Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


5 kommenttia

Hyvää matkaa

DSC_2321

– Hyvää matkaa, se sanoi ja lähti. Vanhempi mies. Minua vanhempi ja vielä syrjemmässä yhteiskunnasta.

Kun tulin junaan, se nauratti jutuillaan vaunuosaston lukiolaistyttöjä. Käytävän toisella puolella istuva ei iljennyt nauraa ääneen mutta meinasi silti pudota vaunuosaston pikkiriikkisen pöydän alle. Minä tungin kuulokkeet korviini. Kaikenlaisia tyyppejä sitä onkin. Minä yritän nyt tehdä töitä.

Jäivät pois Karjaalla, niin naurattaja kuin nauratettavatkin.

– Hyvää matkaa, se sanoi mennessään ja katsoi silmiin, kun sompaili itseään ulos liukuovesta.

Ja iltajuna jatkoi kiskoillaan.

Miten voikin kuulostaa niin lopulliselta toivotukselta ihmiseltä, jota luultavasti ei ikinä enää näe ja jonka kanssa ei koskaan edes puhunut.

Juuri samalla matkalla piti alkaa kuunnella Yötä. Joutsenlaulua ja Ihmisen poikaa. Ja tietenkin Likaisia legendoja.

Aamujunaan oli osunut ystävä, jonka aiemmin voitettu syöpä hyökkäsi pari kuukautta sitten uudelleen. ”Kyllä sä selviät tästä, kun sä selvisit edellisestäkin”, oli toisen erän lääkäri sanonut hänelle. Ensimmäisen erän tohtori ei viisi vuotta sitten ollut antanut aikaa kuin puolesta vuodesta puoleentoista. Ystäväni ei ollut uskonut. Niinpä hän matkusti tänään junalla Helsinkiin, viisi vuotta tuomion jälkeen. Yhtä positiivisena ja lämpimänä kuin aina ennenkin.

Miksi ihmeessä iltajunassa piti vetäytyä todellisuudesta?

Sen tiedän, miksi valitsin Yön, jonka sanoissa tavoitellaan otetta elämästä. Siitä mikä on totta.

Juna jatkaa matkaa. Vähän kauempaa katsottuna näkee, että se kulkee edestakaisinhan. Ikään kuin sahaisi jotain. Päivästä toiseen, paitsi silloin kun jumittuu pellolle Salon itäpuolelle hyväksi toviksi. Tarvitsee toisen tuuppaamaan itsensä remonttiin.

”Hyvää matkaa”, se tarkoitti. Juna jatkaa kulkuaan ihmiset kyydissään.

Mainokset


3 kommenttia

Ei mua kuitenkaan kukaan kuule

BasistiMuutama vuosi sitten pyysivät minua soittamaan bassoa Kansanlähetyspäivien housebändiin. Meninhän minä, kun pyydettiin. Ja hauskaa oli. Minullakin. Välillä. Basson kanssa minulla oli välillä erimielisyyksiä, kun se päästeli vääriä ääniä. Koska bändikaverit eivät heittäneet minua treeneistä pihalle, niin leikki oli kestettävä leikki loppuun asti. Yleisöäkin meillä oli. Välillä pari tuhatta.

Päätin sitten, että en stressaa soittamistani. Pääasia on, että on kivaa. Ja bassonsoittohan on kivaa. Pitkälle pärjää sillä, että heiluttaa kummastakin kädestä yhtä sormea. Välillä ne heilutuksen tosin menivät viitteellisesti vähän sinnesuntännepäin. Kukaan yleisöstä ei kuitenkaan heittänyt minua millään. Olo oli välillä ihan vapautunut. Ei mua kuitenkaan kukaan kuule!

Kun en itsekään välillä paljon soittoani kuullut, mitä nyt vähän monitoreista.

