Blogitaivas

On Hyvä Päivä!
Joku on oikein, oikeammin kuin oikein! Kaikki hyvin, saarna kappelillamme, musiikki, ihmiset, ystävät, seurakuntalaiset, kaikki. Ja suurin kaikista, Ilosanoman päivä Jeesus Elää!
Eikä hän kuollutkaan kuin kerran.

Tytär tipautti minut kotini eteiseen ja lähti valmistelemaan evakosta paluutaan jonka on luvattu tapahtuvan viikon lopulla tai ainakin kun kuukausi loppuu!
Ilma on lämmin, linnut laulavat ja taivas on sinivalkoinen. Otin kirjan mukaani, menin terassilleni lukeakseni sitä, mutta niin suuri ilo, kiitollisuus ja riemu täyttää sieluni etten voinutkaan keskittyä lukemaani, istuin vain ja nautin.

Annoin Jumalan Hengen ravita ja siunata sisintäni.

Istuin siellä kauan.
Kuinka hyvää olikaan kaikki!

Jäimme kappelillekin hetkeksi (ennenkuin tulimme kotiin) ja tunsin kuinka rakkaita ihmiset olivat. Olisin tahtonut sanoa jokaikiselle osallistujalle ”rakastan sinua” Rakastan Sinua! Ehkäpä sain synninpäästönkin ja siksi koin itseni Vapaaksi kuin taivaan lintu ja Ilo virtasi huolien ja murheiden sijaan. Kiitos kohosi Luojalleni ja kiitos lähimmäistäni kohtaan. Jumala on armollinen, Hän tekee ihmisen Vapaaksi kaikista taakoistaan.

Siitäkin huolimatta että huomenna jo taas voi arki tuntua arjelta. Vaikka se vieläkin on pyhä.
Niin paljon hyvää! Niin paljon rakasta, kaunista, Pyhää ja arvokasta.

Ja kuitenkin, suru ja kärsimys viereisessä pöydässä. Eräs meistä, hiljainen mies jolla on  vaimo ja aikuiset lapset, taitaa olla lapsenlapsiakin. Mies, joka on aina ollut palvelemassa meitä kaikkia tavallaan, on pitkään ollut vakavasti sairas eikä taida toivoa tämän elämän suhteen enää olla. Minullekin rakkaaksi tullut, ainaisen ystävällisyytensä, Ihmisyytensä ja vaatimattomuutensa vuoksi.

OI JUMALA!

Sinä, Jumalan Poika, auta ja armahda, tätä miestä, ainakin kipujen suhteen. Ja jos aika on Ota armollisesti luoksesi Taivaan Iloon!
Jeesus kuule rukouksemme ystävämme ja hänen perheensä puolesta!

”Ja Hän sanoi heille:” Tätä tarkoittivat minun sanani, kun minä puhuin teille ollessani vielä teidän kanssanne, että kaiken pitää käymän toteen, mikä minusta on kirjoitettu Mooseksen laissa ja profeetoissa ja psalmeissa” Silloin Hän avasi heidän ymmärryksensä käsittämään kirjoitukset. Ja Hän sanoi heille:” Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista ja että parannusta syntien anteeksi saamisesta on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista. Te olette tämän todistajat. Ja katso, minä lähetän teille sen, jonka minun Isäni on luvannut, mutta te pysykää tässä kaupungissa, kunnes teidän päällenne puetaan Voima Korkeudesta. Sitten Hän vei heidät pois, lähes Betaniaan asti ja nosti kätensä ja siunasi heidät. JA tapahtui Niin, että hän siunatessaan heitä erkani heistä, JA HÄNET OTETTIIN YLÖS TAIVAASEEN. Ja he kumarsivat häntä ja palasivat Jerusalemiin Suuresti Iloiten!!! Ja he olivat alati pyhäkössä ja YLISTIVÄT JUMALAA!
Luukas 24: 44-53

Kiitos Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle!

