Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Perushyvä

On olemassa perushyviä asioita. Tuollainen totuus kolahti mieleeni, kun kävelin kaupasta kohti kotia. Muiden peruselintarvikkeiden lisäksi olin ostanut levyn yhtä suklaata. Levy kyyhötti repussa maitopurkin ja kananmunakotelon välissä. Minä saapastelin kevyenliikenteenväylää, ja maistelin ajatusta. On olemassa perushyviä asioita.

On varmasti olemassa suklaata, joka hetkellisesti maistuu paremmalta kuin perushyvä. Mutta eipä se hetkauta perushyvää. Kun taitat rivin perushyvää ja popsit sen, tiedät, mitä saat etkä pety. Vaikka suklaata on moneen lähtöön, niin on ainakin yksi, joka ei petä.

Omituisinta on, että perushyvään ei edes kyllästy. Kokonaisen levyn voi syödä kertaheitolla. Ja viimeistään huomenna saman toimenpiteen voi aivan helposti toistaa.

Perushyvän paras puoli on se, että se on perushyvä. Toimii hyvin. Toimii aina. Ja huokuu siksi turvallisuutta. En ole varma, mutta luulen, että perushyvän voi matemaattisehkosti määritellä näin: Koska perushyvä on joka tilanteessa 9+, se on olemukseltaan täyskymppi.

Kuinkahan monta perushyvää asiaa tarvitaan perushyvään elämään? Ja mitkä ne lienevät!

***

Tämä teksti ei ole mainos, vaikka joku voisi niin kuvitellakin. =)

20200723_135508


3 kommenttia

Keltainen tuoli kurkkii korkean kynnyksen yli

Joka kevät omenapuun alle ilmestyy keltainen tuoli. Reippailulenkkini kulkee muutaman metrin päästä tuolista ja omenapuusta. Omenapuun takaa kurkkii keltainen omakotitalo, jossa asuu tuttuja.

– Joku kerta, kun ehdin, istahdan tuohon tuolille. Se on niin kutsuva, huikkaan tutuille ohi pyyhältäessäni, jos sattuvat olemaan pihamaalla.

– Istu pois, milloin vain.

Joskus olen talon asukkaiden läsnä ollessa istahtanutkin. Sainkohan kerran mehuakin.

Mutta että pyllähtäisin tuolille omppupuun alle ihan omin nokkineni. Minun ja tuolin väliin kohoaa hirmuisen korkea kynnys. Ei voi. On tässä vähän kiirekin jo.

Tänään loikkasin kynnyksen yli ja istahdin tuolille. Minuutin, pari siinä istuin. Katselin peltoa ja suurta maatalousrakennusta, jolle en keksi nimeä. Rakennuksen nurkalle oli vaihdettu uusi sähkötolppa. Olikohan vanha tolppa falskannut, kun taivas näytti niin sähkönsiniseltä.

Olipahan vaikeaa istuutua tuolille, vaikka oli lupakin, oikeastaan kutsu. Mutta istuinpa sittenkin.

Kohta matkani jatkui. Mietin kynnyksiä, joita rakentelemme itsellemme. Toiset näemme. Toisiin vain kompastelemme.

***

Kuvassa keltainen tuoli ei kurkistele kynnyksen yli vaan varovasti kainalon alta.

20200725_130715


1 kommentti

Inttervalliharjottelua

20200418_121916Karantteeniaikanakin voi juoksennella pitkin pellonreunoja. Silleen minäkin olen tehnyt. Välillä jopa nuorison kanssa. Tänään nuorisoa oli mukana kaksin kappalein ja hölkkäily meni inttervalliharjotteluksi. Leskenlehdet kirkuivat väreillään tienposkesta ja vaativat ottamaan valokuvia itsestään poutapilveilevässä maisemassa. Minä siis jarrutin valokuvaamaan kukkia, juoksin nuoret kiinni ja jäin taas kuvaamaan. Lämmin semmoisessa tulee mutta saa huilata välillä. Kuvaamisen jälkeen täytyy juosta taas kovempaa. Mutta semmoista se elämä on. On joko mentävä koko aika täysillä taikka sitten harjoitettava inttervalleja. Valitte siittä sitte!