Onneksi totuus valkenee joskus vasta, kun kaikki on onnellisesti ohi. Kansanlähetyspäivät päättyivät ja housebändikin sai kiitoksia osakseen. Alettiin purkaa äänentoistolaitteita.
Montakohan kertaa oli kiivennyt lavalle?
Montakohan kertaa oli kulkenut lavan edestä?
Kymmeniä kertoja.
Enkä ollut huomannut niitä. Ne olivat kooltaan metrin kanttiinsa ja korkeudeltaan yli puoli metriä. Ne olivat subwoofereita. Juuri niitä vempeleitä, jotka vahvistavat basson äänen. Niitä taisi olla suunnilleen kahdeksan.

Niinpä, eihän mua kuitenkaan kukaan kuule.

Siinä kohtaa minulle jäi vain toivo. Ehkä oli kuitenkin osunut oikeisiin ääniin kohtuullisen usein. Kaikki tuhannet ihmiset olivat kyllä kuulleet jokaisen sormenliikkeeni. Kaikkien niiden kahden sormen. Ehkä kaikki oli mennyt hyvin. Kun siis kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua millään. Ja bändikaveritkin puhuivat minulle.

Kuinka paljon elämässä mahtaa tapahtua tällaista? Teemme jotain ja toivomme, että kukaan ei kuitenkaan huomaa. Ei nyt tullut ihan maailman paras teksti, mutta ehkä kukaan ei edes lue sitä. Tuli sanottua pöljästi, mutta ehkä kukaan ei kiinnittänyt huomiota.

Tai toisin päin. Tein semmoisia asioita, joita en oikeastaan edes huomannut tekeväni. Avasin oven ja päästin takanani taapertavan yksin tein sisään kaksine ostoskasseineen. Hymyilin vain vastaantulijalle. Sanoin sittenkin jotain ihan fiksua.

Ehkä joku sittenkin kuuli, vaikka en itse huomannut.

* * *

Piirustus: naskalis.com
Toinen teksti KL-päiviltä: Multi-instrumentalismia Kansanlähetyspaivillä

 

 


7 kommenttia

Varsinainen umpihankikristitty

dsc_2242

Olivat vetäneet ladun urheilukeskuksen juoksuradalle. Kyllä, latu oli täsmälleen se neljän sadan metrin lenkki. Sepä minua tinki huvittamaan, kun kävelin iltakävelyäni. Kuka nyt tuollaisella ladulla suksisi. Samassa oivalsin, että joku seillä hiihtikin. Hiihti ja puhui puhelimeensa. Nainen käytti kahta sauvaa; varmaankin hänellä jonkin sortin hands free oli.

Onpahan yhden sortin hiihtämistä. Toisen sortin hiihtämistä on se, että käy metsässä hyvin tehdyllä ladulla lamppujen loisteessa. Mennä höökää v-tyylillä kauheaa vauhtia ja manaa ihmisten ja koirien tassunjälkiä näennäisladulla. Onhan siinä vierellä se pertsalatukin mummoille ja muille kunnottomille ihmisille, jotka eivät vauhdin hurmasta ja teknisistä vaatteista mitään ymmärrä.

Muistan jo varhaisnuorena ihmetelleeni latujen hurjaa menoa. Silloin hiihdettiin vielä perinteistä. Mutta minulle oikea hiihtäminen oli hiihtämistä umpihangessa, kun mentiin pilkille Pudasjärven syrjäissä kolkissa. Suksien piti olla vaaksan levyiset, jos ei halunnut upota pipoaan myöten hankeen. Ei siellä muovilipokkailla pärjännyt.

No, olen minä Syötteenkin laskenut. Yhdellä suksella. Kun toinen suksi pääsi karkuun. Siihen aikaan Syötteellä ei ollut laskettelurinteistä tietoakaan. Umpihangessa laskin ja väistelin ikimäntyjä. Seurasin karkulaisen jälkeä ja löysin sen sitten paljon alempaa. Kahdella suksella on paljon helpompi hiihtää kuin yhdellä, uskokaan minua! Sen verran minussakin on hiihtoeksperttiä, että tuon tiedän.

Mutta siis umpihanki! Se se on oikeaa hiihtämistä. Sitähän Hellaakosken Aarokin runoili: ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.”

