Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Tuntematon enkeli

1.

Niin kuin yhä paikoitellen uskotaan, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. Niinpä Hän oli antanut taivaan tuulien puhaltaa kymmenien hehtaarien pilvilaatan Välimeren itäisimpään nurkkaan. Sen päällä oli nyt suuri taivaallinen sotajoukko.

Niin istuivat pilvellä myös enkelit Soppa, Hiekkanen ja Uutela. He taiteilivat pilvennokareista kauniita puhdetöitä ja puhaltelivat niitä taivaalle leijumaan alamaailman asukkien ihmeteltäväksi.

–  Eik maar tätä asemasotaa ol jatkunut jo ihan liian kauan, mutisi Hiekkanen ja puhalsi taivaalle äreän karhun muotoisen teoksen.

– Elä, elä sie valita. Mikäs meillä on tääl väällee ollessa. Eilenkin päästiin Jeesuksen kanssa kalaan, lohdutti Soppa.

– Sää sait affenan ja mää sain pelkän maron!

– Ite sie se oot ahven. Se ol sateenkaarirautu.

– Hiekkanen on ahaven, khi-hi-hi, osallistui Uutela puheeseen.

– Oli mikä oli, mut jottain sais tapahtuu.

Koska päämajassa yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä, Hiekkasen toivetta ei toteutettu heti. Siihen meni… No, ajan määritteleminen noilla kriteereillä on vähän haastavaa, mutta sanotaan vaikka että yhdeksisen kuukautta. Aika kuluin hitaasti, vaikka alamaailman elämän seuraamisesta oli välillä oma hupinsakin. Ihmisiä on moneen lähtöön, ja nyt niitä lähtemisiä ja tulemisia näytti olevan tavallistakin enemmän. Ja lisää tulisi. Verollepanoakin puuhailtiin. Sepä se vasta kansainvaelluksen aiheuttaisi.

Uutela tuijotti hyvin kauan itään. Enkeleiden silmät ovat tarkat. Hyvä näkö on tarpeen suojelustehtävissä ja muissakin enkelihommissa.

– Hei, jätkät, mitä nuo ovat.

Kaukana ratsasi kameleilla kolme miestä. Olivat pukeutuneet kirjaviin kauhtanoihin ja silmiinpistäviin päähineisiin. Meno tai tässä tapauksessa tulo oli hidasta ja heiluvaa. Kamelipoloiset kantoivat miesten lisäksi puisia arkkuja, joiden sisältö ehkä jäisi ikuiseksi arvoitukseksi.

– Oho, oho, mitäs nyt tapahtuu, jatko Uutela. – Noita täytyy käydä vähän kiusaamassa-

– Elä sie mene kiusaajaksi. Ei kuulu enkeleiden toimenkuvaan, esteli Soppa. – Ei oudon pukeutumisen takia saa…

– Eikun katsos, tuolla rosvojoukko vaanii kolmea kulkijaa. Minäpä vähän käyn niitä kutittelemassa, khi-hi-hi.

Sanoi Uutela, otti ja läksi.

– Hää on nuor enkeli hänel on sellasii urheusmielialloi. Hää pyrkii sankartöit tekemään, kommentoi Soppa.

Sitten hän jatkoi skaalojen soittamista trumpetillaan.

2.

Yhtenä päivänä sitten leijaili etäämpää esiin kirkas hahmo.

– Anderssoni on tulos! varoitteli Hiekkanen.

Se tosiaan oli arkkienkeli Andersson, jolla tuimasta ilmeestä päätellen oli tärkeää asiaa sotajoukolle.

– Huoooomio! huusi Uutela juuri niin kuin oli opetettu tekemään päällystön ilmaantuessa paikalle. Sotajoukko oikoi siipiään ja nousi leijailmaan pari vaaksaa pilvenpinnan yläpuolelle. Trumpetit ja muut torvet kohotettiin ryhdikkäästi olkapäätä vasten. Arkkienkeli Andersson karautti kurkkuaan.

