Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


by Jätä kommentti

Hiutaleita ja hengenheimolaisia

Tuuli tempoi maalislunta maasta ilmaan. Teki mieleni kuvata maisemassa tanssivaa lunta, ja otin kameran. Ja niin päättyivät tanssit. Sinnikkäästi odotin sopivaa tuulenpuuskaa – ainakin puolitoista minuuttia. Kuusiaidan kuuset kyllä huojuivat rivitanssiaan sen minkä vanhoilta rungoiltaan pystyivät. Lumi se vain pysyi maassa. Puolentoista minuutin sinnikkyyden jälkeen päätin ottaa tietokoneen syliini ja kirjoittaa tästä kokemuksestani, elämyksestä maaliskuisen lumisateen jälkeen oman huoneen ikkunasta tuijotellen.

Säähän povattiin äkkikäännöstä. Yöllä kuuntelin kaatosadetta ja tuumin, että lumi taitaa langeta maahan jossain kaukana idempänä, jossain Auran takana. Siksi aamulla ikkunasta tuleva valonkajo yllätti. Ulkona on valkoista. Äkkikäännös ei tosin minusta ollut mikään äkkikäännös. Näin kevät Suomessa toimii. Äkkikäännös olisi ollut se, että maaliskuun puoliväliin olisi luvattu 20 asteen lämpötilaa ja se olisi tullut. Nyt tuli kuin tulikin loivasti kaartaen se lumi, joka tulee joka ikinen maaliskuu.

Vaikka kevät kaartelee, lumi tekee ilmassa äkkikäännöksiä. Hiutaleet ilakoivat kuin varisparvi. Raakkuvat vähän vähemmän.

Minusta tuntuu siltä, että kun sääennusteet lähtevät Meteorologian Ylihallituksen sääammattilaisilta, ne sisältävät melko kuivakasta tietoa siitä, mitä tuleman pitää. Iltapäivälehdistön dramaturgit sitten vääntelevät tiedot äkkikäännöksisiksi. Dramatiikasta ihmiset tykkäävät, eivät siitä, että viime vuonna näinä päivinä oli aika lailla samanlaista.

Joissain asioissa dramatiikan taakse on hyvä kurkistella. Jos dramaturgit maalailevat lumi-infernoa, viksu ihminen tajuaa, että olipa marras-, tammi- taikka maaliskuu, sankka lumisade saattaa vaikeuttaa vaikkapa tieliikennettä. Ojien pohjalle pyllähtelevät autot aiheuttavat omansa laista dramatiikkaa. Tragediatkin ovat mahdollisia. Dramatiikan takana saattaa olla informaatiota, mutta infernoinformaatio ei välttämättä ole maailmanloppu. Edes Suomen keväässä.

Sellaista se on, tuulet puhaltelevat, lumia tupruttaa, vuodenajat tulevat ja menevät, olosuhteet muuttuvat. Toiset haluavat dramatisoida käänteitä saadakseen mainostajia, saadakseen äänestäjiä, saadakseen mielipiteilleen levittäjiä, saadakseen hengenheimolaisia. Tai vaikka Hengen-heimolaisia.

Näitä näpytellessäni on sininen taivas tullut kurkkimaan pilvien takaa. Säässä on siis jälleen tapahtunut äkkikäännös. En viitsi nyt katsoa, miten iltapäivälehtidramaturgit tämän muutoksen uutisoivat. Juon kahvin loppuun ja lähden ulos.


by Jätä kommentti

Kevätpäivänä kalmistossa

Hautausmaa on usein rauhallisin paikka niissä maisemissa, joissa kuljeskelen. Kotinurkilla tie vie joskus kolmenkin kalmiston kautta yhdellä kävelyllä. Yksi niistä on hylätty. Voisi kysyä, onko kuolleempaa paikkaa kuin hylätty hautausmaa. Ainakin minusta juuri hylätty on kalmistoista rauhallisin.

Useimmiten käyn Pietarinkirkon kalmistossa. Se on lähin. Jokiranta tuo oman perspektiivinsä niin maisemaan kuin tunnelmaankin. Joki vetelehtii raukeasti alavirtaan – milloin ei ole jäässä. Ja ehkä silloinkin. Toimiiko elämä samoin?

Nimet hautakivessä eivät kerro juuri mitään. Jotkin muistuttavat hämärästi paikallisista merkkihenkilöistä; onko tuo nyt sukua kunnan luottamushenkilölle vaiko hevosvarkaalle. Siellä täällä lepää joku nuorena nukkunut.

