Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Rakkauden ja Armon Jumala

Kuinka voikin tässä elämässä, lyhyessäkin ajassa, tapahtua aivan vastakkaisia asioita!? Myönnän nöyrästi ettei eilinen iltarukoukseni ollut kiitollinen päinvastoin, minä  kiivailin Jumalalle, vaikka se onkin luonteeni vastaista, ja pelottavaa. Olenhan tekemisissä maailman kaikkeuden Luojan kanssa jolle olen vain tomuhiukkanen ja elän vain Hänen armostaan. Mutta.

Olin niin pettynyt kuulemiini huonoihin uutisiin terveyteni suhteen että oli aivan pakko vetää Jumala sanoistaan vastuuseen? Olen jo omasta mielestäni menettänyt lähes kaiken itselleni tärkeän. Rakkautta en ole saanut kokea juurikaan elämäni aikana. Äiti ei minua jaksanut hyväksyä, ja ymmärrän kyllä, mutta en voi kieltää etteikö se heittänyt varjoa elämäni ylle. Anteeksi olen Jumalan armosta voinut antaa, mutta kipeys suhteesta ei ole lakannut vaikuttamasta jollain tasolla vieläkään. Enkä enää pyydä anteeksi koska äiti on kuollut.

En myöskään saanut onnellista avioliittoa ja ehjää perhettä niin kuin olin siitä unelmoinut, ehjästä perhe-elämästä ja lapsista. Onneksi sain kuitenkin yhden Taivaan Lahjan, tyttäreni joka on parasta mitä tiedän tässä maailmassa, Jumalan paras lahja elämääni. Minulle muuten rakkaat ja merkittävät ihmiset ovat lähes kaikki jo kuolleet, neljä heistä syöpään nuorempina kuin itse nyt olen. Ja ne muut kaukana. Isänikin kuoli ennen aikojaan, olen nyt jo vanhempi kuin hän oli kuollessaan, rakas isäni.

En huonon kuntoni vuoksi jaksa osallistua paljoonkaan enää, enkä kutsua kotiinikaan ketään. Olen uupunut. Ja sitten tämä viimeisin tieto käsieni suhteen. Kaikki muu onkin jo kehossani pettänyt ja nyt tämä. Olen joutunut luopumaan paljoista harrastuksistani ja mieleisistäni tekemisistä. En ole muuta pyytänyt enää kuin että tämä kirjoittaminen onnistuisi, tämä joka vielä on jäljellä jotenkuten. Mutta käteni!!! Ne ovat olleet viime vuosikymmenenä ja jo ennenkin osittain myös jalkani ja ovat nyt rikki.

Sanoin Jumalalle missä ovat lupauksesi anomisesta ja niihin vastaamisesta. Kiukuttelin, sanoen etten ole enää vuosiin muuta pyytänyt kuin käsien toimintakyvyn säilymistä kun kaiken muun olen jo menettänyt. ”Etkö nyt voisi antaa minun pitää edes käsiäni”?

Aamulla heräsin huonosti nukutun yön jälkeen väsyneenä, toivottomana ja syntisenä. Jos koskaan niin nyt varmasti olin tehnyt pahoin Jumalaa vastaan. Avasin sitten jossain vaiheessa TV:n josta tuli Partiolaisten Nuotiokirkko Jyväskylästä. Eikä aikaakaan kun ajattelin etten jaksakaan sitä katsoa, ja juuri kun olin sen sammuttamassa valtava Jumalan Rakkauden, Armon ja Anteeksiannon Henki mursi minut.

Jumala oli antanut anteeksi illan syytökseni. Hän oli niin täynnä armoa ja rakkautta että olin aivan voimaton. Minä todellakin tunsin kuinka hellän lempeä Hän oli ja kaikki eilinen pyyhitty pois!! Vaikka olin toivoni menettänyt ja tunsin etten ansaitse mitään, sain kokea olevani täysin hyväksytty ja rakkaudella rakastettu!!! Ja taas Jumala Puhui.

Hän puhui Jeremian kirjan kautta! Tulee liian pitkäksi jos tästä jatkan kuinka, mutta sen verran että koin Hänen nostaneen minut likaisesta liejusta johon olin hukkumaisillani. Hän puhui myös Uusi Tie lehden kautta. Viimeisimmässä on Ilkka Rytilahden kirjoitus otsikolla ”Toivon varassa- mutta minkä toivon”. Lehti oli minulla ollu jo jonkin päivän mutta en saanut luettua ja nyt se oli kuin mannaa ja hunajaa! Sitä tekee Jumalan Pyhä Henki.
Kuinka hyvältä Jumalan sana taas maistuikaan kun olin kokenut olevani täysin pois poikennut.

Jumala puhuu tavalla ja toisella ja Hän On Rakkaus ja Armo, eikä Hän muutu!

