Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Pettistentielle hän lähti

Aurinko sai houkuteltua äijän ulos. Kaikki tavalliset lenkit vaikuttivat loppuun kolutuilta, ja hän päätti, että jotain muuta oli keksittävä. Muistista luikersi esiin Pettistentie. Äijä tiesi, että se aivan varmasti on liukas. Tiesi, että osa matkasta kulki varjoisassa pöpelikössä. Silti hän lähti.

Josko Pettistentien varresta sittenkin löytyisi jotain uutta ja jännittävää!

Jännittävä oli koko matka. Jäistä oli – metsätieksi kapenevalla kylätiellä ei tiedetä hiekotuksesta mitään. Jalat jännittyneinä äijä kulki. Välillä hän hiljensi katsomaan peltomaisemaa, mutta hiljentäminen on vähän viitteellinen sana. Jäätä myöten köpöttäessä ei vauhti muutenkaan päätä huimannut.

Liukkaus oli löytänyt monia muotoja Pettistentiellä. Oli rouheaa ja oli aivan sileää. Jossain paikoissa lumi verhosi jään. Hyvin meni, kun etsiskeli varpailleen mahdollisimmat vähän petolliset paikat.

Hyvin meni, kunnes löytyi se mäennyppylä, jossa oli liukkainta mahdollista jäätä sopivasti kallellaan. Äijälle ei jäänyt mahdollisuuksia. Kumoonhan hän meni. Siinä maan ja taivaan välissä, kohti jäätä laskeutuessaan hän oivalsi vahvasti: Ei olisi pitänyt!

Kaikesta varovaisuudestaan huolimatta hän oli kyljellään. Onneksi kukaan ei nähnyt! Hän kömpi pystyyn. Hän tiesi, että tie oli pakko kulkea tie loppuun. Olisi pitänyt valita muu reitti.

Ikinä enää ei tuolle tielle jäiseen aikaan! Mutkan kautta äijä pääsi kaatumatta takaisin kotiin. Isomman asvalttitien oli aurinko ehtinyt sulattaa miltei kauttaaltaan.

Auringonvalossa kulkiessaan häntä alkoi huvittaa kotikunnan kylännimet. Pettistentietä pääsee mutkan kautta Raukkalaan.


1 kommentti

Katoavaisuudesta

Tontille jäi punainen sauna.

Yllättäen huomasin, että talo on kadonnut. (Tästä taustamusiikkia tekstin lukemiselle.)

Sillanpielessä, pienen joen varressa on seissyt mystinen talo. Parinkymmenen Liedon-vuoteni aikana talossa ei liene asuttu. Ja siltä se seinistään näyttikin. Nukkavieru harmaa on ollut talon yleisväri. Katolla on ollut ruosteisia raitoja mutta ei suurensuuria reikiä. Nurmikko on aina ollut hyvässä kunnossa – leikattu vain vähän siistimmäksi kuin keskimääräinen golfkenttä.

Ketään en ole ikinä nähnyt talon pihalla. Koskaan ei ole akkunasta kajastanut valoa.

Pari viikkoa sitten kävellessäni reittiäni Savijoen sillan yli olin äimänä. Talo oli kadonnut. Tyystin poissa. Yleensä, kun talo häviää, jäljelle jää kivijalka tai edes vähän sokkelinjämiä. Jos talo kaikkoaa savuna ilmaan, savupiippu jää törröttämään. Mutta kun tämä talo on kadonnut, jälkiä jättämättä. Uskon, että kun loputkin lumet kaikkoavat ja kevät saa, niin talon kohdalla kasvaa nurmikko aivan yhtä siistinä kuin muuallakin tontin alueella.

Ei naristele enää nurkkiaan talo vihreän joen rannalla! Taloa jäi kaipaamaan punainen sauna ja tien toisella horjuva vanha navetta.

Tässä kuvassa talo seisoskelee saunan kanssa kesällä 2019.
”Kyl mä muistan nähneeni, kun sitä on purettu”, sanoi kuopus.


