasin vain.

Kahdenkymmenen metrin kuluttua oivalsin sanat, jotka minun ehdottomasti olisi pitänyt miehelle sanoa.
– Taivaan Isä suojelee!

No, onneksi joutsenet saivat harmistukseni vähän hälvenemään. Päätin kirjoittaa kävelystäni blogin. Otin valokuvan lumisateesta punaista seinää vasten. Lumihiutaleet ja myötätuuli eivät juurikaan näy kuvassa.

Olisikohan minun pitänyt huutaa nuo sanat miehelle. Välimatkaa oli jo muutama kymmentä metriä. Mutta sanoilla olisi ollut myötätuuli.


8 kommenttia

Tuomaat

Jokainen meistä, suurinkin uskon sankari, kipuilee oman uskonsa kanssa. Kipuja on monia. Joku epäilee sitä, onko varmasti pelastettu, joku omaa uskonsa kestävyyttä, joku uskonsa  määrää. Joku taistelee koko asetelman järkevyyden ja todenperäisyyden kanssa ja pelkää uskovansa varmuuden vuoksi. Joku on vain väsynyt tavoittelemaan yhä suurempaa Jeesuksen ja Jumalan läsnäolon tuntua. Kiusaukset ja vanhan minämme varjot pyytävät oikeutta palata elämäämme ja lannoittavat tuota epäuskon kryytimaata. Olemme uskomme kanssa kuin kissa, joka jahtaa omaa häntäänsä.

Tänään on pitkäperjantai ja ajatus siirtyy väkisinkin ristin mieheen. Jeesus oli sanonut omista kivuistaan ja peloistaan huolimatta  Isälleen, tapahtukoon sinun tahtosi. Hän ei epäillyt Getsemanen kuutamossa Isäänsä, kun hän toivoi maljan menevän ohitseen, eikä hän epäillyt ristillä Jumalan tarkoitusperiä huutaessaan, ”Miksi minut hylkäsit”. Hän rukoili ja huusi sitä tuskaa, joka syntyy kun joutuu eroon Isästä, kun suhde Jumalaan on poikki.

Suurin synti, jonka hän otti kantaakseen, oli eromme Jumalaan. Ristin tapahtumissa piirtyy tarkka kuva kolmiyhteisestä Jumalasta, Ihmisen poika joutuu hylätyksi ja hän heittäytyy Isän käsiin tietäen että Pyhä Henki tulee herättämään hänet kolmantena päivänä.

Usko on paradoksi, jossa uskovan omalla toiminnalla tai epäilyllä ei ole vaikutusta siihen suhteeseen jonka Jumala tahtoo luoda. Jumala teki kaiken valmiiksi kerralla kaksituhatta vuotta sitten. Silloin koko ihmiskunta armahdettiin ja  ihmisen ainoksi  tehtäväksi jäi ottaa vastaan Jeesus ja sen jälkeen Pyhä Henki tekee lopun työn. Ainoa asia jonka voimme tehdä on sanoa, Jeesus on Herrani! yksinimiTänään on hyvä päivä lakata jahtaamasta omaa häntäänsä ja keskittyä Jeesukseen. Sanoa, ota Jeesus sinä tuo kaikki epäily ja murhe huolehdittavaksesi ja anna minulle sinun rauhasi.

 

 


Jätä kommentti

Elämää, kuolemaa ja vastakohtia

En ajatellut tänään kirjoittaa mutta eilisen ihanan illan jälkeen jonka vietimme kappelillamme kuunnellen efesolaiskirjeen opetusta, sain herätä valoisaan aamuun! Ihania nämä aurinkoiset päivät joita nyt on jokunen jo ollutkin. Mitään kovin selkeää tekstiä ei mielessäni ole, vain ajatuksia joita olen mietiskellyt näinäkin päivinä. Kaiken lisäksi keskiviikkoisin on ”vapaa päivä” voin siis tehdä mitä haluan, eli kirjoittaa, se on luxusta ;). Siksikin kun oma Pappimme taas kertaalleen rohkaisi meitä sanoen jokaisella olevan oman armolahjansa ja tehtävänsä seurakunnassa, ja että sen tarkoitus on palvella seurakuntaa. Ja niinhän se Raamatussakin on.

No, minulla ei enää ole muuta kuin tämä taivaallinen blogi – ja rukous. Olen kuitenkin aina kirjoittanut ja rakastanut kirjoittamista, silloinkin kun vielä muuhunkin pystyin. Minä uskon että Jumala on tämän nähnyt ja rakkaudessaan antanut tätä tehdä!

Elämme nyt pääsiäisviikkoa joka herättää monia ajatuksia ja tunteita. Onhan vastakkain elämä ja kuolema. On pimeys ja valkeus. Raamattukin on vastakohtien kirja. Jumalallinen ja inhimillinen yhtä aikaa. Realistinen ja käsittämätön.