Yhdellä hautakivellä ihan rannassa istuskelee tyyppi, jonka kanssa usein seisahdan vaihtamaan ajatuksen taikka kaksi. Hän on pieni ja hiljainen. Tähän päivään asti olen pitänyt häntä enkelinä. Sellaisiahan hautausmailla tapaa nähdä. Tänään oivalsin hyvänpäiväntuttuni keijumaisuuden. Olisiko liian uskaliasta kysäistä hänen identiteetistään?

Piilossa erään hautakiven takana on toinen henkilö. Hän istuu kasvot käsiin peitettynä. Luulen, että joku on saattanut hänet istumaan siihen ja mennyt sitten menojaan. Jos hän kohottaisi katseensa, hän näkisi joen. Ehkä kuulisi, että jää paukahteli iltapäivän auringossa. Kevään ääntä.

Hautausmaa henkii yhtä aikaa elämän rajallisuutta ja rauhaa. Tässä seison enkä muuta voi. Takaisin ei voi palata, edessä on jotain. Ehkä vetelehtivä joki haluaakin rauhoittaa. Kun menen hautausmaalle seuraavan kerran, kuiskaan murheelliselle kaverille, että aikaa on aina jäljellä ihan koko loppuelämä.


by 1 kommentti

Osana suurta ihmettä 2

Kun joskus kyllästyn pinnallisuuteen ja selvien asioiden toistamiseen ym. sellaiseen, niin tulen tänne ”taivaalle”! Ja- ihmettelen miten hyviä kirjoituksia täällä onkaan?! JOPA omianikin? Kun facebookissa kaikki on niin lyhyttä ja pinnallistakin ? No sehän onkin vain sitä varten, mutta siitä huolimatta yllätyn, kun ihmiset, jotka tulevat hakemaan minulta työpaikkaa, ja kertovat että ovat käyneet lukemassa tätä blogisivustoa, ja siltä pohjalta vaikuttuneet ?

Ajattelin sitten tulla tänne tänään?! En kuitenkaan lukenut kuin yhden aikaisemman kirjoitukseni, taisi olla otsikoltaan ”Osana suurta ihmettä” kirjoitettu 16.6-14? Ja huomasin; Joko minä olen tylsistynyt tai ”paatunut” tai jotain muuta yhtä pahaa tapahtunut näinä  muuten ”hiljaisina” vuosinani täällä?! –  Vanhentunut ainakin!

Maailma on muuttunut, ja minä olen muuttunut! Ikäväkseni, huonompaan suuntaan mitä kirjoituksiini nykyään tulee tms. Mutta onhan tästä aikaakin kulunut kun täällä kirjoittelin! Nyt olen vanha!  Ympäröivä maailmakaan ei ole enää sama, mutta ei se muuta tosiasiaa kirjoittamisieni suhteen. Mutta näin on, tosiasiat tosiasioina!  – Hiljaisuus voisi ollakin tämän päivän kirjoitukseni otsikko?! Kaikki hiljenee pikkuhiljaa ympärilläni. Kukaan ei käy, ketään ei näy! Kuin olisin lakannut olemasta?

Olen mennyt itseenikin ja ajatellut olenko niin paljon muuttunut siitä kuka ennen olin, ettei kukaan uskalla lähestyä minua, vai onko kaikilla kiire omassa arjessaan ja pyhässään? Voihan se niinkin olla, tai sitten olen tullut joksikin muuksi – tylsäksikö? Ainakaan en enää jaksa paljoakaan siitä mitä ennen – edes lukea hyviä kirjoja samassa mitassa. Suurien voimainponnistusten takana oli yhden taulun maalaaminenkin! Sekään ei siis tuo enää sitä suurta intoa ja iloa kuin aikaisemmin. Ehkä kaikki kuuluukin sitten luonnollisena osana ikääntymiseen?

Surullisista surullisinta on kuitenkin jälleen yhden veljeni kuolema. Keskimmäisen, joka oli jäänyt kanssani tähän samaan kaupunkiin asumaan! Neljä niitä oli, kolme minua nuorempaa ja yksi vanhempi. Kaksi vain jäljellä. Kuitenkin he, veljeni, kaikki olivat terveitä, toisin kuin minä? Ehkä on ajateltava että Hän, joka säät ja ilmatkin säätää ennenkaikkea säätää myös ihmisten elinpäivät! Mutta ikävä on. Ja kuitenkaan eivät ihmeet Kaiken Luojalta lopu! Ihmettä, että kaikki minkä näemme ja koemme edelleen kaikessa, on. Silti jokus kaikki tässä muodossan loppuu, mutta nyt on nyt ja siitäkin voi olla kiitollinen!

