Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


7 kommenttia

Joh 17, kun Jumala rukoilee Jumalaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen lukuisat kerrat lukenut tämän Raamatun kohdan ja käyttänyt sitä myös Majatalo-illoissammekin rukouksena. Mutta vasta tänä kesänä olen tajunnut tämän Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen syvyyden. Rukous vie meidät lähemmäs Jumalaa kuin mikään muu teksti raamatussa.

Raamattu johdattaa meitä alusta saakka tietä, joka vie meidät Jeesuksen luo, Golgatalle, pisteeseen, jossa ihmiskunnan historia kohtaa iankaikkisuuden. Tuohon hetkeen asti Jeesuksen jalanjälkiä löytyy muualtakin kuin vain Raamatun lehdiltä. Eri historialliset lähteet vahvistavat Jeesuksen olemassa olon, mutta tuon pisteen jälkeen on vain tyhjä hauta ja Usko.

Jeesuksen puheet pääsiäisaterialla kiteyttävät kaikkein olennaisimmat ja tärkeimmät opetukset. Kaikki huipentuu 17. luvun rukoukseen. Johannes tuo eteemme huikean kuvan, jossa Jeesus, Jumalan poika, 100% ihminen ja 100% Jumala,  rukoilee Isää, Jumalaa. Rukouksen sisältö voi avautua vain Jumalan kolminaisuudesta käsin. Kun tämän kaiken laittaa yhteen ja yhtyy tuohon rukoukseen ja sen viestiin, vaikka ei kaikkea ymmärtäisikään, voi kokea sen ohuen hetken, jossa Jumalan valtakunnan todellisuus ja meidän todellisuutemme kohtaavat. Voimme viivähtää Jumalan läsnäolossa ja olemme yhtä Jeesuksen kanssa niin kuin hän on yhtä Isän kanssa.

Tänään alkaa New Wine-kesäjuhla Himoksella. Yksi teemoista juhlassa on aina Jumalan läsnäolon harjoittaminen. Kyse ei ole siis harjoittelemisesta vaan harjoittaminen tarkoittaa sitä, mihin keskitymme omassa elämässämme. Mikä on elämämme keskipiste, josta kaikki saa voimansa ja alkunsa. Jeesuksen seurajille kaiken keskipiste on Pyhä kolmiyhteinen Jumala. Elämme arkeamme maailmassa, mutta Jeesuksen tähden emme tule enää maailmasta. Olemme yhtä keskenämme ja yhtä Jeesuksen kanssa ja sitä  kautta koko  olemuksemme kietoutuu yhteen Jumalan läsnäolossa.

Jeesus rukouksessaan keskittyy siihen mikä meitä yhdistää, ei siihen mikä meitä erottaa. Se on yksi Evankeliumin suurista salaisuuksista ja se paljon puhuttu herätys, se kumpuaa ihmisten keskinäisestä yhteydestä, jossa he Pyhän Hengen vaikutuksesta uskovat ja tulevat yhteen.


9 kommenttia

Uskovan elämää, mitä se on?

 

Olen yrittänyt muodostaa mielessäni kuvaa suomalaisesta uskosta ja millaiselta sen pitäisi näyttää. Miettiä pienessä mielessäni, mitä on parannuksen teko ja uskoontulo ylipäätään. Raamatussa on kaksi selkeää linjaa. Ensimmäinen on Jeesus-linja. Reitti pelastukseen ja iankaikkiseen elämään. Toinen on Paavali-linja. Kuvaus elämästä, jota pelastukseen matkalla olevat ”sen tien kulkijat” l. Jeesuksen omat elävät.

Suomessa näiden kahden yhdensuuntaisen linjan välillä tuntuu olevan ristiriitaa. Paavalin opetus asetetaan edelle  Jeesuksen opetuksen. Teot ja parannus jyrää armon. Paavali ei itse sekoita näitä asioita koskaan.