Kävelin. Urheilukeskus jäi taakse. Mietin asiaa hengelliseltä näkökantilta. Millaisia ovat kristityt, jotka menevät hassua latua pelikentän ympärillä. Entäs ne, jotka huhkivat pururadan päälle vedettyä vauhtirataa. Ja millaisia ovat ne oikeat umpihankikristityt.

Hetken käveltyäni oivalsin katsahtaa ajatuksiani vähän kauempaa. Milloin minä edes olen viimeksi yli päänsä hiihtänyt? On siitä aikaa, toissa talvena ehkä.

Siinä minä kävelin.

Sauvat kädessä tietä myöten.

Suksista ei tietoakaan.


6 kommenttia

Muutaman metrin tavallisesta nyrjähtänyt olo

Ajattelin nukkua ulkona. Otin peiton ja tyynyn mukaan riippumaton syliin. Ja tietenkin vissypullon ja kameran. Koskaan ei voi tietää, saapuuko jano tai öinen eläin. Yksi eläin saapuikin pian. Päästin seutukunnan ainoan hyttysen öiltä, kun se laskeutui ohimolleni.

Isot autot viimeistelivät iltavuoroaan valtatiellä. Välillä huristeli jokin pienempi. Mopot poikineen olivat ihme kyllä nukkumassa, vaikka oli vasta puoliyö. Koirat haukkuivat joitakuita ohikulkijoita. Ehkä ihan syystä. Tuuli heilautti illan valkopyykkejä.

Horrostin hetken, havahduin ja jäin tuijottamaan taivaalle. Silmiini syttyi tähti. Toinen. Ja eikös tuossa, heinäkuisessa yössä aivan himmeänä ole kolmaskin tähti. Sinisiä ne olivat. En ole varma, pilkuttivatko vain väsyneet silmäni vielä muutaman pikkiriikkisen pisteen taivaalle, vai olivatko ne siellä aivan oikeasti.

Pienet pilvet haihtuivat olemattomuuteen. Samasta paikasta kehkeytyi ylleni suuria. Miten pilvet kasvoivatkin niin majesteettisesti. Oikeassa otsalohkossa kävi kuva – Independence Day.

Kotiin ei ollut pitkä matka, ovelle vain viisi metriä. Silti elämä tuntui tavallisilta sijoiltaan nyrjähtäneeltä. Mitähän ohikulkijoita koirat muuten haukkuivat? Kettua ehkä. Tai kaurista. Jospa öinen ihmiskulkija hoippui keskustan baarista kotia päin. Ei minua varsinaisesti pelottanut, mutta tässä minä olin keskellä yötä taivasalla. Jospa ohi lentävä kotka luulee päätäni rusakoksi ja iskee. Tiettyä yhdennäköisyyttä on!

Yön äänet ovat erilaisia. Yökiitäjä surahtaa ohi muutaman sentin päästä kasvoista. Tuo taas on varmaan ketun haukku. Naapurin ovi kolahti. Menisinköhän kuitenkin sisälle pötköttämään. Kulautin vissypullosta neuvoa-antavat.

Olin haaveillut että riippumatto ja ulkoilma tuudittavat univammaisen minut syvään tajuttomuuteen. Mutta siinä minä makasin. Katselin elämääni muutaman metrin ulkoapäin kuin värityskuvaa. Minäkö olen tuossa kohdassa värittänyt noin pahasti reunojen yli? Ja tuossa on iso valkoinen läntti. Outoja värivalintoja.

Keräsin kamat ja hiivin sisään. Peiton poimussa mukanani tuli myös yksi karvainen kiitäjä. Se lensi siniseen verhoon. Pyydystin kiitäjän kämmeneeni ja laitoin menemään ikkunasta ulos.

Sinne se kuului.


2 kommenttia

Katsokaa lemmikkielämiä: eivät ne kynnä, kylvä eivätkä kokoa

Vietettiin kuopuksen kanssa laatuaikaa, eli istuttiin talon päädyssä haukkaamassa happea ensimmäisen, pidemmän ja toisen, lyhemmän löylyttelyn välissä. Katseltiin taivaan lintuja, kuten Raamatussa käsketään, ja juteltiin elämistä. Meidän laatuaikakeskustelut kääntyvät usein eläimellisiksi.

