Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Täydellisyyden Luku

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille Hän vie minut lepäämään, virvoittavien vetten tykö Hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle Nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä Sinä olet minun kanssani, Sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle päydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä Voitelet minun pääni öljyllä; Minun Maljani on Ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani, ja minä Saan Asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti!

Kiitos Jumalalle.

Aamulla heräsin hiukan voipuneena kaikista normaaliaikatauluista poikkeamisten vuoksi. Ikääntyvänä ihmisenä sellainenkin jo väsyttää, vaikka ihanienkin asioiden tapahduttua. Mutta tänään on kaunis pakkaspäivä, eikä tiedossa mitään ylimääräistä. Päätin pukea hyvin ylleni ja käydä laittamassa taivaan linnuille einettä. Vaihdoin ulkotuoliini ja silti vähän jännitti, kuinkahan mahdan pärjätä ja päästä takaisin sisälle, jos vaikka on liukasta. Mutta kuten näkyy, sisällä ollaan.

Jäin ensin istumaan terassilleni ja ajatukseni olivat sekä maallisia että taivaallisia. Ensimmäisenä kuitenkin, jälkeen aamun haikeimipen ajatusten, mieleeni tulivat nämä tutut psalmin sanat, ne kun kaikki varmaan osaavat unissaankin ulkoa. Vaikka sitten kun avasin Raamatun osuinkin psalmin 24 kohdalle ja sehän sytytti!

Istuin siis ulkona ja aurinko paistoi taivaan rannalla ja olin mietteissäni. Mietin tämän kuuden vuoden jälkeen, vieläkö jatkan täällä ja onko minulla lukijoita vai lopetanko jos jo ei ole mitään uutta tuotavaa? Kun näitä mietin, huomasin taivaalle kohoavan valopatsaan!?? Aurinko oli matalalla ja ilmeisesti paistoi jonkinlaiseen pilvipylvääseen? Jäin sitä katsomaan ja minua tietenkin TAAS itketti. En malttanut lähteä sisälle vaan ajattelin katsoa sitä valopatsasta niin kauan kuin se metsän rajasta kohti taivaitten taivasta olisi.

En kuitenkaan voinut jäädä, koska se valopatsas tuntui vaan olevan siinä, eikä poistuvan mihinkään. Tein muutamat kotihommat ja söin lounaan, jonka jälkeen ajattelin vähän lepuuttaa selkääni sängyn päällä ja katsella sitä patsasta, mutta se olikin siihen mennessä poistunut.

Nyt maallisiin mietteisiin. Olen vähän ihmetellyt hiljaisuutta tällä taivaalla, varsinkin omien tekstieni suhteen, mihin kaikki ihmiset hävisivät? On tullut kuitenkin viestejä etteivät enää saa perille ”tykkäyksiään” eivätkä kommenttejaan. Yksi avustajani on käynyt facebookissa, samoin tyttäreni ja kertoilivat minulle joistain muutoksista joita Tapio lienee tehnyt? Minä en näistä ymmärrä ja olen luullut että johtuu tästä Word Pressistä?

Myöskin meidän Ari pappi, joka Ei ole sama kuin tämä Ari joka täällä ”tykkää,” laittoi viestiä ettei saanut jaettua erästä blogiani? Hän, Pappi Ari, joskus on joitain jakanutkin. Minä en osannut siihen mitään sanoa. Tytär kuitenkin kertoi Laakson Tapion jotain kyselleen facebookissa minun suhteeni, joten te jotka olette siellä FB:n puolella lukekaa sieltä.

Minusta olisi itsestäni kiva, jos palattaisiin entiseen tyyliin, mutta ei toki minun takiani! Kuten olen kirjoittanut, ihmisellä on vain juuri tämä, käsillä oleva hetki! Kukaan meistä ei tiedä vieläkö hetken päästä on tässä maailmassa vai päässytkö jo parempaan?