– Enkelit, tänä yönä, kun Luoja suo, vietetään alamaailman Herran ja Vapahtajan armorikasta syntymäjuhlaa. På natten, vill Gud, infaller nedre våningens Herres och Frälsares nåderika födelsefest.

Hiekkasen valtasi sisäinen kihelmöinti. Vihdoin tapahtuisi jotain. Jo tässä oli pilvenlongalla odotettu ja pitkästytty. Pitkästymistä oli helpottanut se, että Jeesus oli alkuun käynyt katselemassa alamaailmaan tuumivaisen näköisenä. Hän oli viettänyt aikaa enkelien kanssa, tosiaankin kalastellut ja istunut iltanuotiolla, hyräillyt hiljaa enkelien soitannan mukana. Nyt Jeesus oli loistanut poissaolollaan kuukausitolkulla. Olihan taivaallisen luppoajan viettäminen tietenkin ollut ihan mukavaakin, mutta enkelin mieli paloi toimintaan. Syntymäjuhla kuulosti kuitenkin oudon puoleiselta.

– Mie en nyt ymmärrä mittää, ihmetteli Soppa.

– Minne se Jeesuskin on nyt hävinnyt, ei ole näkynyt aikoihin, haikaili Uutela.

Asia vähän aukeni, kun Andersson oli kertonut, että ensi yön tehtävä oli enemmän edustuksellinen kuin sotilaallinen. Mukaan otettaisiin vain soittimet.

Kun arkkienkeli oli puheensa pitänyt, hän kierteli pilven päällä vastailemassa kysymyksiin. Ennen pitkää hän ehti kolmikonkin luo. Soppa ei tapansa mukaan empinyt vaan avasi suunsa.

–  Mis sie tarvitset oikein hyvää trumpetinsoittajaa, täs siulle on sellanen!

Ilta tuli, ja tähden alkoivat syttyillä taivaalle. Andersson kuljeskeli ympäriinsä vähän hermostuneen oloisena. Ei jutellut juurikaan. Kunhan leijaili hiljalleen ympäriinsä.

Hiekkanen tuijotteli taivaankappaletta, joka oli vastikään ilmestynyt taivaalle loistamaan.

– Ei, mut kyl täyty sano poja, et noi tähde ovat kaukana. Kun rupee oikein fundeeraamaan niin huoma et matka on niin pal, ettei ollenka tavallisel järjel ymmärrä. Kattokaa nyt totakin räikkiää tähtee tosa. Mää ihmettelen kauhiaste, et mitä tommoselka ollanka tehdään.

Ilta kului. Kolmikko jouti katselemaan myös alaspäin. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Kaikki näytti rauhalliselta. Paimenet olivat nuotion ympärillä ja näyttivät juttelevan jotakin. Yksi huiski kädellään kirkasta tähteä kohti.

– Paimenia, sanoi Uutela. – Niitä pidetään vähän semmoisena roskasakkina.

Kuin vastauksena Andersson huusi, että on aika lähteä. Poissa oli hänen epämääräinen liihottelunsa. Hän komensi enkelit lähtövalmiuteen. Alas oli nyt mentävä. Enkeleiden keskuudessa heräsi mutinaa. Viime vuosisatoina ei ollut juuri alamaailmassa käyty. Seutukaan ei näyttänyt kaikkein puoleensa vetävimmältä. Paikalla oli vain noita paimenia. Ja heidän määkiviä lampaitaan. Mutta Andersson oli tiukkana.

– Eteenpäin! Ei saa pysähtyä… Ei jäädä pilvelle makaamaan… Pyrittävä yllätykseen.

Ja kylläpä paimenet yllättyivätkin! Jostain paimenten ympärille ilmaantui valtava kirkkaus. Andersson avasi suunsa viipyilemättä. Hänelle annetut vuorosanat olivat selvät.

–  Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.

Samalla hetkellä näkymä ikään kuin aukesi. Koko suuri taivaallinen sotajoukko ilmestyi paimenten näkyviin. Enkelit saivat jostain kuin yksissä tuumin ajatuksen laulaa:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha ihmisillä,
joita hän rakastaa.

