Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

Hattu, joka poltettiin poroksi

Tolpan nokkaan oli nostettu lakki. Lakki oli nähnyt parempiakin päiviä. Aurinkoiset päivät ja sateet olivat pesseet siitä paljon väriä pois. Vielä oli punaista jäljellä. Kuka lie lakkinsa hukannut, kuka lie tolpan nokkaan nostanut.Siltä kohtaa kulkee arkisin paljon koululaisia, yläkoululaisia ja lukiolaisia. Tolpan päässä kököttävä päähine koululaisen lakilta ei näyttänyt. Se kuitenkin muistutti minua hatusta, jonka näin lukemattomia kertoja yläasteikäisenä.

Ystäväni kulki ainakin pari yläasteen viimeistä vuotta sininen, farkkukankainen, kapealierinen hattu päässään. Varmaan sekin oli lopulta menettänyt väriään paisteessa ja pakkasessa. Hattu oli ystäväni tavaramerkki. Se oli vähän kuin osa häntä, vaikka siihen aikaan ei sentään tunneilla istuttu lakki päässä. En tiedä, mahtoiko hän kuitenkin nukkua yönsä hattu silmille vedettynä.

Tuli yläasteen viimeinen päivä. En muista, satoiko, paistoiko vai pakastiko; toukokuun viimeisenä päivänä kaikki oli mahdollista ainakin siihen maailmanaikaan. Päästötodistukset oli saatu, ja minä odottelin viimeistä kertaa bussia sen koulun edustalla. Kaverini tuli pysäkille myös. Hän kertoi, että muutamat heput meidän luokalta olivat napanneet ystäväni hatun ja polttaneet sen. Polttaneet savuna ilmaan pienen palasen ystävääni suurena juhlapäivänä, kun oppivelvollisuus oli suoritettu ja kesä alkamassa.

En muista kuinka päällisin puolin suhtauduin asiaan. Sisälläni muistan jonkin vähän nyrjähtäneen. Tuosta toukokuun lopusta on yli neljäkymmentä vuotta, ja yhä säännöllisen harvakseltaan muistan ystäväni hatun kohtalon.

Hatun kohtalosta muistutti haalistuneen punainen lippis tolpan nokassa. Pieni osa minusta epäili, että lippiksen tarinakin olisi surullinen. Joku on napannut lippiksen kaverinsa päästä ja viskannut taivaan tuuliin. Joku on sitten lippiksen löytänyt ja nostanut tolpan nokkaan. Poltettua lippistä ei enää voi päähänsä painaa. Pieni toivo sen sijaan on, että punaisen lippiksen omistaja löytää päähineensä, ilahtuu ja kulkee sen kanssa pakkasiin asti ja sitten taas ensi keväänä.

En tiedä, millaisen trauman ystäväni hattunsa polttamisesta sai. Luultavasti aika pahan. Hänestä nimittäin tuli sittemmin koomikko.


1 kommentti

Perhonen häipyi yläpuolellani pilveen

Oli vapaata aikaa illalla, ja tähtäsin Naantalin Kuparivuorelle ihmettelemään auringonlaskua. Hyvällä säkällä sieltä saisi kivan valokuvan, kun aurinko painuu Jennin ja Saulin kesämökin taakse. Ja saihan sieltä kuvan.

Taiteilin arkikengilläni kallioilla. Kaukana alhaalla hyrskysi Itämeri ja sen hyiset aallot. Sinne ei tehnyt mieli tipahtaa. Olo muistutti jostain menneestä.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälin maissa kipusin ensimmäiselle vuorelleni. Se oli reilu paritonninen Puolan ja silloisen Tšekkoslovakian rajamailla, Tatralla. Vuori ei ollut paha; kipuamista kuvaa paremmin sana vaeltaminen kuin kiipeily. Huipulla oli muitakin ihmisiä.

Jännittävää oli se, että huipulla kengät kasvoivat isoiksi ja kömpelöiksi. Minulla oli jonkin sortin vaelluskengät. Päällisin puolin ne olivat oikein sopivaa kokoa, 42. Mutta kengät kääntyivät vain vaivoin ja halusivat selvästi saada minut kompastumaan jokaiseen vuoren laen kivenmurikkaan. Siitä kun olisi tipahtanut, niin tiedä häntä, miten kauas olisi päätynyt.

Kesäinen pilvi oli kietonut vuoren sisäänsä. Koska kengät kenkkuilivat, istahdin kivelle, nautin eväitä ja tuijotin ei-minnekään. Näkyvyys ei sittenkään ollut aivan nolla. Alhaalta kohosi nokkosperhonen, saavutti vuoren huipun ja jatkoi nousemistaan. Eipä tuo kertonut, minne oli matkalla. Minun nähdäkseni ylhäällä ei ollut enää mitään, mutta mistäpä minä mitään tiesin, kun näin vain muutamat vaeltajat vuorella ja viimeisen vilauksen perhosesta.

Naantalin rantakalliolla muistin toisenkin käänteentekevän kokemuksen ajalta puolisen vuotta ennen perhosta. Olimme kaveriporukalla kävelemässä samaisessa vuoristossa. Oli vuodenvaihde. Juna toi meidät niille seuduille edellisenä iltana pimeän jo tultua. Aamulla kaikkialla oli sumuista ja pilvistä. En tiennyt lainkaan, millaisissa maisemissa olimme. Pajunkissat kyllä teiden varsilla ja yrittivät kertoa, mutta naukuivat mokomat puolaksi. En siis ymmärtänyt.