Mielelläni olen täällä kirjoitellut, tämä taivas on ollut minulle henkireikä ja yhteys muihin Herramme omiin. Olen siitä edelleenkin kiitollinen ja ihmettelenkin vieläkin, näitten vuosien jälkeen, kuinka veljet keksivät minut tänne kutsua.

Kiitos heille kaikille joka tapauksessa, oli miten oli ja kävi miten kävi tulevaisuudessa. Sillä:” Herra On Minun Paimeneni, ei minulta mitään puutu”! Ja tämän vuodatuksenhan voisi ottaa vaikka vuodenvaihteeseen kuuluvana katsauksena 😉 Joka tapauksessa:

”Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat. Sillä Hän on sen perustanut merten päälle! Kuka saa astua Herran vuorelle. Kuka seisoa Hänen Pyhässä paikassansa?”…….

Kuka on se Kunnian Kuningas? Hän on Herra, väkevä ja voimallinen, Herra voimallinen sodassa…… Kuka on se kunnian kuningas? Hän On Herra Sebaot, Hän On Kunnian Kuningas. Sela!

Kiitos, ylistys ja kunnia meidän Herrallemme, Isälle Pojalle ja Pyhälle Hengelle nyt ja iankaikkisesti

Tämä Herra, tämä Kunnian Kuningas, olkoon meidän kaikkien kanssamme ja tämän kansan kanssa! Antakoon Hän meille siunauksensa, armonsa ja rakkautensa ja vaikuttakoon kansassamme Herätyksen Hengellään ettei meille mitään pahempaa tapahtuisi, eikä hänen todistajilleenkaan. Mutta kaikessa tapahtukoon Jumalan Tahto!

– Isä meidän, joka olet taivaassa Pyhitetty olkoon Sinun nimesi, Tulkoon Sinun Valtakuntasi, Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa!…..

Kiitos tästä lopuillaan olevasta vuodesta ja siunausta tulevaan 2020!


1 kommentti

Joulu

Tapasin viikko sitten kadulla pienen mummon, joka puski rollaattorilla läpi sohjon. Olin tulossa hammaslääkäristä ja pysähdyn puhuttamaan tuota jo iän alaspäin painamaa naista. Puhekumppani tulikin ilmeisesti mummolle tarpeeseen, niin vuolaasti alkoi tarinaa tulla. Mutta se ei ollut mikään jouluinen juttu vaan vuodatus joulun yksinäisyydestä, kun kaikki omaiset asuivat muualla ja ystävät olivat jo kuolleet aikoja sitten. Mummo kertoi lopettaneensa joulun vieton kokonaan, koska se ainoastaan satutti häntä. Televisiota hän ei aukaise jouluna lainkaan, vaan hän lukee yksin kotonaan kirjoja. Koko maailma näytti hetken aikaa rujolta ja kylmältä paikalta. Ja sitähän se onkin. Tämä maa elää erossa luojastaan ja on kirottu. Sen tuulet puuhaltavat kylmästi ilman suojaa.

Ajatukseni kääntyvät parin tuhannen vuoden taakse pieneen perheen alkuun, joka etsi yösijaa itselleen. Maailman tuulet puhalsivat kylmästi Rooman valtakunnan suunnalta, eikä omat hallitsijatkaan järin ystävällisiltä vaikuttaneet. Kuitenkin paikka löytyi, liekö olleet sukulaisia tai tuttavia, jotka ottivat hoteisiinsa nuo kaksi matkan uuvuttamaa.

Nuoren vaimon raskaus löi varmaan leimansa hänen olemukseensa. Mutta oliko hän peloissaan vai jaksoiko hän luottaa siihen mitä enkeli oli hänelle kertonut.

Kun lapsi syntyi, löytyi pikku äidille ja vauvalle oma soppi talon toisesta päädystä, eläin suojasta ja pienokaiselle oma peti seimestä. Lampaat joutivat syödä heinänsä muualla. Sieltä paimenet ja muut erikoiset vieraat löysivät tuon Jumalan pojan, jota he saivat kumartaa kuninkaanaan. 