 


by Jätä kommentti

Kadut kaihtavat kuvia

Kävelin kauppatorin kulmille. Aikomukseni oli ottaa vuoden katuvalokuva. Sellainen, jossa tumma hahmo pyyhältää ja neonvalot suitsuttavat hohtoaan. Hyvähän on ottaa vuoden kuva jo näin alkuvuodesta, että ei tarvitse stressata asiaa enää vappuna tai uudenvuodenaattona.

Ilmeni pari pikkuista ongelmaa. Helmikuinen ilta oli niin kylmä, että pelkkä palelevien käsien vapina olisi täristellyt kuvan epätarkaksi. Sitä paitsi joku oli pystyttänyt huputetun pytingin torin sille nurkalle, jossa haaveilin loisteliaan kuvan ottavani.

Kyllä sieppasi!

Käännyin kannoillani. Liukastumatta, vaikka katuvalokuvausta kaihtavat kadut olivat vaaksanpaksuisessa jäässä. Kävelin Aurasillalle ja räpsäisin kuvan joen mutkasta. Mutkan takana hehkui Tuomiokirkko. Mahtuipa kuvaan aavistus katuakin.

Sillä kadulla on aikanaan kävellyt Agricolan Mikke pohdiskellen, olisiko luutarha hyvä sana kalmistolle, jos joskus kävisi niin, että kalmot eivät enää mahtuisi kirkon permannon alle. Siinä on kävellyt Runebergin Jussi tuumien hurmeisia säkeitä. Koiviston Manu on sen kadun varressa viskannut lumipallolla hatun tuomiokapitulin sihteerin päästä. Laineen Jarkko ja Innon Markku ovat hoippuneet ohi; josko ratikoiden sijaan Turkuun tarvittaisiin underground!

Ja olenhan minäkin siitä kulkenut.

Kuva kameran kortilla kävelin Kaskenkatua autolle. Ehkä minä olin tumma hahmo, joka pyyhältää kadulla ja jonka niskaan neonvalot suitsuttavat hohtoaan.

Kotona näin sen, minkä jo tiesinkin. Kun ottaa kuvan automaattiasetuksilla, joenmutkan yllä on kauhea kohina. Ihan kuin Tampereelta päin olisi vyörynyt sumu ja päättänyt kietoa kaikki kadut itseensä.

Ehkä otan vuoden katukuvan jonakin toisena iltana.


by Jätä kommentti

Joulun odotusta

Joulun odotus on ollut erilaista tänä vuonna. Ukin ja Mummon kuolema melko lyhyellä aikavälillä on pysäyttänyt ainakin oman ajankulkuni melko tehokkaasti. Suru ei ole ollut ainoa mitä tämä kaikki on jättänyt jälkeensä, vaan samalla on jäänyt paljon aikaa energiaa, jolle ei ihan heti ole löytynyt käyttöä. Toisin sanoen olen kokenut itseni aika-ajoin merkityksettömäksi tai jopa turhaksi. No nuo ovat tietysti tunteita, eivätkä ole totta. Mutta niin intensiivisiä ovat kuluneet vuodet olleet ettei ole oikein osannut ajatella omia touhujani ja tekemisiäni. Ehkä päällimmäisenä on jonkinlainen uupumus kaiken huolehtimisen ja Kainuun matkailun päätteeksi. Tämä paljastui itselleni, kun tein kotona takkapuita pari päivää sitten, melkein oksensin, kun mieleen tuli se valtava polttopuumäärä, jota olen käsitellyt mummolassa näiden vuosien aikana. Puun haju ja sirkkelin ääni laukaisivat liian monta muistoa yhtä aikaa.

Onneksi joulu ei ole kiinni omista tuntemuksistani vaan se on monen osan summa. Tärkeimpänä on sanoma vapahtajan syntymästä. Itselleni on tärkeää se, että perheenä kokoonnumme yhteen ja vietämme aikaa yhdessä. Lahjat ja syömiset ovat toisarvoinen seikka, vaikka ovatkin iso osa joulua.