Tämä tapahtuu silloin kun ihmiseltä aletaan vaatia pelastuakseen tekoja ja oikeaa käyttäytymistä. Tätä Jeesus tarkoittaa puhuessaan avainten vallasta. Jeesus haluaa muistuttaa meitä, että vastuu opettamisesta siitä miten Jeesustietä kuljetaan, on nyt meillä ihmisillä. Kun lausumme tuomioita, ihmiset suistuvat pois elämän linjalta ja pakenevat pois valosta, koska he eivät koe enää kuuluvansa oikeaan joukkoon.

Siksi on tärkeää, että me osaamme laittaa asiat oikeaan järjestykseen, siihen järjestykseen, jonka raamattu asettaa l, Jeesus aina ja kaikkialla ensin. Juuri tämä on syy miksi Jumala valitsi Paavalin äänitorvekseen. Miehen, joka oli nöyrä Jeesuksen edessä omien tekojensa tähden. Mies, jonka oma parannus lähtee anteeksiannon tarpeesta ja anteeksisaamisen riemusta.

Anteeksianto, joka meille tarjotaan, on yksin ja ainoastaa Jumalan tekoa. Se on tie iankaikkisuuteen Jumalan tahdosta. Jumala, Isä haluaa lahjoittaa meille elämän, koska hän on luonut meidät. Mikään meidän tekomme ei voi tehdä sitä tyhjäksi.

Voimme tosin itse sylkeä  ja kirota ihmisiä, niin uskovia kuin ei-uskovia tässä maailman ajassa, mutta jos he ovat kääntyneet Jeesuksen puoleen ja  vastaanottaneet armon, me emme pysty ottamaan heiltä pelastusta pois.

Ainoastaan, jos saamme heidät horjumaan ja sortumaan pois uskosta, kelpaamattomuuden tilaan, riistämme heiltä uskon ja ja samalla saamme heidät kääntymään pois Jumalan kasvojen edestä. Käytämme  valtaa ja silloin olemme myös itse lähellä anteeksiantamattomuuden tilaa,  aivan kuin palvelija, joka ei antanut anteeksi velkaa vaikka itse oli juuri saanut mielettömältä tuntuneen velan anteeksi.

Suomalainen usko velloo laidasta laitaan. Olen aina ajatellut, että jokainen liike ja kuppikunta on tullut sen hetken tarpeeseen pelastamaan niitä kuulijoita, jotka  kokevat juuri sen liikkeen sanoman itselleen oikeaksi. Juuri sielä Jeesus on puhunut heille.

Mutta mitä tämän ajan ihminen haluaa kuulla. En tarkoita sitä että evankeliumin ja raamatun sanoma olisi jotenkin eri, vaan sitä, että mikä on tämän ajan ihmisen kipupiste. Piste, joka erottaa hänet Jumalasta.

Koska se mikä erottaa Jumalasta, on se Jeesus-linjan tärkein ja olennaisin kysymys. Eli mikä saa ihmisen tekemään parannuksen ja korjaamaan  Jumalasuhteensa. Kyse ei ole siis jostain tietystä hengellisestä kulttuurista ja toimintamallista, joka osoittaa ihmisen olevan oikealla tiellä, vaan siitä, että ihminen kääntyy Jeesuksen puoleen.

Kun ihminen suostuu ottamaan vastaan Jumalan ojentaman sovituksen, hän tajuaa mitä on saada anteeksi ja mitä hän voi tehdä oman arkensa keskellä.

Rikas palvelija kävi kuninkaallisen neuvottelun ja kohtaamisen saadessaan anteeksi velkansa ja toisen palvelijan kohtaaminen oli jo arkinen. Kuitenkin tuo arkinen kohtaaminen kertoi sen mikä oli hänen sydämensä tila. Meidät on luotu elämään arkea ja sielä kohtaamaan ihmisiä. Ei elämään hengellisissä bunkkereissa erotettuina muista. Jokainen ihminen on Jumalan luoma ja pelastuksen arvoinen. Jokainen ihminen jonka hylkäämme, hylätään sielunviholliselle.

