Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

Jo muinaiset juutalaiset

Jokin minua paljon suurempi voima oli lätkäissyt Pekka Lindqvistin kirjan Juutalaisuus meidän kuopuksen työpöydälle. Siinä kirja oli odotellut, että jonakin hetkenä nappaan sen sormiini. (Kuten tiedätte, pöydillä olevat esineet harvoin siirtyvät yhtään mihinkään paitsi silloin, kun niitä tarvittaisiin.)

No, avasin kirjan, ja jo heti johdannossa (s. 30–33) näytti siltä, että tässähän kirjoitetaan eräästä minulle suht tutusta uskonnosta.

”Kaikki eivät suinkaan pitäneet temppeliä oikean uskon tyyssijana. Hasmonilainen ylipappi Jerusalemissa oli Qumranin yhteisön silmissä ´Paha pappi´, ei oikean uskon vartija.” Näinhän tämä näyttäisi menevän nykymaailmassakin. Luterilainen ylipappi eräässä Aurajoki-varren taajamassa on moneen muuhun yhteisöön kuuluvien silmissä ”Paha pappi”, ei oikean uskon vartija. Nyky-qumranilaiset puolestaan ovat helposti temppeliuskovien raskaan kritiikin kohteena. Ei mitään uutta auringon alla.

Heti edellisen virkkeen lainauksen jatkona näyttää Juutalaisuus-kirjassa tulevan profetia: ”Kun temppeli pappeineen katosi maisemista – – ei ortodoksiaa ollut olemassa muualla kuin teoriassa.” No justiinsa niin, tuumiskelen minä. Katoaako suuri temppeli nykymaisemasta? Tai suuret temppelit? Kun pirstaleet ovat riittävän pieniä ja riittävän eripuraisia, niin mikä on kristinuskoa? Viime vuosina olen angstaillut sitä, että protestanttisessa maailmassa ortodoksiaa on niin moneen lähtöön ja ihan kaikki perustelevat oman ortodoksiansa Raamatulla. Tietenkin.

Mistä pulman purkajainen? kysyy tämä lukija. Ja jo Lindqvistin kirjan seuraavalla sivulla tulee mahdollinen ratkaisu. ”Sanotaan, että juutalaisuus ei ole ei ole ortodoksiaa eli oikeata oppia vaan ortopraksiaa eli oikeaa toimintaa.” Innostun. Voihan Juutas, näin tämän homman pitää mennäkin. Jeesus antoi eläessään muutamia käskyjä. Eritoten hän oli huolissaan maailman vähäväkisistä, leskistä ja orvoista. Heistä huolehtiminen tulee vahvasti esiin jopa Jeesuksen kertomuksessa viimeisestä tuomiosta. Usko eletään todeksi, sitä ei teologisoida todeksi:

”’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka paljon parempi paikka maailma olisikaan, jos kristityt vaikkapa vain Suomessa panostaisivat hyvän tekemiseen vaikkapa vain 75 prosenttia siitä ajasta ja energiasta, jonka he panostavat oman opillisen näkemyksensä puolustamiseen tai omine näkemyksineen hyökkäämiseen. Jopa Paavali suhtautui opillisiin erimielisyyksiin käytännöllisesti. ”Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä; kukin olkoon omassa mielessään täysin varma.” Opillinen kinastelu jää helposti vain kinasteluksi. Ja jokaisesta kristittyjen välisestä riidasta eräs sarvipäinen kaveri hymyilee iloiten tuuheaan partaansa.

Lindqvist viittaa kirjansa johdannossa Louis Jacobsiin viitaten, että ”juutalaisten dogmien dogmi on oikea vaellus”. Oikea vaellus muistuttaa minua Jeesuksen lähetyskäskyn konkreettisemmasta käännösversiosta. ”Kulkiessanne tehkää kaikista kansoista minun opetuslapsiani.” En halua kyseenalaista lähetysorganisaatioiden työtä, päinvastoin. Mutta jospa kaikki tavalliset kristityt vaeltaisivat elämässään niin, että muut ihmiset henkäisisivät: ”Vau, noin pitää elää. Tuohon porukkaan minäkin haluan liittyä.” Silloin oltaisiin semmoisessa ortopraksiassa, että Yläkerrassa ei tarvitsisi raastaa hiuksia ihan niin paljon kuin siellä arvattavasti nyt tehdään, kun meidän kristittyjen edesottamuksia seurataan.

