Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


Jätä kommentti

Ensimmäinen kivi

– Kun olet paimenessa, käytä aikasi oikein. Tee itsellesi soitin, harjoittele lingon käyttöä ja ole aina silmä tarkkana.

Niin oli isä sanonut, kun poika oli lähdössä ensimmäistä kertaa yksin paimeneen. Ja niin oli poika tehnyt. Hän etsi tukevan oksanhaarukan, kuori sen ja viritti neljä suolesta punottua kieltä soittimeensa. Joka päivä hän soitti, kun aurinko paistoi niin kuumasti, että pedotkaan eivät vaivautuneet liikkumaan.

Poika harjoitteli myös lingon kanssa pitkät ajat päivittäin. Hän harjoitteli, kunnes osui aina maaliinsa. Sitten hän harjoitteli linkoamista juosten, eikä hän harjoitellut turhaan. Jo hänen ollessaan pikemmin poika kuin nuorukainen, hän oli tappanut sekä karhun että leijonan. Päästänyt lampaat pedon kidasta. Veljet eivät olleet uskoa häntä kummallakaan kertaa, mutta kun hän toi kotiin petojen päät, oli uskottava.

Hän tapasi myös istua purojen rannoilla. Istua hiljaa ja istua pitkään. Taivas oli hänen päänsä päällä.

Siihen aikaan käytiin maan rajoilla sotaa. Veljet olivat rintamalla palvelemassa kuningasta. Poika itsekin oli jo palvellut kuningasta, kun tällä oli murheita ja ahdistuksia. Hän oli soittanut kuninkaalle lauluja, joita oli paimenessa tehnyt. Erityisesti kuningasta lohdutti laulu, jossa Jumala johdattaa kärsivän vihreille niityille. Poika oli ihmetellyt, mistä oli laulun sanat saanut. ”Herra on minun paimeneni.” Eihän niin voi edes sanoa. Paimenen työ on töistä arvottomimpia. Jumala on Jumala, kuningastakin korkeammalla. Kun poika oli laulanut laulun ensimmäistä kertaa, hän oli pelännyt, että hänet kivitetään Herran herjaamisesta.

Eräänä päivänä isä antoi pojalle säkin.

– Tässä on paahdettuja jyviä ja kymmenen leipää. Vie ne kiireesti veljillesi leiriin. Vie myös heidän päällikölleen nämä kymmenen juustoa. Ota selville, miten veljesi voivat, ja tuo heiltä jokin merkki käynnistäsi.

Poika lähti matkaan. Hänen lähestyessään kuninkaan leiriä kuului huuto kuin ukkosen jyrinä.

– Valitkaa joukostanne yksi, joka tulee taistelemaan minua vastaan. Jos hän voittaa minut taistelussa ja tappaa minut, meistä tulee teidän orjianne. Jos minä voitan ja tapan hänet, teistä tulee meidän orjiamme ja te joudutte palvelemaan meitä.

Poika löysi veljensä ja kysyi äänestä. Hänelle kerrottiin, että joka päivä jättiläinen tulee haastamaan heitä. Hän herjaa niin sotilaita kuin Jumalaa. Kukaan ei uskalla nousta valtavaa soturia vastaan.

– Minä kaadan hänet, sanoi poika.

Veljet pilkkasivat kuopusta, mutta joku näki pojan katseen, kuuli hänen äänensä sävyn ja välitti viestin kuninkaalle.

Poika laskeutui alas läheiselle purolle. Hän istui rannassa hiljaa. Hän istui kauan. Lopulta hän valitsi tarkoin viisi kiveä puron pohjasta ja pani ne vyössään roikkuvaan pussiin.

 Pojan palatessa leiriin oli häntä jo etsitty.

– Mene, mene, itse kuningas odottaa sinua.

Kuningas istui teltan varjossa ja kun hän näki pojan, hänen kasvoilleen nousi suru.

– Sinä olet minun lohduttajani, et soturi!

– Minä, sinun palvelijasi, olen paimentanut isäni lampaita. Kun leijona tai karhu tuli ja vei lampaan laumastani, minä lähdin pedon perään ja löin sitä ja tempasin lampaan sen kidasta. Minä olen tappanut sekä leijonan että karhun. Tuon vihollisen käy samoin, koska hän on pilkannut elävän Jumalan taistelurivejä.