Kuljettuamme pitkälti toista tuntia harmaudesta pilkahti pieni valo. Auringonsäde oli päässyt livahtamaan sumun lomasta ja osui pensaan oksassa sinnittelevään vesipisaraan. Muutaman sekunnin ajan pisara loisti yksinään. Sitten pilvet repesivät uskomattoman nopeasti, ja edessä, auringonpaisteessa kohosi vuori. Se oli ensimmäinen vuori, jonka ikinä olin nähnyt. Vuori kutsui minua äänekkäällä hiljaisuudella. Olisin siltä seisomalta halunnut kiivetä vuorelle, löytää ylärinteiltä sopivan kolon ja jäädä sinne. Vuori vaikutti niin kutsuvalta, ikuiselta ja turvalliselta.

Kokemukseni oli uskonnollinen. Ikuisuus ja turvallisuus ovat Jumalan määreitä. Ja eiköhän Jumalan toimenkuvaan kuulu myös ihmiset kutsuminen. Raamatun mukaan Jumala tosin ei ole vuorien ikäinen, vaan vielä ikuisempi. ”Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet.”

Kummassakin kokemuksessani sumu peitti maiseman. En tiennyt missä kävelin tai millaisella vuorenhuilulla olin. En edes tiennyt odottaa mitään. Pisaran ja perhosen kautta näkymät laajenivat suurenmoisiksi kokemuksiksi. Kummankaan kokemuksen jälkeen en enää ollut aivan sama kuin vain muutama sekunti aiemmin. Voi olla, että joillekin uskoon tuleminen on vähän samanlainen tuokio. Tai rakastuminen ensi silmäyksellä. Tai oivallus siitä, että juuri tuonne päin minun on elämäni polulla tästedes jatkettava.

Kuparivuorellakaan kenkäni eivät onnistuneet pudottamaan minua mereen. Räpsin kuvia ja ihmettelin auringonlaskua. Kaikkien asioiden muistamiseen ei tarvita valokuvaa. Varmasti muistan oikuttelevat kenkäni ja nokkosperhosen sekä harmaudesta loistavan pisaran koko ikäni.

Valoa kohti se oli perhonenkin matkalla.


3 kommenttia

Joikohan Paavali piimää

Muistan tähänastisen elämäni aikana juoneeni yhden kokonaisen lasillisen piimää. Olin vierailulla Puolassa, kaupungin nimi oli ja taitaa yhä olla Gorzów Wielkopolski. Ystäväni isä antoi minulle piimälasin. Kiitin. Ja käännyin katselemaan ukkosmyrskyä ikkunasta. Taivas oli kirjaimellisesti sähkönsininen. Se oli sähkönsininen koko ajan. Salamoiden lisäksi ikkunasta näkyi sosialistisia kerrostaloja, jotka eivät huojuneet myrskyssä aivan yhtä paljon kuin maiseman pari puuta.  Myrsky oli iso, melkein yhtä iso oli piimälasilliseni.

Minä olen periaatteessa sitä mieltä, että kyllä ihminen pystyy syömään tai juomaan kaikkea sitä, mitä ruokakaupasta saa. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kaikki on elintarvikkeeksi kelvollista. Nirsous on huonotapaista.

Mutta piimä. Yritin ottaa siitä niin pieniä kulauksia, että maku ei täyttäisi suutani. En onnistunut. Yritin juoda siitä suuria kulauksia, että lasillinen loppuisi. En onnistunut.

Periaatteessa olen sitäkin mieltä, että aikuinen ihminen kyllä tulee toimeen kaikkien muiden ihmisten kanssa. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystävä, ei edes kaveerata. Mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen sen verran, että asiat pystyy hoitamaan. Pitää vain olla riittävän hyvätapainen.

En muista, kauanko silloin 80-luvun puolivälin aikoihin piimälasillistani join. Ukkosmyrsky oli komea. Sen myrskyn tulen aina muistamaan. Onhan noita muitakin kunnon myräköitä ollut, mutta yhtäkään muuta myrskyä minun elämässäni ei ole maustanut piimä.

En minä vihaa ihmisiä, jotka pitävät piimästä. Joillekin ystäväksi luettaville ihmisille saatan vitsailla heidän piimästätykkäämisestään, mutta se on hyväntahtoista. Ei minulle tulisi mieleenkään pilkata ihmistä, joka tykkää piimästä. Sen verran hyvätapainen olen minäkin. Jotkut vaan tykkäävät eri asioista kuin minä.

Minua kyllä ärsyttää se, että ihmiset eivät oivalla, että jos toinen tykkää piimästä, hän ei välttämättä ole läpeensä paha. Hän saattaa olla jossain asiassa jopa olla väärässä, eikä silti läpeensä paha. Mikä pahinta hän saattaa olla oikeassa, eikä sittenkään ole kokonaan aivan väärässä.

Luulen, että Paavali hapuili kohti oikeaa kirjoittaessaan: ”Lopuksi, veljet, iloitkaa, tulkaa täydellisiksi, ottakaa vastaan kehoituksia, olkaa yhtä mieltä, eläkää sovussa, niin rakkauden ja rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.” Mutta luulenpa, että Paavali-poloiselle on ollut aikamoista piimänjuontia havaita, että hänen hyvästä neuvostaan huolimatta ihmiset eivät aivan onnistuneet sovussa elämisessä.