Kummallista, kuinka samanlaiselta meidän nykyihmisten uskonelämä näyttääkin noihin menneen ajan juutalaisiin verrattuna. Hyvä kirja saa ajatukset laukkaamaan.

*  *  *  *

Tutustu Pekka Lindqvistin kirjaan tästä.

Mainokset


4 kommenttia

Luominen ensin, arvosana sitten

Meidän ruokapöydälle oli ilmestynyt ruotsinkielinen Raamattu. Avasin sen ihan uteliaisuuttani. Myös ruotsiksi Jumala loi alussa taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä. ”Tulkoon valo!” sanoi Jumala, ja sieltähän se tuli.

Mutta millä tavalla Jumalan valon toteutti? Jumala loi valon ensin. Vasta sen jälkeen Hän näki, että valo oli hyvä. Niin Raamatussa sanotaan!

Ehkä Jumala oli puuhannut kaikkea mukavaa ennen taivaan ja maan ja valon valmistumista. Hän oli kokeillut vähän sitä sun tätä. ”Tulkoon sininen.” Hetki tuijottelua. ”Äh, ihan kivan näköinen mutta turhan kalsea tämänhetkiseen tarkoitukseen.” Jumala vähän pyöritteli ajatuksiaan. ”Tulkoon leppäkerttu!”* Siinä se kipitti ja kaikkosi pimeään. Oikein nätti mutta ei. ”Tulkoon valo!” Jumala oikein hätkähti. ”Vau, tämä on tosi hyvä juttu justiin tähän tarpeeseen! Lisäänpä vielä hiukan kirkkautta”, tuumi Jumala. Ja hän näki, että valo oli hyvä.

Niinpä, Jumalalla oli aikaa harjoittaa luovuutta. Hän loi asian ensin ja totesi vasta sitten, että tuotos on hyvä. Raamattu ei raportoi sitä, mitä montako prototyyppiä Jumala teki ennen kuin hän päätyi juuri valoon. Joka oli hyvä. Raamattu raportoi vain lopullisen luomuksen.

Siinä kohtaa, kun luotiin siivekkäät ja sen sellaiset, Jumala muisti myös leppäkertun. ”Aika mainio tapaus! Tulkoon myös leppäkerttu. Mutta ei se kyllä sininen voi olla. Olkoon oranssi ja pilkullinen!” Ja hän huomasi, että leppäkerttu on hyvä.

Ihmisen luovuus toimii muuten yleensä ihan samassa järjestyksessä. Ensin ideoidaan ja pakerretaan. Lopulta todetaan, että jees, tämä on hyvä. Niin minäkin. Piti oikeastaan olla jo nukkumassa, kun avasin ruotsinkielisen Raamatun. Luomiskertomus puhutteli, ja oli pakko vähän kirjoitella. Tänään viilailin tekstin loppuun ja tökkäsin sen nyt tänne. Tämä on oikein hyvä.

– – –

* Kirjanoppineimmat huomaavat tarinan tässä kohdassa selvää harhaoppisuutta: Jumalahan ei nimennyt eläimiä. Hän antoi ihmisen treenata luovuutta, kun eläimille annettiin nimet.

Jaa blogi, jos tykkäät siitä, kiitos.


6 kommenttia

Pari sanaa myötätuulen vietäviksi

cof

Taivaalla oli jotain valkoista. Niinpä tietenkin, kun on huhtikuun toinen päivä, niin luntahan sieltä pyryttää. Mutta jotkin muut valkoiset tööttäsivät tullessaan ja olivat hieman lumihiutaleita suurempia. Joutsenpari siinä suoritti ylilennon. Nojasin kävelysauvoihini ja katselin, kun joutsenet jatkoivat pohjois-koilliseen ja peittyivät pyryyn.