– Sinä olet vasta poika, ja tuo jättiläinen on taistellut nuoruudestaan asti.

Ilman ylpeyttä poika vastasi: – Hän, joka pelasti minut leijonan ja karhun kynsistä, pelastaa minut myös tuon jättiläisen käsistä.

– Etkö sinä juuri sanonut, että se olit sinä, joka pelastit lampaat. Sinä pelastit itsesi.

– Isäni käski minun harjoitella lingon käyttöä. Ja minä harjoittelin. Osun mihin tähtään. Mutta leijonaa saattaa muuttaa suuntaansa, karhu kääntyä kannoillaan.

– Mene ja kaada vihollinen.

Poika ei huolinut suojakseen kypärää, ei haarniskaa. Hän otti paimensauvansa ja lingon ja lähti jättiläistä vastaan. Omat joukot olivat täysin vaiti. Vihollinen nauroi. Nauru täytti koko maiseman. Mutta jättiläinen ei nauranut. Hän jylisi koko armeijalle: – Minä olen häpäissyt teidän Jumalaanne ja teidän armeijanne. Ja nyt te lähetätte minua vastaan lapsen.

Hän kääntyi katsomaan poikaa. Tämä ei väistänyt katsetta.

Jättiläisellä oli pronssikypärä ja pronssinen suomuhaarniska. Hänen jalkojaan suojasivat pronssiset säärykset ja olallaan hänellä oli valtava tappara. Hänen silmänsä leimusivat.

– Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan keppi kädessä? Tule tänne, niin minä syötän sinun lihasi taivaan linnuille ja villipedoille!

Vihollinen kirosi pojan kaikkien kotimaansa jumalien nimeen, mutta poika ei irrottanut katsettaan jättiläisen silmistä.

Poika alkoi laulaa.

– Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi.

Jättiläinen otti askeleen poikaa kohti. Lankesi hiljaisuus. Kuului vain jättiläisen pronssisten sotavarustusten kalina.

– Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs. Minä tulen sinua vastaan Jumalani nimessä. Hän on sen sotajoukon Jumala, jota sinä olet pilkannut. Tänä päivänä Jumala jättää sinut minun käsiini. Minä katkaisen kaulasi ja syötän sinut ja koko sotajoukkonne raadot taivaan linnuille ja villipedoille.

Jättiläinen otti toisen askeleen ja kolmannen. Poika laski paimensauvansa maahan ja odotti. Neljäs ja viides askel. Poika otti kiven pussista vyöltään. Viiden ja kuudes askel. Poika asetti kiven linkoonsa ja alkoi pyörittää. Seitsemän askel ja ensimmäinen kivi. Jättiläinen kaatui kolisten maahan. Kummastakin sotajoukosta kuului kohahdus.

Jättiläinen kouristeli maassa. Hänen suunsa huusi tuskaa ja kirouksia. Poika juoksi vihollisen luo, tarttui hänen miekkaansa. Miekka oli raskas kuin jättiläisen kirouksen taakka. Miekka oli kevyt kuin vapaus pahimmasta synnistä. Poika iski jättiläisen kuoliaaksi ja hakkasi hänen omalla miekallaan hänen päänsä poikki.

Sitten hän poimi kiven, jolla oli osunut jättiläisen otsaan.

Vihollinen joutui pakokauhun valtaan. Heidän suurimman sankarinsa tappoi nuori poikanen. Mihin pystyvät soturit!

Alkoi takaa-ajo. Mutta poika laskeutui puron rantaan. Hän istui rannassa hiljaa. Hän istui kauan. Taivas oli hänen päänsä päällä. Yötä myöten hän käveli kotiin. Hän antoi isälleen kiven. Ensimmäisen kiven.


2 kommenttia

Hiljaisuuden ääni, hiljaisuuden ryminä

Hyvin kauan sitten äitimuori tilasi minulle kirjakerhosta Simon and Garfunkelin Greatest Hits -kasetin. Kuuntelin sitä halki punkkauden, ja kävipä se vaihtelusta metallillekin.

Yksi Simon and Garfunkel -lemppareistani on aina ollut The Sound of Silence. Muutama vuosi sitten törmäsin Disturbedin versioon kappaleesta.

Laulun sanoma on viehättänyt minua nuoruudesta lähtien. Ja tietenkin olen kautta vuosien miettinyt, miksi laulusta tehtiin alun perin niin kaunis ja hiljainen.