Juostessa tulee mieleen erilaisia ajatuksia niin kuin vaikka kirjoittaa inttervalliharjottelusta neljällä teellä mutta vain kahdella iillä. Mitähän semmoinen kertoo karantteenin kahlitseman ihmisen sielunelämästä. Karantteeni aiheuttaa sisäistä kiukkua. Ei pääse kamerakauppaan ostamaan täyskennokameroita ja teleopjeketiiveja makrotoiminnon kera. Taiteellinen sielu turhautuu sellaisesta. Pahasti. Jotenkin on turhautuminen purettava. Vaikka kirjoittamalla inttervalliharjottelusta neljällä teellä mutta vain kahdella iillä. Sori vaan!

Mutta muuten suosittelen kyllä pellonreuna- ja tienpiennarlenkkeilyä. Tänäänkin kirkuvien leskenlehtien lisäksi maisemaa täplittivät sini- ja valkovuokot, leskenlehdet ja voikukkaiset. Lisäksi jokin sinervä puutarhapakolainen hämäili ohikulkijoita teeskentelemällä sinivuokkoa. Mokoma!

Sitä paitsi kun on muutaman kilometrin inttervalliharjoitellut, ei jaksa enää piitata karantteenin aiheuttamasta jumituksesta. Sitä on vain tyytyväinen, että jaksoi kotisohvalle pitelemään kahvimukia korvasta. Ei mulla tänään muuta!


1 kommentti

Suojalunta haudalla

20200412_111121_01Vietiin haudalle pikkiriikkinen kukkakimppu. Kukat olivat pari päivää aiemmin tienposkesta löytyneitä sinisiä liljoja; taisivat olla puutarhapakolaisia. Suojalumi oli peittänyt hautausmaan.

Säät pistivät ihmettelemään. Eikö olisikin ollut enemmän pääsiäisen sanoman mukaista, että pitkästäperjantaista pääsiäisyöhön olisi ollut lunta ja pääsiäisaamu olisi valjennut aurinkoisena. Päinvastoin oli käynyt. Hautausmaan käytävälle jäi painaumat askelista.

Haudalla ei oltu pitkään. Ilma oli raaka, mutta muutama lämmin ajatus ajateltiin. Kukat jäivät valkoisen ristin juureen.

Lähellä hautausmaan porttia hangessa makasi lehti. Lehmus oli pudottanut käytävälle muiston menneestä kesästä. Pähkylöitä ei lehden kaverina enää ollut. Ne olivat maan povessa odottamassa itämistä, uutta kesää.

20200412_112410_01


2 kommenttia

Pieni pelko, pieni ilo

20200401_212847_01Metsän kallio näytti taskulampun valossakin synkältä. Onkohan sitä palaamassa nuoreksi, kun pimeät paikat välillä arastuttavat. Eivät kuitenkaan niin paljon, etteikö metsänreuna vetäisi puoleensa, kun päivän puhuri on tyyntynyt ja taivaassa on vielä muutama sävy.

Venus on loistanut viime iltoina kirkkaana, ja kuu on pullistunut taas puolikkaaksi. Otin metsänreunassa muutaman valokuvan. Kallionjärkäleistä ja taivaasta mokomasta, joka sittenkin ehti hukata sävynsä sinä aikana, kun tallustelin metsänreunaan. Mutta kun kaikki kolme sataa metriä tänne asti oli tultu ja arkuutta uhmattu, niin kuvattava oli taivaskin.

Kohta kävelin taas lähikujilla. Haroin 20200401_213559_01taskulampulla pientareita ja kuulostelin. Kohta kantautuikin korviin pikkiriikkinen tuhina. Leskenlehdet olivat jo simahtaneet päivän tuulessa huojumisen uuvuttamina. Häiritsin niitä hetken valolla. Otin kuvan. Leskenlehdet eivät olleet moksiskaan. Toivotin niille hyvää yötä.

Sellainen oli iltakävely. Siihen kuului pieni pelko ja pieni ilo.