2 kommenttia

Kuka ties tolpan koputtelu olisi kivaakin

Korkealta kuului koputusta. Tunnistin, että käpytikkahan se on. Samoissa maisemissa saattaa bongata myös palokärjen tai moottorisahan, mutta niiden äänet ovat eri kaliiberia. Tikka paukutti sähkötolppaa. Välillä alas tipahti pieni puunsäle. Ilmeisesti pylväästä löytyi jotain popsittavaa.

Katselin tikan puuhia ja tietenkin mieleeni pyrähti normaali kysymys: ottaako valokuva vai ei? No, ei tietenkään kannata. Mukana lenkillä oli vain semmoinen linssi, että tikka niukin-naukin näkyisi. Mutta tietenkin kannattaa kuvata, kun lintu nyt sattuu olemaan tuossa kaikessa rauhassa aterioimassa. Pelasin tuttua pingistä kahden ajatuksen kanssa.

Tikka nokitteli korkeuksistaan minun juupas-eipäs-jossitteluani. Päätin, että kuva on otettava. Ei sen lopulta tarvitse olla täydellinen. Filimi on nykyjään halapaa! Tikka ei minun puuhistani piitannut. Hakkailipa vain tolppaa ja oli kuin kotonaan. Räpsin muutaman kuvan. Yritin saada edes sellaisen, että linnun pää olisi kokolailla paikallaan ja näkyvissä. Ei tikka nyt sentään mikään päätön kana ole.

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon…” Miten minulle tuli sellainen olo, jollakulla ei ollut käsitystä siitä, kuinka tikka etsii lounaansa. Täytyy vain luottaa siihen, että tikan kallovärkki on suunniteltu niin, että ruuanetsinnästä ei tule päänsärkyä. Kuka tietää, vaikka koputteleminen olisi kivaakin.

Taisin saada kuvan. Usein juttelen kävelyillä näkemilleni eläimille. Tälle en nyt kuitenkaan sanonut mitään. Kunhan kattelin. Pikkiriikkistä tietä lähestyi auto. Se oli linnulle liikaa. Se pyrähti kauemmas. Siivet suhahtelivat kivasti.

Kun auto oli mennyt tikka palasi nokintapaikalleen ja jatkui ruuan tonkimista. Ilmeisesti minä olin sille vaaraton tai näkymätön. Päätin jatkaa matkaa. Myöhemmin keväällä tikka kipuaa vähän ylemmäs, pylvään huipulle asti. Siellä on metallilevy, josta saa aikaiseksi komean metelin. ”Älkää tulko tänne, täällä määrään minä. Paitsi joku sievä tikkaneito saa tulla jammailemaan koputukseni tahtiin. Paitsi palokärjet älkööt vaivautuko. – Ja moottorisahat!”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


3 kommenttia

Minä en ole hiilinielu

Hortoilin kameran ja kolmijalan kanssa talvi-illassa. Katulamput värjäsivät maiseman oranssiksi; toisaalta kiva väri, toisaalta luontoa hämäävää valosaastetta. Äkkiä kuulin jostain nyyhkytystä. Ketään ei näkynyt, ei edes niitä ihmisiä, joita koirat ulkoiluttavat usein tähän aikaan vuorokaudesta. Sitten oivalsin, että nyyhkytys tuleekin yläpuoleltani.

Puu siinä itkeskeli jokainen oksa aivan kyynelissä. Enpä ollut ennen mokomaa tavannut. Hänen lajiaan tai rotuaan en pimeässä tunnistanut. Mutta olipa mitä sorttia tahansa, surullinen hän oli.

– Mikä sinua surettaa! kysyin yllättävän varmana siitä, että itkevä puu osaisi myös vastata.

– Ihmiset ja heidän epäluonnollinen matematiikkansa.

Pitkän matematiikan arvosanalla cum laude approbatur suorittaneena en päässyt kärryille.

– Täh?