Tänä aamuna ajattelin sitä suunnatonta joukkoa joka kerran tulee Jumalan Valtaistuimen eteen ja on kuin suurten vetten pauhu! Kuinka siitä selvitään ja kuinka kauan kestää ennen kuin jokaisen asia on käsitelty? Sitten tajusin että siellä missä ollaan Jumalan Valtaistuimen edessä, ei ole enää aikaa, siellä kaikki on erilaista, sitä käsittämätöntä. Kuolema on meillä täällä läsnä, mutta sieltä siirrytäänkin ikuiseen elämään. Täysin käsittämätön on se tila, niin kuin on ihmisymmärrykselle Jeesuksen ylösnousemuskin, sitä ei käsitä, mutta se onkin uskon asia!

Kirjoitin aiemmin kiusauksista. Ikääntyvälle, minulle, kiusaus on siinä että nuoruuden synnit muistuvat mieleen. Ei auta vaikka 44 vuotta on halunnut elää ilman tekosyntejä Jumalan armosta ja siitä rakkaudesta joka itseni ja Jeesukseni välillä on ja Pyhän Hengen auttamana.

Se mitä Jeesuksen tehtäväksi oli tuleva tässä maailmassa ihmisten hyväksi ja joka toteutui noin 2000 vuotta sitten hänen maanpäällisen aikansa lopussa, on niin vaikea ymmärtää että heikkoina hetkinä usko tulee koetelluksi! Pääsenkö minä sinne jossa Hyvyys, Rakkaus ja Anteeksianto asuu?  Jonne Jeesus on mennyt, Jumalan Sanan mukaan, valmistamaan myös minulle sijaa!?

Tähän ikään jo tietää jonkin verran siitä mitä ihmisenä oleminen on ja että usko tulee koetelluksi. Onneksi ei tarvitse olla yksin, ei silloinkaan kun on yksin.

Tässä on se kyynelten paikka! Hyvän ja armollisen Jumalan teko ja kaiken kattava rakkaus ja armo, se käsittämätön. Tässä se pimeyden ja Valon Kirkkauden raja. Tässä JEESUS! Ihmisen murtuminen Jumalan ihmeellisen hvyyden koskettamana. Niin paljon olisi sanottavaa johon eivät sanat riitä. Niin paljon kiitosta ja tarvetta ylistykseen että sydän pakahtuu, eikä tiedä kuinka tarpeeksi voisi nöyrtyä. Liian suurta, liian käsittämätöntä ja kuitenkin on uskottava, Se OnTotta!

Ainakin sata kaunista laulua olisi tarjottavana joita Pyhä Henki on henkeyttänyt ja ihmiset yrittäneet sanoihin ja säveliin purkaa. Mutta jos sallit ehkä ainakin yksi pieni runo Hilja Aaltoselta!

” Kivien alla, varrella tieni, kasvoi kukka sitä tuntenut en.
Varsi on matala, kukkanen pieni, mutta sen ihanuus täydellinen.
Etäälle ei sen kauneus loista, läheltä katson, ei kaltaistaan toista.

Katselen ihmettä varrella tieni, ihminen paadella kärsimysten.
Varsi on hento ja kukkanen pieni, kätkössä heinän ja sammalten.
Puuttuu terveys, läheisten suku, matkavaatteena kärsimyspuku.

Keskellä karun kasvumättään, katselen kauneutta kukkasen.
Nöyränä siinä, tietämättään, johtaa henkeni taivaalliseen.
Kärsimysteni maassako vasta, opin uutta ja arvokasta.”

Ja vielä lopuksi kuitenkin, siitä uskostakin  ja toivosta jonka pääsiäis sanoma meille tuo, Paavo Virtasen hengellisen laulun sanoin:

” Kirkas aamu pian koittaa jälkeen aikojen yön. Päivä varjot jo voittaa kautta Golgatan työn. Huomenkellojen soiton kaiku sielussa soi. Meille kertoen Voiton Jeesus matkaamme toi! Taivaskotihin johtaa kaita elämän tie. Herra lastansa kohtaa kantain perille vie. Täältä katseeni nostaa ylös vuorille saan. Sieltä sieluuni hohtaa Valo taivahan maan. Oi, nyt taivaisen saaton nään mä riemullisen. Jeesus nimessä voiton saivat voimallisen. Heidän kanssansa astun maahan kirkkauden. Silloin perille saavun joukkoon voittajien.”

Vaikka vielä on edessä kiirastorstai ja pitkä perjantai.
Hän Elää, Jeesus! Ikuisesti aamen.
Siunattua Pääsiäistä!