Mitä lie Joosef ajatellut tästä kaikesta. Mies joka oman kunniansa menettämisen uhalla oli ottanut raskaana olevan tytön vaimokseen. Siirtänyt syrjään oman tahtonsa ja alistunut Jumalan tahtoon. Joosef lie yksi suurimmista uskon sankareista jonka tiedän.

Pian pikku perhe joutui pakenemaan maailman kylmyyttä toiseen maahan. Pikku Jeesuksesta tuli pakolainen.

Runsas kolmekymmentä vuotta myöhemmin Jeesus sai kokea koko maailman kylmyyden ja kovuuden Golgatalla. Hän otti tämän kaiken harteileen ja sanoi, Isä anna heille anteeksi!

Ristin mies oli lopulta yksin ja koko maailma oli häntä vastaan ja silti hän halusi rakastaa jokaista ihmistä. Hän haluaa tulla jokaisen luo vaikka kukaan muu ei haluaisi.

Mietin olisinko voinut olla edes vähäsen kuin Jeesus tuolle pienelle mummelille, joka lähti työntämään rollaatoriaan läpi sohjon. Ehkä olinkin. Joskus jo pelkkä toisen näkeminen voi muuttaa jotain. No Jeesus yksin tietää sen.


Jätä kommentti

Kiitos

Ja tapahtui näinä päivinä että huomasin olevani kiitollisempi kuin ehkä koskaan. Olen ollut liikutuksen vallassa ja ihmeen. Kiitos ystävät jotka olette nähneet vaivaa tuottaaksenne minulle iloa! Kiitos lahjoistanne ja muistamisistanne!

Minulla on ollut kyynel herkässä kaikesta siitä mitä olen saanut vaikka en itse ole mitään tehnyt –  saati ansainnut. Me täällä blogitaivaalla ja myöskin lukijat varmaankin kaikki, annamme suurimman kiitoksen Jumalalle, kaikesta siitä hyvästä mitä meillä on! Emme ainoastaan saamistamme lahjoista ja muistamisista, vaan siitä Kuka Jeesus on! Ja että meillä vietetään Joulua! Ei aivan itsestään selvää sekään.

Ellemme Jeesusta tuntisi, emme olisi samoja joita nyt armosta saamme olla. Me, vaikka emme tunne toisiamme, kuin näitten kirjoitusten kautta, voimme kokea yhteyksistämme iloa ja kiitollisuutta.

Myös rakkautta, joka vuotaa meihin itse rakkauden lähteestä Jumalasta, joka syntyi ihmiseksi! Tätä kokiessa ja ajatellessa ei ole ihme jos kyyneleet kostuttavat silmäkulmia. Onhan Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa läsnä niin Joulu, Pääsiäinen, kuin Helluntaikin. Kuinka suuressa ihmeessä saammekaan elää! Tämä yhdistää meidät ja auttaa jaksamaan tämänpuoleista elämää.

Tuo tullessaan kaiken muun ohella käsittämätöntä sisäistä iloa, nöyryyttä, kiitollisuutta ja sitä, ehken kaikkein vaikeinta saavuttaa, lähimmäistensä rakastamista. Jumalan ihmeellinen rakkaus muuttaa ihmistä, niin kuin ei mikään muu. Mikä ihmisille on mahdotonta on Jumalalle mahdollista.

Minulla oli aiemmin aamulla ja jo eilen illallakin monta tärkeää ja hyvää ajatusta tätä tekstiä varten, mutta nyt niistä ei ole paljon muuta jäljellä kuin liikutus. On myös tapana lukea rakasta Sanaa aina ennen kuin alan kirjoittaa ja nyt se oli Paavalin 2 kirje korinttilaisille luku 7. Luettuna vanhasta käännöksestä. Kuinka se tähän taas sopikaan. Tai ainakin minun sydämeeni. Mikä ihmeellinen Joulu. Tunnen Jumalan tuoksun.