Suomalainen usko näkyy kyllä juhlissa ja kokouksissa mutta arjen keskellä se piiloutuu häveliäsyyden ja yksityisyyden suojan taakse. Näkyvillä on ainoastaan erilaiset  kiistat ja riidat. Siksi näyttää siltä, että uskovien elämä on kaikenlaisten asioiden vastustaminen ja kiivailu. Kuka haluaa mukaan tällaiseen?

Kristinuskosta tuli maailmanuskonto historian saatossa, sen laupeuden ja armollisuuden takia. Kun kulkutaudit levisivät Kristityt jäivät ainoina paikalle auttamaan. Usko näkyi arjen tekona ja rakkautena, joka ei asettanut ehtoja kenellekkään. Nyt länsimainen kristillisyys hautaa itsensä kaikessa hiljaisuudessa. On turha syytellä kristinuskon tilasta kirkkoa, koska lopultakin syynä on meidän kaikesta huolehtiva yhteiskuntamme, joka rakastaa virkakoneistollaan uskon piiloon. Kun Jeesus-usko on piilossa, tilalle tulevat uudet arvot ja uskomukset. Sellaiset, jotka vastaavat paremmin nykyihmisen tarpeita.

Nykyajan kipu nousee osattomuudesta ja yksinäisyydestä. Suomi on sinkkumaiden ykkönen. Missään muualla maailmassa ei nuoret muuta vastaavassa mittakaavassa yksiöihin ja kaupunkeihin asumaan yksin. Perhekeskeisyys on katoamassa mutta ihmisen tarve kuulua yhteisöön ei ole kadonnut minnekään. Tämä on se kipupiste, jossa nykyinen sukupolvi tarvitsee Jeesusta ja hänen seurakuntaansa.

Ei ole sattumaa, että Raamatun syntisanoista tärkein kuvaa yhteyden katkeamista. Siksi tämä sukupolvi tarvitsee yhteydenrakentajia ja synnin muurin murtajia. Arjen keskellä uskoaan näyttäviä ja käyttäviä Jeesuksen seuraajia.


3 kommenttia

Erämaa

Kävin riipaisevan keskustelun eilen puhelimessa. Keskustelu johti ajatukseni kärsimykseen, Jobiin ja erämaahan. Jobista olen kirjoittanut aikaisemminkin, mutta tuon puhelinkeskustelun kautta kertomus heräsi taas eloon. Kun läheinen sairastuu vakavasti ja pysäyttää arjen touhut, myös ympärillä olevien elämä pysähtyy ja fokus siirtyy omista asiosta olennaisiin, elämään liittyviin syviin asioihin. Hätä, pelko ja huoli ikäänkuin kuorivat pois itsekeskeisyyden ja turhan pois ihmisestä. Rukouksesta karsiutuu pois turhat pyynnöt ja lopulta vain Henki sisällämme huutaa apua Jeesukselta.

Otsikoin blogin erämaaksi, en siksi, että olisin joutumassa sinne, vaan siksi että olen tulossa sieltä. Suuresta hiljaisuudesta, jossa Jumala ja toiset ihmiset ovat kaukana ja hiljaa. Vain oman anelun ääni ja voihke täyttää mielen ja sydämen. Voimme lukea Jobia itse kukin miten tahdomme. Mutta myös Job voihki ja kirosi. Keskittyi omaan tuskaansa ja suruunsa. Jobin kirja on kokonaisuus ja lopultakin se ei ole vain kirja Jobista vaan kirja Jumalasta ja ihmisestä tässä kirotussa maailmassa. Kun Job lopulta könysi pois omasta sontakasastaan Jumalan eteen, löysi hän myös pois erämaasta. Kärsimys, joka häntä oli kohdannut, ei varmasti poistunut hänestä koskaan, mutta voimme olla varmoja että hän turvasi entistä enemmän Jumalaan tämän jälkeen.

Jumala asuu meidän arkemme keskellä ja minusta on jokseenkin samantekevää pohtia, ovatko kipumme Jumalan antamia tai sallimia vai synnin ja saatanan tekosia. Kivut ja sairaudet kuuluvat tämän maailman järjestykseen. Ja ne pysäyttävät ihmisen. Niitä tarvitaan vaikka niitä ei kaivata. Ne ovat läsnä ilman että kukaan lähettäsi. Ilman elämän puuta tämä on jokaisen osa.