Ihmisinä lataamme valtavasti odotuksia jouluun ja yhteen tulemiseen. Ulkoiset seikat saattavatkin nousta niin tärkeäksi ettemme näe ihmisiä niiden takana. Emme osaa rauhoittua ja rentoutua itse sanoman äärelle. Mikä se sanoma sitten on?

Kristikunnan tärkein juhla ei ole joulu, vaan joulu on tuon varsinaisen juhlan alku. Siksi palmusunnuntain, pääsiäistä edeltävän sunnuntain teksti raamatusta on myös joulun odotuksen aloittavan adventtisunnuntain teksti. Jeesus ratsastaa aasilla ylös Jerusalemiin. Joulusta aloitamme juhlimaan ylösnoussutta vapahtajaa ja lunastajaa. Valo, joka tulee maailmaan, tuo meille toivon iankaikkisuudesta. Joulun sanoma on sanoma syntien anteeksi antamisesta ja saamisesta.

Luukas evankeliumissaan valaisee joulun sanomaa ehkä parhaiten, kun hän kuvaa sitä, keille ilosanoma ilmoitetaan ensimmäiseksi. Emme useinkaan huomaa lukiessamme jouluevankeliumia, että paimenet nousevat arvoon arvaamattomaan, kun heille kerrotaan, että vapahtaja, lunastaja ja Messias on syntynyt. Tämä hyljeksitty kansanosa piti itseään kirottuna ja pelastukseen kelpaamattomana, koska he joutuivat olemaan sapattinakin töissä. Heitä pidettiin epärehellisinä ja epäluotettavina ihmisinä. Nyt he saavat kuulla, että Messias syntyy eläinsuojaan, köyhiin oloihin, samanlaisiin kuin missä he itse elivät. Heille paljastuu Jumalan todellinen luonne, Jumala ei olekaan hylännyt heitä. Jumala rakastaa heitäkin. Enkeleiden ilmoittamana Jumalan viesti avautuu heille kristallin kirkkaana. Jeesus syntyy vaikeisiin olosuhteisiin. Häntä pidetään aviottomana lapsena, jonka pelasti vain Joosefin rohkeus ja kuuliaisuus. Kihlatun naisen ei kuuluisi olla raskaana eikä miehen tulisi kelpuuttaa tällaista naista puolisokseen. Tällaisten ihmisten kautta Jumala toteuttaa pelastussuunnitelmansa. Tärkeintä Jumalalle ei sittenkään ole uskonnollinen puhtaus ja maallinen maine ja mammona vaan uskollisuus ja sydän, joka on kääntyneenä Jumalan puoleen. Sydän joka huutaa Jumalaa avukseen.

Joulun sanoma on köyhien ja syntisten evästä. Joulun sanoma kirkastuu siellä, missä ihminen myöntää heikkoutensa ja syntisyytensä Jumalan edessä. Joulunsanoma leimahtaa liekkiin siellä, missä ihminen suostuu sovitukseen Jumalan kanssa ristin miehen sovittamana.


by Jätä kommentti

Kahden maan kansalainen

Edellisestä tekstistä on kulunut melkoinen tovi. Elämän haasteet ovat pakottaneet priorisoimaan ajankäyttöä. Väsymys ja ahdistus on ollut kaverina melko pitkään. Surutyötä on tehty kun appivanhemmat siirtyivät Taivaan kotiin kuluneen vuoden aikana ja siihen liittyvä elämän muutokset ovat haastaneet kyselemään kaiken tarkoitusta. Huomio on kiinnittynyt omiin vanhempiini, jotka tekevät omaa taivaltaan Etelä-Pohjanmaalla. Monessa kohtaa olen joutunut parannuksen paikalle ja yksi niistä on suhteeni kotiväkeen. Pohjoisen suunta on määrittänyt tekemisiäni jo vuosia ja nyt se on poissa.

Jumalalle on tärkeää kaikki suhteet. Jeesuksen tärkein tehtävä oli korjata ihmiskunnan suhde Isään, Jumalaan. Jeesuksen elämä haastaa meitä kaikkia miettimään omaa taivallustamme. Vaikka elämme armon alla, voimme helposti ajautua lain alle kun huomaamme kerta toisensa jälkeen lankeavamme omiin helmasynteihimme. Syyttäjä saa meistä helposti otteen ja koemme kelpaamattomuutta Jumalan edessä.

No tämä oli aika pitkä saattelu varsinaiseen tekstiin jonka ajattelin jakaa tänne. Tiistain lehdessä oli hartaustekstini Itsenäisyyspäivälle. Jospa jaksaisin palata hieman useammin kirjoittamaan.