Jätä kommentti

Kuinka saada tarkka kuva koronaviruksesta

20200319_175732_01

Sammalet hehkuivat ilta-auringossa. Niistä oli tietenkin saatava valokuva. Mukana oli kamera ja kamerassa objektiivi, jolla ei pääse likikään sammalenvarsitasolle. Onneksi oli kännykkä. Siinä on oikein macro- eli lähikuvatoiminto. Niinpä laskin puhelimen sammalten juurelle ja yritin saada kelvollista kuvaa.

Kääntelin ja vääntelin kameraa. Ihan veikeältä näytti mutta ei. Otin vielä muutaman räpsyn. Ei, ei näytä sellaiselta kuin haluan. No, onhan tämä vain kännykkäkamera. Silti harmitti. Ei tullut terävää kuvaa.

Jäyti mieltä!

Sitten hiipi mieleeni, että on muutakin, josta en ole viime päivinä saanut oikein tarkkaa kuvaa vaikka kuinka kääntelen ja vääntelen aivojani ja uutisia. Sehän on tietenkin tämä trendikäs koronavirus. Aloin pari päivää kirjoittaa blogia siitä. Näin se alkoi:

Ärsyttävää. Äsken yhdet olivat varmoja, että pöpö tarttuu vain pisaratartuntana. Toiset olivat yhtä varmoja, että se tarttuu myös kaupan hedelmistä ja liukuportaiden hihnoista. Äsken yhdet tiesivät, että pöpö ei tartu likikään niin helposti kuin jokavuotinen kausi-influenssa. Toiset tosin olivat varmoja, että tarttuupa hyvinkin. Yhdet tiesivät, että pöpö tappaa vähemmän kuin tavallinen influenssa. Toiset tietenkin tiesivät, että väkeä kuolee kuin kärpäsiä.

Aurinko laski Aurajoen taakse ja oivalsin, että tämä mokoma korona taitaa olla vähän niin kuin valokuvaamiseni. Näissä oloissa koronasta ei vain saa tarkkaa kuvaa.  Jos kaksi professoria ovat yhdestä asiasta vastakkaista mieltä, niin en minä millään voi saada samasta asiasta tarkkaa kuvaa.

Jäyti mieltä monta päivää.

Mutta minkäs teet. Kesken jäänyt blogini jatkui:

Nyt pystytetään valmiuslakia. Se otetaan käyttöön, kun uhkaa sota, ydinkatastrofi tai paha tartuntatauti. Näyttää siis siltä, että korona on verrattavissa sotaan tai ydinkatastrofiin. Viime viikolla oltiin jollakin aivan muulla tasolla. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa ei ydinkatastrofia vähätellä. ”Äh, eihän se tappanut kuin murto-osan siitä kuin korona.”

Toivotaan! Ja ollaan järkeviä.

Nyt eletään poikkeusoloissa. Vaikka tilannekuva ei ole täysin tarkka, aina voi pestä kätensä ja vältellä Rantaradan junia. Ainakaan vielä ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Voin taas huomenna auringonlaskun aikaan mennä kuvaamaan sammalia, koska nyt tiedän, miten saan kuvatuksi paremmin. Tein yhden valokuvaamisen perusvirheistä.

En mennyt tarpeeksi lähelle.


1 kommentti

Ctrl + Z

20200315_211830_01Minusta yksi arjen ärsyttävimpiä asioita on se, että kun viikkaa pyykkiä, kääntää epähuomiossa vaatteen nurja puoli päällepäin. Koska minun keskittymiskylyni on kovin rajallinen, minulle käy tietenkin usein sillä tavalla. Eipä sitten muuta kuin riuhtomaan vaatekappaletta taas ympäri. Noina hetkinä toivon, että elämässä toimisi näppäinyhdistelmä crtl + Z.

Crtl + Z peruu edellisen toiminnon. Ei minun pitänytkään kursivoida tuota pätkää. crtl + Z! Äh, nyt hujautin vahingossa taulukon tiedoston alusta loppuun. crtl + Z! Luultavasti crtl + Z oli ensimmäisiä asioita, joita opin Windows-maailmassa. Kun piipahdin iMaailmaan kauan sitten, olin ilahtunut, että omenaelämäkin oli niin edistyksellistä, että omppu + Z toimi.