Mikä on Jumalan tuoksu, se on rakkaat ihanat ihmiset ne jotka ovat vaeltaneet Jeesuksen seurassa samaa tietä ikäänkuin opetuslapsinaan. Se on Jumalan tuoksu, ihana!Siis vielä kerran kiitos teille kanssamatkaajani, siellä missä olettekin. Jumala on rakkaus. Hän antoi ainoan Poikansa ettei yksikään joka Häneen uskoo joutuisi hukkaan.! Voisi tähän lopettaakin, mutta löytyi – jälleen herttainen runo Aila Meriluodolta:

 Jotakin tapahtuu

Keto nukkui. Uneensa kukkanen kuuli/ miten ylitse hulmahti yöllinen tuuli/ ja kuiskasi: Jotakin tapahtuu./ Vähän kukkanen raotti umppuista terää: Sydänyö nyt on. Ei, vielä en herää. / Vaan heikosti värähti öljypuu.

Joku lammas kedolla päätään käänsi/ ja mättään juuressa sirkka äänsi/ ja silmät pienten eläinten/ kuin lyhdyt syttyivät siellä täällä./ Jokin levottomuus oli nurmikon päällä,/ jokin sanaton sanoma, ihmeellinen.

Ja katso: kaikki ne valvovat tässä,/ kedon pienet oliot pimeässä./ Joka ylitse mustana kuin meri lyö./ Ja se uninen kukkakin toisten lailla/ on äkkiä auki, pelkoa vailla./ Ja siinä se on: Valo! Jouluyö!

Siunattua joulujuhlaa!


Jätä kommentti

Koulu ja joulu

RIIHEN TAKAA KIRKOLLISKOKOUKSEEN?

Katselin uutisista Kouvolalaisen koulun ysiluokkalaisten tuntoja joulujuhlasta ja kirkosta. Se pieni otos nuorista tuntui ihmettelevän sitä, ettei kirkkorakennus sovi joulujuhlanviettopaikaksi. Päivän uutisvirrassa näkyi myös pieni juttu uuushenkisyydestä, jossa joogaopettaja kertoi perustavansa henkisyytensä alkuperäiskansojen perintöön. Uutisissa kerrottiin myös yhä etenevästä joskin hieman hidastuneesta kirkon jäsenkadosta. Tällä hetkellä kansasta 69.9% kuuluu  evankelisluterilaiseen kirkkoon. Tuo luku ei kerro sitä kuinka moni uskoo kolmiyhteiseen Jumalaan tai ei usko mihinkään Jumalaan. Yksilökeskeisen aikamme henkeen ei oikeastaan kuulu kysellä kenenkään uskoa, mutta lainsäädäntömme ei vaadi sitä että uskonnot tulisi piilottaa julkikuvasta. Siksi olikin aika merkillistä Kangasalan koulujen seisomiskiellosta laulettaessa Enkeli taivaan-virren kymmenettä säkeistöä. Meidän koulussa asia ei ollut mikään ongelma. Jokainen sai toimia oman traditionsa perusteella ja näin kävikin. Huoltajat ja juhlavieraat nousivat ylös laulamaan ja pian myös lapset vanhempiensa perässä.

Koulun uskonnonopetus Suomessa pohjaa Evankelisluterilaisen kirkon tunnustukseen. Se on ainakin toistaiseksi ollut opetussuunnitelmien lähtökohta. Onhan oppiaineen nimessäkin ev.lut. uskonto. Siksi on vähintäänkin outoa, että kouluissa…

View original post 215 more words


Pyhäpäivän ajatuksia

Aamulla varhain nousi mieleeni lause yhdestä rakkaasta runosta ja lause kuuluu näin:” Me soudamme haahta haurasta, min ympäri aallot pauhaa; me kuljemme suurta korpea ja emme löydä rauhaa”! Runon nimi on ”Rauhattoman Rukous” ja tekijä Eino Leino. Tämäkin runo on kulkenut mukanani vuosikymmenet. Herää kysymys miksi nyt tämä vielä näin illan päätteeksi? En tiedä, yritän vaan etsiä ajatusta ja vastausta eräälle tämän loppupäivän  kysymykselle?

Olimme tänään joululaulu kirkossa joka on traditio kappelillamme ja aina yhtä ihana. Tultuamme kotiin hoitelin vähän itseäni ja sitten aloitimme joka sunnuntaisen rukoushetkemme. Meillä riittää aina runsaasti rukoiltavaa; niin kuin Henki vaikuttaa.

Tänään oli jälleen juhlaa, joka voi olla sellaistakin että rukouksemme on hätää sielujen puolesta, kyynelten ja kiitosten välimaastossa. Erikoinen päivä monessakin suhteessa. Nyt illalla katselin nauhottamani ohjelman Cafe` Raamatusta. Siinä puhuttiin Jumalan tekemistä liitoista kautta Raamatun. Polttava kysymys, joka nyt pakottaa kirjoittamaan syntyi mielessäni jos vaikka joku vastaisi? Kysymys on ns. ihmisen vapaasta tahdosta?

Kun palavasti ja toistuvastikin rukoilemme joidenkin nimettyjen ihmisten iankaikkisen elämän  puolesta että he ymmärtäisivät sen, niin voiko Jumala pidentää tämän maailman aikaa sen takia että ne, joiden puolesta rukoilemme kukin tahoillamme, eivät vaan tahdo uskoa. Tai osaa/ymmärrä, kuinka tärkeästä asiasta on kyse silloin kun Jumala kutsuu, vaikka se kutsu tulisi ihmistenkin vajaitten sanojen kautta.

Onko niin että ihmisellä on se ns. vapaa tahto? Jumalahan on kyllä ilmoittanut että sitten kun evankeliumi on saarnattu kaikille kansoille sitten tulee loppu?

Ovatko ihmiset niin erilaisia, vaikka Kutsuja on sama, että voivat päättää ottavatko Jumalan kutsun vastaan tai jättävätkö ottamatta. Sen vain tiedän omasta kokemuksestani ettei tullut/ollut mitään mahdollisuutta valitakaan uskoon tuloa/ uudestisyntymistä joka vain tapahtui itsellenikin yllätyksenä. En edes ymmärtänyt mitä tapahtui, tiesin vain että joku täydellisesti muuttui. Suunta kääntyi täysin ja hetkessä ja edelleenkin, Kiitos Herran, samalla tiellä!

Vai onko niin, että Jumala on määrännyt määräajat kaikelle? ”Kaikella on määräaikansa” jossain sanan kohdassa sanotaan. Pakko sanoa että sydän vuotaa verta monen ihmisrukan takia kun tuntuu siltä ettei mitään voi, siis muuta kuin rukoilla. Ja kuitenkin juuri tänään on täälläkin ”taivaalla” saanut lukea kuinka ihmeellisesti Jumala johdattaa luotujaan. Käyttää omiaan lähimmäistemme iankaikkisen sielun pelastumiseksi, Sanan ja Hengen opastamana.

Ehkä olen viimeaikoina vähän huonosti lukenut Raamattua kun tätä nyt kyselen, mutta se on kuitenkin ihmis elämän tärkein kysymys. Ja kuin tämä runo, kaunis ja tosi. Ihmisellä jolla ei ole Jumalaa ei myöskään ole rauhaa.  Muutama loppusäe runosta sopii juuri tähän aikaan, runossa on toivo myös niille, jotka ovat kerran tunteneet Herran, mutta pois poikenneet. Aina voi palata takaisin. Herra on hyvä.

Oi joutuos kirkkahin jouluyö, oi syntyös sydämihin, oi syttyös syömmehen jokaiseen, joka tutkivi: mistä mihin?