Psalmi 50 sisältää lauseen:  ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Jumala haluaa olla mukana elämässämme, sen suruissa ja murheissa läsnä. Hän ei välitä virheistämme tai siitä kuinka horjumme uskossamme. Hädän hetkellä Hän on se, jonka puoleen voimme huutaa ”Auta!”. Joskus jo se, että saamme huutaa, kääntää katseemme oikeaan suuntaan, pois itsestämme, kohti Jeesuksen kasvoja, jotka kerran haluamme nähdä.kokka

 


8 kommenttia

Maailman paras yö- ja kissavahti

Lukioaikaan 80-luvun alussa olin yhtenä kesänä muutaman yön vahtina eräällä pirkanmaalaisella sahalla. Isäukon kaveri palkkasi minut urakkapalkalla tuuraamaan itseään. Antoi pienen talonsa ja jääkaappinsa käyttööni. Sahalla oli polttouhka päällä. Puhelinta ei ollut. Sahalla varmaan jossakin oli, mutta enpä minä sen sijainnista mitään tiennyt. Sahalla oli myös pieni sahanpuruvoimalaitos, jolle minun olisi pitänyt tehdä jotain, jos se menisi jumiin.

Päivän istuskelin talossa. Luin Tenavia ja söin voileipäkeksejä. Cream Crackereitä. Eivät ne kermaisia olleet, vaikka nimi antoi niin ymmärtää mutta voin kanssa ne olivat mainioita.

Yhtenä alkuiltana alkoi sahalta päin kuulua infernaalinen meteli. Pienen empimisen ja sydämen jytkeen tasoittelun jälkeen löysin luterilaisen työmoraalini ja lähdin talosta ulos. Eipähän se meteli tullut sahalta vaan betoniputkista, joita oli talon ja sahan välimaastossa. Kaksi kollia siellä keskusteli painavin sanankääntein, kumpi on kaivonrenkaiden kunkku.

Kissat aiheuttivat muutenkin niinä päivinä harmaita hiuksia. Kanssani talossa asusti kissaperhe. Emo ja muutama hyvin pieni pentu. Silmät vielä ummessa. Emo ilmeisesti luotti minun osaamiseni suuresti, koska häipyi pariksi päiväksi omille teilleen. Yritin jollakin liinankulmalla ujuttaa maitoa pennuille, mutta eipä siitä juuri mitään tullut. En vielä ehtinyt alkaa suunnitella nälkään kuolleille kissanpennuille joukkohautajaisia, kun emo sentään palasi huolehtimaan jälkikasvustaan.

Öisin piti tehdä kolme vartiokierrosta sahalla. En muistanut reittiä aivan prikulleen, joten saattaa olla, että jossain kohdassa vähän oikaisin. Ainakin siinä, kun olisi pitänyt kävellä pitkää pimeää käytävää kortinleimauspaikalta toiselle. Minäpoika kaarsin tyylikkäästi ulkokautta fillarilla. Niin oli turvallisempaa.

Että semmonen kesäjobi. Sahaa ei poltettu. Sahanpuruvoimalaitos ei nikotellut. Tenavia kyllä olen lukenut sen jälkeenkin, mutta Cream Crackerit maistuvat yhä suussani – sahanpuruilta, liekittämättömiltä.


6 kommenttia

Niin kaunis on maa

Aurinko nousee on kastetta maassa. Aika on herätä nousta ja lähteä. Kohdata ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa. Niin korkea taivas. Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas, ja varjoisat veet…”

Kari Rydmanin kaunis laulu pienen koululaisen muistolle jatkuu:

Päivä on kirkas. Vain metsässä tuulee. Aika on naurun ja leikin ja riemun. Mukana ystävä kallehin. (kerto)
Aurinko laskee. Jo pimenee varjot. Aika on eron ja jäähyväisten. poissa on ystävä kallehin.”
Niin kaunis on maa….”