En minä ole fyysisesti parempi tänäänkään, mutta niin kauan kuin käteni vähänkään toimivat, JOS Jumala Henkeään antaa, minä en kirjoittamista lopeta. Aina löytyy joku kanava jota myöten pääsen ulos täältä ”nunnan keljastani”. Ja kuten aina olen sanonut, voisi olla vieläkin huonommin kohdallani – ja voi vielä ollakin, mutta Jumala on Rakkaus ja Hän On Armosta Rikas!

Lopuksi lainaus Ilkka Rytilahden artikkelista:
” Meillä on syvä kaipaus rakkaudesta ilman eroa, kuoleman pakenemista, pääsystä ajan kaiken kuluttavasta otteesta, koska meidät on luotu suurempaa kuin tätä elämää varten”! Korostus minun, mutta näin on!

Lohduttakoon se meitä kaikkia jotka joudumme paljosta luopumaan ja ihmettelemään väsymistämme. Kuten ihan kaikkia muitakin, kaikkia ihmisiä. Me olemme Jumalan armosta olemassa, kuljemme Pyhää Valtatietä vaikka olemmekin vielä täällä.

Pääsiäinen on mennyt mutta sydämessäni kuuluu laulu ”Käy yrttitarhasta polku”. Jeesus teki kaiken jotta me saisimme Elää ja pääsisimme perille, sekä tässä elämässä että tulevassa. Ylistetty olkoon Hän.

Mainokset


4 kommenttia

Eilinen on mennyt huomisesta emme tiedä

Tänään auttaa Herra!

Tämä on nyt kahdessadasviideskymmenesyhdes blogini siitä laskien kun sain aloittaa täällä blogitaivaalla vuoden 2013 alusta.
Tuon otsikon piti vielä aamulla olla ”Jumalan rauhaa”. Äkisti se muuttui kun lääkärini soitti. Tilanne joka on vaivannut jo useamman vuoden ja ollut tuskallinen ei liene parannettavissa millään operaatiolla, vaikka ei kuolemaksikaan ole. Tuskallinen kyllä ja vaikeuttaa tätä kirjoittamistakin. Pitää vaan uskoa että tänäänkin auttaa Herra.

Kun on näinkin paljon kuin 251 blogia kirjoitellut täällä  ja vielä lisää muuallakin, niin varsinkin täällä toistoa tulee, sen tiedostan. Vaikka olenkin pyrkinyt kirjoittamaan vain olennaisista, minulla ei ole sitä taitoa joka Ilkalla aikoinaan oli. Kun hän kirjoitteli ahkerasti niin tekstit olivat ajankohtaisia ja helposti luettavia, ei pilattu liioilla selittelyillä tms. Mutta kukin tyylillään vaikka opiksikin tahtoisi ottaa. Nyt jatkan siitä mistä aamulla piti.

Kun Jumalan armosta vuonna -73 sain suuressa hädässäni Raamattua lukiessani nähdä, ikäänkuin näyssä seisovani pimeässä illassa Golgatan kummulla tuulen tuivertaessa ja samalla aivankuin nähdä myös kuinka kaikkein pyhimmän edestä esirippu repesi suurella voimalla ylhäältä alas asti jokin minussa muuttui.!
Siinä hetkessä en ymmärtänyt mitä tapahtui, tiesin vain jonkin perusteellisesti muuttuneen.  Jumala tiesi oikean ajan ja paikan tapahtumalle ja johdatus jonka tulisin tarvitsemaan oli jo valmiina.

Pihapiirissä tutustuin uskovaisiin joita en tiennyt olevan olemassakaan, mutta joitten kautta sain vastauksia ja neuvoja Raamatun lukemiseen. Johdatus vei helluntaihin ja ymmärrykseni avautui. Tiesin että jos lähtisin Jeesusta seuraamaan joutuisin siitä maksamaan, mutta kiitos Jumalalle niin oli tarkoitettu. Minulla oli vastuullani puolivuotias taivaan lahja, ainoaksi jäänyt tyttäreni, mutta uskoin hänetkin Jumalan varaan, niin kuin oli pakko jättää koko tulevaisuutenikin ja elämäni.

Minua siunasi kun joskus pääsin salaa lähtemään helluntailaisten kokouksiin. Minua itketti kun aina jokaisen kokouksen alussa puhuja toivotti kaikelle kansalle ”Jumalan rauhaa” ja kansa vastasi yhteen ääneen ”Rauhaa”. Sitä toivotettiin myös toisilleen. Kun elämäni oli ollut väkivaltaa, rauhattomuutta ja pelkoa tuo toivotus tuntui uskomattomalta toteutua. Kun oli ollut vaikeaa avioliitossani jo ennenkin niin vielä vaikeammaksi se tuli ja Jumalan rauha ulkoisesti mahdottomaksi. Vaikea oli myös olla pelosta vapaa.