People talking without speaking
People hearing without listening
People writing songs that voices never shared
And no one dared
Disturb the sound of silence

Minun tulkintani laulusta on se, että ihmiset puhua pölpöttävät toistensa kanssa ummet ja lammet. Mutta hiljaisuutta tärkeiden asioiden äärellä kukaan ei uskalla rikkoa.

Veljen kanssa lausahdettiin muutama vuosi sitten pari repliikkiä laulun kahdesta versiosta, alkuperäisestä ja raskaammasta. Veli oli sitä mieltä, että Disturbedin versio rikkoi sen hiljaisuuden, josta laulu kertoo. Minä tulkitsen niin, että alkuperäisversio on realistisempi, koska hiljaisuutta ei vieläkään ole saatu rikottua.

Kumpi on parempi, ryskyttää perustuksia vai todeta hiljaa tilanne?

En tiedä, milloin laiminlyönnit lisättiin synnintunnustukseen. ”Olen tehnyt syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein.” Toisinaan minusta tuntuu, että jos ajatusten, sanojen, tekojen ja laiminlyöntien synnit laitettaisiin vaakakuppeihin, niin laiminlyönnit ovat se synti, joka uhkaa ihmiskunnan hyvinvointia eniten.

Hyvä on pohtia asioita hiljaisuudessa. Ehkä alan itsekin olla hiljalleen sitä mieltä, että hiljaisuutta on syytä ravistella metelillä. Hyvällä metelillä.


1 kommentti

Kylvänpä tuohon parit lupiinit maisemaa kaunistamaan

Kauan sitten kasarilla vietin joitakuita kesiä Oriveden pappilassa, koska isäukko sattui asumaan siinä. Takapihan metikössä oli paljas läntti, joka selvästi kaipasi kasvillisuutta. Niinpä minä isoista ja ihanista lupiineista innostuneena viskelin läntin täyteen lupiininpalkoja. En muista, viskelinkö multaakin palkojen peitoksi – ehkä vähän. Tunnustan, että minua ärsytti suureksi, että lupiinit eivät ottaneet kasvaakseen. Läntti pysyi länttinä minun uurastuksestani huolimatta. Lupiinit olisivat sopineet siihen metikköön niin hyvin. Keväällä varhaisemin siellä kasvoi sini-, valko- ja keltavuokkoja ja sitä paitsi valkoisia sinivuokkoja! Lupiinit olisivat täydentäneet kokonaisuutta!

Myöhemmin sain kuulla, että lupiinit eivät ole kovin tervetullut kaunistus Suomen luontoon.

Viime päivinä on puhuttu luontokadosta. Esimerkiksi Yle on uutisoinut asiasta. ”’Haitallisten vieraslajien leviäminen on yksi näkyvimmistä luontokadon merkeistä lähiluonnossa’, sanoo Luonnontieteellisen keskusmuseon johtaja Aino Juslén.”

Minä tykkäsin kovasti Oriveden pappilasta ja sen pihapiiristä. Varsikin takapihan metikkö oli lempparipaikkojani kommelluksineen. Kerran kiipesin koivuun ja irrotin myrskyn katkaiseman ison oksan. Enkä sitten enää päässyt alas puusta. Isäukko nauroi alhaalla mutta auttoi minut lopulta maan tasalle. Vuokot olivat sydäntäni lähellä joka kevät. Siksi minusta oli niin tärkeää saada myös karu ja kuivettunut läntti kukoistamaan. Ai että, violetit lupiinit olisivat ihan uusi ja komea juttu metikössä.

No, en sitten onnistunut. Jälkikäteen ajatellen voisin sanoa, että en Luojan kiitos onnistunut.

Tänään kävelin isäukon koiran kanssa Oriveden keskustan laitamilla. Meidän vakkarilenkki oli katkaistu. Tasoristeys oli kerta kaikkiaan totaalisesti poistettu. Piti palata samaa reittiä, kun oltiin alkumatka tultu. Tienposket olivat violettina lupiineista. Yhä ne näyttävät äkkiä katsoen hienoilta. Mutta nykyään tiedän, että niiden kauneus on vain pinnallista. Jossain syvemmällä ne valtaavat tilaa joltakin, jota on aidompaa ja alkuperäisepää.