Huomenna Suomi täyttää 106 vuotta. Kysyin koulussa lapsilta, mitä itsenäinen Suomi heille merkitsee. Ensimmäiseksi nousi ajatus, että saamme olla vapaita ja saamme jokainen olla juuri sellaisia, mitä itse haluamme olla. Yhtä tärkeänä lapset pitivät sitä, että olemme turvasta sodalta ja väkivallalta.

Omat isoisäni uhrasivat parhaat vuotensa talvi- ja jatkosodassa puolustamalla noita samoja arvoja, joita lapset pitävät yhä tärkeinä. Kotirintamalla heidän vaimonsa ja perheensä maksoivat kyynelten muodossa samaa hintaa.

Sota, väkivalta ja pahuus ovat aina läsnä ihmiskunnan ja tämän maailman todellisuudessa. Kateus, ahneus, katkeruus ja kostonhimo ajavat niin yksilöitä kuin valtakuntiakin väkivallan tielle. Ukrainassa nuoret miehet ja naiset antavat nyt omat uhrinsa kansansa ja koko Euroopan vapauden ja turvallisuuden takia.

Kun Jumala loi maailman ja ihmisen, hän totesi sen kaiken olevan hyvää. Jumala ei luonut sekundaa. Hän loi ihmisen ikuisuusolennoksi ja vapaaksi. Hän antoi luomakuntansa ihmisen vastuulle ja hoidettavaksi, mutta me tiedämme, miten siinä lopulta kävi. Ihminen ei osannut käyttää vapauttaan oikein, vaan lankesi ja menetti yhteyden Luojaansa. Jumalan piti ottaa käyttöön suunnitelma B. Golgatalla Jeesus kärsi rangaistuksen koko ihmiskunnan syntien takia. Kuolemallaan hän lunasti ihmisille kansalaisuuden Jumalan iankaikkiseen valtakuntaan.

Jokainen meistä kohtaa elämänsä taipaleella iloa, surua, kärsimystä, onnea, hylkäämistä ja rakkautta. Se on ihmisen osa. Mutta me suomalaiset saamme kohdata ne vapaassa ja itsenäisessä maassa. Kahden maan kansalaisina meidän lopullinen turvamme on Jeesuksessa, joka odottaa meitä kotiin taivaalliseen valtakuntaansa.

”Jalat pidän mullassa maailman,katseellani taivasta tavoitan. Tiedän minne matkaani tehdä saan, olen kansalainen kahden maan.”

-Pekka Simojoen laulu: Kahden maan kansalainen-


by Jätä kommentti

Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua

Nyt olen siinä ajassa jota olen omalla kohdallani peljännyt!? Mutta ennenkuin kirjoitan siitä tulee KIITOS !   Kiitos Kauklahden kappelin sisarille terveisistä ja ARI papille myös! En luettele tässä sisarten nimiä mutta tiedätte ne itse.-Mitä siis olen pelännyt, kuinka sen sanoisin? – Että, kun tulevat ne päivät joista sanotaan ”etteivät ne minua miellytä”? – Olen jo pitkään miettinyt koska en enää jaksa iltamenoihin omalle kappelillemme lähteä? Ja mitä minulle tapahtuu kun en enää pääse/jaksa uskovien yhteyteen ja Ari pappimme Raamattutunneille? Sanoohan Sanakin ettei kenenkään tulisi jättää omaa seurakunnan kokoustaan! Se on vakava Sana!

Onneksi on Raamattu! Mutta se ei kuitenkaan ole sama asia kuin päästä seurakunnan joukkoon. Riemuitsemaan ja täyttymään, Hänessä, Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa, joka on tehnyt kaikkensa meidän edestämme että me pelastuisimme pahimmalta ja saisimme ikuisen ILON HÄNEN luonaan Taivaassa.! – Ihminen tarvitsee myös toisia ihmisiä, lähimmäisiään, ja sisaria ennenkaikkea kun on itsekin nainen! Raamatussa kirjoitetaan jossain kohtaa niinkin että: ”Me iloitsimme kun meille sanottiin menkäämme Herran huoneeseen”? Menikö se aivan näin, mutta totta se kuitenkin on. Missä on Herran Henki siellä on Rauha, Ilo ja kaikinpuolinen Vahvistava hoito! Herra On Hyvä!