Mutta pyykkien kanssa ei toimi, ei kontrolli eikä omppu. Itse on oikea puoli käännettävä eriin. Ei auta ärräpäät. Kuka tuon hihankin ehti jo solmia!

Heti noin neljännellä sadannella kerralla, kun mietin crtl + Z -pyykkiproblematiikkaa, tajusin, että näppäinyhdistelmä olisi hyvä elämässä tekstinkäsittelyä ja pyykkihommia laajemminkin. Kun tömäytät vanhan rakkaan Toyota Coronan ovella kolhun naapurin bemarin kylkeen, niin parilla nappulanpainalluksella homma olisi hoidossa. Niin auto kuin naapurisopukin. Vaan ei ole niitä näppäimiä. Pakko on mennä soittamaan ovikelloa. ”I did it again!”

No, vahinkohan se tietenkin oli, vaikka bemarit eivät kaikille olekaan pelkkää materiaa. Mutta tietysti elämässä on muitakin hairahduksia, joissa näppäinyhdistelmä olisi paikallaan. Kun pomo on ärsyttävä ja sille tulee sanottua jotain filosofista. ”Kirjoita itte raporttis!” Hyvin äkkiä saattaa tulla semmoinen olo, että sanat olisi voinut valita toisinkin. Crtl + Z! ja ”kylläpäs heititkin mielenkiintoisen homman; kohta on valmista”.

Myös kotona voisi olla käytännöllistä, jos muilla perheenjäsenillä olisi crtl + Z käytössä.

Mutta ajatelkaa, jos olisi olemassa myös pidemmälle takautuva ctrl + Z. Tehdä tekemättömiksi erimerkiksi nuoruuden eiehkäaivanharkittuja edesottamuksia! Joku viisas voisi väittää, että jos menneisyydessä muuttaa jotain, nykyaika eli menneisyyden tulevaisuus ei olisi enää sama. Mutta jos minä onnistuisin muuttamaan jotain menneisyydestäni, niin tuskin se kuitenkaan vaikuttaisi maailmanpolitiikkaan, vaikka perhosefekti pitäisikin paikkansa.

Toisaalta, jos olisin ollut menneisyydessäni viisaampi, olisinko nyt se, mikä olen?

Ihan varovaisesti voisi miettiä tätä problematiikkaa myös yleismaailmallisesti. Mietitään vaikkapa Aatua bunkkerissaan keväällä 1945. Olisiko hän painanut crtl + Z? No, eipä olisi. Olisiko John F. Kennedyn ampuja näppäillyt crtl + Z juuri ennen kuin joku käänsi sähkötuolin katkaisijaa? Ehkä. Entäs se kaveri, joka halusi näyttää Italian rannikolla, kuinka risteilijä kääntyy? Kyllä. Luulen.

Olisiko sellaista kollektiivista toimintaa, jolloin kollektiivinen crtl + Z olisi mahdollinen? Suomen kansa päätti painaa crtl + Z. ”Jätkät, perutaan sisällissota. Laitetaan sote-asiat kuntoon 150 vuodeksi. Saattaa olla epidemioita tulossa.” – Ihan keittiösosiaalipsykologina sanoisin, että ehkä puheena oleva näppäinyhdistelmä pitäisi rajata toimimaan vain yksilöllisesti.

Olisi myös edesvastuutonta näppäillä crtl + Z jonkun muun puolesta, nyt tai menneisyydessä. Itse meidän on omia näppäilyvirheitämme kaduttava.

Mutta yhdistetään nyt kuitenkin vielä vähän pyykkihommia ja yhteiskunnallisia linjauksia. Jos esimerkiksi poliitikko painaa kovin usein crtl + Z, niin ennen pitkää joku kyllä huomaa, että kyseessä on takinkääntäjä. Mutta onpahan kuitenkin puhdas takki ja hyvin viikattu.