Oma mielenkiintonsa on siinä, että lupiinihan ei ole samalla tavalla haitallinen kuin vaikkapa tuhohyönteiset. Lupiini parantaa maaperää ja tekee siis jotain sellaista, jota kasvillisuus kaipaa. Se rikastaa elämää siinä kohtaa, jossa on havaittavissa puute.

Tulokas saattaa siis tulla tupsahtaa sellaiseen ekologiseen lokeroon, joka vähän niin kuin odotteleekin jotain uutta. Sille on suorastaan tarve! Mutta, juutas sentään, lupiinin hyöty ei muuta yhtä pientä seikkaa. Jossain syvemmällä ne valtaavat tilaa joltakin, jota on aidompaa ja alkuperäisepää.

Jotain joka on parempaa.

Saadaan olla silmä ja korva tarkkana, että ei tulla langenneeksi kaiken maailman lupiinien houkutukseen. Varsinkin on oltava erityisen varovainen, kun maaperässä on sellaisen ominaisuuden tarve, jota lupiini voi tuottaa. Miten täyttää tarve kaatamatta ekosysteemiä vieraslajeilla?


2 kommenttia

Pettistentielle hän lähti

Aurinko sai houkuteltua äijän ulos. Kaikki tavalliset lenkit vaikuttivat loppuun kolutuilta, ja hän päätti, että jotain muuta oli keksittävä. Muistista luikersi esiin Pettistentie. Äijä tiesi, että se aivan varmasti on liukas. Tiesi, että osa matkasta kulki varjoisassa pöpelikössä. Silti hän lähti.

Josko Pettistentien varresta sittenkin löytyisi jotain uutta ja jännittävää!

Jännittävä oli koko matka. Jäistä oli – metsätieksi kapenevalla kylätiellä ei tiedetä hiekotuksesta mitään. Jalat jännittyneinä äijä kulki. Välillä hän hiljensi katsomaan peltomaisemaa, mutta hiljentäminen on vähän viitteellinen sana. Jäätä myöten köpöttäessä ei vauhti muutenkaan päätä huimannut.

Liukkaus oli löytänyt monia muotoja Pettistentiellä. Oli rouheaa ja oli aivan sileää. Jossain paikoissa lumi verhosi jään. Hyvin meni, kun etsiskeli varpailleen mahdollisimmat vähän petolliset paikat.

Hyvin meni, kunnes löytyi se mäennyppylä, jossa oli liukkainta mahdollista jäätä sopivasti kallellaan. Äijälle ei jäänyt mahdollisuuksia. Kumoonhan hän meni. Siinä maan ja taivaan välissä, kohti jäätä laskeutuessaan hän oivalsi vahvasti: Ei olisi pitänyt!

Kaikesta varovaisuudestaan huolimatta hän oli kyljellään. Onneksi kukaan ei nähnyt! Hän kömpi pystyyn. Hän tiesi, että tie oli pakko kulkea tie loppuun. Olisi pitänyt valita muu reitti.

Ikinä enää ei tuolle tielle jäiseen aikaan! Mutkan kautta äijä pääsi kaatumatta takaisin kotiin. Isomman asvalttitien oli aurinko ehtinyt sulattaa miltei kauttaaltaan.

Auringonvalossa kulkiessaan häntä alkoi huvittaa kotikunnan kylännimet. Pettistentietä pääsee mutkan kautta Raukkalaan.


1 kommentti

Katoavaisuudesta

Tontille jäi punainen sauna.

Yllättäen huomasin, että talo on kadonnut. (Tästä taustamusiikkia tekstin lukemiselle.)

Sillanpielessä, pienen joen varressa on seissyt mystinen talo. Parinkymmenen Liedon-vuoteni aikana talossa ei liene asuttu. Ja siltä se seinistään näyttikin. Nukkavieru harmaa on ollut talon yleisväri. Katolla on ollut ruosteisia raitoja mutta ei suurensuuria reikiä. Nurmikko on aina ollut hyvässä kunnossa – leikattu vain vähän siistimmäksi kuin keskimääräinen golfkenttä.

Ketään en ole ikinä nähnyt talon pihalla. Koskaan ei ole akkunasta kajastanut valoa.

