Makasin polulla pitkin pituuttani. Sillä kerralla en ollut kaatunut, vaan polku vaan sattui olemaan paras paikka oikaista itseni. Paras paikka sijaitsi rantajyrkänteen lähellä Dublinista etelään tai pohjoiseen, en nyt enää muista.

En ollut siinä aivan yksin. Minulla oli kädessäni keskikoulun toisella luokalla Nakkilan kirjakaupasta ostamani vihreä, taskukokoinen Uusi testamentti.  Oli jonkinlaisen hengellisen väreilyn aikaa. Siksi kirja oli mukanani Interrailillä.

Tuntui samaan aikaan todella vapauttavalta ja melko pöljältä maata polulla sinisen taivaan alla. Sillä hetkellä taivas oli sininen. Tiesin, että kymmenen minuutin päästä se saattaa olla harmaa ja kastella minut. Mutta sekään ei keväisessä Irlannissa olisi haitannut, koska sateet kestivät vartin ja sitten aurinko taas kuivaisi kulkijan. Tai polullamakaajan.

Luin Johanneksen evankeliumia. Saattoi se olla jokin Johanneksen kirjekin, en nyt enää muista. Mutta olkoon Johanneksen evankeliumi, koska se jostain syystä on sieluani lähellä. Ehkä se johtuu pelkästään siitä, että Johannes oli kaimani. Tai jos otetaan huomioon aikaperspektiivi ensimmäiseltä vuosisadalta 1990-luvun alkuun, luultavasti minä olen Johanneksen kaima.

Makasin. Luin. Välillä pidin silmiä kiinni. Sitten taas luin pientä pränttiä. Sade ei tullut. Ei tullut ketään muutakaan kulkijaa.

En ollut siinä aivan yksin. Jyrkänteeltä nousi siivilleen korppi. Olen aika varma, että se sanoi krrrr heittäytyessään jyrkänteen tuulien vietäväksi, en nyt enää muista, mutta korpin laulu sopisi tuulen puhallukseen ja tilanteen tunnelmaan.

En ehkä ollut siinä aivan yksin. Saattaa olla, että läsnä oli myös Joku Muu.

Ennen pitkää nousin ja laskeuduin alas jonnekin, jossa oli asema. Huristelin junalla takaisin Dubliniin. Aivan varmasti menin pubiin juomaan yhden tai kaksi Guinnessiä ja kirjoittamaan päivän tunnelmista pehmeäkantiseen muistikirjaan.