Kävelymatkoillani ole tehnyt sellaisen huomion, että syrjäisemmillä poluilla ihmiset moikkaavat toisiaan ja vaihtavat pari sanaakin. Asvaltoiduilla teillä taas pyyhälletään ohi ja katsellaan kulkiessa, ovatko kengännauhat varmasti kiinni.
– Tässä se lumisade nyt on, totesi vielä minua vanhempi nainen, joka tuli hiekkatiellä minua vastaan omia sauvojaan huiskien. En voinut väittää hänen olevan kovinkaan väärässä. Siinä se lumisade oli, ja se tuli vauhdilla ja vaakasuoraan. Poskia palelsi. Joutsenilla oli vastatuuli voitettavanaan.

Reittini vei parin–kolmen hautausmaan ohi. Pientaloalueet olivat hautausmaitakin laajemmat. Pari muutakin ihmistä moikkaili. Lumisade sakeni sakenemistaan. Ja minua harmitti. Ei niinkään lumisade, eikä sekään, että tuuli puri poskia. Vähän matkan päästä reittini kuitenkin kääntyisi myötätuuleen.

Minua harmitti se, että en ollut riittävän nopeaälyinen ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Hänet kohdatessani aivan ensimmäiset hiutaleet vasta varovasti hiipivät taivaalta maankamaraa kohti. Kuuskymppinen mies. Vaihdoimme ajatuksen tai kaksi säästä ja sen kiemuroista viime viikkoina.
– Elo täällä vaihtelee, sanoi mies, kun olimme jo ohittaneet toisemme.
– Niinpä, vastasin vain.

Kahdenkymmenen metrin kuluttua oivalsin sanat, jotka minun ehdottomasti olisi pitänyt miehelle sanoa.
– Taivaan Isä suojelee!

No, onneksi joutsenet saivat harmistukseni vähän hälvenemään. Päätin kirjoittaa kävelystäni blogin. Otin valokuvan lumisateesta punaista seinää vasten. Lumihiutaleet ja myötätuuli eivät juurikaan näy kuvassa.

Olisikohan minun pitänyt huutaa nuo sanat miehelle. Välimatkaa oli jo muutama kymmentä metriä. Mutta sanoilla olisi ollut myötätuuli.


4 kommenttia

Jalkapallon henkinen elämä

Jalkapallostadion on evakuoitu. Kymmeniä tuhansia ihmisiä vetävään katsomoon on unohtunut pieni poika. Hän tuijottaa vihreällä kentällä lojuvaa palloa. Pallon olisi tarkoitus juuri nyt aiheuttaa ihmisille jännitystä ja mielihyvää, kun pelaajat kikkailisivat ja kuljettaisivat sitä kohti vastustajan maalia. Mutta kukaan ei kikkaile. Kaukaa stadionin ulkopuolelta kuuluu hälytysajoneuvojen ääniä.

*   *  *  *  *

Kauan sitten opiskelin luovaa kirjoittamista. Yhdellä oppitunnilla mietittiin näkökulmia. Esimerkkitapauksena oli Belgiassa edellisenä vuonna tapahtunut mellakka, jossa kuoli 39 ihmistä ja loukkaantui noin 600. Luimme uutisen katastrofista ja mietimme, mistä erilaisista näkökulmista tapauksesta voisi kirjoittaa. Minä olin olevinani nokkela ja ehdotin, että mellakasta voisi kertoa jalkapallon näkövinkkelistä. Opettajamme hymähti, mistä ymmärsin, että ajatukseni ei ollut hänestä kovin hääppöinen. Minulla on muistikuva kurssikavereista, jotka kannattivat opettajan näkemystä viisaan näköisinä nyökyttelemällä.

Tapaus on jäänyt mieleeni. Taisin nolostua enemmän kuin olen suostunut itselleni myöntämäänkään. Eläimillä on tunteet. Kasvitkin aistivat jotakin, ja hurjimpien näkemysten mukaan ne tuntevat jopa kipua. Mutta jalkapallolla ei tosiaan taida olla henkistä elämää näkökulmaksi asti. (Mutta entäpä Juice Leskisen laulu Puhelinpylvään henkinen elämä! Häh!)

Oppitunnista on yli kolmekymmentä vuotta. Tapaus on muistunut mieleeni säännöllisesti. Ei kovin usein mutta silloin tällöin, ehkä pari kertaa vuodessa.