Pari viikkoa sitten kävellessäni reittiäni Savijoen sillan yli olin äimänä. Talo oli kadonnut. Tyystin poissa. Yleensä, kun talo häviää, jäljelle jää kivijalka tai edes vähän sokkelinjämiä. Jos talo kaikkoaa savuna ilmaan, savupiippu jää törröttämään. Mutta kun tämä talo on kadonnut, jälkiä jättämättä. Uskon, että kun loputkin lumet kaikkoavat ja kevät saa, niin talon kohdalla kasvaa nurmikko aivan yhtä siistinä kuin muuallakin tontin alueella.

Ei naristele enää nurkkiaan talo vihreän joen rannalla! Taloa jäi kaipaamaan punainen sauna ja tien toisella horjuva vanha navetta.

Tässä kuvassa talo seisoskelee saunan kanssa kesällä 2019.
”Kyl mä muistan nähneeni, kun sitä on purettu”, sanoi kuopus.


2 kommenttia

Kuka ties tolpan koputtelu olisi kivaakin

Korkealta kuului koputusta. Tunnistin, että käpytikkahan se on. Samoissa maisemissa saattaa bongata myös palokärjen tai moottorisahan, mutta niiden äänet ovat eri kaliiberia. Tikka paukutti sähkötolppaa. Välillä alas tipahti pieni puunsäle. Ilmeisesti pylväästä löytyi jotain popsittavaa.

Katselin tikan puuhia ja tietenkin mieleeni pyrähti normaali kysymys: ottaako valokuva vai ei? No, ei tietenkään kannata. Mukana lenkillä oli vain semmoinen linssi, että tikka niukin-naukin näkyisi. Mutta tietenkin kannattaa kuvata, kun lintu nyt sattuu olemaan tuossa kaikessa rauhassa aterioimassa. Pelasin tuttua pingistä kahden ajatuksen kanssa.

Tikka nokitteli korkeuksistaan minun juupas-eipäs-jossitteluani. Päätin, että kuva on otettava. Ei sen lopulta tarvitse olla täydellinen. Filimi on nykyjään halapaa! Tikka ei minun puuhistani piitannut. Hakkailipa vain tolppaa ja oli kuin kotonaan. Räpsin muutaman kuvan. Yritin saada edes sellaisen, että linnun pää olisi kokolailla paikallaan ja näkyvissä. Ei tikka nyt sentään mikään päätön kana ole.

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon…” Miten minulle tuli sellainen olo, jollakulla ei ollut käsitystä siitä, kuinka tikka etsii lounaansa. Täytyy vain luottaa siihen, että tikan kallovärkki on suunniteltu niin, että ruuanetsinnästä ei tule päänsärkyä. Kuka tietää, vaikka koputteleminen olisi kivaakin.

Taisin saada kuvan. Usein juttelen kävelyillä näkemilleni eläimille. Tälle en nyt kuitenkaan sanonut mitään. Kunhan kattelin. Pikkiriikkistä tietä lähestyi auto. Se oli linnulle liikaa. Se pyrähti kauemmas. Siivet suhahtelivat kivasti.

Kun auto oli mennyt tikka palasi nokintapaikalleen ja jatkui ruuan tonkimista. Ilmeisesti minä olin sille vaaraton tai näkymätön. Päätin jatkaa matkaa. Myöhemmin keväällä tikka kipuaa vähän ylemmäs, pylvään huipulle asti. Siellä on metallilevy, josta saa aikaiseksi komean metelin. ”Älkää tulko tänne, täällä määrään minä. Paitsi joku sievä tikkaneito saa tulla jammailemaan koputukseni tahtiin. Paitsi palokärjet älkööt vaivautuko. – Ja moottorisahat!”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


3 kommenttia

Minä en ole hiilinielu

Hortoilin kameran ja kolmijalan kanssa talvi-illassa. Katulamput värjäsivät maiseman oranssiksi; toisaalta kiva väri, toisaalta luontoa hämäävää valosaastetta. Äkkiä kuulin jostain nyyhkytystä. Ketään ei näkynyt, ei edes niitä ihmisiä, joita koirat ulkoiluttavat usein tähän aikaan vuorokaudesta. Sitten oivalsin, että nyyhkytys tuleekin yläpuoleltani.

Puu siinä itkeskeli jokainen oksa aivan kyynelissä. Enpä ollut ennen mokomaa tavannut. Hänen lajiaan tai rotuaan en pimeässä tunnistanut. Mutta olipa mitä sorttia tahansa, surullinen hän oli.