– Ihmiset laskeskelevat kuinka paljon puita pitää olla kompensoimaan se hiilidioksidi, jonka he tuottavat.

Aloin päästä kärryille.

– Kyllä meidät puut on luotu yhteyttämään, mutta ei meitä sillä tavalla ole luotu…

Puun puhe peittyi nyyhkytykseen.

– No? kysyin.

– Minä en ole hiilinielu. Eivätkä nämä ystäväni tässä ympärillä eivätkä kaukaiset sukulaiseni Amatsoniassa.

– Niin.

En usko, että yksitavuisuuteni oli kovin vakuuttavaa.

– Ihmiset laskevat kaiken sillä tavalla, että paljonko pahaa voi tehdä ilman, että maailma kaatuu.

Koin valaistuksen siinä oranssin katuvalo kajossa.

– Niin, eipä nykyistä menoa viljelemiseksi ja varjelemiseksi voi kutsua!

Puu nyökkäsi. En minä osannut sitä alkaa halata, suomalainen mies kun olen. Mutta taputin kylkeen. Ei se kyllä tainnut puuta lohduttaa.


2 kommenttia

Hartautta takametsän talvitiellä

Lähdettiin isäukon kanssa ajelemaan. Jotain jännitystä täytyy lauantaipäivässä olla, joten suuntasimme pikkuteitä pitkin Längelmäen kirkolle. Satoi hiljaksilleen alijäähtynyttä vettä, joten köröttelimme hiljaksilleen.

Populäärimusiikin sanoitusten yksi keskeinen aihepiiri on autolla ajelu. (Tästä voit laittaa harrasta taustamusiikkia bloginlukutuokioosi.) Lauluista olen ymmärtänyt, että ajeleminen voi olla hienoa. Epäautoihmisenä oikein kuitenkaan ole saanut otetta aihepiiriin. Minulle autoilu on siirtymistä paikasta toiseen sillä autolla, joka sattuu käsillä olemaan. Nyt oli käsillä 20 vuotta vanha Pösö, joka oli olosuhteisiin mitä mainioin: pissapoika oli jäässä, mutta nastarenkaat uudet.

Tie Eräjärveltä Längelmäelle päin mutkitteli kovasti. Se oli kiemurainen sekä vaaka- että pystysuunnassa. Hiljensin vauhtia entisestään. Ei ollut kiire mihinkään, ja tiellä oli ihan hyvä pysyä täällä takametsän talvitiellä.

Juuri siinä kohtaa, kun tie nousi jälleen kerran pystyyn auton edessä, tajusin, että meneillään on mitä syvin rauha. Ei ollut kiirettä, määränpääkin satunnaisesti valittu. Siinä me vain huristelimme vähän yli neljääkymppiä, eikä auton autoa ollut manailemassa takana, että haloooooo, tässä on kahdeksankympin rajoitus.

Annoin rauhan mennä syvälle.  Kyllähän me isän kanssa jotain juteltiin. Pohdittiin menneen maailman kirkonrakennusprojekteja. Kummasteltiin, että niin vaan on sekä suorilla että mutkaisilla teillä paikkansa tässä maailmassa. Tärkeitä aiheita siis!

Tie kapeni entisestään. Vauhti hiljeni entisestään. Sanat harvenivat entisestään. Välillä kaikki oli vahvan harmaata. Sitten hiljaisuutta ympäröivä maalaismaisema kutitti vatsanpohjaa. On laaksoa, on kukkulaa.

Niin meni harras matka. Längelmäen kirkolta löytyi geokätkö numero 444. Moikattiin kalmistossa tuntematonta pariskuntaa. Palasimme valtatietä pitkin, ja paistoimme isän luona pihvit.


1 kommentti

Pieni värinä

Kävelin kaupasta mutkan kautta kotiin päin ja pysähdyin puskan juurelle. Pakkanen oli laskenut kymmenen asteen hujakoille, mutta tuuli ei ainakaan vielä ollut noussut. Itse asiassa oli harvinaisen tyyni. Puska on ehkä vähän vähättelevä sana puistomestarin istuttamalle pensaalle, jonka huurre oli hopeoinut. Marja-aronia se ehkä oli. Ehkä.