Niin, kyllä minä se piimälasillisen sain alas kurkustani. Tuskallista se oli, ja sen jälkeen olen aina ruoka-ainerajoituksista kysyttäessä vastata, että olen erittäin pahasti allerginen piimälle. Ja näyttää siltä, että jotkut toiset puolestaan ovat allergisia vaikkapa armolahjoille taikka koronarokotukselle taikka konservatiivisuudelle taikka liberaalisuudelle taikka…

Elämän piimää juodessa voi toki muistaa, että Paavali kirjoitti myös: Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.

Mutta joutuikohan Paavali eläissään oikeasti juomaan lasillistakaan piimää!


Jätä kommentti

Kauneus on ihan järjetön juttu

Toisinaan kameran kanssa kävellessä aivoni yrittävät luikerrella filosofiselle tasolle. Miksi ihmeessä kukat ovat kauniita. Tai miksi eläimet ja varsinkin eläinlapset ovat söpöjä (krokotiileistä ja hyttysenpoikasista en ole varma). Joku juju kauneuden takana täytyy olla.

Luonto toimii niin, että se pyrkii mahdollisimman matalalle energiankäytön tasolle. Esimerkiksi vesipisara hakee muotonsa siksi, että pudotessa pisaran mallisen putoajan ilmanvastus on mahdollisimman pieni. Kyllähän pisara tietenkin on myös muodoltaan kaunis, mutta sadepisaran kauneus ei ole estetiikkaa vaan aerodynamiikkaa.

Jos mahdollisimman vähäinen energian kulutus on luonnon peruslähtökohta, niin miksi luonto sitten vaivautuu hankkiutumaan esimerkiksi niin värilliseksi kuin se on. Olisi paljon energiataloudellisempaa tuottaa sen värisiä kukkia, jonka väriaineen saa mahdollisimman vähällä. Kyllä pörriäiset löytäisivät kukat, vaikka ne kaikki olisivatkin keltaisia.

Ja ne eläinlapset! Pitääkö rusakkomamma parempaa huolta jälkikasvustaan siksi, että rusakkovauvelit ovat söpöjä. Enpä usko.

Kauneudessa on kerrassaan jotain luonnonvastaista, jos kauneutta ajatellaan energiatehokkuuden kann alta. Siksi kauneuden taustalla pitää olla jotain muuta.

Yhdessä kirjassa sanotaan näin: »Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!»

Kedon kukkaset on vaatetettu. Joku on pukenut niiden ylle hienommat hynttyyt kuin ne, joihin itse kuningas pukeutuu. Joku on funtsinut, että kellokukkasen muotoon sopii violettiin vivahtava sininen ja että kyllä ketun on tyylikkäintä olla punertavan ruskea, mutta laitetaanpa vähän tilkka valkoista hännänpäähän keventämään vaikutelmaa.

Luulen, että luovuuteen kuuluu aina jonkin verran leikkiä. Väreillä, muodoilla, yllättävillä ajatusyhdistelmillä. Olisiko mahdollista, että Luoja oli leikkisällä tuulella rakennellessaan luontoa ja sen kauneutta. Hän kulutti hommaan aikaa ja energiaa ihan huvikseen.

Ja kuulkaas, ainakaan minä en viitsisi koluta pellonpientareita, jos kaikki kukat olisivat keltaisia ja enemmän tai vähemmän saman muotoisia. Tylsää hommaahan se olisi. Tuhlailevan kauniissa luonnossa on paljon kivampi taivaltaa.

Ja onhan mahdollista, että kauneudessa jokin järkikin on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


4 kommenttia

Taivaan neljä vuodenaikaa

”On siellä juhla voittajain ja päivä kestää ain?” Näin väittää yksi lempilauluistani, Amazing Grace, ainakin suomeksi. Vaikka kappaleesta tykkäänkin, tökkii tuo kohta. Taivaassa on voittajien juhlat. Jaa-a, minä olen ymmärtänyt, että Taivaaseen päästään armosta. Uskon, että monet sinne päätyvät ovat kaikkea muuta kuin voittajia. Minullakin siis saattaa olla toivoa.

”Ja päivä kestää ain!” No, entäs sitten auringonlaskut? Kun seuraa vaikkapa kuvia, joita ihmiset postaavat Instagramiin, näyttää siltä, että maailmankansalaiset ovat auringonlaskun kansaa. Olisiko mukavaa, jos Taivaassa auringonlaskut olisivat kaunis muisto vain? Sisälläni herää pieni vastarinta Taivas-näkyjä vastaan.

Ne Taivas-kuvaukset, joissa vietetään ikuista hääjuhlaa, suorastaan pelottavat minua. Ei minulla ole mitään karjalanpaistia ja kermakakkua vastaan. Jonkun huumorilla höystetyn juhlapuheenkin voin kuunnella, kunhan se ei ole liian pitkä. Mutta ikuiset juhlat kuulostavat arveluttavilta, vaikka tarjolla olisi yhtä hyvää viiniäkin kuin Kaanaan häissä.