Tämä kaunis ja herkkä laulu ”Exoduksen” kanssa soi sielussani katsellessani kesäiltaa. Kuinka sanomattoman kaunis , kesän vihdoin tullessa, ilta voi ollakaan, auringon kultaisessa hehkussa, puiden ja pensaiden uhkuessa vihreää voimaa ja elämää!

Taivas on, illasta huolimatta, pohjoista valoa täynnä, säteitten paljastaessa luonnon kauneuden yksityiskohtaisesti, mutta lempeän pehmeästi, kuin hyväillen! Ajattelen, kukaan ei ”maalaa” niin ihanasti kuin Hän, ihmeellinen Jumala, joka kaiken loi ja ylläpitää. Rakastan tätä kaunista maata, kyyneliin asti sydän lähes pakahtuen.

Koen voimakkaasti Pyhän Kolminaisuuden läsnäolon! Murtaa kun minut täyttää puhdas, lempeä, kaiken tietävä ja ymmärtävä Rakkaus. Kuinka hyvä Herra, onkaan! Kuinka Suuri ja Pyhä.

Ja kuitenkin Hän tulee lähelle pientä ja itsessään täysin avutonta. Itse asiassa Hän tulee pieneen ja avuttomaan asumaan Pyhässä Hengessään.

Ajatukseni vaeltavat niihin rakkaisiin jotka ovat jo poissa, moni heistä kuollut nuorempana kuin minä nyt olen. Ajatuksiini nousee myös profeetta Elia. Kaipuussani koen rakkaitten poismenneitten suhteen ” Minä yksin olen jäänyt jäljelle”. (1Kun.19:9-10)
Ihminen voi kokea näinkin, suuren kauneuden edessä, kun ei voi jakaa kokemustaan niiden kanssa jotka ovat aikaisemmin olleet samaa kokemassa.

Kaipasin niin että menin you tubeen. Kuuntelin mahtavia sävelmiä muistojeni albumilta ja itkin sieluni puhtaaksi. Hiljalleen tyyntyen ja kiitollisena ajattelin kuinka paljon sanomattoman kaunista, tämä syntiin langennut ihmiskunta/ maailma, kuitenkin on saanut aikaiseksi/ sisältää! Kuinka Hyvä ja Armollinen onkaan Kaikkivaltias Jumala, joka kaiken loi hyväksi. Loi parhaaksi kaiken sen minkä voin kuulla ja nähdä, minkä Hän on ihmisille lahjaksi antanut!

Lapsellisesti ajattelin, iltarukoukseni aikaan, eikö Jumala voisi jotain pientä ja kaunista tästäkin maailmasta ottaa mukaan siihen uuteen ja tulevaan. Pienen palan tästä kauniista Isänmaastani? Kesäillan auringon kultaa ja sen pehmeän lempeitä värejä. Mutta tiedän, ja minun täytyy uskoa että se tuleva Uusi Maa on jotain vielä suurenmoisempaa, kuin tämä josta nyt kiitän ja ylistän Jumalaa.

Minä rakastan, niin kuin vain voin, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä! En omasta voimastani vaan siksi että HÄN on ensin rakastanut minua!

 


Jätä kommentti

Olemisen sietämätön keveys

Kevät tekee hitaasti työtään. Koulun arki etenee omalla urallaan kohti päättäjäisiä ja lomaa. Opettajan kevät on monasti sekoitus jäähyväisiä ja uuden odotusta. Tulevan vuoden ja syksyn suunnittelu alkaa jo maaliskuussa tilauksilla ja monialaisten oppimiskokonaisuuksien rakentamisella. Luokat vaihtuvat ja ihmisuhteisiin tulee muutoksia. Koulu päälle päin näyttää stabiililta ja jähmeältä rakenteelta, mutta sisältä päin se on jatkuvaa muutosta ja vaihtelua.  Se on kymmenien perheiden ja heidän lastensa sekä koulun aikuisten vuorovaikutusta ja myllerrystä. Keväällä tuo myllerrys on voimakkaimillaan. Opettajat ja luokat ovat vaihtumassa, uusi ja vanha lyövät kättä.