Jäin katselemaan oksaa. Eikö se liikkunut lainkaan? Oliko se niin umpijäästä hyisten vuorokausien jäljiltä? Otin vielä puoli asekelta lähemmäs. Lähemmäs ei olisi päässyt kolauttamatta nenäänsä oksaan. Kyllä, oksa värisi. Kuuntelin tarkkaan. Hampaiden kalinaa ei kuulunut, mutta aivan pieni värinä näkyi.

Lämpötila oli pikemmin kylmötila. Valoakaan ei joulukuun illassa juuri ollut. Tuuli ei tuullut. Mutta siinäpä se oksaa hiljaa paikallaan värisi. Liikkui. Eli.

Jatkoin mutkaista matkaani kotiin päin. Olin aivan varma siitä, että huurre sulaisi, tuuli heräisi, lämpötila nousisi ja ennen pitkää valo herättäisi pensaan. Värinä kasvaisi liikkeeksi. Lehdet suhisisivat. Marjat kasvaisivat.

Matkan varrella on monenlaisia puskia ja pöheikköjä. Huurrekuoressaan ne kaikki näyttävät samalta. Vasta lämpö ja valo tuovat esiin sen, mikä niistä mikin on.


1 kommentti

Hattu, joka poltettiin poroksi

Tolpan nokkaan oli nostettu lakki. Lakki oli nähnyt parempiakin päiviä. Aurinkoiset päivät ja sateet olivat pesseet siitä paljon väriä pois. Vielä oli punaista jäljellä. Kuka lie lakkinsa hukannut, kuka lie tolpan nokkaan nostanut.Siltä kohtaa kulkee arkisin paljon koululaisia, yläkoululaisia ja lukiolaisia. Tolpan päässä kököttävä päähine koululaisen lakilta ei näyttänyt. Se kuitenkin muistutti minua hatusta, jonka näin lukemattomia kertoja yläasteikäisenä.

Ystäväni kulki ainakin pari yläasteen viimeistä vuotta sininen, farkkukankainen, kapealierinen hattu päässään. Varmaan sekin oli lopulta menettänyt väriään paisteessa ja pakkasessa. Hattu oli ystäväni tavaramerkki. Se oli vähän kuin osa häntä, vaikka siihen aikaan ei sentään tunneilla istuttu lakki päässä. En tiedä, mahtoiko hän kuitenkin nukkua yönsä hattu silmille vedettynä.

Tuli yläasteen viimeinen päivä. En muista, satoiko, paistoiko vai pakastiko; toukokuun viimeisenä päivänä kaikki oli mahdollista ainakin siihen maailmanaikaan. Päästötodistukset oli saatu, ja minä odottelin viimeistä kertaa bussia sen koulun edustalla. Kaverini tuli pysäkille myös. Hän kertoi, että muutamat heput meidän luokalta olivat napanneet ystäväni hatun ja polttaneet sen. Polttaneet savuna ilmaan pienen palasen ystävääni suurena juhlapäivänä, kun oppivelvollisuus oli suoritettu ja kesä alkamassa.

En muista kuinka päällisin puolin suhtauduin asiaan. Sisälläni muistan jonkin vähän nyrjähtäneen. Tuosta toukokuun lopusta on yli neljäkymmentä vuotta, ja yhä säännöllisen harvakseltaan muistan ystäväni hatun kohtalon.

Hatun kohtalosta muistutti haalistuneen punainen lippis tolpan nokassa. Pieni osa minusta epäili, että lippiksen tarinakin olisi surullinen. Joku on napannut lippiksen kaverinsa päästä ja viskannut taivaan tuuliin. Joku on sitten lippiksen löytänyt ja nostanut tolpan nokkaan. Poltettua lippistä ei enää voi päähänsä painaa. Pieni toivo sen sijaan on, että punaisen lippiksen omistaja löytää päähineensä, ilahtuu ja kulkee sen kanssa pakkasiin asti ja sitten taas ensi keväänä.