Loppiaisiltana kävelin kaupasta mutkan kautta kotiin. Satoi lunta. Yllättäen muistin jälleen jalkapallon näkökulman. Sieluni silmin näin nurmella orvon pallon ympärillään typötyhjä stadion. Tarkensin mielikuvaani, ja katsomossapa istui pieni poika katsellen unohtunutta palloa. Poika oli päässyt ensimmäistä kertaa stadionille katsomaan matsia. Isän kanssa. Ja nyt oli käynyt näin. Peli oli peruttu, kun jalkapallohuligaanit eivät olleet pysyneet aisoissaan. Kaaoksen keskellä isäkin oli evakuoitunut, jättänyt pojan. Mutta sepä ei poikaa huolettanut. Hän katsoi palloa ja mietti, miltä pallosta tuntuu, kun peliä ei nyt pelatakaan. Pallo oli varmasti todella surullinen.

Lunta satoi ja minä kävelin. Mielessäni poika istui orpona stadionilla. Miksei stadionilla ollut toimitsijoita tai pelastushenkilöstöä? Miksi ihmeessä kukaan ei ollut huolehtinut pojasta? Kävellessäni päätin kirjoittaa blogin ajatuksistani. Tässä se on. Kotona googlasin jalkapallostadionin katastrofin. Todellisuudessa stadionia ei evakuoitu, vaan ottelu pelattiin kymmenistä kuolleista ja sadoista loukkaantuneista huolimatta.

Olisiko poika siis nähnyt ottelun?


1 kommentti

Yhteensattumia itsenäisyyspäivänä

Että lounaiseen Suomeen osuu lumipeite maan ympäripyöreäksi itsenäisyyspäiväksi – kaikkien näiden toisiaan seuranneiden marraskuiden jälkeen.

*  *  *

Että juuri samana joulukuisena päivänä taivaalla kaartaa kolmenkymmenen joutsenen aura laskevan auringon säteissä hehkuen.

*  *  *

Saattaa tulla mieleen sekin, että kaikki ei aina ole vain sattumaa.


7 kommenttia

Kiitollinen samarialainen

Pojilla oli hätä kädessä. He olivat hylkiöitä, spitaalisia. Piti pitää meteliä itsestään, että puhtaat ihmiset äkkäävät olla tulematta liian lähelle. Kaverit hankkivat sapuskansa, mistä sattuivat löytämään ja eipä ollut heillä kummoistakaan paikkaa, mihin päänsä kallistaisi.

Yhtenä päivänä muuan julkkis kulki spitaalisporukan läheltä. Sen verran spitaaliset olivat kartalla maailman tapahtumista, että näkivät mahdollisuutensa. Tuo on se mies, joka opettaa uudella tavalla ja hallitsee ihmeparantamisen taidon.

– Jeesus, mestari, armahda meitä! huusi koko sakki.
Jeesus ei monta sanaa heille vastannut.
– Menkää näyttämään itsenne papeille.

Just joo, täysin tolkuton edotus. Tässä me ollaan, yltä päältä saastuneita. Ja pitäisi lähteä pappien silmien eteen. Papeille voivat näyttäytyä vain puhtaat. Mutta tässä me yhä täysin saastuneita. Spitaaaliset pulisivat keskenään aikansa, äänenpainot olivat pettyneitä ja äkäisiä. Mokoma lööppijulkkis, ihmettä ei tapahtunut. Jos tästä nyt pappilaan lähdetään, niskaan tulee tulta, tulikiveä ja pari tonnia tiiliskiviä taivaasta. Ja mikä pahinta, naurua ja pilkkaa. Ei, on täysin järjenvastaista lähteä pappien eteen tämän näköisinä.

Sitten yksi muisti seikan, jonka oli kakarana oppinut:
– Entäs jos sittenkin mentäisiin. Pitihän Joosuankin astua jokeen, ennen kuin kuiva tie joen yli aukesi.

Jengi oli kaukana yksimielisestä, kun askelet suuntautuivat kohti pappilaa. Mutta kappas hei, ihme tapahtui, matkalle he puhdistautuivat. Papit ehtivät kiireidensä keskeltä vilkaista ryysyläislaumaa. Kyllä, melkoisen haiseva porukka, mutta spitaalista ei tietoakaan.