Hyvä ystäväni kysyi minulta hiihtolenkillä uskosta ja miksi uskon. Olen kysynyt itseltäni samaa monta kertaa. Järkikultani on joskus kovilla tämän uskon kanssa. En oikein osaa elää hurskasta elämää ja harrastaa hartautta. Suuni on välillä täynnä ihan muuta kuin siunausta. Usko, joka minussa asuu on vahvempi kuin mitä minä itsessäni olen. Se on voittanut pahan, joka minussa asuu ja odottaa minua kotiin. Minussa asuu toivo, joka voittaa pelon ja se antaa rauhan sen levottomuuden ylle, joka repii sieluani. Usko minussa on kaikkea sitä mihin minä en riitä. Kauan sitten tuo usko otti miehen muodon ja uhrautui minunkin puolestani että saisin elää. Hän uskoi minuun ensin.

Nyt kun jostain syystä nettiyhteys oli yli vuorokauden tavoittamattomissa ja vikaa etsin, mutten löytänyt, tulipa turvaton ja orpo tunne! Melkeinpä sanoin kuvaamaton. Siksi tuo vanha sanonta otsikossa!

Niin paljon olisi sanottavaa ja olisi aina ollutkin, sellaistakin jota ei ole tullut sanoneeksi. Senkin tähden; Kiitos kaikille teille jotka olette vuosien ajan tekstejäni lukeneet ja omalla tavallanne niihin osaa ottaneet!
Olen huomannut nyt viimeaikoinakin täällä ”taivaalla” jonkun, tai joittenkin, käyvän lukemassa vanhoja kirjoituksiani ja itsekin palannut sitten niihin! Huomannut että aika on kulunut mutta siltikin voin lukea hyvällä mielellä entisiä, näistä nykyisistä en niinkään tiedä!
Ikä tekee tehtävänsä. Tunnustan myös huomaavani toiston ja voi olla että nämäkin sanat jossain jo ovat.

Tänään kun ”kone” taas sallii, iloitsen kun vanha virsi on soinut mielessäni aamusta alkaen, lapsuuteeni kuulunut, – tuoden minulle toivon ja ilon sanoman pitkäperjantain suruun ja murheeseen! Laitan säkeistöt vanhoilla sanoillaan sillä toivolla että näistä kumpuaisi toivon ja uskon sanoma! Sana sanottu aikanansa!

” Murhemielin, kyynelöiden oppilasta kaksi käy, Mestariaan ikävöiden, Jeesusta ei enää näy. Mutta, katso, kulkeissansa Hän käy heidän rinnallansa,. Seurassansa vaeltaa. Kohta murhe katoaa!!
Usein ahdistusten tiellä, Hämärässä kuljetaan, murheisina, niinkuin  vielä Jeesus oisi haudassaan. Sielu kulkee yksinänsä, huokaa epäilyksissänsä. Kunnes täyttää sydämen Läsnäolo Jeesuksen!!
Siitä näen, ettei meitä Jeesus hylkää hätähän . Kun käyn ahdistuksen teitä, arvaamatta tulee HÄn. Juur kun sydän surren kysyy: Miks niin kaukana Hän pysyy? Silloin lähellä jo on auttajamme verraton.
Uskollisin ystävistä,viivy aina luonani. Mitään mull ei pelkäämistä, kun vain pääsen turvaasi. Vaikka murheen myrskyt pauhaa, Sulta sieluni saa rauhaa. Seuraani kun sinut saan, sydän syttyy palamaan!
Kun mua vaivaa suru syvä, Voittos saata mieleeni! Ja Sun ansiosi hyvä, että olen omasi. Rauhaa, Jeesukseni anna, Sanaas suo mun toivo panna Joka kylvi kyynelin, riemuin niittää vihdoinkin.
Ja kun alkaa mailleen mennä elinpäivä laskeva ,eikä heikko silmä enää missään näe apua. Seiso, Jeesus rinnallani, auta viime sodassani, että loppuun kestäisin, Voitonkruunun perisin!”