En tiedä, millaisen trauman ystäväni hattunsa polttamisesta sai. Luultavasti aika pahan. Hänestä nimittäin tuli sittemmin koomikko.


1 kommentti

Perhonen häipyi yläpuolellani pilveen

Oli vapaata aikaa illalla, ja tähtäsin Naantalin Kuparivuorelle ihmettelemään auringonlaskua. Hyvällä säkällä sieltä saisi kivan valokuvan, kun aurinko painuu Jennin ja Saulin kesämökin taakse. Ja saihan sieltä kuvan.

Taiteilin arkikengilläni kallioilla. Kaukana alhaalla hyrskysi Itämeri ja sen hyiset aallot. Sinne ei tehnyt mieli tipahtaa. Olo muistutti jostain menneestä.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälin maissa kipusin ensimmäiselle vuorelleni. Se oli reilu paritonninen Puolan ja silloisen Tšekkoslovakian rajamailla, Tatralla. Vuori ei ollut paha; kipuamista kuvaa paremmin sana vaeltaminen kuin kiipeily. Huipulla oli muitakin ihmisiä.

Jännittävää oli se, että huipulla kengät kasvoivat isoiksi ja kömpelöiksi. Minulla oli jonkin sortin vaelluskengät. Päällisin puolin ne olivat oikein sopivaa kokoa, 42. Mutta kengät kääntyivät vain vaivoin ja halusivat selvästi saada minut kompastumaan jokaiseen vuoren laen kivenmurikkaan. Siitä kun olisi tipahtanut, niin tiedä häntä, miten kauas olisi päätynyt.

Kesäinen pilvi oli kietonut vuoren sisäänsä. Koska kengät kenkkuilivat, istahdin kivelle, nautin eväitä ja tuijotin ei-minnekään. Näkyvyys ei sittenkään ollut aivan nolla. Alhaalta kohosi nokkosperhonen, saavutti vuoren huipun ja jatkoi nousemistaan. Eipä tuo kertonut, minne oli matkalla. Minun nähdäkseni ylhäällä ei ollut enää mitään, mutta mistäpä minä mitään tiesin, kun näin vain muutamat vaeltajat vuorella ja viimeisen vilauksen perhosesta.

Naantalin rantakalliolla muistin toisenkin käänteentekevän kokemuksen ajalta puolisen vuotta ennen perhosta. Olimme kaveriporukalla kävelemässä samaisessa vuoristossa. Oli vuodenvaihde. Juna toi meidät niille seuduille edellisenä iltana pimeän jo tultua. Aamulla kaikkialla oli sumuista ja pilvistä. En tiennyt lainkaan, millaisissa maisemissa olimme. Pajunkissat kyllä teiden varsilla ja yrittivät kertoa, mutta naukuivat mokomat puolaksi. En siis ymmärtänyt.

Kuljettuamme pitkälti toista tuntia harmaudesta pilkahti pieni valo. Auringonsäde oli päässyt livahtamaan sumun lomasta ja osui pensaan oksassa sinnittelevään vesipisaraan. Muutaman sekunnin ajan pisara loisti yksinään. Sitten pilvet repesivät uskomattoman nopeasti, ja edessä, auringonpaisteessa kohosi vuori. Se oli ensimmäinen vuori, jonka ikinä olin nähnyt. Vuori kutsui minua äänekkäällä hiljaisuudella. Olisin siltä seisomalta halunnut kiivetä vuorelle, löytää ylärinteiltä sopivan kolon ja jäädä sinne. Vuori vaikutti niin kutsuvalta, ikuiselta ja turvalliselta.

Kokemukseni oli uskonnollinen. Ikuisuus ja turvallisuus ovat Jumalan määreitä. Ja eiköhän Jumalan toimenkuvaan kuulu myös ihmiset kutsuminen. Raamatun mukaan Jumala tosin ei ole vuorien ikäinen, vaan vielä ikuisempi. ”Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet.”