Vaikka uskonkin Raamattuun pääpiirteittäin, niin joskus epäilen vahvasti, että siihen on lipsahtanut pieniä epätarkkuuksia. ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne”, sanoo Jeesus. (Matt. 6:26) Minä olen ymmärtänyt, että ainakin joidenkin pikkulintujen on urakoitava sapuskansa eteen ihan tosissaan, syötävä muutama kerta oma painonsa vuorokaudessa. Elämän ruuhkaviikkojen aikaan, kun poikaset ovat pesässä, pitää etsiä vielä niillekin sapuskaa. Ja lentämäänkin ne pitäisi opettaa. Mielestäni pikkulintujuttu on pikkuisen epätarkkaa argumentointia kolmiyhteyden sektorilta, joka kristinuskon mukaan on ollut juuri noita visertäjiä luomassa. Luulisi hänen tietävän, miten kovaa on talitintin elämä.

No, istuttiin siis talon päädyssä. Varis lensi pellon yli. Kova kiire näytti olevan jonnekin. Kohta se lensi takaisin ihan yhtä vauhdikkaasti ja istahti koivunlatvaan pellon toiselle puolelle. Siinä tuli jotain keskustelua lähipuussa piileksivän harakan kanssa.

– Ymmärtävätköhän linnut toistensa puhetta, mietti kuopus.

Minä olen ymmärtänyt, että esimerkiksi valaat voivat kommunikoida keskenään, mutta voivatko eri lajien edustajat keskustella toistensa kanssa, vaikka varis ja harakka.
– Kaunis ilma tänään, ei ole satanut koko päivänä.
– Nokka kiinni, mulla on nälkä ja olen pahalla tuulella.
– Ookoo, ota ihan iisisti, tuolla joen mutkassa on tuore monttu. Siellä on pulleita matoja.
– Ai, tänks, kiitti tiedosta. Anteeksi, että ärhentelin. Lähden katsomaan.
– No, mitäs tosta. Raakutaan kun tavataan.
– Sitten minä lupaan nauraa.

Yleensäkin eri lajien elämä näyttää olevan aikalailla sapuskan etsimistä ja hyvällä tuurilla sapuskan sulattelua. Leijonat pötköttelevät varjossa, kun masu on täynnä antilooppia. Pennut temmeltävät siinä ympärillä ja purevat hännästä.
– Antaas olla puremati!

Ihminen on vähän samanlainen kuin eläimet. Suomessakin aikalailla iso osa elämää menee siihen, että tienataan rahaa sapuskaa ja asuntoa varten. Ihminen on vaan sikäli pöljä, että saavutettua peruselintason, eli pari–kolme lämmintä ateriaa päivässä ja katon oman ja perheensä pään päälle, hän onneton menee ja asettaa lisävaatimuksia. On saatava säännöllisesti uusi Bemari ja päästävä kaksi kertaa vuodessa ulkomaille ja kerran Lappiin laskettelemaan tai ainakin viettämään afterskiitä. Täytyy siis tienata enemmän ja loikolla ja sulatella lämpimiä aterioita vähemmän.

Maapallolla on kuitenkin yksi elämänmuoto, joka täyttää Jeesuksen sanat. ”Eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon.” Juhannusaattoiltana oltiin ystäväperheen luona. Perheen koira kiersi ja keräsi rapsutuksia koolla olevilta ihmisiltä. Välillä se kävi syömässä ruokaa, jota ei itse ollut metsästänyt. Sitten se hyppäsi sitten sohvalle, työnsi kuononsa minun takalistoni ja sohvan selkänojan väliin ja nukahti. Omituista toimintaa, sanoisin, mutta tyytyväiseltä tuo vaikutti, musta pieni koira.