Juttelin isäukon kanssa, millainen Taivas saisi meidän mielestämme olla. Minä kaipasin kumpuilevaa maastoa vaellustarkoituksiin. Vuoriakin saisi olla sellaisia päivä varten, kun haluaa vaellella vähän ekstreemimmin.

Isä pohti, että Taivaassa voisi olla myös pulkkia, joilla voisi laskea mäkeä. Isän kommentista minä päädyin miettimään, että olisihan toki hyvä, että pelkän helteisen kesäpäivän sijaan Taivaassa olisi vuodenajat. Miettikään vaan hellekesää, joka kestäisi ikuisesti. Siis loputtomasti. Auts!

Tässä kohtaa en edes yritä pohdiskella, miten kylmiä mielikuvia minussa herättää Uusi Jerusalem, joka joidenkin teorioiden mukaan on kultainen kaupunki. Kuuluisan Päärlyportin voisin toki kurkata joskus ohi mennessäni.

Kristillisestä näkökulmasta Jumala on luoja. Kun hän oli luonut maailman, hän ei työntänyt käsiään taskuun ja todennut, että tuli mitä tuli mutta tulipahan tehtyä. Päinvastoin ”Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää.”

Minä ajattelen, että jos Jumala on luonut alun perin toimivan systeemin, niin hän käyttää samaa mallia aikanaan, kun lopunajatkin päättyvät. Keskustelua tosin on ollut siitä, uudistetaanko maailma ihmisen jäljiltä pientä laittoo perusteellisemmin vai toteutuuko Johanneksen näky: ”Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole.”

Olen taipuvainen toivomaan peruskorjausta. Minusta nimittäin olisi kurjaa, että merta ei enää olisi. Minuakin enemmän meretöntä uutta maailmaa surisivat monet purjehdusta harrastavat ystäväni. Jos Luoja haluaa ehostaa uudelleen rakennetusta New Yorkista tai Vantaasta kultaisen, niin mikäs siinä. Varmaan sinnekin on tulijoita, kun meitä ihmisiä on Taivaassakin niin moneen huoneeseen.

Ensisijaisesti uskon kuitenkin, että Taivaassa on turmeltumatonta luontoa, jossa vaellella – tai pulkkailla. Ei ole murhetta ydinjätteistä eikä kadun varteen viskellyistä kasvomaskeista.


Jätä kommentti

Piste, joka katosi

Tietokoneesta puuttui piste. Näppäin kyllä oli, mutta se ei toiminut. Paukuti-paukuti-pau, kun aikansa paineli, niin piste saattoi sittenkin tulla tekstiin. Varmaa se ei ollut. Siksi oli parasta kopioida piste jostain muusta tekstistä ja liittää se virkkeen loppuun ctrl + v -näppäinyhdistelmällä.

Eipä ctrl + v -yhdistelmän käyttökään ongelmatonta ollut. Toisinaan oli pakko kopioida muistiin jotain muutakin kuin piste, vaikkapa pari kappaletta tekstiä palovaroittimen testaamisesta. Sitten kun pahaa aavistamatta jälleen muka lisäsin pistettä tekstiin, näytölle putkahtaakin tulikivenkatkuista tekstiä siitä, että suomalaisissa kodeissa on liian vähän palovaroittimia ja nekään eivät toimi.

Hetken siinä sitten tuijottelet uusimuotoista tekstiä ja mietit, että mitä ihmettä minä juuri olinkaan kirjoittamassa.

Pisteestä se kaikki alkoi, mutta sitten hävisivät alt-näppäin ja lopulta myös suurempi enter. Sitkeänä ihmisenä sompailin kauan, mutta lopulta oli asialle tehtävä jotain. Haa, ja kuinka ollakaan sain on site -huollon vuorokaudessa ja koko homma meni vielä takuun piikkiin.

Nyt toimii piste. Toimii myös kaksoispiste, hurraa. Altkin toimii ja rivinvaihtoja voi tehdä mielin määrin ihan sillä pikkurillin alla olevalla enterillä.

Tunnustan, että tiimikavereiden riesaksi päästelin pisterivejä vähän sinne sun tänne keskusteluihimme, enkä kaksoispisteitäkään säästellyt.

Mutta.

Kun on oppinut tekemään asiat väärin, niin väärin tekemisestä on vaikeaa päästä eroon. Yhä vielä jää Teams-chattailyssä piste virkkeen perästä, vaikka arvostan oikein kirjoittamista. Yhä vielä pikkurilli hapuilee numeronäppäimistön oikeassa reunassa piileskelevää enteriä. Yhä vielä vaihdan sovelluksesta toiseen hiirellä, vaikka alt + tabulaattorin käyttö on miljoonasti nopeampaa ja jotenkin tyylikkäämpääkin. Korvaavat toiminnot ovat luikahtaneet syvälle sieluun ihan huomaamatta.

Jaksan kuitenkin uskoa, että ihan muutamassa päivässä opin taas olemaan käyttämättä kepulikonsteja saadakseni pisteen virkkeen loppuun. Uskon!

(Näppäilyvirheiden taajuuteen uusi näppäimistö ei näytä vaikuttaneen yhtään mitenkään!)


10 kommenttia

Mikä sinua harmittaa?

Tämä ei ole vesitorni vaan puutorni.