Luin paljon Raamattua, mutta salaa, rukoilin niin kuin osasin ja itkin. Raamatunluku intoni ei ole kadonnut mihinkään koska Jumalan sana on elävä ja voimallinen siinä on aina jotain uutta!  Jumalan Sanassa on lepo ja uskallus. On toivo tässä maailmassa ja ikuisuudessa. Raamattu on Jumalan Sanaa, se on kokonaisuus olipa kysymys mistä tahansa asiasta tai ajasta. Se ei muutu koska on Jumalan kirjoituttama. Tuskin ilman hätääni olisinkaan niin kiintynyt Jumalan sanaan kuin on näinä lähes 46 vuotena tapahtunut.

Olen nyt kahlannut tänään kohtia Jumalan Rauhasta pääasiassa ja kaikesta muustakin uskoa ja toivoa herättävästä, mutta miettinyt myös mikä on aiheuttanut mielessäni levottomuutta ja ahdistusta? Varsinkaan tässä nykyisessä ajassa on vaikea säilyttää sisäistä rauhaansa, eikä se säilykään ellei lue Jumalan sanaa säännöllisesti ja rukoile. Kiitos Jumalalle että HÄn vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä!

Jaakobin kirjeessä 1:17 sanotaan:” Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka luona ei ole muutosta eikä varjoakaan vaihtelusta” (R:ttu kansalle)
Koska Kristus Jeesus on maailman Valo, joka Häneen uskoo, ei vaella pimeässä vaan hänellä on Elämän Valo hänessä ei ole vaihteen varjoja.

Luin tässä yhteydessä myös ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä uskovien yhteydestä mm. sen 10 lukua jakeessa 16: ” Eikö siunauksen malja, jonka me siunaamme, ole osallisuus Kristuksen vereen. Eikö leipä jonka siunaamme, ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska Leipä on yksi, niin me olemme yksi ruumis, sillä me kaikki olemme osallisia tuosta yhdestä leivästä.”

Jakeessa 23 Paavali sanoo myös uskoville tärkeän asian :” Kaikki on meille luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on luvallista, mutta kaikki ei rakenna”  hyvä ja aiheellinen neuvo ja opastus Jumalan Pyhällä Valtatiellä, ja sielujemme puhtauden takeeksi.

Nyt on pitkästi mutta pidemmästikin tulisi.

Huonot uutiset saatuani tarvitsin erityisen lohdutuksen ja tiesin mistä löydän; Jesaja 35 ja psalmi 126. Siunattu Sana!
Hetkeen kun kyynelin kylvetään niin lopulta riemuiten leikataan. Sen uskon vaikka en näkisikään. Kun ja jos ei muuta voi, aina on rukouksen mahdollisuus tässä kovassa jumalattomuutta julistavassa ajassa. Ja rauha, vaikka se helposti häiriintyykin tässä kuolevaisessa ruumiissamme niin rukoillaan toistemme ja itsemmekin puolesta että rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiimme pysyisi voimassa ja siunataan niitä jotka totuutta ja Jumalan Rauhaa julistavat kaikille kansoille, niin kauan kuin aikaa on.

Raamatunkohtia joista voisi olla avuksi, neuvoksi ja lohduksi olivat tänään: kirje Filippiläisille 4: 6-9,  2Pietari 1:2-8,  1kor. 14:33 ja 10:16-17 ja 23,  Ps 126, Jesaja 35 ja Jaakob 1:17 Kiitos jos jaksoit tänne asti.

” Maan ja taivaan Luojan kiitos soikohon! Kaikkein lahjain suojan Armo suuri on. Herra neuvoillansa tiemme viitoittaa. Lupauksistansa Sielu rauhan saa. Kiitos Herra taivaan, kun tuot lastes vaivaan lahjas runsahimmat!”  Aamen.

 


3 kommenttia

Elämästä ja ikävästä

Tunnelmasta toiseen.
Kun aloin tätä tekstiä hahmotella tunteeni ja ajatukseni olivat ns. ”pakkasen puolella”, mutta ihmeellinen on Jumalan Sana ja Henki.!
Mutta joka tapauksessa:
On taas tullut luettua maailman parhaita kristinuskoa ja oppia käsitteleviä kirjoja. Viisaitten ja oppineiden miesten kirjoittamia, mutta se kaikkein parhain on jäänyt vähemmälle, eikä ole ollut hyväksi. Olen tuntenut kutsua Sanan ääreen, mutta maalliset ovat vallanneet alaa minussa ja uuvuttaneet. Sen seurauksena olen potenut lähes pakahduttavaa ikävää.