Se oli komeaa. Enkellaulu kajahti koko laakson täydeltä. Ja kun kaikki kolme säettä oli laulettu, Andersson huitaisi yhdellä siivellään kohti Soppaa. Ja Soppa vetäisi sellaisen trumpettisoolon, että sellaista kuultiin uudelleen vasta lähes kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, kun jazz-musiikki valtasi maan ääret.

Edustustehtävää ei ollut pituudella pilattu. Taivaallinen sotajoukko hankkiutui takaisin pilven päälle. Hiekkanen, Soppa ja Uutela jäivät pilvenreunalle katselemaan alas. Anderssonkaan ei malttanut pidätellä uteliaisuuttaan vaan jäi kolmikon seuraan. He näkivät, kuinka paimenet jättivät laumansa ja rynnistivät kohti läheistä pikkukaupunkia. No, ehkäpä lauma pärjäisi. Hiiviskeleviä susia ei näkynyt lähimaillakaan. Enkelit tarkensivat katseensa kaupungin kujalle. Sieltä lepatti valoa. Ja eikös sieltä kuulunut myös vauvan itkua. Kyllä, karjasuojan avoimesta ovesta näkyi mies, nuori äiti ja seimeen kapaloitu vauva.

– Oi ihmettä, ihmislapsi, khi-hi-hi, selosti Uutela.

– Kyllä, Ihmisen Poika, täsmensi Andersson vähän arvokkaammin.

– Kasvoiltaan vähän kuin Jeesus, ihmetteli Soppa.

– Eik maar noitten ympäril ole samanlainen kirkkaus ku äsken paimenten ympäril!

Soppa käänsi kohta katseensa itään. Sieltä ratsasti kameleillaan kolme miestä päähineissään ja kauhtanoissaan.

– Hyö eivät ehtineet.

–  Aika on ehtiä, aika on myöhästyä, filosofoi Andesson.

Enkelit vetäytyivät kauemmas pilvenreunalta. Soppa soitteli trumpettiaan. Uutela ja Hiekkanen hyräilivät äskeisiä säkeitä. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua.

Melkoista enkelsiipien havinaa.


1 kommentti

Punaisia pilviä, punaisia baskereita

Nousin kumolleen mätkähtäneen puun rungolta pienessä metsässä. Olin istahtanut rungolle iltahämärissä kauppareissulla, koska olin siitä läheltä bongannut palokärjen nokanjälkiä. Josko sattuisin näkemään punabaskerin jo toista kertaa samana päivänä. Kun nousin sijoiltani ja käännyin kotiin päin, huomasin, että pilvet loimottavat punaisina.

Näin palokärjen ensimmäisen kerran hyvin kauan sitten. Olin ehkä kuuden vuoden ikäinen ja likinäköinen. Vanhemmat näyttivät, minne suuntaan katsoa, ja ihme kyllä oivalsin, että siinä mökin ikkunan takana männyn rungossa nautti punabaskeri lounastaan. Palokärki piirtyi mieleeni ikiajoiksi.

Meni liki puoli vuosisataa, ennen kuin näin palokärjen seuraavan kerran. Huristeltiin autolla Liedon syrjemmillä nurkilla, ja siellä suorastaan kaksi palokärkeä lennähteli puunrungolta toiselle. Nyt ei katsottu mökin vaan auton ikkunasta.

Kolmas kerta oli tänään. Tytär ihmetteli suurta tikkaa, kun oltiin palailemassa lenkiltä kirkonkylän laitamilla. Musta oli tikka, mutta punainen baskeri puuttui. Googlailun jälkeen ilmeni, että palokärki on kuin monet muutkin linnut. Uros koreilee mutta naaras on vaisumman värinen – tässä tapauksessa siis vailla baskeria. Hiivin lähemmäs. Lintu singahti siivilleen ja kirosi minua mennessään. Pakkoko on toisen ruokarauhaa tulla häiritsemään. Kun menin vähän kauemmas, lintu palasi takaisin puunkuorintahommiin.