Kun olin vielä pienempi ja vielä nuorempi kuin nyt, Raision vesitorni harmitti minua. Muistan usein olleeni taatan Isuzu Belletin kyydissä, ja melkein yhtä usein se vesitorni ilmestyi jostain puiden takaa silmiini.

– Harmittaa vesitorni! sanoin ja suljin nopeasti silmäni.

Melkein usein ajeltiin vanhempien kanssa Lahdesta Turkuun päin. Heti alkumatkasta minua vaani Hollolan vesitorni. Se oli ja saattaa hyvin vieläkin olla mutterin muotoinen ja huipulla oli observatorion puolipallo. Hollolan vesitornia huomasin jo lapsena pelkääväni.

Sitten oli vielä Lahden vesitorni, joka muistaakseni näkyi keittiön ikkunasta Vesijärvenkadulla. Edellisten perusteella voisi kuvitella, että istuin aamupalapöydässä silmät kiinni ja yritin osua puurolusikalla suuhun. Mutta ei, Lahden vesitorni oli mainio paikka, josta sai King Colaa ja maisemaelämyksen.

Yhä ihmettelen, miksi Raision ja Hollolan vesitornit olivat niin kamalia. Eihän se Raision vesitornikaan minua täsmälleen ottaen harmittanut. Harmittamisen verran uskalsin tunnustaa ääneen, mutta pelottavahan se mokoma oli. Ehkä oli hyvä, että edes toisen vesitornin kohdalla uskalsin ilmaista tunteitani edes harmituksen verran. Hollolaa lähestyttäessä menin vain auton penkille kippuraan ja pidin hipihiljaa silmiä ummessa ainakin Koski HL:ään asti tai ainakin Sairakkalaan.

Yhdessä melko paksussa kirjassa sanotaan kuulemma 365 kertaa ”älä pelkää”. Olen kirjan pariin – kolmeen kertaan lukenut, mutta en ole tullut laskeneeksi, onko totta, että joka päivälle on oma pelkäämiskieltonsa. Minusta on hienoa, että on! Ja samaan aikaan se häviävän pieni hippu minusta, joka ei ole sankariainesta, huutaa täyttä kurkkua: ”Entäs sitten, kun on karkausvuosi!”

Mutta siis vaikka näin: ”Ja Herra itse käy sinun edelläsi, hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua eikä hylkää sinua; älä pelkää äläkä arkaile.” (5. Moos. 31:8.) Tuo kehotus tosin oli perinnöksi Joosualle, mutta vastaavia lauseita on opuksessa kyllä itse kullekin maailmankansalaiselle.

Miten minun elämässäni myöhemmin kuin lapsuusvuosina? Nykyisin minua lähinnä kohoaa Liedon vesitorni. Se on sikäli mystinen, että pimeän aikaan se vaihtaa väriään. Kameleonttimaisuudesta huolimatta uskallan kohdata Liedon vesitornin silmästä silmään.

Mutta yhä on asioita, joista helpompi on sanoa, että ne harmittavat kuin että ne pelottavat. Uskon, että jos tähän kaikki semmoiset harmitukseni tähän listaisin, ”luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa” (vrt. Joh. 21:25).

Harmittaminen, jota pitäisi uskaltaa kutsua peloksi, on kiusannut minua viime aikoina paljon. Olen monessa käänteessä törmännyt elämän rajallisuuteen. Se se vasta on harmillinen asia! Rajallisuudelta on paljon helpompi sulkea silmänsä kuin katsoa suoraan sitä kohti. Ja rajallisuuden toista päätä kohti tässä mennään koko ajan.

Joku varmasti haluaa heittää tähän kommentiksi ikuisuusnäkökulman. Se ei kuitenkaan muuta mihinkään sitä tosiasiaa, että elämme täällä vain kerran. Ehkä olisi syytä yrittää elää se kerta silmät auki.

Mutta ihan hiukan tekisi mieli kysyä, mikä itse kutakin harmittaa!

PS. Raamatussa muuten myös kehotetaan pelkäämään, esimerkiksi näin: ” Älä kiroa kuuroa äläkä pane kompastusta sokean eteen, vaan pelkää Jumalaasi. Minä olen Herra.” (3. Moos 19:14)


3 kommenttia

Hedelmärahapelihuijari

Kolmikymppinen kaveri pysäytti fillarinsa kohdalleni koko kevyenliikenteenväylän leveydelle niin että lumi pöllähti. Hänellä oli kypärä ja aurinkolasit. Kypärä oli näillä keleillä ihan jees, mutta aurinkolasit minua hämmästyttivät. Aurinkoa ei ollut muutamaan päivään näkynyt, ja illan luminen maisema hohti katuvalojen oranssia. Cittarin valotkin loivat hehkunsa maisemaan.

– Jos tekee jotain väärää, joutuu kasvatuslaitokseen.

Aha, näitä tapauksia. Lähellä oli kehitysvammaisten asuntola.

– Jos tekee pienempiä vääryyksiä, saa sakkoa. Jos tekee pahempia temppuja, laitetaan vankilaan, vastasin minä, koskapa arvelin, että kolmikymppinen ei ihan hevillä kasvatuslaitokseen enää joudu.

Kaveri myönsi, että näin se on. Hetken verran keskusteltiin rikoksista ja rangaistuksista sekä siitä, että ei ole aivan pöljää pysytellä kaidalla tiellä.