Vaikka Jumalan Pyhä Henki tuo rakkaudella mieleeni sanoja Raamatusta ja kutsuu, minä en tunne jaksavani. Mietin miksi, mitä vaihetta nyt mahdollisesti elän? Kuka tai mikä huutaa niin lujaa kaikkialta etten saa rauhaa – ellen sitä ota! Eräs mennyt aamuyö tulivat mieleeni psalmin 103 sanat:” Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa, kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa enää häntä tunne..” Niin, tätä ei kukaan pääse pakoon, mikä siis on tärkeintä tässä ja nyt?!

Palata Sanaan ja rukoilla. Aloittaa vaikkapa psalmin 103 alusta:” Kiitä Herraa minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, Hänen Pyhää nimeänsä..jne”
Mikä siis on ongelmani?
Liian paljon ajatuksia ja ikävöimistä, liian vähän yhteyttä Jumalaani. Luen, käyn lukemassa muiden kirjoituksia ja Päivän sanaa Hengen tuulta saadakseni?

Seurakuntalaisen sivulta löysin jotain olennaista. Reijo Telaranta esittelee lukemiaan kirjoja joista kertoo yhdestä jonka nimi on ”Rukous” seuraavasi yhden kohdan poimiakseni:”  Rukous on sekä keskustelua että kohtaamista Jumalan kanssa. Rukous on sekä kunnioitusta että läheisyyttä, sekä taistelua että todellisuutta. Rukous on puhetta Jumalan kanssa, ei pelkästään Hänen suuntaansa”! (korostus minun). Tätä lie opettelevat he, jotka puhuvat kuuntelevasta rukouksesta. Joka ei kai ole sen kummempaa kuin että on hiljaa(kin) Jumalansa edessä että Pyhä Henki saa sanoa sanottavansa.

Edellä mainitusta tulee vaan mieleeni jälleen kohta Saarnaajan kirjasta 3 jossa sanotaan niistä, jotka eivät vielä Jumalasta tiedä, että:”Myös iankaikkisuuden Hän on pannut heidän sydämiinsä”. Eli Jumala tietoisuus on kaikissa ihmisiksi luoduissa olemassa Hän ei ole armossaan määrännyt ketään pelastustyönsä ulkopuolelle. Tähän perustuu lähetyskäskykin.

Kun olen miettinyt omaa tilaani, tätä nyt vaikeata taas ja tuntenut tarpeeksi olevan jo siinä että itse jaksaisin uskossa sen ajan, joka kohdalleni on määrätty ja  ikäänkuin ”suoriutua” jotenkin kunniallisesti edes tästä, niin kuinka voisin toisiakaan auttaa? Ajattelen näin, vaikka kaikki mikä minussa on, on Armoa armon päälle!

Jumala kyllä tahtoo ja auttaa, mutta olenko valmis? Miksi. No, kun tuntuu etteivät nekään  ihmiset joilla on tieto kärsi enää oikeata oppia eivätkä edes kaipaa sitä! Ehkä pitäisi oikealla tavalla mennä itseensäkin kristittynä, hyväksyä yhteinen erilaisuutemme maailman emmekä Jumalankaan edessä riitelisi oppikysymyksistä niin kiivaasti ettemme tulisi keskenämme toimeen ja ja Jumala saisi sen kunnian joka Hänelle kuuluukin.

Lukisimme Sanaa, julistaisimme syntien anteeksisaamista Jeesuksessa Kristuksessa ja rukoilisimme; ottaen suoran kontaktin Jumalaan Kristuksessa, emmekä niin hanakasti olisi ulkoaohjautuvia ja kaikkien tuulten riepoteltavia. Muistaisimme olevamme Pyhän Hengen temppeli 1Kor. 6: 19-20 mukaan ” Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka olette Jumalalta saaneet, ja ettette ole itsenne omat. Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.”

On sanonta että ”paha pappi itsestään saarnaa” Niinpä,  sen tähden rukoilenkin että Pyhä Henki ei minua jättäisi missään olosuhteissa, eikä ketään toistakaan kristittyä, vaan todellakin kirkastaisi kaikille –  ja minulle, Vapahtajaani Jeesusta Kristusta, joka yksin voi sieluni puhdistaa, uudistaa ja pelastaa. Tehdä sellaiseksi että ilo taas palaisi olemukseeni ja ikävä vaihtuisi ymmärryksesi ja laupeudeksi muita ikävöiviä kohtaan.
Herra Armahda!

Psalmi 42! jälleen kerran. kaikesta huolimatta.
Ja virrestä 631/ 5 ” OI Herra, suothan sä minulle sun armos voimaksi matkalle. Anteeksi anna, mua nosta, kanna, vie perille”. Herra siunatkkon ja varjelkoon meitä.