Ajattelin etten laita tätä viimeisintä säettä tähän ollenkaan, mutta totta on myös tämä että ihminen ikääntyy ja ”tulee lapseksi jälleen”. En ole ollut tuostakaan, lapseksi tulosta, samaa mieltä mutta niin se kuitenkin on. Avun tarve lisääntyy, herkemmin hätääntyy ja tuntee tarvetta että joku olisi vierellä tukemassa ja tarvittaessa auttamassa – että Joku Olisi! Aivan siis fyysisesti lähellä…..

Mutta Jumala on armollinen, Kaikkensa antanut ja antava. Siinä, Hänessä, on Elämä, Usko ja Toivo. Hänessä apu ja lohtu. Hän, joka edestämme kärsi enemmän kuin pystyy ajattelemaankaan, Hän Elää, ja on läsnä! Kiitos ikuisen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen! Nyt, tänäänkin,  ja aina.

”Siunattu varmuus Jeesus on mun! OI Mikä Riemu on Pelastetun! Jumalan lapsi, perillinen, verellä pesty oon Jeesuksen. Nyt oma Herran olla mä saan. Sieluni kiitosta on tulvillaan. Enkelit ensin ilmoitti sen. Sanoman rauhan, rakkauden. Seurassa kuljen nyt Jeesuksen. Hänessä onnen sain taivaallisen. Riemuiten ootan tuloansa. Kätketty olen armossansa.
Tämä on laulu sydämeni. Ylistän Herraa ainaisesti. Tämä on laulu sydämeni, Ylistän Herraa ainaisesti!!”

Kestipä kauan ennen kuin otsikko syntyi, sillä aamulla varhain oli hankala olo. Tahdoin ulos tästä kaikesta karusellista, joka mielessäni muuntui sanaksi ”karu selli”. Liika on joskus liikaa. Avasipa radion, tv:n, lehden, minkä hyvänsä niin kaikissa ihmiset lupaavat ihmisille ”yhdeksän hyvää, kahdeksan kaunista” niin kuin sanonta kuuluu ja tämän päälle pääsiäisen läheisyys.

Onneksi minulla on keittiön ikkunan takana metsämaisema. Aamu oli täysin tyyni ja tuuleton, katselin sitä. Ja niinkuin Jumalan luomakunta voi rauhoittaa, niin sain ajatukseni jotenkin järjestykseen, jätän harkittavaksi?

Olen lapsesta lähtien, kotini perintönä, kokenut Jeesuksen kärsimykset raskaina, melkeinpä sietokyvyttöminä. Olen ollut yliherkkä lapsi, lienen vieläkin ellen lapsi niin herkkä kuitenkin, varsinkin kaikelle kärsimykselle en kestä määrääni enempää. Olen nyt myöhemmällä iällä myös miettinyt, mitä mieltä Jeesus itse olisi tästä pääsiäisajan kärsimyksensä muistelusta?

En tarkoita ettei se olisi tärkeätä mutta vaikuttaako se ja miten enää millään tavalla, näihin nykymenoon tottuneihin ihmisiin? Niinkuin Raamatun sisältö ja uskon asiat yleensäkään? Kun itselleni Raamatun Jumalan ja Jeesuksen itsensä lupaukset todellisesta ja tulevasta lopullisesta hyvästä ovat Elämän Voima. Etenkin uuden liiton sanomana, vaikka samoista asioista kirjoitetaan Raamatussa sen alusta loppuun saakka.

Menen siis jo ajassa eteenpäin ja helluntaihin!
Jeesukseen, joka siis kuoli syystä että me saisimme elää ikuisesti ja täydellisesti tilassa jonka Jumala uudelleen luo, niille, jotka ovat antaneet Jeesuksen pestä vaattensa verellään.