Oi syntyös rauha mun rintaani kuin syntyi seimehen lapsi, sinä rauhani nuori ja naurusuu, sinä kukkani kultahapsi.

Ja kilvan kulkisi kumartamaan sua turhan tietoni aatteet, kuka kullat tois, mikä mirhamit, mikä päärlyt ja purppuravaatteet.

Mun henkeni tietäjät harmaapäät erämaita ne etsien käypi, mut taivas on tumma ja tähdetön ja yö, yhä hämärtäypi.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin. En nuor ole koskaan ollut. Toki kerran ma keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut.

Olen väsynyt lauluni valheeseen. Herra tee minut lapseksi jälleen! Minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen.

 


1 kommentti

Kohtaamisia

Viime viikot ovat olleet aika risaisia. Buranaa on kulunut milloin mihinkin vaivaan. Nyt poden hammasta, jota on ronkittu viimeksi vuosi sitten. Odottelen viikonlopun loppumista, että pääsisi tutun lääkärin juttusille.

Jokapäiväiset kontaktit ovat usein meidän kristittyjen kipeä paikka. Olemme asemoineet ja betonoineet itsemme tiettyyn suhteeseen ympäristömme kanssa ja vetäneet tietyt johtopäätökset jokaisesta ihmisestä, joka elää ympärillämme. On uskovat tutut, joiden kanssa voimme käydä hengellisiäkin keskusteluja. Sitten on maalliset ystävät, joiden puolesta ehkä rukoilemme, mutta varomme visusti tuputtamasta tai sanomasta mitään hengellistä, koska emme halua loukata heitä. Sitten on ne meidän mielestämme toivottomat tapaukset, joiden hidasta liukua kadotukseen seuraamme sivusta. Tai ainakin niin me kuvittelemme, koska Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.

Kaikki soljuu samaa uraa päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. Samalla ihmettelemme seurakuntien porukoissa, että missähän se herätys viipyy, eikö Jumala jo lähetä sitä?

Eilen sain raahattua itseni uimahalliin. Arvoin kauan lähtemistä ennenkuin sain kamppeet kasaan ja itseni liikkeelle. Lauantai-ilta on uimahallilla ns. ukkojen parlamentti. Pyhäjärvi on siitä harvinainen pikkupaikkakunta, että meillä on oma uimahalli ja eläkeläiset pääsevät ilmaiseksi uimaan. Siksi aika moni muukin mies suuntaa lauantaina halliin saadakseen turista ukkojen kanssa.

Lauteilla puhe kääntyi sosiaalietuuksiin ja sitä kautta maahanmuuttajiin. Keskustelu sivusi pakkopalautuksia ja uskoontuloa, silloin keskustelun avaaja tokaisi ikään kuin sivulauseessa, että kyllä minäkin uskon Jeesukseen. Mies oli muuttanut vasta paikkakunnalle ja oli selvästi nähnyt elämässään varjopaikkojakin.

Keskustelun suunta kääntyi ja samalla eräs tuttu mies totesi, että jokainen uskoo kuten tahtoo, mutta hän halusi kuitenkin osallistua keskusteluun. Haastattatelin keskustelun avannutta miestä ja siitä kehkeytyikin mielenkiintoinen keskustelu uskosta, pimeyden voimista ja ihmeistä. Meidän kahden miehen jutustelu loi saunaan ilmapiirin, johon muut miehet ikäänkuin liimautuivat kiinni. Vaikka olimme täysin tuntemattomia toisillemme, juttelimme kuin kaksi vanhaa ystävää. Tämä tuttu mieskin alkoi kertoa omista merkillisistä kokemuksistaan, jotka viittasivat pimeyden voimiin. Totesin, että jos kerta on Jumala olemassa niin on myös vastustajan pelurit omissa touhuissaan.