1 kommentti

Lohdutuksen Jumala

Leirikoulu on kokonaisvaltainen ja mukaansa tempaava kokonaisuus. Sitä on valmisteltu vanhempien ja lasten kanssa useita vuosia keräämällä varoja ja etsimällä mieluista retkikohdetta. Siihen liittyy odotuksen tuskaa ja lähdön jännitystä. Itse leirikoulu on hektinen huipentuma, joka on ohi liiankin nopeasti. Ensimmäisenä iltana purkautuu odotuksen jännitys ilakointina, nauruna ja lapset innostuvat kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Mieli on herkillä ja nauru vaihtuu helposti itkuksikin. Uni ei tahdo saavuttaa yliviritynyttä mieltä.

img_20190509_163652Tietyssä mielessä Leirikoulu on kuin kupla tavallisen elämän ulkopuolella. Kaikki huolet on poissa ja jokainen eteen tuleva asia on hienoa ja ihmeellistä. Ohjaajat tekevät parhaansa, että jokainen saa hyvää palautetta ja jokainen huomioidaan. Ja mikä parasta tämä kaikki on todellista ja totta. Voin vain ihmetellä sitä voimaantumista mitä tämä saa aikaan lapsissa. Toimintaa ja touhua joka on vain heitä varten, yhdessä ja henkilökohtaisesti.

Voiko tämän hengellistää? Onko hengellinen elämämme latteaa ja haaleaa. Ja kuitenkin elämässä on olemassa asioita, jotka innostavat ja tuntuvat hyvältä. Jos lapset voivat heittäytyä näin niin miksi emme me kaikki voisi. Voisimme toki koulussa tehdä näitä kaikkia asioita mutta silti jotain puuttuisi. Se mikä täällä on läsnä, on yhteenkuuluvaisuus ja se, että olemme yhdessä ponnistelleet tämän eteen. Ja täällä olemme yhteisö ja meillä on sama henki.

Läpi raamatun Jumala näyttäytyy lohdutuksen Jumalana ja se tekee raamatusta lohdutuksen kirjan. Room.15:9 sanoo:

”Hän on tullut myös, jotta muut kansat saisivat ylistää Jumalaa hänen laupeudestaan, niin kuin on kirjoitettu:

– Siksi ylistän sinua kansojen keskellä, laulan kiitosta sinun nimellesi.” 

Jeesuksen hahmo ja Henki kulkee läpi raamatun punaisena lankana ja Messiaan yksi peite nimistä on Mehanem, lohduttaja. Hän on sielujemme virvoittaja ja lohduttaja, kuten valitusvirsissä Messiasta kuvataan. Mutta kuva Kristuksesta ei tule vain valitusvirsistä.

Olen pohtinut sitä miksi emme huomaa, että hyvät ja riemukkaat hetket elämässä on myös meille tarkoituksella annettua lohdutusta ja voimaa. Olemme hengellisessä elämässämme niin kovin hartaita ja vakavia. Kun Jeesus siteeraa Jesajan kirjaa ja sanoo että hän kauttaan on Jumalan valtakunta tullut lähelle. Hän tuonut pelastuksen köyhille! Sitten kun katsomme sitä mitä Jeesus tekee näiden ihmisten kanssa, näemme kuinka hän aterioi ja juhlii. Taivasta kuvataan raamatussa hääjuhlina ja muutenkin ilo ja riemu yhdistyy kaikkeen siihen mitä Jumala on meitä varten varannut. Miksi siis Jumalan palveluksemme ei juurikaan eroa hautajaisista. Jumalan lohdutus on lohtua ja iloa! Itse haluaisin ylistää ja juhlia kaikkea sitä mitä Jumala on elämässäni tehnyt. Haluaisin nauttia elämästä niinkuin nämä lapset. Nauttia siitä kaikesta mitä Jumala on luonut häpeilemättä ja täysin rinnoin, koska vielä tulee aika jolloin ilo muuttu kivuksi ainoa lohtuni on odottaa että näkisin Vapahtajani kasvot.


2 kommenttia

Kärsimyksen siunaus?

Liekö monelle tuttu Risto Santalan kirja Kärsimyksen siunaus. Aloitin tänään lukemaan sitä uudelleen 25 leirikoululaisten keskellä. Ympärilläni kiehuu ja kuohuu 11-vuotiaita, elämää täynnä olevia muksuja, jotka ovat päässeet elämänsä tähän mennessä jännittävimmälle matkalle, yhdessä, kauas kodin ulottumattomiin leirikouluun. Päivä on matkustettu, meluttu linja-autossa, syöty hyvin ja lopulta päästy perille. Touhuttu ohjaajien johdolla ulkona, ihmetelty metsäistä luontoa, sammakoita ja lunta, joka on jo kotimaisemista sulanut. Täällä lapsista nousee esiin aivan uusia piirteitä ja jotkin piirteet vain vahvistuvat. Luokan sisäiset jännitteet kiristyvät ja löystyvät. Yhdessäolo saa uusia muotoja. Koko elämän kirjo kaikkine väreineen näyttäytyy näissä lapsissa ja minä istun tuon kaiken keskellä.