Kummassakin kokemuksessani sumu peitti maiseman. En tiennyt missä kävelin tai millaisella vuorenhuilulla olin. En edes tiennyt odottaa mitään. Pisaran ja perhosen kautta näkymät laajenivat suurenmoisiksi kokemuksiksi. Kummankaan kokemuksen jälkeen en enää ollut aivan sama kuin vain muutama sekunti aiemmin. Voi olla, että joillekin uskoon tuleminen on vähän samanlainen tuokio. Tai rakastuminen ensi silmäyksellä. Tai oivallus siitä, että juuri tuonne päin minun on elämäni polulla tästedes jatkettava.

Kuparivuorellakaan kenkäni eivät onnistuneet pudottamaan minua mereen. Räpsin kuvia ja ihmettelin auringonlaskua. Kaikkien asioiden muistamiseen ei tarvita valokuvaa. Varmasti muistan oikuttelevat kenkäni ja nokkosperhosen sekä harmaudesta loistavan pisaran koko ikäni.

Valoa kohti se oli perhonenkin matkalla.


3 kommenttia

Joikohan Paavali piimää

Muistan tähänastisen elämäni aikana juoneeni yhden kokonaisen lasillisen piimää. Olin vierailulla Puolassa, kaupungin nimi oli ja taitaa yhä olla Gorzów Wielkopolski. Ystäväni isä antoi minulle piimälasin. Kiitin. Ja käännyin katselemaan ukkosmyrskyä ikkunasta. Taivas oli kirjaimellisesti sähkönsininen. Se oli sähkönsininen koko ajan. Salamoiden lisäksi ikkunasta näkyi sosialistisia kerrostaloja, jotka eivät huojuneet myrskyssä aivan yhtä paljon kuin maiseman pari puuta.  Myrsky oli iso, melkein yhtä iso oli piimälasilliseni.

Minä olen periaatteessa sitä mieltä, että kyllä ihminen pystyy syömään tai juomaan kaikkea sitä, mitä ruokakaupasta saa. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kaikki on elintarvikkeeksi kelvollista. Nirsous on huonotapaista.

Mutta piimä. Yritin ottaa siitä niin pieniä kulauksia, että maku ei täyttäisi suutani. En onnistunut. Yritin juoda siitä suuria kulauksia, että lasillinen loppuisi. En onnistunut.

Periaatteessa olen sitäkin mieltä, että aikuinen ihminen kyllä tulee toimeen kaikkien muiden ihmisten kanssa. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystävä, ei edes kaveerata. Mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen sen verran, että asiat pystyy hoitamaan. Pitää vain olla riittävän hyvätapainen.

En muista, kauanko silloin 80-luvun puolivälin aikoihin piimälasillistani join. Ukkosmyrsky oli komea. Sen myrskyn tulen aina muistamaan. Onhan noita muitakin kunnon myräköitä ollut, mutta yhtäkään muuta myrskyä minun elämässäni ei ole maustanut piimä.

En minä vihaa ihmisiä, jotka pitävät piimästä. Joillekin ystäväksi luettaville ihmisille saatan vitsailla heidän piimästätykkäämisestään, mutta se on hyväntahtoista. Ei minulle tulisi mieleenkään pilkata ihmistä, joka tykkää piimästä. Sen verran hyvätapainen olen minäkin. Jotkut vaan tykkäävät eri asioista kuin minä.

Minua kyllä ärsyttää se, että ihmiset eivät oivalla, että jos toinen tykkää piimästä, hän ei välttämättä ole läpeensä paha. Hän saattaa olla jossain asiassa jopa olla väärässä, eikä silti läpeensä paha. Mikä pahinta hän saattaa olla oikeassa, eikä sittenkään ole kokonaan aivan väärässä.