Tänään en nähnyt toista palokärkeä. Punaiset pilvet näin. Otin niistä pari valokuvaa.

Eilenkin olin lenkillä illalla. Ja eilenkin otin valokuvaa, kun vielä minuakin vanhempi mies käveli peltotiellä ohi.

– Hyvä on kuvata Luojan luomaa kauneutta, totesi mies.

En minä äkkiseltään osannut muuta kuin myönnellä. Hyvä on kuvata Luojan luomaa kauneutta. Se oli perinteinen oranssiin kallistuva auringonlasku metsän taakse.

Tänään, kun nousin puunrungolta kauppareissulta, muistin miehen sanat. Muistin, että jo viitisentoista vuotta sitten opin, että komeat iltaruskot eivät välttämättä ole hyvä asia. Ne kertovat ilman saastumisesta. Kirkkaanpunaiset auringonlaskut ja palokärjet ovat yleistyneet. Kirkkaanpunaiset auringonlaskut ovat ihmisen luoma asia. Palokärkien yleistymisen syytä en tiedä. Mutta jälkimmäisestä uskalla vähän iloita.


1 kommentti

Rautalapio

Katselin junan ikkunasta, kun palomies käveli kohti veturia rautalapio olallaan. Paikalla oli myös muutama muu palomies ja pari poliisia. Arvatenkin junan kuljettaja ja konduktööri olivat myös ulkona.

– Tapahtui henkilövahinko, oli konduktööri kuuluttanut hetkeä aikaisemmin.

Seisoimme muutaman kymmenen metrin päässä asemasta. Yleensä kun juna tekee äkkijarrutuksen, sitä vain toivoo, että kyseessä on hirvi tai vielä mieluummin turvalaitevika. Tällä kerralla ei tullut edes äkkijarrutusta. Vauhti ei ollut ollut kova.

Pysähdyttiin vain.

Ulkona näkyi laiturilta alas laskeutuvien tunnelien katot. Ne peittivät näkyvyyden veturinkuljettajalta. Viistojen kattojen katveessa varmastikin oli joku piileskellyt. Eipä se ollut ollut henkilövahinko. Henkilö varmastikin kyllä mutta vahinko tuskin.

Junanvaunu on kupla, josta voi kurkistella ulos. Ikkunasta näkyy, kuinka tuolla ihmiset kulkevat varhaisillan kiireissään. Tuossa lähempänä vilkkuu paloauto. Vaunussa puolestaan matkustajat näpyttelevät tietokoneitaan ja tuijottavat kännyköitään. Joku soitti tulevansa myöhässä. Ei käyttänyt sanaa henkilövahinko. Päällisin puolin ihmiset vaunuissa näyttivät olevan jossain aivan muussa todellisuudessa kuin ulkona.

Vaikka mistäpä minä tiedän, mitä ihmiset sisimmässään tunsivat puuhaillessaan älylaitteidensa kanssa.

Palomies käveli hitain askelin kohti veturia rautalapio olallaan. Myös muut palomiehet ja poliisit liikkuivat korostetun rauhallisesti.

Mistäpä minä tiedän, mitä palomies aikoi lapiollaan tehdä.

Vajaan tunnin päästä konduktööri pahoitteli informaatiokatkosta. Junasta oli pitänyt katkaista sähköt, joten hän ei ollut voinut kuuluttaa tilanteesta.

– Lippuja ei tarkisteta ennen Karjaata, josta kyytiin tulee toinen konduktööri. Pyydän myös, että ette tule kyselemään turhia asioita. Seuraavalla asemalla vaihdamme kuljettajaa.

Minäkin jatkoin tietokoneen ja ehkäpä turhien asioiden parissa, vaikka mielessä väikkyi palomies rautalapioineen.

Seuraavana aamupäivänä ei työnteosta ollut tulla yhtään mitään.