– Myös hedelmärahapelin huijaaminen on väärin, kuului seuraava argumentti.

Hyvin pienen hetken muistelin kaiholla sitä häviävän pientä summaa, jonka olin hedelmäpeleihin elämäni varrella hävinnyt. Minun panokseni kansanterveydelle perustuu enemmän verorasitukseen kuin palkkaropojen kiikuttamiseen kookaupan aulan pelilaitteisiin. Jotenkin aavistelin, että tässä tapauksessa villasukan ydin ei kuitenkaan ollut terveyspoliittinen.

– Minä en ole keksinyt keinoa huijata hedelmärahapeliä, vastasin ikään kuin olisin asiaa enempikin pohtinut.

– En minäkään.

Keskustelu ei päässyt loikkaamaan yli peliautomaattien ympärille teipatun K18-ringin. Huijaamisesta päädyttiin taas rangaistuksiin. Juttelu kiersi kesää. Yritin tehdä lähtöä, mutta en osannut kesken kaverin ehtymättömiä virkkeitäkään pyyhältää poiskaan. Olisi vielä vaikka suuttunut, ja mitä sitten tapahtuu, jos tuollainen suuttuu. Vaikka ei kaveri kauhean vaaralliselta vaikuttanutkaan.

Äkkiä hän ojensi kättään ja tokaisi: – Saanko anteeksi, että huijasin hedelmärahapeliä?

En tarttunut käteen. Korona-aika ja kaikkea. Mutta yritin katsoa rohkaisevasti.

– Saat, jos et enää huijaa hedelmärahapeliä.

Olin itsekin ottanut käyttöön asiaan kuuluvan termin. Enkä sitä paitsi olisi voinut antaa anteeksi hedelmäpelin huijaamista, jos uhrina oli ollut hedelmärahapeli. Näissä anteeksiantojutuissa pitää olla tarkkana.

– Saanko varmasti?

Toistin edellisen vastauksen.

Huojentuneena kaveri kampesi itsensä satulaan ja jatkoi fillarillaan alamäkeä kohti Cittaria – ja varmasti myös sen aulan houkutuksia.

Jatkoin kävelyäni Mietin, mikä valta minulla oli antaa anteeksi hedelmärahapelinhuijaamissynti. Ties kuinka paljon kaveri oli huijannut kansanterveydeltä. Toisaalta mikä julmuus olisi ollut evätä anteeksianto. En sentään vastannut ”mene, äläkä enää syntiä tee”, mutta kehotin kuitenkin olemaan huijaamatta. Eipähän siinä juuri muutakaan pystynyt.

Tunnustan, että mieltäni jäi kaihertamaan, kuinka kummassa kehitysvammainen kaveri oli onnistunut huijaamaan rahapeliautomaattia. Sitäpä en olisi voinut häneltä edes kysyä. ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä…”


3 kommenttia

Tuntematon enkeli

1.

Niin kuin yhä paikoitellen uskotaan, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. Niinpä Hän oli antanut taivaan tuulien puhaltaa kymmenien hehtaarien pilvilaatan Välimeren itäisimpään nurkkaan. Sen päällä oli nyt suuri taivaallinen sotajoukko.

Niin istuivat pilvellä myös enkelit Soppa, Hiekkanen ja Uutela. He taiteilivat pilvennokareista kauniita puhdetöitä ja puhaltelivat niitä taivaalle leijumaan alamaailman asukkien ihmeteltäväksi.

–  Eik maar tätä asemasotaa ol jatkunut jo ihan liian kauan, mutisi Hiekkanen ja puhalsi taivaalle äreän karhun muotoisen teoksen.

– Elä, elä sie valita. Mikäs meillä on tääl väällee ollessa. Eilenkin päästiin Jeesuksen kanssa kalaan, lohdutti Soppa.

– Sää sait affenan ja mää sain pelkän maron!

– Ite sie se oot ahven. Se ol sateenkaarirautu.

– Hiekkanen on ahaven, khi-hi-hi, osallistui Uutela puheeseen.

– Oli mikä oli, mut jottain sais tapahtuu.

Koska päämajassa yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä, Hiekkasen toivetta ei toteutettu heti. Siihen meni… No, ajan määritteleminen noilla kriteereillä on vähän haastavaa, mutta sanotaan vaikka että yhdeksisen kuukautta. Aika kuluin hitaasti, vaikka alamaailman elämän seuraamisesta oli välillä oma hupinsakin. Ihmisiä on moneen lähtöön, ja nyt niitä lähtemisiä ja tulemisia näytti olevan tavallistakin enemmän. Ja lisää tulisi. Verollepanoakin puuhailtiin. Sepä se vasta kansainvaelluksen aiheuttaisi.

Uutela tuijotti hyvin kauan itään. Enkeleiden silmät ovat tarkat. Hyvä näkö on tarpeen suojelustehtävissä ja muissakin enkelihommissa.

– Hei, jätkät, mitä nuo ovat.

Kaukana ratsasi kameleilla kolme miestä. Olivat pukeutuneet kirjaviin kauhtanoihin ja silmiinpistäviin päähineisiin. Meno tai tässä tapauksessa tulo oli hidasta ja heiluvaa. Kamelipoloiset kantoivat miesten lisäksi puisia arkkuja, joiden sisältö ehkä jäisi ikuiseksi arvoitukseksi.