Hän, Jeesus, ilmestyy ylösnoustuaan opetuslapsilleen ja lupaa hätääntyneille ja sureville lähettää Pyhän Hengen,  joka tuo tullessaan uuden ja uudenlaisen, henkilökohtaisen, Voiman joka eheyttää särkyneet sydämet, tuo ihmeellisen ilon ja rauhan jota mikään mahti maailmassa ei voi koskaan kokonaan sammuttaa niiltä jotka tämän ottavat vastaan ja lähtevät seuraamaan Jeesusta tässä Hengessä ja Voimassa.

Lupauksen mukaan:” Vaan kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte Voiman, ja te tulette olemaan Minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka!” (Apt:1:8) – Ja sitten kun helluntaipäivä oli tullut ja he kaikki olivat yhdessä koolla luvattu tapahtui! Tästä Pyhän Hengen vuodattamisesta ovat jo ammoin puhuneet mytös VT:n profeetat, kuten kaikesta muustakin siitä mistä UT myöhemmin uudelleen kertoo.

Apostolien teot 2 on siis se tärkeä luku jota me kaikki tarvitsemme aina, mutta etenkin tämän pääsiäisen kärsimyksien aiheuttaman ahdistuksen jälkeen. APT: kertoo sen olennaisen minkä varassa jaksamme elää niin kuin Jumala on tahtonut, niin ihmisiä kuin olemmekin ja koemme paljolti monenlaista huonoutta itsessämme ja maailman aiheuttamissa ahdistuksissa. SE mikä luvattuna tapahtui, tapahtuu aina uudelleen maailman loppuun saakka, kunnes luodaan uudet taivaat ja uusi maa.

Olen lukenut jälleen hyviä kirjoja. Toinen on elämänkerta, ristiriitaisia tunteita ja mietteitä, herättäneestä herätyssaarnaaja Urho Muromasta, kirjoittajana arvostamani Timo Junkkaala. Urho Muromasta voi sanoa että hän oli Suomen Raamattuopiston idean isä ja perusta. Monien mutkien ja vastoinkäymisten tuttu. Ehkä alunalkaenkin poikkeuksellinen luonteeltaan, mutta vahva näkemyksiltään jotka viimeiseen asti piti ja pyrki toteuttamaan, kaikesta arvostelusta huolimatta.Toinen kirja on Seppo Hämäläisen, Joutjärven srk.n kirkkoherran kirjoittaman ”Armolahjat arjessa”. Tätä en ole vielä aivan puolessa välissäkään, mutta tuntuu omalta.

Mainitsen nämä molemmat siksi koska he puhuvat/kirjoittavat minun mielestäni totta, eli niin kuin ole itsekin kokenut ja uskonut. Minulle tärkeistä, tärkeimmistä asioista Raamatun lehdiltä. Molemmat, vaikka olivat pappeja ja oppineita, eivät kieltäneet raamatullista uudestisyntymistä, (ei ainakaan Urho Muroma) joka ei siis tapahdu lapsikasteessa vaan Pyhällä Hengellä täyttymisessä. Niin kuin on kirjoitettu.

Hän, joka herättää ihmisen ”kuolleista teoista” uskoon, on Jumala Pyhän Henki sellaisena kuin Raamattu ja Jeesus Kristus itse Hänet kuvaa. Ilman Pyhää Henkeä ei ole uskoakaan. Sellaista jota kristityt ovat aina tarvinneet kestääkseen sen mikä kestettäväksi maailmassa tulee. Jossain vaiheessa ei kokemuksista olisi saanut puhua, mutta minä todistan edelleenkin kokemusteni perusteella, uskovani armolahjoihin! Ilman niitä kirjain on kuollut ja vain pääntietoa ei todellista olemusta. Vain uudestisyntyminen ja Pyhällä Hengellä täyttyminen muuttaa kuolleen eläväksi. On kuitenkin jokaisen oma asia kuinka Jumalan sanan ja Sanan vastaanottaa.