Luulen, että Paavali hapuili kohti oikeaa kirjoittaessaan: ”Lopuksi, veljet, iloitkaa, tulkaa täydellisiksi, ottakaa vastaan kehoituksia, olkaa yhtä mieltä, eläkää sovussa, niin rakkauden ja rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.” Mutta luulenpa, että Paavali-poloiselle on ollut aikamoista piimänjuontia havaita, että hänen hyvästä neuvostaan huolimatta ihmiset eivät aivan onnistuneet sovussa elämisessä.

Niin, kyllä minä se piimälasillisen sain alas kurkustani. Tuskallista se oli, ja sen jälkeen olen aina ruoka-ainerajoituksista kysyttäessä vastata, että olen erittäin pahasti allerginen piimälle. Ja näyttää siltä, että jotkut toiset puolestaan ovat allergisia vaikkapa armolahjoille taikka koronarokotukselle taikka konservatiivisuudelle taikka liberaalisuudelle taikka…

Elämän piimää juodessa voi toki muistaa, että Paavali kirjoitti myös: Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.

Mutta joutuikohan Paavali eläissään oikeasti juomaan lasillistakaan piimää!


Jätä kommentti

Kauneus on ihan järjetön juttu

Toisinaan kameran kanssa kävellessä aivoni yrittävät luikerrella filosofiselle tasolle. Miksi ihmeessä kukat ovat kauniita. Tai miksi eläimet ja varsinkin eläinlapset ovat söpöjä (krokotiileistä ja hyttysenpoikasista en ole varma). Joku juju kauneuden takana täytyy olla.

Luonto toimii niin, että se pyrkii mahdollisimman matalalle energiankäytön tasolle. Esimerkiksi vesipisara hakee muotonsa siksi, että pudotessa pisaran mallisen putoajan ilmanvastus on mahdollisimman pieni. Kyllähän pisara tietenkin on myös muodoltaan kaunis, mutta sadepisaran kauneus ei ole estetiikkaa vaan aerodynamiikkaa.

Jos mahdollisimman vähäinen energian kulutus on luonnon peruslähtökohta, niin miksi luonto sitten vaivautuu hankkiutumaan esimerkiksi niin värilliseksi kuin se on. Olisi paljon energiataloudellisempaa tuottaa sen värisiä kukkia, jonka väriaineen saa mahdollisimman vähällä. Kyllä pörriäiset löytäisivät kukat, vaikka ne kaikki olisivatkin keltaisia.

Ja ne eläinlapset! Pitääkö rusakkomamma parempaa huolta jälkikasvustaan siksi, että rusakkovauvelit ovat söpöjä. Enpä usko.

Kauneudessa on kerrassaan jotain luonnonvastaista, jos kauneutta ajatellaan energiatehokkuuden kann alta. Siksi kauneuden taustalla pitää olla jotain muuta.

Yhdessä kirjassa sanotaan näin: »Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!»

Kedon kukkaset on vaatetettu. Joku on pukenut niiden ylle hienommat hynttyyt kuin ne, joihin itse kuningas pukeutuu. Joku on funtsinut, että kellokukkasen muotoon sopii violettiin vivahtava sininen ja että kyllä ketun on tyylikkäintä olla punertavan ruskea, mutta laitetaanpa vähän tilkka valkoista hännänpäähän keventämään vaikutelmaa.

Luulen, että luovuuteen kuuluu aina jonkin verran leikkiä. Väreillä, muodoilla, yllättävillä ajatusyhdistelmillä. Olisiko mahdollista, että Luoja oli leikkisällä tuulella rakennellessaan luontoa ja sen kauneutta. Hän kulutti hommaan aikaa ja energiaa ihan huvikseen.

Ja kuulkaas, ainakaan minä en viitsisi koluta pellonpientareita, jos kaikki kukat olisivat keltaisia ja enemmän tai vähemmän saman muotoisia. Tylsää hommaahan se olisi. Tuhlailevan kauniissa luonnossa on paljon kivampi taivaltaa.

Ja onhan mahdollista, että kauneudessa jokin järkikin on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA