Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


4 kommenttia

Millaista myrskyä oli odotettavissa?

Minä tykkään syksystä. Tuulee ja tuulen mukana sataa vaakasuoraan. Joskus jopa räntää. Viimeiset lehdet saavat kyytiä, ja muutama oksakin ehkä. Keltaiset sadetakit tuovat väriä elämään, ja raikkaus menee luihin ja ytimiin, ehkä jopa sieluun asti.

Tältä pohjalta ymmärrän Hilja Aaltosta oikein hyvin.

Miksi taivas pidättää, poutapilvet nyt vain nään.
Kunpa sadepisarat vuotais maahan, kostuttais.

Ovathan poutapilvet ja kesän laiska tunnelma kivoja, mutta. Suuri mutta. Hilja ei ehkä ei ehkä kaivannut myrskyä, mutta selvästikin syyssadetta.

Toisinaan minua ärsyttää hyvinvointielämä. Kaupassa on 84 hyllymetriä jogurtteja, mutta mikään niistä ei justiinsa nappaa. Sama pätee kekseihin, oluisiin ja eri tavoin marinoituihin lihanpaloihin. Elämä ei ole elämisen arvoista, jos kerran vuodessa ei pääse rantalomalle, kerran vuodessa kaupunkilomalle ja kerran vuodessa laskettelemaan. Osittain ärsyyntymiseni on kateuttakin, tunnustan. Mutta osittain luulen, että ärsytyksellä on pohjaa todellisuudessa. Tarvittaisiin kunnon lokakuu, joka tuuppaisi asiat kohdilleen!

Äkkiä tulee myrsky. Se tuleekin jo elokuussa. Eikä se raikasta. Se hätkähdyttää, vaikka sitä on osannut odottaa.

Sanovat jälkikäteen, että ei saa antaa pelolle valtaa, kun pelkoa ne haluavat. Täytyy palata mahdollisimman pian rutiineihin. Rutiinit pitävät ihmistä ja tätä yhteiskuntaa kasassa. Sanovat niin. Minä pyykkään ja viikkaan ja kokkaan. Käyn valokuvaamassa viljapellon reunaa. Ne ovat minun rutiinejani. Huomenna on työpäiväkin.

Tämmöistä myrskyä minä en halunnut. Minusta tuntuu, että tällä myrskyllä on jotain tekemistä niiden asioiden kanssa, jotka minua ärsyttävät. Että mennään ja ostetaan ja reissataan ja ostetaan taas. Katsellaan vain sinne, minne halutaan katsella. Näkökentän ulkopuolella kasvaa myrsky. Ja sitten kun myrsky on kerännyt voimansa, se tulee.

Tarvitaan erilainen myrsky.

Tahdon nähdä voiman sen joka muuttaa ihmisen.

Minä kyllä luulen, että pelkkä voima ei riitä. Täytyy myös suostua sen kanssa yhteistyöhön. Katsoa laajemmin. Mutta silti, tahdon nähdä voiman sen joka muuttaa ihmisen.


8 kommenttia

Äänten meren majakka välähti päässäni

Pääsiäisyön Tuomasmessu oli ehtinyt ehtoolliseen. Istuin kaverini kanssa Mikaelinkirkon parvella. Sillä puolella parvea ei muita ollut. Ylhäällä oli tilaa laulaa vanhaa laulua oikein ääneen!

”Väsyneet sielut nyt tulla saa…”

Alhaalla oli messukansaa kirkon täydeltä, yli 700 ihmistä. Väki veisasi komeasti, me siinä mukana, monta metriä ylempänä. Kaverini lauloi puhtaalla nuoren naisen äänellä; minä yritin pysytellä samalla aallonpituudella omallani, joka ei ollut oikein toipunut taannoisesta flunssasta. Laulaessani katsoin epäluuloisesti mikrofoneihin, jotka törröttivät messukansan päiden yläpuolella. Mikrofonit imivät sisäänsä kaikki äänet, jotka kirkossa soivat. Yle oli vahvasti läsnä; messua taltioitiin radioon.

Hankkiuduin sitten ehtoolliselle minäkin. Jonot kiemurtelivat hitaasti.

– Herran ehtoollista saa neljältä alttarilta, sanoi hyvin vanha tai ainakin hyvin ruttuinen mummo minulle, kun tulin ovesta kirkkosaliin. Vastasin jotain myöntävää ja päädyin mukaan jonoon jonnekin sen keskivaiheille. Voiko ehtoollisjonossa etuilla? Ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Sain leipäpalan ja sormustimellisen viiniä. Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri.

Laskin ehtoollispikarin tarjottimelle ja lähdin tallustelemaan kirkon etuosaan. Messubändi ThomasGroove alkoi soittaa Riihikirkkohymniä. Sovitus oli jännästi jatsi. Voi ei, tätä olisi hienoa olla mukana soittamassa! Nappasin parit valokuvat ja kärsin sielussani. Kameran sijaan olisin paljon mieluummin ollut bändin cajonin kimpussa. Rytmilaatikko kun seisoi virkaheittona siinä vieressä. Cajonisti soitti juuri mandoliinia.

Ja kyllä! Aivan yllättäen ThomasGrooven ylikapellimestari nousi flyygelin äärestä ja antoi paikkansa toiselle soittajalle. Tuosta noin vain kesken kappaletta. Siinä oli tilaisuuteni.

– Hei, voinko mä ihan vähän kolistella cajonia? kuiskasin.

Yhtyeen pomo nyökkäsi ja hymyili.

Kirkossa hiiviskelevä tuomasmessuhiippari muuttui silmänräpäyksessä iloiseksi pääsiäispupuksi, joka loikki alttarille cajonin päälle. Hyppäsin rytmiin mukaan. Seurailin djembensoittajan menoa ja kuuntelin, mitä hauskaa muut bändin jäsenet improvisoivat. Monen bändin jäsenen kanssa olen soitellut kaikenlaista, mutta en ikinä ennen juuri ThomasGrooven kanssa. Se on messubändien messubändi! Äänten meri aaltoili kirkossa, minä kelluin cajonilla mukana. Ja juuri siinä kohdassa majakka välähti päässäni: Yle on vahvasti läsnä; messua taltioidaan radioon.

Pitäisiköhän sittenkin takoa tätä cajonia ihan pikkasen hellemmin!

Vähitellen Riihikirkko hiljeni. Ehtoollinen saatiin loppuun. Luovutin paikan cajonin päältä ja siirryin seurakunnan puolelle laulamaan loppulaulua.

”Miksi hiivit hänen haudalleen? Hän ei ole enää täällä.
Etkö aamun huomaa valjenneen? Hän ylösnoussut on.”

Bändin johtaja oli taas flyygelin ääressä. Jossain välissä hän kääntyi kahdeksasosatauon ajaksi minua kohti ja näytti peukaloaan. Ylöspäin se törrötti.

Alkaa näyttää siltä, että kaikki Tuomasmessut ovat jollakin tavalla parhaita. Pääsiäisyön Tuomasmessu oli tällä tavalla paras.

Hän on ylösnoussut!