Koulun arkeen vaikuttavat jokaisen koululaisen ja koulun aikuisen persoona ja tausta. Muutokset niissä näkyvät pian luokkien ja koko koulun arjessa. Jos koulun ilmapiiri on kireä ja ihmiset eivät kykene sietämään muutoksia ja erilaisuutta, vaikuttaa se suoraan siihen tuntuuko koulu turvalliselta paikalta. Turvattomuus lisää pelkoa ja pelko lisää ihmisten välisiä ristiriitoja.  Niin paljon puhuttu kiusaaminen saa voimaa tästä kierteestä. Koulu joka elää rakkaudesta ja halusta kasvaa oppilaitten rinnalla kykenee parhaiten vastustamaan tätä kiusaamisen kulttuuria mutta ei toki ole immuuni sille.

Itselläni kevään iso työmaa, koulun arjen rinnalla, on ollut isot tapahtumat seurakunnassa yhdessä Yhteiskristillisen Keitaan kanssa. Seurakunnan rakentaminen ei ole pelkästään oman yhteisön edun tuijottamista. Apostoli Paavali opettaa meitä pakanoita siitä mikä on seurakunta ja mitä se merkitsee ympäröivälle yhteisölle.

Paavalin elämänkaari heijastelee hänen aikaisempaa suhtautumistaan kristittyihin. Juutalaisille temppeli oli Jumalan läsnäolon edellytys. Jeesuksen oppi oli uhka temppelin pyhyydelle ja Saulus kävi tämän uhan kimppuun. Jeesuksen ilmestyminen hänelle kääänsi tuon taistelun päälaelleen. Tempelin tilalle tuli seurakunta, jonka keskellä, ihmisissä, Jumala asuu. Paavali astui ristiriidan ja väkivallan keskeltä rakkauteen ja rauhaan, jota mikään inhimillinen ei voinut rikkoa. Jumala kohtasi Paavalin hänen omalla maaperällään matkalla Damaskokseen jossa hänen oli tarkoitus jatkaa Jeesuksen seuraajien vainoamista. Jumalan toimintatapoihin kuuluu se, että hän kutsuu jokaista ihmistä koskettaen hänen kipujaan ja persoonaansa. Juuri näin kävi myös Saulukselle ja näin hänestä tuli Paavali. Jumala kutsuu meitä kirjaimellisesti meidän omalla nimellämme.

Paavali  oma opetus seurakunnasta istuukin hyvin tähän Jumalan tapaan toimia. Siksi Paavali vertaakin Seurakuntaa ruumiiseen ja puhuu ruumiin jäsenistä ja niiden erilaisista tehtävistä. Mutta osaammeko me ihmiset elää tämän mukaisesti tultuamme  osalliseksi tästä ruumiista.

Ruumiin sydän ja veri on rakkaus. Ilman rakkautta millään ei ole mitään merkitystä. Rakkaus pitää kaiken elossa ja koossa. Jumala rakensi ihmisen niin, että Jumalan läheisyys ja rakkaus pitää hänet elossa. Juutalaisille Temppeli edusti ilmestysmajaa ja Jumalan läsnäoloa. Jumalan läsnäolo edusti heille siunausta ja hyvinvointia jonka Jumala omilleen suo. Syntiinlankemuksen erotamana, erossa Jumalasta ihminen on vailla elossa pitävää rakkautta. Erossa isästään lapset ovat eksyksissä. Isättömyys on rakkaudettomuuden siemen.

Viimeiset ajat Suomen siionia on värittänyt viha. Viha näyttäytyy mediassa ja täällä somessa isänmaallisuuteen ja oikeuksien puolustamiseen verhottuna. Se näkyy profetioina jotakuta vastaan ja loppumattomana harhojen tonkimisena. Ei ole Jumalan mielen mukaista keskittyä pimeyteen vaan mieluummin sytyttää toivonkynttilöitä. Jo pieni valo valisee ja karkottaa pimeän.