2 kommenttia

Perushyvä

On olemassa perushyviä asioita. Tuollainen totuus kolahti mieleeni, kun kävelin kaupasta kohti kotia. Muiden peruselintarvikkeiden lisäksi olin ostanut levyn yhtä suklaata. Levy kyyhötti repussa maitopurkin ja kananmunakotelon välissä. Minä saapastelin kevyenliikenteenväylää, ja maistelin ajatusta. On olemassa perushyviä asioita.

On varmasti olemassa suklaata, joka hetkellisesti maistuu paremmalta kuin perushyvä. Mutta eipä se hetkauta perushyvää. Kun taitat rivin perushyvää ja popsit sen, tiedät, mitä saat etkä pety. Vaikka suklaata on moneen lähtöön, niin on ainakin yksi, joka ei petä.

Omituisinta on, että perushyvään ei edes kyllästy. Kokonaisen levyn voi syödä kertaheitolla. Ja viimeistään huomenna saman toimenpiteen voi aivan helposti toistaa.

Perushyvän paras puoli on se, että se on perushyvä. Toimii hyvin. Toimii aina. Ja huokuu siksi turvallisuutta. En ole varma, mutta luulen, että perushyvän voi matemaattisehkosti määritellä näin: Koska perushyvä on joka tilanteessa 9+, se on olemukseltaan täyskymppi.

Kuinkahan monta perushyvää asiaa tarvitaan perushyvään elämään? Ja mitkä ne lienevät!

***

Tämä teksti ei ole mainos, vaikka joku voisi niin kuvitellakin. =)

20200723_135508


3 kommenttia

Keltainen tuoli kurkkii korkean kynnyksen yli

Joka kevät omenapuun alle ilmestyy keltainen tuoli. Reippailulenkkini kulkee muutaman metrin päästä tuolista ja omenapuusta. Omenapuun takaa kurkkii keltainen omakotitalo, jossa asuu tuttuja.

– Joku kerta, kun ehdin, istahdan tuohon tuolille. Se on niin kutsuva, huikkaan tutuille ohi pyyhältäessäni, jos sattuvat olemaan pihamaalla.

– Istu pois, milloin vain.

Joskus olen talon asukkaiden läsnä ollessa istahtanutkin. Sainkohan kerran mehuakin.

Mutta että pyllähtäisin tuolille omppupuun alle ihan omin nokkineni. Minun ja tuolin väliin kohoaa hirmuisen korkea kynnys. Ei voi. On tässä vähän kiirekin jo.

Tänään loikkasin kynnyksen yli ja istahdin tuolille. Minuutin, pari siinä istuin. Katselin peltoa ja suurta maatalousrakennusta, jolle en keksi nimeä. Rakennuksen nurkalle oli vaihdettu uusi sähkötolppa. Olikohan vanha tolppa falskannut, kun taivas näytti niin sähkönsiniseltä.

Olipahan vaikeaa istuutua tuolille, vaikka oli lupakin, oikeastaan kutsu. Mutta istuinpa sittenkin.

Kohta matkani jatkui. Mietin kynnyksiä, joita rakentelemme itsellemme. Toiset näemme. Toisiin vain kompastelemme.

***

Kuvassa keltainen tuoli ei kurkistele kynnyksen yli vaan varovasti kainalon alta.

20200725_130715


1 kommentti

Inttervalliharjottelua

20200418_121916Karantteeniaikanakin voi juoksennella pitkin pellonreunoja. Silleen minäkin olen tehnyt. Välillä jopa nuorison kanssa. Tänään nuorisoa oli mukana kaksin kappalein ja hölkkäily meni inttervalliharjotteluksi. Leskenlehdet kirkuivat väreillään tienposkesta ja vaativat ottamaan valokuvia itsestään poutapilveilevässä maisemassa. Minä siis jarrutin valokuvaamaan kukkia, juoksin nuoret kiinni ja jäin taas kuvaamaan. Lämmin semmoisessa tulee mutta saa huilata välillä. Kuvaamisen jälkeen täytyy juosta taas kovempaa. Mutta semmoista se elämä on. On joko mentävä koko aika täysillä taikka sitten harjoitettava inttervalleja. Valitte siittä sitte!