Minulla on auki Ps.119 mutta olen myös kirjoittanut paperille Room 11:29 katsonpa mitä siinä sanotaan, onko se rohkaisuksi vai varoitukseksi? Tuosta kyllä puuttuu nyt se luku? Mutta kun avautui aivan alusta, niin hyvä on sekin;” Mutta meidän vahvojen, tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia, eikä elää itsellemme mieliksi 2. Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi Hänen parhaakseen että HÄN RAKENTUISI” jne. – Olenko itse osannut tukea jotain toista joka on joko vasta- kääntynyt tai elää vaikeissa olosuhteissa. ?

Paljon Raamatussa, Jumalan Sanassa, kirjoitetaan lähimmäisistä jotka tarvitsevat tukea. Myös virvoitusta Jumalan lasten läs näolosta ja rohkaisusta. Olenko itse tehnyt niin? Olen pyrkinyt mutta nyt en pysty. Toivoisin vaan että Herran Sana omalla kohdallani kasvaisi (vieläkin) hedelmää ja pysyisi tuoreena. Tiedän kuitenkin että ellen itse lue Sanaa, heikoilla olen. Tiedän  senkin että KUN ja jos vanhaksi elää tulee aika jolloin toisten kristittyjen tuki on ehdottoman tarpeellinen! Siis meilläkin vaikka meitä ei vankiloissa kidutetakaan. Ihminen vaan voi itselleen, olla se kidutus jolloin toisten tuki on välttämätön?

Tämän PITI olla vähän toisenlainen teksti mutta se on nyt tällainen. Meitä kuitenkin pyydetään muistamaan niitä jotka eivät seurakunnan kokouksiin pääse!. Käydä tervehtimässä laululla tai rukouksella,( ilmoittamalla kuitenkin, suomalaiseen tapaan 😉 vierailusta etukäteen)?! – On ihana tuo Roomalaiskirje, jae 33: ”OI sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat Hänen tuomionsa ja ja käsittämättömät Hänen Tiensä!- Kuka on antanut ensin Hänelle jotakin, joka olisi tälle korvattava”?…Sillä Hänestä ja Hänen kauttaan ja Häneen on kaikki, Hänelle kunnia iankaikkisesti Aamen”!

Ja vielä yksi luku 12 ja siellä on tällainenkin sana ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa”. EN tiedä onko se itkeminen aina tarpeen mutta se ainakin on, että käydään tervehtimässä ja ”Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin, Älkää olko itse mielestänne viisaita.”Ja vielä kerran, kaikilla meillä on tehtävä sillä:” Jumala EI peruuta lahjojaan, eikä antamaansa kutsua” Sinä olet Jumalan silmäterä jos tahdot niin!

– Jumalan rauha olkoon meidän KAIKKIEN  kanssa! Aamen! Jumala ON –  Rakkaus! ❤


by Jätä kommentti

Ääni ja Pisaroita

Pitkästä aikaa kävin Blogitaivaan sivuilla kun oma oloni on pelkkää tyhjäkäyntiä ja pysähtyneisyyttä,

Ei menneisyyttä, tätä päivää eikä tulevaisuuttakaan, pelkkää tyhjää? Ei edes sen vertaa että siitä pystyisi sanomaan jotain. Piti tulla tekemään?!! Ensin ajattelin vain lukea ikivanhoja tekstejämme täältä blogitaivaalta,  ja ikäänkuin saada yhteyttä entiseen tapaan toisiin silloisiin kirjoittajiin ja ystäviin, joista vanhimmat Tapio ja Juha.

Sitten löysin Mariannen eräästä tekstistään! –  Joka Vihdoin kosketti jotain tuolla kaukana sisuksissani, jossa muuten ei liikkunut mikään. En pysty kysymään Mariannelta lupaa, mutta aion kuitenkin sen kohdan tekstistään tähän laitta, – joka jossain tyhjyydessäni minua koskettaa!!!?

Jos sen tekstin nimi oli ”Ääni ja pisaroita” niin se on todella kaunis jo sinällään ja tuo toivon pilkahduksen! Ja tässä ON se kohta joka jotain minun kivisessä sisimmässäni liikautti! Marianne kirjoitti:

” Sillä MINÄ OLEN RAKKAUS/ Olen ääni a u t i o m a a s s a – olen Kallio joka EI horju, olen Tie tiettömälle! Koskaan En Hylkää enkä jätä! LUOTA VAAN JA ODOTA! ” – Olen ottanut vapauden laittaa tekstin tähän niinkuin sen sydämeni kammiossa kuulen. ” SILLÄ MINÄ OLEN”….Olen….KALLIO  Joka Ei Horju! – ja Tie tiettömälle!  – MINÄ EN hylkää enkä jätä! ….