– Oho, oho, mitäs nyt tapahtuu, jatko Uutela. – Noita täytyy käydä vähän kiusaamassa-

– Elä sie mene kiusaajaksi. Ei kuulu enkeleiden toimenkuvaan, esteli Soppa. – Ei oudon pukeutumisen takia saa…

– Eikun katsos, tuolla rosvojoukko vaanii kolmea kulkijaa. Minäpä vähän käyn niitä kutittelemassa, khi-hi-hi.

Sanoi Uutela, otti ja läksi.

– Hää on nuor enkeli hänel on sellasii urheusmielialloi. Hää pyrkii sankartöit tekemään, kommentoi Soppa.

Sitten hän jatkoi skaalojen soittamista trumpetillaan.

2.

Yhtenä päivänä sitten leijaili etäämpää esiin kirkas hahmo.

– Anderssoni on tulos! varoitteli Hiekkanen.

Se tosiaan oli arkkienkeli Andersson, jolla tuimasta ilmeestä päätellen oli tärkeää asiaa sotajoukolle.

– Huoooomio! huusi Uutela juuri niin kuin oli opetettu tekemään päällystön ilmaantuessa paikalle. Sotajoukko oikoi siipiään ja nousi leijailmaan pari vaaksaa pilvenpinnan yläpuolelle. Trumpetit ja muut torvet kohotettiin ryhdikkäästi olkapäätä vasten. Arkkienkeli Andersson karautti kurkkuaan.

– Enkelit, tänä yönä, kun Luoja suo, vietetään alamaailman Herran ja Vapahtajan armorikasta syntymäjuhlaa. På natten, vill Gud, infaller nedre våningens Herres och Frälsares nåderika födelsefest.

Hiekkasen valtasi sisäinen kihelmöinti. Vihdoin tapahtuisi jotain. Jo tässä oli pilvenlongalla odotettu ja pitkästytty. Pitkästymistä oli helpottanut se, että Jeesus oli alkuun käynyt katselemassa alamaailmaan tuumivaisen näköisenä. Hän oli viettänyt aikaa enkelien kanssa, tosiaankin kalastellut ja istunut iltanuotiolla, hyräillyt hiljaa enkelien soitannan mukana. Nyt Jeesus oli loistanut poissaolollaan kuukausitolkulla. Olihan taivaallisen luppoajan viettäminen tietenkin ollut ihan mukavaakin, mutta enkelin mieli paloi toimintaan. Syntymäjuhla kuulosti kuitenkin oudon puoleiselta.

– Mie en nyt ymmärrä mittää, ihmetteli Soppa.

– Minne se Jeesuskin on nyt hävinnyt, ei ole näkynyt aikoihin, haikaili Uutela.

Asia vähän aukeni, kun Andersson oli kertonut, että ensi yön tehtävä oli enemmän edustuksellinen kuin sotilaallinen. Mukaan otettaisiin vain soittimet.

Kun arkkienkeli oli puheensa pitänyt, hän kierteli pilven päällä vastailemassa kysymyksiin. Ennen pitkää hän ehti kolmikonkin luo. Soppa ei tapansa mukaan empinyt vaan avasi suunsa.

–  Mis sie tarvitset oikein hyvää trumpetinsoittajaa, täs siulle on sellanen!

Ilta tuli, ja tähden alkoivat syttyillä taivaalle. Andersson kuljeskeli ympäriinsä vähän hermostuneen oloisena. Ei jutellut juurikaan. Kunhan leijaili hiljalleen ympäriinsä.

Hiekkanen tuijotteli taivaankappaletta, joka oli vastikään ilmestynyt taivaalle loistamaan.

– Ei, mut kyl täyty sano poja, et noi tähde ovat kaukana. Kun rupee oikein fundeeraamaan niin huoma et matka on niin pal, ettei ollenka tavallisel järjel ymmärrä. Kattokaa nyt totakin räikkiää tähtee tosa. Mää ihmettelen kauhiaste, et mitä tommoselka ollanka tehdään.

Ilta kului. Kolmikko jouti katselemaan myös alaspäin. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Kaikki näytti rauhalliselta. Paimenet olivat nuotion ympärillä ja näyttivät juttelevan jotakin. Yksi huiski kädellään kirkasta tähteä kohti.

– Paimenia, sanoi Uutela. – Niitä pidetään vähän semmoisena roskasakkina.

Kuin vastauksena Andersson huusi, että on aika lähteä. Poissa oli hänen epämääräinen liihottelunsa. Hän komensi enkelit lähtövalmiuteen. Alas oli nyt mentävä. Enkeleiden keskuudessa heräsi mutinaa. Viime vuosisatoina ei ollut juuri alamaailmassa käyty. Seutukaan ei näyttänyt kaikkein puoleensa vetävimmältä. Paikalla oli vain noita paimenia. Ja heidän määkiviä lampaitaan. Mutta Andersson oli tiukkana.

– Eteenpäin! Ei saa pysähtyä… Ei jäädä pilvelle makaamaan… Pyrittävä yllätykseen.

Ja kylläpä paimenet yllättyivätkin! Jostain paimenten ympärille ilmaantui valtava kirkkaus. Andersson avasi suunsa viipyilemättä. Hänelle annetut vuorosanat olivat selvät.

–  Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.