Olen kuitenkin, itse uskonnollisena ihmisenä, siihen kasvaneena, kokenut aikuisiällä uudestisyntymisen ja Pyhällä Hengellä täyttymisen ihmeen! Aivan yksin ollen ja Raamattua lukien, ymmärtämättä mitä tapahtui, enkä siitä jaksa vaieta. Minua rohkaisee Urho Muroma koska hänkin koki saman ja saman ristiriidan tämän kokemuksena ja kirkon myöhemmän opin suhteen. Hän piti kokemuksensa totena loppuunsa asti ja joutui siitä ”kirkonkiroukseen” jos oikein voimallisesti sanon. Kuitenkin minäkin luen Raamattua ”sisälukuna” nyt ja vastaisuudessakin, vaikka ristiriitojen paineessakin.

Totuus vaatii rohkeutta ja on vaatinut apostolien teoista lähtien ja jo aiemminkin. Kaikkein enimmin itse Jeesus Kristus Jumalan Poika Vapahtajamme.! Sanaan uskominen sellaisena kuin se (vieläkin) on kirjoitettuna ei ole lahkolaisuutta, vaikka Paavalikin ennen kääntymistään niin uskoi!

Siis, älä pelkää! Parempaa on tulossa! Meitä rakastetaan enemmän kuin koskaan tässä ajassa pystymme ymmärtämäänkään! Kiitos puolestamme kärsineen Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen, pelastajamme!
Siunattua Pääsiäistä, sanan/Sanan mukaisesti!

Oletko koskaan kysynyt itseltäsi kuka Jeesus on? Kysymys on  tärkeä, koska jokainen kysyjä on erilainen ja meidän jokaisen temperamenttimme ja persoonallisuutemme poikeaa toisistamme joskus paljonkin. Jokaisella on omat traumamme  ja historiamme.

Itselläni on aikuisiällä ollut hieman vaikeuksia elää sen pyhäkoulusta oppimani Jeesuksen kanssa. Pyhäkoulu Jeesus istuu lempeästi hymyillen lapset ympärillään säteillen rakkautta ja turvallisuutta. Nyt aikuisena, jo maailman ja omien murheiden murjomana, tuo naiivi kuva on säröillyt ja rikkoontunut moneen kertaan.

Ellen olisi saanut oppia tuntemaan todellista Jeesusta, ei tuo lapsuuden emaloitu ja kiillotettu kuva olisi jaksanut kantaa minua tähän missä olen. Jeesus ei tullut turhaan ihmisen muotoon ja luopunut omasta kirkkaudestaan. Alkukielen rouhea puheinen Jeesus on kaukana  kirkkoraamatumme siloiteltusta puhujasta. Jesajan kirjan rujo ja hakattu kipujen mies puhuu aivan eri kieltä kuin kaunopuheiset suomenkieliset käännöksemme. Tuo Jeesus kestää katkeran valitukseni ja syvät kiroukset, jotka tahtovat nousta vanhan minäni lihasta.

Jeesus on enemmän kuin ymmärrämme ja hän on juuri ihmisyydessään enemmän. Ilman tuota ihmisyyttä hän ei olisi voinut ymmärtää ja kantaa lihamme pimeimpiä syntejä sovitettavaksi. Vain rujo mutta itse synnitön Jeesus oli riittävä uhri tämän kirotun maan asujien lunastajaksi.

Nyt Jeesus on valtaistuimellaan ja rukoilee meidän, sinun ja minun, puolestamme. Hän tietää mitä me olemme ja mitä olemme käyneet läpi. Hän tuntee heikkoutemme ja siitä huolimatta hän ei hylkää meitä. Tai  ehkä juuri siksi.