rhdr

Mietin sitä, että koska elämämme särkyy tai säröt alkavat ilmestyä maalliseen saviruukkumme. Miten varhain joudumme ensimmäisen kerran rikottavaksi ja Savenvalajan käsiteltäviksi. Kun katson näitä lapsia, sydämeni on yhtä aikaa raskas ja täynnä riemua. Näen heissä samalla Jumalan suurta rakkautta ja elämän rikkinäisyyttä, joka on jo läsnä joidenkin elämässä. Osa on siitä vielä onnellisen tietämätön. Hiljaa mielessä rukoilen ja siunaan näitä Jumalan sydänkäpysiä.

Miksi sitten rikkoutuminen on niin tärkeää? Miksi se on siunaus?

Savenvalaja käsissä rikkinäiset ruukut saavat uuden elämän, vanha hajonnut ruukku jauhetaan ja siitä valetaan entistä arvokkaampi astia. Jokaisen jauhamiskerran jälkeen savesta tulee yhä hienojakoisempaa ja arvokkaampaa. Rikkoutuminen on kivuliasta mutta sen tuloksena on jotain kestävempää ja puhtaampaa. Miten oikeassa vanha kansa onkaan sanonnassaan, se mikä ei tapa, se vahvistaa.

Mutta mikä saisi meidät suostumaan Suuren savenvalajan käsiin ja näkemään sen siunaus. Näen ainoana mahdollisuutena puhtaan antautumisen Jumalalle.

Näin astumme ”astian särkymisen lain” alle tai tielle. Se merkitsee sitä, että Jumala ja hänen toimintansa ilmenee elämässämme kuin sirpaleina, jotka voimme paremmin ymmärtää kuin se että yrittäisimme ymmärtää Jumalan ja hänen toimintansa kokonaisuutena. Vajavaisina ihmisinä joudumme tyytymään vajavaiseen kuvaan Jumalasta. ”Astian särkemisen” salaisuus on siinä, että ihminen saattaa tajuta Jumalan kunnian ja suuruuden vain elämän irrallisista sirpaleista käsin.

Siksi Jumala sallii, että ihmisen elämä särkyy ja monta kertaa Jumalalle otollisimmat ihmiset on rusentamalla rusennettu. Takana on totuus siitä, että ihmisen liha on jatkuvassa kapinassa Jumalaa vastaan ja tässä taistelussa sodimme omaa parastamme vastaan.  Jesaja 45: 9 sanoo: ”Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastiain joukossa – maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajallensa: ’Mitä sinä kelpaat tekemään? Sinun työsi on kädettömän työtä!”

Siksi tässä ja nyt huokaan omieni ja näiden lasten puolesta Jumalan puoleen. Samalla pelkään ja pyydän, että heidän rikkinäisyytensä tie olisi armoa ja rakkautta täynnä.


7 kommenttia

Itketkö sinäkin Jumala

Tiedän että eräällä laululla on tällainen nimi, sen etsin kuunnellakseni koska en näistä sanoista päässyt eroon, mutta eivät laulun sanatkaan avanneet mitään erityistä? Joten katselin jälleen ikkunastani ja näin pienen oravan värjöttelevän pihlajapuun oksalla ikäänkuin lämmitellen itseään. Tiedättehän miltä orava näyttää kun se pitää ”käsiään” söpösti rintansa päällä? Vielä näin pienen talitiaisen etsivän nurmikolta jotain suuhunsa pantavaa, vaikka yöllä oli pakkasta. Löysikö se mitään, en tiedä.
– Ja seuraavaksi alkoi sataa valtavia lumirännän hiutaleita, niin suuria etten ole ennen nähnyt. Siis ihan oikeasti.

Niin äkisti kevät muuttui takatalveksi. Mietin onko tässä jokin sanoma? Avasin Raamatun ja sehän herkästi avautuu kohdista joita paljon lukee, tai jotka ovat erityisen merkittäviä itselle. – Daniel 9!
En ymmärä oikeastaan mitään tästä Danielin kirjasta, niin vaikea se on, mutta jotenkin se aina sisintäni kuohuttaa. Osaksi se johtuu eräästä ihmeestä jonka koin melko pian uskoon tultuani, silloin kun en vielä Raamattua kovin hyvin ollut ehtinyt ”uutena ihmisenä” lukea, enkä sitä sisältä tuntenut kuin kaikkein käytetyimmiltä tutuilta osiltaan.