Pois lähtiessäni tämä uusi ystäväni kuiskasi ohi mennessäni, että eipä tuputettu yhtään mutta saatiin silti todistaa. Ja toden totta, emme olleet päälle käypiä emmekä omituisia vaan arkipäiväisesti kuvasimme sitä mitä  olimme kokeneet ja kuulleet asioita Jumalan valtakunnan yhteydessä eläessämme. Samalla vahvistimme toisiamme uskossamme.

Varsinainen kimmoke kirjoittaa aiheesta tuli kuitenkin uimahallin eteisessä, kun tapasin toisen kristityn ystäväni, joka sanoi, että hän ei jaksa olla enää hiljaa. Hän kertoi rukoilevansa omien asiakkaidensa puolesta ja myös kertovansa sen heille silläkin uhalla, että saa potkut työstään, jossa hän toimi sillä hetkellä. Hän kertoi, että rukous on auttanut hänen työtään, kun asiakkaiden asiat ovat alkaneet sujua paremmin. Mieleeni tuli heti kirurgi Sakari Orava, joka rukoilee jokaisen potilaansa puolesta.

Itseäni yllätti se miten ihmiset arkisessa keskustelussa olivat auki ja miten tarkkaan he kuuntelivat kertomuksia pienistä ihmeistä, joita Jumala oli tehnyt. Miten turhaa on lähteä sensuroimaan arkisissa keskusteluissa omia puheitaan Jumalasta. Jos olemme hiljaa, emme koskaan saa tietää onko lähellämme ihmisiä, jotka mahdollisesti etsivät Jumalaa. Tutun miehen elämän sain puhua Jumalasta, joka ei tuputa vaan odottaa sitä hetkeä kun hän tarvitsee Jumalaa.

Puhutaan ystävillemme siitä mikä on meille tärkeää ja kerrotaan ihmisille miten hyvä Jumala on ollut meille ja meidän ystävillemme. Ei olla enää hiljaa!

 


6 kommenttia

Largo

Erään Aila Meriluodon runon nimi on Largo. Runo joka on odottanut tässä pöydälläni viikon verran saadakseen tulla julki. Ja nyt kun Juha, pitkästä aikaa taas muistutti olemassaolostaan, niin inspiroiduin ja jotenkin koin –  nyt on largon vuoro! Minua se puhuttelee lähes joka päivä aina vaan syvenevällä tavalla, on ihana ja moneen erillaiseen hetkeen sopiva. Mutta kukin lukekoon sen itselleen juuri siten kuin tuntee. Minusta sen saa sopimaan myöskin Juhan tekstiin? Vai mitä sanoo Juha?

”Korkeita, lujia kaaria syvyyden yli,/ Vaikene. Ei ole mitään,/ sointujen syli,/ Jumala vain, joka alussa kaiken loi. Muodoton läike muu on. Mut yli sen/ voimakas ehdoton ääni, levollinen, Kasvaen soi.

Ei ole vihaa. Ei ole uhmaa ees./  Vain syvä, leveä sävel, täysi ja sees. Eikä se poikkea eikä se haparoi. /Rohkeita kaaria, mutta ne jaksavat kantaa,/ toisiinsa liittyen päin olevaisen rantaa/ tyyninä nousevat./ Nähdä ne voi.

Olevan rajaan jo yltävät, ohitse siitä/ rakennus verkkaan kasvaa suunnaton./ Ei, älä pelkää. Ei, älä silmiäs peitä./ Väkevä rauha vain./ Ei Jumala heitä kenenkään kättä, kelle ei riitä se mikä on.”

” Ei Jumala heitä kenenkään kättä, kelle ei riitä se mikä On!.”

Kuinka kauniisti sanottu, kuinka kaunis runo! Nyt se on kirjoitettu ja lähetetty! Kenelle en tiedä, vai oliko kenellekään? Se vain pyysi päästä ja minä päästin. Voin vain toivoa rauhaa, tyyneyttä ja iloa tämän myötä.

Ehkäpä Jumala siunaa sen matkaan.