Tuossa aiemmin keväällä tuli parina iltana sellainen olo, että valokuvaamaan on vain päästävä. Kiintiössä oli vajausta, eikä oireisiin vaikuttanut lainkaan sellainen fakta, että aurinko oli mennyt mailleen jo tuntikausia sitten. Toisena iltana ei ollut edes kuuta. Katulamppuja sentään on aina luomassa oranssia kajoaan. Siis kamera kaulaan ja baanalle.

Ei minulla ollut niillä rroilla mukana edes jalustaa, kolmijalkaa. Aina voi säätää kameraa sen verran, että kuvasta hyvällä tuurilla tulee terävä. Melkein terävä. Siis tosi hyvällä tuurilla. Ja aina voi antaa piut-paut sille, että kuvaan tulee kohinaa, jota pidemmälle edenneet harrastajat kavahtavat.

Maailmassa joka tapauksessa aina jokin kohisee.

En minä kovin pitkiä kuvausreissuja iltamyöhällä tehnyt. Lähiteillä tallustin. Kuvasin kuusenoksia katulamppu taustanaan. Sateen jälkeen oksissa oli pisaroita. Jonkin pisaran taustalla taisi olla kuu, ellei sitten naapurin pihavalo. Kuka noista tuikuista niin tietää. Mutta koska valokuvaus on valokuvausta, niin valoa tietenkin tarvitaan. Pimikuvat ovat synkkiä.

Niin, oli ollut liian pitkään pimeää. Oli pakko päästä jonnekin, missä on valoa. Ja se auttoi. Sain elämään iloa, ja muutaman peukalon sosiaalisessa mediassakin.

Eipähän asiassa todellisuudessa liene ollut minkään sortin syy ja seuraus -suhdetta, mutta kun ensin olin lähtenyt etsimään valoa, sitä alkoikin sitten piisata oikein olan takaa. Tuli kevät. Muutama krookus pongahti nurmikolle, ja varsinkin se oranssi ilahdutti tosissaan. Yritin vääntäytyä kameroineni ruohonvarsitasolle ja saada suhtkoht järkevää kuvaa kukasta. Ja aurinko senkun vaan paistoi.

Valo vain vyöryi kaikkialle ihan riippumatta minusta. Minä kuvasin krookuksia, ja kun kävin tyttären kanssa kävelyllä, niin kuvasin punaisia maalaisrakennuksia, ja kun pääsin takaisin kotipihaan, niin violettikin krookus oli jo tullut ihmettelemään aurinkoa.

Eräs ystäväni kirjoitti kerran, että vaikka pimeään huoneeseen sytyttäisi kuinka pienen liekin, pimeyden on pakko väistyä valon tieltä. Juuri noin se toimii.

En minä niitä katuvaloja sytyttänyt. En edes kuuta. Mutta lähdin etsimään valoa. Onko niin, että kun saa pimeydestä tarpeekseen ja kääntyy katsomaan sitä valoa, joka jo on, valo ottaa vallan?

(Älkääkä kysykö, miten tämä teksti sovelletaan marraskuuhun!)

Istun anoppilan vintillä ja pureksin kokemaani. Sain olla tuuraamassa Jukka Jämseniä rukousseminaarin vetäjänä Kajaanissa aiheena kuunteleva rukous. Seminaari on osa Isoa Majataloiltaa, joka on n. 10 vuotta kiertänyt Suomea Etceterakuoron ja Simojoen Pekan vetämänä. Oma elämäni on kulkenut saman  kymmenen vuoden matkan kohti läheisempää suhdetta Jeesukseen.

Kun ihmiset kertovat omasta elämästään, tavallisesti se on matka jostain tyhjästä menestykseen. Oma elämäni on  ollut paremminkin matka omaan sisimpääni ja samalla matka täydelliseen konkurssiin. On kipeätä käsittää, että se mitä minä olen ja edustan on lopultakin onttoa ja tyhjää. Tämä onttous ja tyhjyys on sitonut minua yhä lujemmin Jeesukseen.  On paradoksaalista, että koen olevani turvassa. Minusta pidetään huolta. Suomalainen mies yleensä haluaa itse hoitaa kaiken. Niin minäkin, mutta en selviä siitä ilman elävää suhdetta elävään Jumalaan. Ilman tuota suhdetta elämä ei kanna ja on ilman päämäärää.