Tuskin silmieni kosteudelta näen mitään, mutta nuo isoilla kirjaimilla olevat kohdat ovatkin ne tärkeimmät. Meillä On Elävä Jumala! Herrojen Herra ja meilläkin, – jotka olemme vain tomua! Mutta Hän ei jättänyt meitä yksin omaan varaamme vaan lähetti meille taivaallisen edustajansa PYHÄN HENGEN olemaan kanssamme KAIKESSA mikä meitä täällä kohtaa –  tällaisenakin kuin nyt olen! Kunka Käsittämätöntä se onkaan!

Minunkin täytyy nyt vain uskoa se TODEKSI tällä tyhjäkäynnin ajallakin ja yksin ollen! Minä uskon vaikka en tunne, että HÄN ON! Ja minä tahdon uskoa! Auta minua yksin ja epäuskossanikin ollessani! Minä uskon että SINÄ OLET! Suurin kaikista niinkuin Rakkaus!- Josta emme kuitenkaan ennen sinun Valtakuntasi tuloa voi kuin aavistella mitä Rakkaus oikeasti on!?   – Anna minulle yöksi suojelusenkelisi!

 


by Jätä kommentti

New Wine kesäjuhla 2023

Edellisestä tekstistäni on kohtuullisen pitkä aika. Elämässä on tapahtunut paljon. On ollut ahdistusta, huolta, surua ja kipua. Välillä on Daavidin tapaan huutanut Jumalan puoleen, etkö Isä kuule kun huudan puoleesi. Eikö tämä jo riitä. Tällä hetkellä kun kirjoitan tätä, yriytän löytää istuma-asentoa, jossa ei sattuisi selkään ja jalkaan. Iskiashermo sykkii jalkaterään saakka. Liikuvalle ihmiselle tällainen on myrkkyä. Mutta fyysinen kipu, jota koen ei ole turhaa. Se on pakottanut pysähtymään ja pohtimaan asioita. Se on pysäyttänyt minut oman ylpeyteni äärelle. Katselemaan sitä patsasta jonka olen pystyttänyt omaksi kunniakseni. Sen jalustassa lukee: Minä pystyn, Minä kykenen, Minä en tarvitse apua!

Tuon ylpeyden ja asenteen takia kontaan nyt selkäni kanssa ja näen kuinka Jumala vaikenemalla pakotti minut asettumaan hiljaa hänen kasvojensa eteen ja odottamaan. Tänne tullessa minulla ei ollut yhtään kysymystä Jumalalle, ei ennakko-odotuksia eikä edes kiitosta Jumalalle. Ainoastaan tyhjät kädet ja pohdintaa siitä että onko tuolla ylhäällä edes ketään.

Olen näitä olojani käynyt läpi Facebook videoissani ja niiden kanssa roikkunut kiinni Raamatun sanassa. Mutta eilen illalla lopulta päädyin rukouspalveluun vaikka en aikonut sinne mennä. Jalkani eivät piitanneet penseydestäni vaan raahauduin vaimoni perässä eteen. Ajattelin että voin edes lasteni ja vanhempieni tilanteet viedä Jumalan eteen. Siinä sitten seisoessani ja ihmetellessäni mitä oikeastaan täällä tein, tuli Mark, englantilainen pastori viereeni ja kysyi puhunko englantia ja alkoi hyvin yksinkertaisella tavalla rukoilla ja lohduttaa minua. Kertoa niitä sanoja ja asioita joita henkeni oli vailla ja joita sieluni oli epäillyt. Jumala vastasi vihdoin huutooni ja sanoi Minä Olen! Minä olen sinun kanssasi, en minä sinua jätä, sinä olet minun rakas lapseni! Pyhä Henki mursi sanan varsinaisessa merkityksessä minut ja olin pudota polvilleni itkemään itkua jota en olisi halunnut itkeä.


by Jätä kommentti

Tunnetilat eivät katso kalenteria

En alkuunkaan ajatellut tälle tällaista nimeä, mutta enpä keksinyt muutakaan! Yritän siis jatkaa! –

Minuun ovat aina vaikuttaneet ilmojen muutokset, ja vaikka tänään onkin vasta 22 pv Heinäkuuta (!?) niin olen jo syksyisissä ajatuksissa? Mutta ehkä sen teki, tai aikaansai, tuo eilinen  ja viimeöinen sade, joka ei kuitenkaan ollut mikään mahtava luonnonilmiö!? Niinpä päädyin aamulla ajatukseen etteivät tunnetilat katso kalenteria? Tai harmitti sekin että kaksi pinehköä mattoa olivat läpimärät ja kun niissä on ”muovipohja” kestävät kuivua! Kuten parvekelaudatkin niiden alta.Olivat siis märemmät kuin muu terassi. (No ketä kiinnostaa?!)