Miehet olivat aivan uudesti syntyneitä. Pari lähti kotiinsa, neljän jengi lähti bilettämään. Pari lähti etsimään duunia…

Seuraavana aamuna yksi kymmenestä etsi Jeesuksen ja kiitti tätä täydestä sydämestä, polvet syvällä tienposken pölyssä.

– Eivätkö muut puhdistuneet, missä muut yhdeksän ovat? kysyi Jeesus.
– En minä muista tiedä. Sen vain tiedän, että minä, joka olin spitaalinen, olen nyt puhdas.

Tämä yksi oli se, joka oli spitaalisporukassakin ollut syrjäytynyt. Hän oli samarialainen, vääräuskoinen, väärämurteinen.

– Nouse ja mene, uskosi on parantanut sinut, sanoi Jeesus samarialaiselle.

Tarina ei kerro, miten muille kävi. Rivein välistä voi lukea, että muut yhdeksän eivät kuitenkaan olleet parantuneet. Kuin korkeintaan pinnalta. Kymmenennen usko paransi. Sen samarialaisen.

Luuk. 17: 11–19


4 kommenttia

Millaista myrskyä oli odotettavissa?

Minä tykkään syksystä. Tuulee ja tuulen mukana sataa vaakasuoraan. Joskus jopa räntää. Viimeiset lehdet saavat kyytiä, ja muutama oksakin ehkä. Keltaiset sadetakit tuovat väriä elämään, ja raikkaus menee luihin ja ytimiin, ehkä jopa sieluun asti.

Tältä pohjalta ymmärrän Hilja Aaltosta oikein hyvin.

Miksi taivas pidättää, poutapilvet nyt vain nään.
Kunpa sadepisarat vuotais maahan, kostuttais.

Ovathan poutapilvet ja kesän laiska tunnelma kivoja, mutta. Suuri mutta. Hilja ei ehkä ei ehkä kaivannut myrskyä, mutta selvästikin syyssadetta.

Toisinaan minua ärsyttää hyvinvointielämä. Kaupassa on 84 hyllymetriä jogurtteja, mutta mikään niistä ei justiinsa nappaa. Sama pätee kekseihin, oluisiin ja eri tavoin marinoituihin lihanpaloihin. Elämä ei ole elämisen arvoista, jos kerran vuodessa ei pääse rantalomalle, kerran vuodessa kaupunkilomalle ja kerran vuodessa laskettelemaan. Osittain ärsyyntymiseni on kateuttakin, tunnustan. Mutta osittain luulen, että ärsytyksellä on pohjaa todellisuudessa. Tarvittaisiin kunnon lokakuu, joka tuuppaisi asiat kohdilleen!

Äkkiä tulee myrsky. Se tuleekin jo elokuussa. Eikä se raikasta. Se hätkähdyttää, vaikka sitä on osannut odottaa.

Sanovat jälkikäteen, että ei saa antaa pelolle valtaa, kun pelkoa ne haluavat. Täytyy palata mahdollisimman pian rutiineihin. Rutiinit pitävät ihmistä ja tätä yhteiskuntaa kasassa. Sanovat niin. Minä pyykkään ja viikkaan ja kokkaan. Käyn valokuvaamassa viljapellon reunaa. Ne ovat minun rutiinejani. Huomenna on työpäiväkin.

Tämmöistä myrskyä minä en halunnut. Minusta tuntuu, että tällä myrskyllä on jotain tekemistä niiden asioiden kanssa, jotka minua ärsyttävät. Että mennään ja ostetaan ja reissataan ja ostetaan taas. Katsellaan vain sinne, minne halutaan katsella. Näkökentän ulkopuolella kasvaa myrsky. Ja sitten kun myrsky on kerännyt voimansa, se tulee.

Tarvitaan erilainen myrsky.

Tahdon nähdä voiman sen joka muuttaa ihmisen.

Minä kyllä luulen, että pelkkä voima ei riitä. Täytyy myös suostua sen kanssa yhteistyöhön. Katsoa laajemmin. Mutta silti, tahdon nähdä voiman sen joka muuttaa ihmisen.