Mikään suhde, joka on todellinen ei voi olla yksi suuntainen. Tavallisesti käsitämme Jumalasuhteen sellaiseksi, että Jumala kuuntelee rukouksemme ja vastaa sitten siihen antamalla elämäämme jokin tapahtuman tai asian jos hyvin käy. Todellisuudessa asia on kuitenkin niin, että Jumala antaa kaiken mitä meillä on ja ylläpitää tätä kaikkea voimallaan. Tietoinen ajatus, että kun olen jatkuvasti auki Jumalalle ja kaikki mitä teen on Jumalan, voi avata korvamme kuulemaan Jumalan puhetta meille. Näkemään Jumalan toiminnan elämässämme. Jumala voi käyttää mielikuvitustamme, ajatuksiamme ja jopa uniamme, jotta voisi puhua meille. Monta kertaa mieleen juolahtanut ajatus onkin johtanut tilanteeseen, jossa autamme toista ihmistä. Ilman tuota ajatusta olisimme kävelleet ihmisen ohi.

Kun elää lähellä Jeesusta, oma ajattelutapa muuttuu siunaavaksi. Ympärillä  olevat ihmiset eivät jakaudukkaan enää omiksi ja vieraiksi. Vihollisuudet ja vastustajat katoavat ja tilalle tulee ihmisiä joita Jeesus rakastaa ja haluaisi pelastaa. Se ikävinkin tyyppi on lähes raivostuttavalla tavalla tärkeä ja rakas.

Näin vaalien alla en lakkaa ihmettelemästä sitä, että kristinuskon vaatteisiin on pukeutunut niin paljon vihaa ja epäluottamusta. Epäluottamusta siihen, että Jumala pitää kaikesta huolta ja meidän on tehtävä hyvää ihmisiä erottelematta. Pohdin sitä, että Jeesuskin käänsi selkänsä sen ajan kansallismielisille ja keskittyi aivan muihin asioihin. Ja sen ajan Rooma oli käsittämättömän raaka ja häikäilemätön valtakoneisto. Siitä huolimatta, politikonnin sijaan, Jeesus vietti paljon aikaa yksinäisyydessä ja kuuntelemassa mitä Isä tahtoi hänelle kertoa. Ihmisenäkin Jeesus kuuli Jumalan äänen. Pyhä Henki kertoi hänelle mitä Isä tahtoi hänen tekevän ja aina se kohdistui niihin jotka valtakoneisto ja yleinen mielipide olivat jättäneet paitsioon.

Joelin kirjassa kerrotaan miten kaiken kansan päälle tullaan vuodattamaan Jumalan Pyhä Henki ja Helluntaina näin tapahtuikin. Saman Jumalan Hengen johdatuksessa minäkin saan kulkea omaaa polkuani eteenpäin.

Eilinen  ilta päättyi omalta osaltani kyyneliin. Toisaalta kiitollisuus siitä missä sain olla mukana herkisti mutta myös huoli omista lapsista avasi lopullisesti padot. Jukan oma poika oli saanut armeijasta iltavapaaan ja oli mukana Majataloillassa. Isän ja pojan lämmin kohtaaminen puhutteli ja nosti omat poikani rukouksessa mieleen. Jouduin luovuttamaan tämänkin huolen Jeesukselle. Omat rajalliset voimani eivät riitä varjelemaan heitä tämän maailman tuulilta mutta Jeesuksen voimat riittävät. Minun tehväni on vain olla maallinen isä ja se riittää. Minä riitän, koska Jeesus asuu sydämessäni.