1 kommentti

Kuin haavanlehti

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuuliko sen lie siihen heittänyt. Silmiin se pisti jo kaukaa. Lehti oli jumissa verkon ja tolpan välissä eikä päässyt mihinkään. Viime kesän haavanlehtiä se oli. Liekö joutunut pinteeseensä jo syksyllä vai viime viikkojen myrskyissä. Lehti ei verkossaan räpistellyt.

Nappasin pari kuvaa lehdestä ja jatkoin matkaani. Matka ei ollut viemässä oikein minnekään. Kunhan haukkailin happea kamera kaulassa, kun ei ollut vielä edes pimeä. Kävelin pienen vakiolenkin; en oikein kauemmas osannut. Hetken mielijohteesta kurkkasin vielä kallionnyppylät, joiden välissä on asutusta ollut jo tuhat vuotta sitten. Muita ei näkynyt kuin laitamyötäisessä räpistelevä varis.

Jatkoin peltojen välistä ojanpenkkaa pitkin enkä edes tuiskahtanut hyiseen veteen. Yritin kyllä.

Lehden kuvaamisen jälkeen mieleen tuli jokin ajatus. Sellainen ei ole aivan jokapäiväistä. Ehdin miettiä, onkohan ajatus liian henkilökohtainen vai saisiko siitä aikaiseksi blogitekstin. Ajatus pääsi kuitenkin karkuun jo paljon ennen ojanpenkkaa. Yritin muistella sitä, mutta en onnistunut.

Ehkä ajatus jossain vaiheessa kurkkaa taas esiin. Silloin täytyy olla nopea. Kirjoittaa ajatus heti kännykän muistioon. Muuten se ei säily. Ajatukset ovat hyvin arkoja, livahtavat koloihinsa kuin lumikot.

Vain joskus harvoin ajatus jää kiinni, kuin haavanlehti verkon ja aidantolpan väliin. Mutta onko sekään nyt niin hyvä, että ajatus on jumissa. Kyllä ajatusten täytyy myös räpistellä.

 


3 kommenttia

Kymmenen kilon monttusaappaat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yli neljännesvuosisata sitten ostin työleirille mukaan kumisaappaat. Ne ovat Tšekkoslovakiassa valmistetut ja joku saattaisi väittää että Kontioiden kopiot. Saappaissa on yksi ylimaallisen hyvä puoli. Ne ovat tosi painavat. Työleirille oltiin menossa ja monttuhommia oli tiedossa, niin meikäläiselle eikovinsuurelle hepulle kaikki lisäpotku, jota lapiolle voi antaa, oli tarpeen. Vaikka sitten kymmenen kilon saappailla.

Matkakumppani oli sitä mieltä, että monttusaappaiden raahaaminen elokuiseen Italiaan on hullunhommaa. Mutta minkäs teit. Saappaat olivat jo Italiassa, eikä missään päin maailmaa lapiohommia tehdä muuta kuin mustissa pitkävartisissa saappaissa! Argumentointini ei tainnut vakuuttaa. Eikä kenelläkään muulla muualta päin maailmaa tulleella ollut kumisaappaita. Eivät tiedä siellä työnteosta ja kunnon varusteista mitään.

No, eipähän me siellä ojaa kaivettu kuin tunnin verran. Sitten todettiin, että ilman räjähdysaineita ei mokoma maaperä liiku minnekään. Loppu leiri sudittiin maalia aitoihin, vuoriston kiviin, minne milloinkin. Jotain muutakin lähes järkevää tehtiin.

Ne saappaat ovat minulla yhä. Ne poloiset jäivät kaatuvan tavaravuoren alle ulkovarastossa, kun lykkäsin polkupyöriä sisään. Kevään koitettua kaivelen saappaat esiin ja raahaan ne isäukon luo. Siellä tarvitaan kunnollisia tšekkoslovakialaisia monttusaappaita ihan jokapäiväiseen elämään. Koiran kanssa on kahlattava pitkin maisemia. Polttopuita on rahdattava sisään. Klapikoneen ääressäkin monttusaappaat ovat paljon uskottavammat kuin jotkin niket, jotka hiljalleen täyttyvät puruista.