– Mikä sinua surettaa! kysyin yllättävän varmana siitä, että itkevä puu osaisi myös vastata.

– Ihmiset ja heidän epäluonnollinen matematiikkansa.

Pitkän matematiikan arvosanalla cum laude approbatur suorittaneena en päässyt kärryille.

– Täh?

– Ihmiset laskeskelevat kuinka paljon puita pitää olla kompensoimaan se hiilidioksidi, jonka he tuottavat.

Aloin päästä kärryille.

– Kyllä meidät puut on luotu yhteyttämään, mutta ei meitä sillä tavalla ole luotu…

Puun puhe peittyi nyyhkytykseen.

– No? kysyin.

– Minä en ole hiilinielu. Eivätkä nämä ystäväni tässä ympärillä eivätkä kaukaiset sukulaiseni Amatsoniassa.

– Niin.

En usko, että yksitavuisuuteni oli kovin vakuuttavaa.

– Ihmiset laskevat kaiken sillä tavalla, että paljonko pahaa voi tehdä ilman, että maailma kaatuu.

Koin valaistuksen siinä oranssin katuvalo kajossa.

– Niin, eipä nykyistä menoa viljelemiseksi ja varjelemiseksi voi kutsua!

Puu nyökkäsi. En minä osannut sitä alkaa halata, suomalainen mies kun olen. Mutta taputin kylkeen. Ei se kyllä tainnut puuta lohduttaa.


2 kommenttia

Hartautta takametsän talvitiellä

Lähdettiin isäukon kanssa ajelemaan. Jotain jännitystä täytyy lauantaipäivässä olla, joten suuntasimme pikkuteitä pitkin Längelmäen kirkolle. Satoi hiljaksilleen alijäähtynyttä vettä, joten köröttelimme hiljaksilleen.

Populäärimusiikin sanoitusten yksi keskeinen aihepiiri on autolla ajelu. (Tästä voit laittaa harrasta taustamusiikkia bloginlukutuokioosi.) Lauluista olen ymmärtänyt, että ajeleminen voi olla hienoa. Epäautoihmisenä oikein kuitenkaan ole saanut otetta aihepiiriin. Minulle autoilu on siirtymistä paikasta toiseen sillä autolla, joka sattuu käsillä olemaan. Nyt oli käsillä 20 vuotta vanha Pösö, joka oli olosuhteisiin mitä mainioin: pissapoika oli jäässä, mutta nastarenkaat uudet.

Tie Eräjärveltä Längelmäelle päin mutkitteli kovasti. Se oli kiemurainen sekä vaaka- että pystysuunnassa. Hiljensin vauhtia entisestään. Ei ollut kiire mihinkään, ja tiellä oli ihan hyvä pysyä täällä takametsän talvitiellä.

Juuri siinä kohtaa, kun tie nousi jälleen kerran pystyyn auton edessä, tajusin, että meneillään on mitä syvin rauha. Ei ollut kiirettä, määränpääkin satunnaisesti valittu. Siinä me vain huristelimme vähän yli neljääkymppiä, eikä auton autoa ollut manailemassa takana, että haloooooo, tässä on kahdeksankympin rajoitus.

Annoin rauhan mennä syvälle.  Kyllähän me isän kanssa jotain juteltiin. Pohdittiin menneen maailman kirkonrakennusprojekteja. Kummasteltiin, että niin vaan on sekä suorilla että mutkaisilla teillä paikkansa tässä maailmassa. Tärkeitä aiheita siis!

Tie kapeni entisestään. Vauhti hiljeni entisestään. Sanat harvenivat entisestään. Välillä kaikki oli vahvan harmaata. Sitten hiljaisuutta ympäröivä maalaismaisema kutitti vatsanpohjaa. On laaksoa, on kukkulaa.

Niin meni harras matka. Längelmäen kirkolta löytyi geokätkö numero 444. Moikattiin kalmistossa tuntematonta pariskuntaa. Palasimme valtatietä pitkin, ja paistoimme isän luona pihvit.


1 kommentti

Pieni värinä

Kävelin kaupasta mutkan kautta kotiin päin ja pysähdyin puskan juurelle. Pakkanen oli laskenut kymmenen asteen hujakoille, mutta tuuli ei ainakaan vielä ollut noussut. Itse asiassa oli harvinaisen tyyni. Puska on ehkä vähän vähättelevä sana puistomestarin istuttamalle pensaalle, jonka huurre oli hopeoinut. Marja-aronia se ehkä oli. Ehkä.