Samalla hetkellä näkymä ikään kuin aukesi. Koko suuri taivaallinen sotajoukko ilmestyi paimenten näkyviin. Enkelit saivat jostain kuin yksissä tuumin ajatuksen laulaa:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha ihmisillä,
joita hän rakastaa.

Se oli komeaa. Enkellaulu kajahti koko laakson täydeltä. Ja kun kaikki kolme säettä oli laulettu, Andersson huitaisi yhdellä siivellään kohti Soppaa. Ja Soppa vetäisi sellaisen trumpettisoolon, että sellaista kuultiin uudelleen vasta lähes kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, kun jazz-musiikki valtasi maan ääret.

Edustustehtävää ei ollut pituudella pilattu. Taivaallinen sotajoukko hankkiutui takaisin pilven päälle. Hiekkanen, Soppa ja Uutela jäivät pilvenreunalle katselemaan alas. Anderssonkaan ei malttanut pidätellä uteliaisuuttaan vaan jäi kolmikon seuraan. He näkivät, kuinka paimenet jättivät laumansa ja rynnistivät kohti läheistä pikkukaupunkia. No, ehkäpä lauma pärjäisi. Hiiviskeleviä susia ei näkynyt lähimaillakaan. Enkelit tarkensivat katseensa kaupungin kujalle. Sieltä lepatti valoa. Ja eikös sieltä kuulunut myös vauvan itkua. Kyllä, karjasuojan avoimesta ovesta näkyi mies, nuori äiti ja seimeen kapaloitu vauva.

– Oi ihmettä, ihmislapsi, khi-hi-hi, selosti Uutela.

– Kyllä, Ihmisen Poika, täsmensi Andersson vähän arvokkaammin.

– Kasvoiltaan vähän kuin Jeesus, ihmetteli Soppa.

– Eik maar noitten ympäril ole samanlainen kirkkaus ku äsken paimenten ympäril!

Soppa käänsi kohta katseensa itään. Sieltä ratsasti kameleillaan kolme miestä päähineissään ja kauhtanoissaan.

– Hyö eivät ehtineet.

–  Aika on ehtiä, aika on myöhästyä, filosofoi Andesson.

Enkelit vetäytyivät kauemmas pilvenreunalta. Soppa soitteli trumpettiaan. Uutela ja Hiekkanen hyräilivät äskeisiä säkeitä. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua.

Melkoista enkelsiipien havinaa.


1 kommentti

Punaisia pilviä, punaisia baskereita

Nousin kumolleen mätkähtäneen puun rungolta pienessä metsässä. Olin istahtanut rungolle iltahämärissä kauppareissulla, koska olin siitä läheltä bongannut palokärjen nokanjälkiä. Josko sattuisin näkemään punabaskerin jo toista kertaa samana päivänä. Kun nousin sijoiltani ja käännyin kotiin päin, huomasin, että pilvet loimottavat punaisina.

Näin palokärjen ensimmäisen kerran hyvin kauan sitten. Olin ehkä kuuden vuoden ikäinen ja likinäköinen. Vanhemmat näyttivät, minne suuntaan katsoa, ja ihme kyllä oivalsin, että siinä mökin ikkunan takana männyn rungossa nautti punabaskeri lounastaan. Palokärki piirtyi mieleeni ikiajoiksi.

Meni liki puoli vuosisataa, ennen kuin näin palokärjen seuraavan kerran. Huristeltiin autolla Liedon syrjemmillä nurkilla, ja siellä suorastaan kaksi palokärkeä lennähteli puunrungolta toiselle. Nyt ei katsottu mökin vaan auton ikkunasta.

Kolmas kerta oli tänään. Tytär ihmetteli suurta tikkaa, kun oltiin palailemassa lenkiltä kirkonkylän laitamilla. Musta oli tikka, mutta punainen baskeri puuttui. Googlailun jälkeen ilmeni, että palokärki on kuin monet muutkin linnut. Uros koreilee mutta naaras on vaisumman värinen – tässä tapauksessa siis vailla baskeria. Hiivin lähemmäs. Lintu singahti siivilleen ja kirosi minua mennessään. Pakkoko on toisen ruokarauhaa tulla häiritsemään. Kun menin vähän kauemmas, lintu palasi takaisin puunkuorintahommiin.

Tänään en nähnyt toista palokärkeä. Punaiset pilvet näin. Otin niistä pari valokuvaa.

Eilenkin olin lenkillä illalla. Ja eilenkin otin valokuvaa, kun vielä minuakin vanhempi mies käveli peltotiellä ohi.

– Hyvä on kuvata Luojan luomaa kauneutta, totesi mies.

En minä äkkiseltään osannut muuta kuin myönnellä. Hyvä on kuvata Luojan luomaa kauneutta. Se oli perinteinen oranssiin kallistuva auringonlasku metsän taakse.

Tänään, kun nousin puunrungolta kauppareissulta, muistin miehen sanat. Muistin, että jo viitisentoista vuotta sitten opin, että komeat iltaruskot eivät välttämättä ole hyvä asia. Ne kertovat ilman saastumisesta. Kirkkaanpunaiset auringonlaskut ja palokärjet ovat yleistyneet. Kirkkaanpunaiset auringonlaskut ovat ihmisen luoma asia. Palokärkien yleistymisen syytä en tiedä. Mutta jälkimmäisestä uskalla vähän iloita.