Juostessa tulee mieleen erilaisia ajatuksia niin kuin vaikka kirjoittaa inttervalliharjottelusta neljällä teellä mutta vain kahdella iillä. Mitähän semmoinen kertoo karantteenin kahlitseman ihmisen sielunelämästä. Karantteeni aiheuttaa sisäistä kiukkua. Ei pääse kamerakauppaan ostamaan täyskennokameroita ja teleopjeketiiveja makrotoiminnon kera. Taiteellinen sielu turhautuu sellaisesta. Pahasti. Jotenkin on turhautuminen purettava. Vaikka kirjoittamalla inttervalliharjottelusta neljällä teellä mutta vain kahdella iillä. Sori vaan!

Mutta muuten suosittelen kyllä pellonreuna- ja tienpiennarlenkkeilyä. Tänäänkin kirkuvien leskenlehtien lisäksi maisemaa täplittivät sini- ja valkovuokot, leskenlehdet ja voikukkaiset. Lisäksi jokin sinervä puutarhapakolainen hämäili ohikulkijoita teeskentelemällä sinivuokkoa. Mokoma!

Sitä paitsi kun on muutaman kilometrin inttervalliharjoitellut, ei jaksa enää piitata karantteenin aiheuttamasta jumituksesta. Sitä on vain tyytyväinen, että jaksoi kotisohvalle pitelemään kahvimukia korvasta. Ei mulla tänään muuta!


1 kommentti

Suojalunta haudalla

20200412_111121_01Vietiin haudalle pikkiriikkinen kukkakimppu. Kukat olivat pari päivää aiemmin tienposkesta löytyneitä sinisiä liljoja; taisivat olla puutarhapakolaisia. Suojalumi oli peittänyt hautausmaan.

Säät pistivät ihmettelemään. Eikö olisikin ollut enemmän pääsiäisen sanoman mukaista, että pitkästäperjantaista pääsiäisyöhön olisi ollut lunta ja pääsiäisaamu olisi valjennut aurinkoisena. Päinvastoin oli käynyt. Hautausmaan käytävälle jäi painaumat askelista.

Haudalla ei oltu pitkään. Ilma oli raaka, mutta muutama lämmin ajatus ajateltiin. Kukat jäivät valkoisen ristin juureen.

Lähellä hautausmaan porttia hangessa makasi lehti. Lehmus oli pudottanut käytävälle muiston menneestä kesästä. Pähkylöitä ei lehden kaverina enää ollut. Ne olivat maan povessa odottamassa itämistä, uutta kesää.

20200412_112410_01


2 kommenttia

Pieni pelko, pieni ilo

20200401_212847_01Metsän kallio näytti taskulampun valossakin synkältä. Onkohan sitä palaamassa nuoreksi, kun pimeät paikat välillä arastuttavat. Eivät kuitenkaan niin paljon, etteikö metsänreuna vetäisi puoleensa, kun päivän puhuri on tyyntynyt ja taivaassa on vielä muutama sävy.

Venus on loistanut viime iltoina kirkkaana, ja kuu on pullistunut taas puolikkaaksi. Otin metsänreunassa muutaman valokuvan. Kallionjärkäleistä ja taivaasta mokomasta, joka sittenkin ehti hukata sävynsä sinä aikana, kun tallustelin metsänreunaan. Mutta kun kaikki kolme sataa metriä tänne asti oli tultu ja arkuutta uhmattu, niin kuvattava oli taivaskin.

Kohta kävelin taas lähikujilla. Haroin 20200401_213559_01taskulampulla pientareita ja kuulostelin. Kohta kantautuikin korviin pikkiriikkinen tuhina. Leskenlehdet olivat jo simahtaneet päivän tuulessa huojumisen uuvuttamina. Häiritsin niitä hetken valolla. Otin kuvan. Leskenlehdet eivät olleet moksiskaan. Toivotin niille hyvää yötä.

Sellainen oli iltakävely. Siihen kuului pieni pelko ja pieni ilo.