Tässä yhdeksännessä luvussa koskettaa tuo Danielin harras rukous jossa hän kääntää kasvonsa Herran Jumalansa puoleen,”anomisessa, paastossa, säkissä ja tuhkassa”. Ja hän kirjoittaa:” Minä rukoilin Herraa, Jumalaani, tunnustin ja sanoin:” OI Herra, sinä suuri ja peljättävä Jumala, joka pidät liiton ja säilytät laupeuden niille, jotka sinua rakastavat ja noudattavat sinun käskyjäsi. Me olemme syntiä tehneet, olemme väärin tehneet, olleet Jumalattomat ja uppiniskaiset; me olemme pois poikenneet sinun käskyistäsi ja oikeuksistasi”… jne.

Kun tuota rukousta lukee, se on pitkä ja perusteellinen synnin tunnustus ja Jumalan armoon ja anteeksiantamiseen vetoomus. Se on myös ilmoitus tulevasta ja selitys tuleviin. 10 luvussa Danielille ilmestyy enkeli joka on niin valtava että Daniel menetti kaiken voimansa mutta enkeli ravisti maahan kaatuneen Danielin hereille ja sanoi:” Daniel, sinä otollinen mies, ota vaari niistä sanoista, jotka minä sinulle puhun ja nouse seisomaan, sillä minut on nyt lähetetty sinun tykösi” Enkelin puhuessa Daniel nousi ja vahvistui. Enkeli oli tullut sanojensa mukaan opettamaan Danielille, mitä on tapahtuva:” sinun kansallesi päivien lopulla”.

Niin, mitä sitten, miksi tämä?

Ihmeen tähden, saa uskoa tai olla uskomatta, mutta…
Olin vasta päässyt sisälle uuteen elämääni, tullut tuntemaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sisällisesti ja vahvasti, kun olin eräässä rukouskokouksessa. Niitä pidettiin tyhjennetyssä omakotitalossa ja meitä oli siellä aina paljon, koska oli herätyksen aika -70 luvulla.  Ja kuten kirjoitin, minä en ollut ehtinyt vielä paljoakaan oppia kun yht äkkiä minulle tuli valtavan voimakas tarve sanoa seuraavat sanat kuuluvalla äänellä:” Älä pelkää sinä otollinen mies! Vahvistu vahvistu” kahteen kertaan minä tämän toistin ja olin täysin kauhuissani ja ymmälläni..(Dan.10. jae19)

Tämän sanottuani aloin kuulla voimakasta miehen nyyhkytystä!? Silloin en tiennyt kuka se oli mutta kokouksen jälkeen kuulin kuka hän oli ollut ja paljon myöhemmin tämä mies, jonka kanssa en oikein ollut samalla alltopituudellakaan, tuli minulle henkilökohtaisesti kertomaan että sanat olivat hänelle, hänen erittäin vaikeassa elämäntilanteessaan. Eikä tämä mies ollut kuka tahansa.
Jumalan on ihmeellinen, siitä lähtien me paremmin ymmärsimme tämän ”veljen” kanssa toisiamme. Hän oli oikein ”Tosi Mies. ” Kasvatettu sellaiseksi ja nainen vaietkoon seurakunnassa 😉 ja minähän jo silloin rukoilin myös ääneen.

Jumala voi siis toimia juuri niinkuin parhaaksi näkee ja käyttää täysin ketä tahansa joka on vilpitön ja jopa edes ymmärtämätön tällaisista tapauksista/armolahjoista. Ja kuitenkin voi olla, jos myöhemmin alkaa ajatella itsestään: ”mikä se minä olen mitään” ja lakkaa kuuntelemasta mitä Jumala tahtoisi tuoda julki, vaikkapa juuri  jotain rakasta lastaan auttaakseen ja rohkaistakseen niin itsensä vähättelemisellä näin ei pääse tapahtumaan. Tosin Jumala ei ole yhden ihmisen varassa, mutta kuitenkin.

Minua tämä tapahtuma vuosikymmenien takaa on aina siunannut ja vahvistanut uskoani Jumalan Sanaan. Kaikki mikä Raamatussa on, ON! Ymmärsipä sitä tai ei. Ja paljon jääkin ymmärtämättä, mutta ehkei ymmärrys olekaan se tärkein vaan Usko jonka Jumala vaikuttaa!

– Lopuksi, käänsin sivua nipussa uuden testamentin puolelle. Matteus 4. ” Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Ja kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja ja neljäkymmentä yötä, tuli hänen lopulta nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen!” –  Hän Jumalan Poika, oli kaikessa kiusattu niin kuin mekin, ja siksi Hän voi kiusattuja auttaa ja Vapahtaa niin monin eri tavoin kun olemme kuulevin korvin, näkevin silmin ja puhtain sydämin.