Jäin katselemaan oksaa. Eikö se liikkunut lainkaan? Oliko se niin umpijäästä hyisten vuorokausien jäljiltä? Otin vielä puoli asekelta lähemmäs. Lähemmäs ei olisi päässyt kolauttamatta nenäänsä oksaan. Kyllä, oksa värisi. Kuuntelin tarkkaan. Hampaiden kalinaa ei kuulunut, mutta aivan pieni värinä näkyi.

Lämpötila oli pikemmin kylmötila. Valoakaan ei joulukuun illassa juuri ollut. Tuuli ei tuullut. Mutta siinäpä se oksaa hiljaa paikallaan värisi. Liikkui. Eli.

Jatkoin mutkaista matkaani kotiin päin. Olin aivan varma siitä, että huurre sulaisi, tuuli heräisi, lämpötila nousisi ja ennen pitkää valo herättäisi pensaan. Värinä kasvaisi liikkeeksi. Lehdet suhisisivat. Marjat kasvaisivat.

Matkan varrella on monenlaisia puskia ja pöheikköjä. Huurrekuoressaan ne kaikki näyttävät samalta. Vasta lämpö ja valo tuovat esiin sen, mikä niistä mikin on.


1 kommentti

Hattu, joka poltettiin poroksi

Tolpan nokkaan oli nostettu lakki. Lakki oli nähnyt parempiakin päiviä. Aurinkoiset päivät ja sateet olivat pesseet siitä paljon väriä pois. Vielä oli punaista jäljellä. Kuka lie lakkinsa hukannut, kuka lie tolpan nokkaan nostanut.Siltä kohtaa kulkee arkisin paljon koululaisia, yläkoululaisia ja lukiolaisia. Tolpan päässä kököttävä päähine koululaisen lakilta ei näyttänyt. Se kuitenkin muistutti minua hatusta, jonka näin lukemattomia kertoja yläasteikäisenä.

Ystäväni kulki ainakin pari yläasteen viimeistä vuotta sininen, farkkukankainen, kapealierinen hattu päässään. Varmaan sekin oli lopulta menettänyt väriään paisteessa ja pakkasessa. Hattu oli ystäväni tavaramerkki. Se oli vähän kuin osa häntä, vaikka siihen aikaan ei sentään tunneilla istuttu lakki päässä. En tiedä, mahtoiko hän kuitenkin nukkua yönsä hattu silmille vedettynä.

Tuli yläasteen viimeinen päivä. En muista, satoiko, paistoiko vai pakastiko; toukokuun viimeisenä päivänä kaikki oli mahdollista ainakin siihen maailmanaikaan. Päästötodistukset oli saatu, ja minä odottelin viimeistä kertaa bussia sen koulun edustalla. Kaverini tuli pysäkille myös. Hän kertoi, että muutamat heput meidän luokalta olivat napanneet ystäväni hatun ja polttaneet sen. Polttaneet savuna ilmaan pienen palasen ystävääni suurena juhlapäivänä, kun oppivelvollisuus oli suoritettu ja kesä alkamassa.

En muista kuinka päällisin puolin suhtauduin asiaan. Sisälläni muistan jonkin vähän nyrjähtäneen. Tuosta toukokuun lopusta on yli neljäkymmentä vuotta, ja yhä säännöllisen harvakseltaan muistan ystäväni hatun kohtalon.

Hatun kohtalosta muistutti haalistuneen punainen lippis tolpan nokassa. Pieni osa minusta epäili, että lippiksen tarinakin olisi surullinen. Joku on napannut lippiksen kaverinsa päästä ja viskannut taivaan tuuliin. Joku on sitten lippiksen löytänyt ja nostanut tolpan nokkaan. Poltettua lippistä ei enää voi päähänsä painaa. Pieni toivo sen sijaan on, että punaisen lippiksen omistaja löytää päähineensä, ilahtuu ja kulkee sen kanssa pakkasiin asti ja sitten taas ensi keväänä.

En tiedä, millaisen trauman ystäväni hattunsa polttamisesta sai. Luultavasti aika pahan. Hänestä nimittäin tuli sittemmin koomikko.