Jätä kommentti

Kuinka saada tarkka kuva koronaviruksesta

20200319_175732_01

Sammalet hehkuivat ilta-auringossa. Niistä oli tietenkin saatava valokuva. Mukana oli kamera ja kamerassa objektiivi, jolla ei pääse likikään sammalenvarsitasolle. Onneksi oli kännykkä. Siinä on oikein macro- eli lähikuvatoiminto. Niinpä laskin puhelimen sammalten juurelle ja yritin saada kelvollista kuvaa.

Kääntelin ja vääntelin kameraa. Ihan veikeältä näytti mutta ei. Otin vielä muutaman räpsyn. Ei, ei näytä sellaiselta kuin haluan. No, onhan tämä vain kännykkäkamera. Silti harmitti. Ei tullut terävää kuvaa.

Jäyti mieltä!

Sitten hiipi mieleeni, että on muutakin, josta en ole viime päivinä saanut oikein tarkkaa kuvaa vaikka kuinka kääntelen ja vääntelen aivojani ja uutisia. Sehän on tietenkin tämä trendikäs koronavirus. Aloin pari päivää kirjoittaa blogia siitä. Näin se alkoi:

Ärsyttävää. Äsken yhdet olivat varmoja, että pöpö tarttuu vain pisaratartuntana. Toiset olivat yhtä varmoja, että se tarttuu myös kaupan hedelmistä ja liukuportaiden hihnoista. Äsken yhdet tiesivät, että pöpö ei tartu likikään niin helposti kuin jokavuotinen kausi-influenssa. Toiset tosin olivat varmoja, että tarttuupa hyvinkin. Yhdet tiesivät, että pöpö tappaa vähemmän kuin tavallinen influenssa. Toiset tietenkin tiesivät, että väkeä kuolee kuin kärpäsiä.

Aurinko laski Aurajoen taakse ja oivalsin, että tämä mokoma korona taitaa olla vähän niin kuin valokuvaamiseni. Näissä oloissa koronasta ei vain saa tarkkaa kuvaa.  Jos kaksi professoria ovat yhdestä asiasta vastakkaista mieltä, niin en minä millään voi saada samasta asiasta tarkkaa kuvaa.

Jäyti mieltä monta päivää.

Mutta minkäs teet. Kesken jäänyt blogini jatkui:

Nyt pystytetään valmiuslakia. Se otetaan käyttöön, kun uhkaa sota, ydinkatastrofi tai paha tartuntatauti. Näyttää siis siltä, että korona on verrattavissa sotaan tai ydinkatastrofiin. Viime viikolla oltiin jollakin aivan muulla tasolla. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa ei ydinkatastrofia vähätellä. ”Äh, eihän se tappanut kuin murto-osan siitä kuin korona.”

Toivotaan! Ja ollaan järkeviä.

Nyt eletään poikkeusoloissa. Vaikka tilannekuva ei ole täysin tarkka, aina voi pestä kätensä ja vältellä Rantaradan junia. Ainakaan vielä ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Voin taas huomenna auringonlaskun aikaan mennä kuvaamaan sammalia, koska nyt tiedän, miten saan kuvatuksi paremmin. Tein yhden valokuvaamisen perusvirheistä.

En mennyt tarpeeksi lähelle.


1 kommentti

Ctrl + Z

20200315_211830_01Minusta yksi arjen ärsyttävimpiä asioita on se, että kun viikkaa pyykkiä, kääntää epähuomiossa vaatteen nurja puoli päällepäin. Koska minun keskittymiskylyni on kovin rajallinen, minulle käy tietenkin usein sillä tavalla. Eipä sitten muuta kuin riuhtomaan vaatekappaletta taas ympäri. Noina hetkinä toivon, että elämässä toimisi näppäinyhdistelmä crtl + Z.

Crtl + Z peruu edellisen toiminnon. Ei minun pitänytkään kursivoida tuota pätkää. crtl + Z! Äh, nyt hujautin vahingossa taulukon tiedoston alusta loppuun. crtl + Z! Luultavasti crtl + Z oli ensimmäisiä asioita, joita opin Windows-maailmassa. Kun piipahdin iMaailmaan kauan sitten, olin ilahtunut, että omenaelämäkin oli niin edistyksellistä, että omppu + Z toimi.