Pitkäveteisyyttäni ja mielikuvituksettomuuttani ajattelin lukea viimeksi saamaani Sirpa Noutereen runokirjaa jonka tyttäreni antoi minulle joululahjana v. 2020. Hänen, siis runoilijan, inspiraationsa juontaa yhteiseen harrastukseemme ja kohteeseemme joka on Vincent van Gogh! Meillä, tällä runoilijalla, ja minulla on kirjaksi koottuna Vincentin kirjeet kirjaksi! Samat harrastukset siis. –  Tarascon on kunta kaakkois Ranskassa.

Tässä Sirpa Noutereen kirjassa on etusivulla tietoa miksi hän juuri tämän kirjan ja runoja kirjoittaa, jos siis jotakuta kiinnostaa? Itse otin tuon kirjan iltalukemisekseni eilen, mutta pakko sanoa etten oikein syttynyt (nytkään), olen vanhojen runojen ystävä ja niitä riittää, enkä niihin väsy!

On siis harmaa päivä, ainakin toistaiseksi ja tunneihmisenä oli pakko tulla TEKEMÄÄN JOTAIN? Ensin ajattelin mistä löydän kuivaa mattoa terassilleni mutta kun siinä on katoksena vain pieni lippa niin eipä löytynyt ja hyvä niin!

Muutenkin olen muistellut menneitä, jopa yllättynyt itsekin, kun jostain syystä palasin omaan rippikouluaikaani joka oli jossain Espoon rannikolla, paikan nimi ei nyt kuitenkaan tullut mieleeni ellei se sitten ollut Hila? Mutta siellä oli kirkolla joku tila missä leiriä pidettiin! Ja parakki jossa nukuttiin.(Olen ennenkin tästä kyllä kirjoittanut jotain) Opettajat olivat ihania nuorehkoja pappeja ainakin osa.

Erityisesti jäi mieleeni eräs nuori nainen joka ei siis ollut pappi, mutta hän jotenkin ”tykkäsi” minusta ja tuli iltaisin parakkiini ja keskustelimme paljon. Kun rippikoulu oli päättynyt hän ilmestyi kerran kotipihalleni tuolla Karhusuolla ja muun ohessa tuli kertomaan että lähtee pitkäksi ajaksi ulkomaille emmekä siis enää tapaa. Se tuntui surulliselta, mutta sellaista elämä on. Se on ystävistä eroamista ja luopumista. Siis sitäkin!

– Mitä sitten nykyisyyteeni tulee niin arki on arkea ja TAAS vaihtuu ns. avustaja!? Olen väsynyt, olen kyllästynyt! Aloita aina kaikki alusta ja opasta ja kun juuri alkaa sujua niin eikömitä!? Taas vaihtuu! Ei tässä avustajien palkkakaan päätä huimaa, mutta eivät he oikein taida edes tietää mitä tulevat tekemäänkään, ja tottahan on sekin että jokainen vammainenkin ihminen on oma persoonansa ja vammat erilaisia!

Taidan olla aika lopussa itseni ja elämäni kanssa? Mutta tällaistakin elämä on! Joskus ei meinaa jaksaa. Onneksi vielä, niin uskon, riittää kauniitakin syyspäiviä joista kyllä tykkään!!! No Tulipahan kirjoiteltua!? On hyvä että on myöskin ”tämä Taivas” jossa saa purkaa mielensä päällä olevia asioitaan, ei niitä tarvitse kenenkään väkisin lukea. Ei ainakaan niiden joilla nyt justiin on kaikki paremmin kuin hyvin! Onnea vaan ja ihania syyspäiviä!

–  Ja Kyllä Tämäkin Taas Tästä – jonain päivänä hellittää? Kaikkivaltias ei katoa Taivaastaan mihinkään! Päinvastoin, uskon että minä ja lukemattomat muut ovat sinnepäin menossa! Siitä kiitollisena siltikin vielä tänään!