Lemmikkieläimet! Kyllä minä olen nähnyt, kuinka varikset leikkivät keskenään ja huvittelevat taivaan tuulenpuuskissa. Pitävät hauskaa. Mutta kohta on pakko taas etsiä suuhunpantavaa. Löytyisikö jostain vain puoliksi syöty hampurilainen. Neljänneskin riittäisi alkupalaksi. Mutta lemmikkieläimet. Ne ovat aivan toista maata. Ne huvittelevat päivät pitkät; leikkivät ihmislasten kanssa. Syövät varta vasten lemmikeille tuotettua ja tuotua ruokaa. Ottavat nokkaunet, jos ei ole muutakaan tekemistä tai jos sattuu vain huvittamaan. Ei vastaavanlaista elämää ole maan päällä muilla kuin lemmikkieläimillä.

En ole varmaa, onko lemmikin elämä tavoiteltava elämänmuoto. Välillä minusta tuntuu, että sellainen on monien ihmisten haave. Mutta luulen, että lemmikkieläimen elämän kaltainen oleminen ei ehkä sittenkään ole ihmiselämän perimmäinen tarkoitus.

Näitä me juteltiin kuopuksen kanssa. Mentiin sitten takaisin löylyyn ja jatkettiin keskustelua harvakseltaan. Lopuksi käytiin suihkussa ja pestiin hiukset. Tosi mukavaa. Mietiskelin sitä, että on juhannuspäivä ja kevätkauden työputki on takana. Yhtäkään lomapäivää ei vielä ole edes käytetty. Vähään aikaan ei tarvitse tehdä mitään leipänsä eteen. (Toki välillä täytyy käydä kaupassa ja urakoida pyykkihommia ja komentaa kuopusta tyhjentämään tiskikonetta ja keittää uusia perunoita.)

Kuinka moni ihminen maailmassa voi elää suomalaisen ihmisen lomaelämää?


2 kommenttia

Pientareiden pienet auringot

Ojanpientareita kulkiessani olen ihmetellyt leskenlehtiä. Miksi ihmeessä Isä Taivainen on luonut ne? Äkkiseltään leskenlehti näyttää voikukan pienoismallilta – ainakin mykeröltään. Aiheuttaakohan yhdennäköisyys antipatioita niissä ihmisissä, jotka jaksavat vainota voikukkia kesät pitkät. Toisaalta leskenlehdet ovat pieniä aurinkoja avustamassa yläilmojen isosiskoaan pitkän hämärän jälkeen.

Minulla on sellainen olo, että leskenlehden yrittävät myös huudella keltaisellaan jotain. Lykkiessäni kävelysauvoilla itseäni soratietä eteenpäin mieleeni on hiipinyt pari eri mahdollisuutta.

– Hei, haloo te kaksijalkaiset ohikulkijat, katsokaa nyt! Vaikka täällä pientareella on rutattuja energiajuomapurkkeja, karkkipapereita ja kurassa pahasti harmaantunut pinkki hiuslenkki, niin täällä on myös jotain kaunista. Me!

Tai.

– Hei, ääliöt, me valaistaan täällä näitä kaikkia sotkuja, joita olette talven aikana tänne ojaan viskelleen. Mutta te vain kuljette ohi. Tulkaa heti korjaamaan sotkut pois.

Saattaahan leskenlehdilläkin on erilaisia porukoita. Yhdet huutelevat yhtä ja toiset toista.

Näitä olen ajatellut, kun olen ojanvarsia kulkenut. Muutaman leskenlehden olen kameralla poiminut. Kaikkein roskaisimmissa kohdissa loistavat pikkuauringot ovat jääneet kuvaamatta.


3 kommenttia

Jo muinaiset juutalaiset

Jokin minua paljon suurempi voima oli lätkäissyt Pekka Lindqvistin kirjan Juutalaisuus meidän kuopuksen työpöydälle. Siinä kirja oli odotellut, että jonakin hetkenä nappaan sen sormiini. (Kuten tiedätte, pöydillä olevat esineet harvoin siirtyvät yhtään mihinkään paitsi silloin, kun niitä tarvittaisiin.)