Tätä ei koskaan saa unohtaa, Jeesus, rakas Vapahtajamme kesti kaiken puolestamme ja tähän saamme luottaa! Tämä on totta ja meitä odottaa ihana tulevaisuus, vaikka taivas nyt juuri itkeekin takatalven kourissa valkeaa ”rättiä”. Rukoillaan ja valvotaan ettei meidän tarvitsisi itsemme tähden kysyä:” Itketkö sinäkin Jumala”?
-Ja uusi lumi on vanhan surma, sanoi rakas maallinen isäni ja hän puhui aina totta. Lähdetään siunattuina kohti kevättä ja kirkkautta.!

 


5 kommenttia

Paimenen hommia

lehmäPoijankloppina, tai mäläkkinä, niin kuin meillä kotipuolessa oli tapana poikalapsia nimittää, yksi alkukesän tympeimpiä hommia oli hiehojen paimentaminen ja niiden opettaminen laitumelle. Kun toiset kylän pojat kirmasivat kesäloman riemuihin, meillä kirmasivat vain lehmät ja minä narun päässä perässä. Köydestä oli värkätty päitset ja hiehoa talutettiin ympäri hakaa ja totutettiin sähköpaimenella sähköistettyyn aitalankaan. Homma oli hankalaa ja raskasta. Näin jälkikäteen ihmettelen sitä, miten isot eläimet tottelivatkin keskenkasvuista koulupoikaa. Tämän ajan ihmiselle eläinten paimentaminen laitumella taitaa olla jo vierasta. Isovanhempamme muistavat vielä paremmin paimenen työn ja sen haasteet.

Ensi sunnuntain Raamatun tekstit puhuvat paimentamisesta. Jeesus itse puhuu siitä, miten paimen huolehtii laumastaan ja pitää huolta jokaisesta lampaastaan erikseen. Jokainen lammas tuntee oman paimenensa äänen ja seuraa tätä. Kun yksittäinen lammas eksyy laumastaan ja yhteys paimeneen katkeaa, pelko halvaannuttaa eläimen liikuntakyvyttömäksi ja näin se jää alttiiksi pedoille. Siksi paimen lähtee aina etsimään kadonnutta lammasta.

Sunnuntain evankeliumitekstissä meidät viedään Galileaan ja nuotion äärelle. Pietari on palannut kalastajaksi, mutta kohtaa rannalla ylösnousseen Jeesuksen, suuren paimenen, ja tämä kohtaaminen muuttaa lopullisesti Pietarin elämän. Jeesus kysyy Pietarilta kolme kertaa, rakastatko sinä minua. Kaksi kertaa hän käyttää sanaa agape (kreik.), joka merkitsee uhrautuvaa rakkautta. Kolmannella kertaa hän armahtaa Pietaria ja käyttää tavallisempaa filos-sanaa (kreik.), jota ystävykset käyttävät keskenään.  Kolme kertaa Pietari myöntyy. Samalla kumoutuu kiirastorstain häpeä, kun Pietari kielsi kolmasti Jeesuksen. Pietari leimautuu Jeesukseen ja se sitoo hänen kohtalonsa, hänestä tulee alkuseurakunnan lauman ensimmäinen paimen.

Raamatun lehdiltä saamme lukea, että alkuseurakunnan paimentaminen oli haasteellinen työ, ja tuskinpa me nykyihmiset olemme sen parempia. Ihmisen mieli on ihmeen paljon samanlainen kuin niiden hiehojen, joita veljen kanssa koulutimme haassa. Kerta toisensa jälkeen hiehot työnsivät märän turpansa sähköistettyyn paimenlankaan ja saivat sätkyn ja sitten teutaroitiin ympäri hakaa. Parin, kolmen harjoittelupäivän jälkeen rajat alkoivat olla hallussa ja ruoho alkoi kiinnostaa enemmän kuin aita. Pian eläimet löysivät paikkansa myös lehmien seassa.

Haluammeko me seurata Hyvää Paimenta ja antaa hänen huolehtia meistä? Haluammeko, että meillä on joku, joka tuntee tarpeemme ja hoitaa haavamme, kun elämä kolhii ja teemme asioita, jotka satuttavat meitä ja toisia? Muinaiset suomalaiset rakensivat navettaansa kurin, kapean aitauksen kivistä, joka johti navettaan. Siitä mahtui vain yksi eläin kerrallaan kohti pimeää navetan oviaukkoa. Näin eläimet kulkivat turvallisesti yksi kerrallaan omaan parteensa loukkaamatta toisiaan. Hyvän Paimenen huolenpito on lempeää ja huolehtivaa kuria, joka suojelee ja rakentaa elämää. Se ei karkota, vaan laittaa kaipaamaan Paimenen huolenpitoa ja rakkautta. Ilman sitä joudumme erillemme laumastamme, yksin ja peloissamme.