Viha kuuluu Jumalalle. Jumala vihaa syntiä, syntiä joka erottaa ihmisen Jumalasta. Jumalan viha ihmisen kädessä  ei johda oikeaan lopputulokseen, Jumalan viha polttaa synnin mutta ihmisen kädessä se polttaa syntisen, koska maailmassa emme näe, emmekä erota sitä mitä Jumala näkee. Jumala näkee aina ihmisen omana luotunaan eikä tahdo luopua hänestä.

Jumala tarjoaakin sovituksen myötä meille rakkauden osan joka vapauttaa meidät rakastamaan ihmisiä Jeesukselle. Jeesus ylipappinamme suo meille osallisuuden Jumalan läsnäolosta. Jumala on meidän kanssamme. Tämä rakkaus ei ole mitään höttöä ja romantiikkaa vaan kipeää, uhrautuvaa rakkautta jossa asetamme toisen edun oman etumme edelle. Asetumme palvelemaan kaikkia ihmisiä Jeesuksen nimessä uhraten maineemme ja asemamme jos se sitä vaatii.

 


3 kommenttia

Evankelista

Kaksi viikkoa sitten, sunnuntaina Vivamon Särkyneen sydämen kappelissa siunattiin evankelistan tehtävään joukko hyvin erilaisia ihmisiä. Kansan Raamattuseuran järjestämä Vuoden mittainen kurssi sai päätöksensä kauniissa kevätsäässä, ehtoollismessun lomassa, keskellä seurakuntaa. Itse polvistuin yhdessä  Marjon, Eijan, Markuksen, Raimon, Pasin, Liisan, Marjon, Askon, Hannelen, Jarmon ja Villen kanssa Pyhän Jumalan eteen ja vastaanotimme siunauksen Evankelistan pyhään tehtävään.

Jokaisella meistä  tehtävään siunatuista on takanamme oma historia ja kukaan ei päädy kurssille ilman Jumalan vahvaa puhuttelua. Kutsun esittäjänä saattaa olla joku ystävämme, mutta sen takana on aina Jeesus.

Omalle kohdalleni kutsu tuli ystäväni kautta, mutta kutsu tuntui mahdottomalta. Ajankohta, raha-asiat ja epäilys omasta kelpaamisestani tuntuivat ylitsepääsemättömältä esteeltä. Tuiskahdin Jumalalle kasan ehtoja heti kuultuani kurssista. Ehtoni olivat mahdottomat. Kuitenkin 15 minuutin kuluttua kaikki ehtoni olivat täyttyneet ja olin pääsemättömissä kurssin suhteen. Jumalan kutsu tuli kohti kuin idän pikajuna. Näin jälkikäteen, kun Jumala on hoitanut kaiken raha-asioita myöden kuntoon, on todettava, että Jumalalla on varaa meidän ylpeiden ja uppiniskaisten ihmisten ehtoihin, silloin kun ne eivät riko Jumalan sanaa ja kun on kyse Evankeliumista, ilosanomasta. En vain voinut kuvitella, että moisia ihmeitä osuisi omalle kohdalleni.

Kurssin kulku todisti samaa asiaa myös muiden kurssilaisten kohdalla. Jo ensimmäisenä päivänä, vuosi sitten, toisilleen tuntemattomat ihmiset keskittyivät rukoilemaan toistensa puolesta aivan kuin olisivat olleet aina yhtä seurakuntaa. Tuo rukous  on jatkunut koko kurssin läpi tähän päivään saakka.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että rakenteeltaan melko vapaa kurssi, joka koostuu yhdestä runsaan viikon ja kahdesta pitkän viikonlopun pätkästä, voisi olla yksilön elämään kovinkaaan järisyttäviä vaikutuksia. Näin ajattelin ainakin itse aina toiseksi viimeiseen kurssipäivään asti. Olihan oma elämäni on myötäillyt oman paikkakunnan hengellistä elämää jo vuosia ja olen ollut jokseenkin sitoutunut omaan seurakuntaani ja sen kehittämiseen maallikkona ja seurakuntalaisena. Tuumasin, että  kurssi vain tukee tätä kaikkea.