Tässä kirjoittaessani suunnittelen, että kunhan saappaat tulevat kolmenkymmenen vuoden ikään pidän niille juhlat. Ne matkustivat nuorena Italiaan ja tekivät töitä täsmälleen yhtä ahkerasti kuin ne muutkin. Ja ne ovat palvelleet moninaisissa tehtävissä sen jälkeenkin. Viime vuodet ne ovat piileskelleet ulkovarastossa. On mahdollista, että pellolta kömpineet päästäiset ovat tehnee niihin pesän. Kunnon Kontio-kopioihin mahtuu päästäisiä oikein suurperhe, ja onhan niitä saappaita kaksi. Ehkä ne muodostavat lähiön.

Ennen juhlaa saappaat saavat kuitenkin viettää tervettä maalaiselämää. Kunhan siis saan jalkineet kaivettua niiden päälle rojahtaneen rojukasan alta. Ei ole muuten joka hemmolla enää tšekkoslovakialaisia kumisaappaita, jotka ovat käyneet Italiassa asti kansainvälisellä työleirillä aiheuttamassa hämmennystä!


2 kommenttia

Maalaisidentiteetti

IMG_20200103_172552_01

Kun päätyy maalle, oivaltaa, että elämä on helpompaa, jos pitää puukkoa ja tikkuaskia mukana. Puukkoa ei tarvita susejen tai lehmöjen tai muiden villipetojen karkottamiseen. Puu-uunit vaan on paljon helpompaa lämmittää, kun on työkalu kiehisten veistelemiseksi mukana. Tikut taas auttavat sytyttämisen alkuvaiheissa. Sytyttämisen alkuvaiheen jälkeen kirkonkyläläinen tosin pitää hetken aikaa käsiä tiukasti ristissä ja toivoo, että tuli tosiaan syttyy.

Tikut ja puukko rakentavat maalaisidentiteetin. Tässä ollaan luonnon armoilla, mutta pärjätään kyllä, kun on taito hyppysissä ja välineet koko ajan käden ulottuvilla. Maalaisidentiteetti vahvistuu vielä siitä, että saa uuninpesät syttymään viimeistään toisella tulitikulla. Varsinkin talossa, jossa on seitsemän uunia, tikut loppuisivat äkkiä, jos sytyttämisen kanssa tumpeloisi. Ja meillähän osataan!

Kaiken kukkuraksi itsensä tuntee paljon raittiuskottavammaksi, kun koiran kanssa kulkiessa tikkuaski rapisee taskussa. Lisäuskottavuutta kertyy, kun lompsuttelee menemään pari numeroa liian isot Kontiot jalassa. Sellaiset, joista kiilto on jäänyt jonnekin pari vuosikymmenen taakse. Kaupunkilaiset ne kiillolla koreilee.

Ainoa ongelma tässä identiteetin rakentumisessa on se, että aito maalaiseläjä tuskin ajattelee tällaisia ajatuksia lainkaan. Meikäläinen niitä ajattelee, kun ei ole aito. Identiteettiä ei tarvitse rakentaa, jos on jonkinlaiseksi kasvanut.

Lähdin sitten junalla kohti kotipellonreunaa kirkonkylän laitamilla. Pelto ei ole minun peltoni. Puukko jäi seinälle roikkumaan, tikkuaski hyllynreunalle odottelemaan pääsyä seuraavan taskun pohjalle. Kotoista kirkonkyläidentiteettiä ei tarvitse miettiä. Sitä vain on, kun kulkee kauluksestaan rispaantuneessa nahkatakissa ja suunnilleen sopivissa haisaappaissa. Kulkemisia valaisevat oranssit katuvalot. Yhdessä risteyksessä on oikein liikennevalotkin.

Siellä maalla taitaa yhdessä risteyksessä olla yksi lamppu. Pimeällä raittia kuljetaan varvastuntumalla, joka liian isojen saappaiden ja kahden villasukkaparin läpi on viitteellisesti suuntaa-antava.

sdr