Mutta pyykkien kanssa ei toimi, ei kontrolli eikä omppu. Itse on oikea puoli käännettävä eriin. Ei auta ärräpäät. Kuka tuon hihankin ehti jo solmia!

Heti noin neljännellä sadannella kerralla, kun mietin crtl + Z -pyykkiproblematiikkaa, tajusin, että näppäinyhdistelmä olisi hyvä elämässä tekstinkäsittelyä ja pyykkihommia laajemminkin. Kun tömäytät vanhan rakkaan Toyota Coronan ovella kolhun naapurin bemarin kylkeen, niin parilla nappulanpainalluksella homma olisi hoidossa. Niin auto kuin naapurisopukin. Vaan ei ole niitä näppäimiä. Pakko on mennä soittamaan ovikelloa. ”I did it again!”

No, vahinkohan se tietenkin oli, vaikka bemarit eivät kaikille olekaan pelkkää materiaa. Mutta tietysti elämässä on muitakin hairahduksia, joissa näppäinyhdistelmä olisi paikallaan. Kun pomo on ärsyttävä ja sille tulee sanottua jotain filosofista. ”Kirjoita itte raporttis!” Hyvin äkkiä saattaa tulla semmoinen olo, että sanat olisi voinut valita toisinkin. Crtl + Z! ja ”kylläpäs heititkin mielenkiintoisen homman; kohta on valmista”.

Myös kotona voisi olla käytännöllistä, jos muilla perheenjäsenillä olisi crtl + Z käytössä.

Mutta ajatelkaa, jos olisi olemassa myös pidemmälle takautuva ctrl + Z. Tehdä tekemättömiksi erimerkiksi nuoruuden eiehkäaivanharkittuja edesottamuksia! Joku viisas voisi väittää, että jos menneisyydessä muuttaa jotain, nykyaika eli menneisyyden tulevaisuus ei olisi enää sama. Mutta jos minä onnistuisin muuttamaan jotain menneisyydestäni, niin tuskin se kuitenkaan vaikuttaisi maailmanpolitiikkaan, vaikka perhosefekti pitäisikin paikkansa.

Toisaalta, jos olisin ollut menneisyydessäni viisaampi, olisinko nyt se, mikä olen?

Ihan varovaisesti voisi miettiä tätä problematiikkaa myös yleismaailmallisesti. Mietitään vaikkapa Aatua bunkkerissaan keväällä 1945. Olisiko hän painanut crtl + Z? No, eipä olisi. Olisiko John F. Kennedyn ampuja näppäillyt crtl + Z juuri ennen kuin joku käänsi sähkötuolin katkaisijaa? Ehkä. Entäs se kaveri, joka halusi näyttää Italian rannikolla, kuinka risteilijä kääntyy? Kyllä. Luulen.

Olisiko sellaista kollektiivista toimintaa, jolloin kollektiivinen crtl + Z olisi mahdollinen? Suomen kansa päätti painaa crtl + Z. ”Jätkät, perutaan sisällissota. Laitetaan sote-asiat kuntoon 150 vuodeksi. Saattaa olla epidemioita tulossa.” – Ihan keittiösosiaalipsykologina sanoisin, että ehkä puheena oleva näppäinyhdistelmä pitäisi rajata toimimaan vain yksilöllisesti.

Olisi myös edesvastuutonta näppäillä crtl + Z jonkun muun puolesta, nyt tai menneisyydessä. Itse meidän on omia näppäilyvirheitämme kaduttava.

Mutta yhdistetään nyt kuitenkin vielä vähän pyykkihommia ja yhteiskunnallisia linjauksia. Jos esimerkiksi poliitikko painaa kovin usein crtl + Z, niin ennen pitkää joku kyllä huomaa, että kyseessä on takinkääntäjä. Mutta onpahan kuitenkin puhdas takki ja hyvin viikattu.