Launataina kesken oppitunnin jouduin oman itseni ja syntisyyteni kanssa sellaiseen Pyhän Hengen puhutteluun ja suoranaiseen lihamyllyyn, että olin lähteä viime metreillä kotiin maitojunalla. Jumala pysäytti minut Kalevi Lehtisen, jo taivaan kirkkauteen päässeen evankelistan persoonan kohdalle. Jumala kysyi minulta, että  sinut Tapio siunataan huomenna evankelistaksi, huomaatko miten tuo ihan tavallinen Kalevi on omien kolhujensa kanssa pärjännyt minun hommissani, miten sinä Tapsa, oletko ollut aivan rehellinen minulle? Kalevi oli, mitä sinä aiot?

Kun oma likakaivon kansi avataan, on ihmisellä tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko paeta pois paikalta ja valosta tai astua Jumalan eteen ja tunnustaa kaikki. Oma reaktioni oli aluksi halu paeta, piilottaa itkuni ja häpeäni. Mutta Vivamon kaltainen paikka on huono paikka pyrkiä pimeään. Yksi oikein aseteltu kysymys ystävältä, ”onko kaikki hyvin?”, laukaisi katkeran itkun ja  jäin kiinni. Yritin toki hangoitella, että en halua puhua siitä, mutta kurssin pomomies totesi, että istutaan sitten vaan hiljaa, varmisti sen etten päässyt pakoon. Loppupäivä kuluikin sielunhoidollisessa ensiavussa, jossa Tapsaa kursittiin kasaan.

Mistä oli kyse? Siitä, että evankelista on asetettu eteen ja eturviin ja hänellä ei siellä voi olla esitettävään mitään omaa ja siinä olotilassa ihminen on kokonaan, salatuimastakin salattuun saakka tekemisissä totuuden kanssa. Myös oman elämänsä suhteen. Kun tajusin tämän, ymmärsin, että selittelin yhä Jumalalle sen sijaan että tunnustaisin kaiken. En epäillyt sitä, etteikö Jeesus olisi vapahtajani tai että en olisi armon alla vaan pelissä oli paljon syvempiä asioita. Sitä että omalla toiminnallani ajautuisin pois elävän Jumalan yhteydestä. En olisi kuin Daavid, rehellinen vaan kuin Saul.

Jumala on kätkenyt suurimman aarteensa hauraisiin ja rikkinäisiin saviruukkuihin. Nuo ruukut ovat niin rikki että mikään ei pysy niissä sisällä, vaan Jumalan on täytettävä niitä jatkuvasti. Jos katsomme muinaisia kuljetusruukkuja, niiden pohja ei ole tasainen vaan sukkulan muotoinen, niiden on oltava hiekassa tai tuettuin, jotta ne pysyisivät pystyssä. Kumollaan olevaan ruukkuun ei voi kaataa mitään. Sellaisia me olemme. Yksin kaadumme ja jäämme vaille Jumalan Pyhää henkeä. Mutta kun pysymme yhdessä toisiamme tukien, juurumme sanaan  ja olemme auki Jumalalle ja hänvoi täyttää meitä jatkuvasti.  Samalla olemme myös läpinäkyviä ja rehellisiä, pysyen totuudessa.

Yhä pohdin ja etsin sitä, mitä tarkoittaa olla Evankelista, Jeesuksen todistaja. Leena, yksi opettajistamme, toivoi malttia asioideni suhteen ja totta onkin, että Jumalalla on kaikessa omat aikataulunsa. Ihmeellisintä kaikessa on että minä kelpaan tähän tehtävään, ihan tavallisena talliaisena, joka kippuroi omien pelkojensa ja puutteitteinsa kanssa. Ja eikö olekin näin, että jokainen meistä on evankelista, Jeesuksen todistaja omalla paikallaan ja me kelpaamme Maailmankaikkeuden Luojalle tällaisenaan.