No, avasin kirjan, ja jo heti johdannossa (s. 30–33) näytti siltä, että tässähän kirjoitetaan eräästä minulle suht tutusta uskonnosta.

”Kaikki eivät suinkaan pitäneet temppeliä oikean uskon tyyssijana. Hasmonilainen ylipappi Jerusalemissa oli Qumranin yhteisön silmissä ´Paha pappi´, ei oikean uskon vartija.” Näinhän tämä näyttäisi menevän nykymaailmassakin. Luterilainen ylipappi eräässä Aurajoki-varren taajamassa on moneen muuhun yhteisöön kuuluvien silmissä ”Paha pappi”, ei oikean uskon vartija. Nyky-qumranilaiset puolestaan ovat helposti temppeliuskovien raskaan kritiikin kohteena. Ei mitään uutta auringon alla.

Heti edellisen virkkeen lainauksen jatkona näyttää Juutalaisuus-kirjassa tulevan profetia: ”Kun temppeli pappeineen katosi maisemista – – ei ortodoksiaa ollut olemassa muualla kuin teoriassa.” No justiinsa niin, tuumiskelen minä. Katoaako suuri temppeli nykymaisemasta? Tai suuret temppelit? Kun pirstaleet ovat riittävän pieniä ja riittävän eripuraisia, niin mikä on kristinuskoa? Viime vuosina olen angstaillut sitä, että protestanttisessa maailmassa ortodoksiaa on niin moneen lähtöön ja ihan kaikki perustelevat oman ortodoksiansa Raamatulla. Tietenkin.

Mistä pulman purkajainen? kysyy tämä lukija. Ja jo Lindqvistin kirjan seuraavalla sivulla tulee mahdollinen ratkaisu. ”Sanotaan, että juutalaisuus ei ole ei ole ortodoksiaa eli oikeata oppia vaan ortopraksiaa eli oikeaa toimintaa.” Innostun. Voihan Juutas, näin tämän homman pitää mennäkin. Jeesus antoi eläessään muutamia käskyjä. Eritoten hän oli huolissaan maailman vähäväkisistä, leskistä ja orvoista. Heistä huolehtiminen tulee vahvasti esiin jopa Jeesuksen kertomuksessa viimeisestä tuomiosta. Usko eletään todeksi, sitä ei teologisoida todeksi:

”’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka paljon parempi paikka maailma olisikaan, jos kristityt vaikkapa vain Suomessa panostaisivat hyvän tekemiseen vaikkapa vain 75 prosenttia siitä ajasta ja energiasta, jonka he panostavat oman opillisen näkemyksensä puolustamiseen tai omine näkemyksineen hyökkäämiseen. Jopa Paavali suhtautui opillisiin erimielisyyksiin käytännöllisesti. ”Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä; kukin olkoon omassa mielessään täysin varma.” Opillinen kinastelu jää helposti vain kinasteluksi. Ja jokaisesta kristittyjen välisestä riidasta eräs sarvipäinen kaveri hymyilee iloiten tuuheaan partaansa.

Lindqvist viittaa kirjansa johdannossa Louis Jacobsiin viitaten, että ”juutalaisten dogmien dogmi on oikea vaellus”. Oikea vaellus muistuttaa minua Jeesuksen lähetyskäskyn konkreettisemmasta käännösversiosta. ”Kulkiessanne tehkää kaikista kansoista minun opetuslapsiani.” En halua kyseenalaista lähetysorganisaatioiden työtä, päinvastoin. Mutta jospa kaikki tavalliset kristityt vaeltaisivat elämässään niin, että muut ihmiset henkäisisivät: ”Vau, noin pitää elää. Tuohon porukkaan minäkin haluan liittyä.” Silloin oltaisiin semmoisessa ortopraksiassa, että Yläkerrassa ei tarvitsisi raastaa hiuksia ihan niin paljon kuin siellä arvattavasti nyt tehdään, kun meidän kristittyjen edesottamuksia seurataan.

Kummallista, kuinka samanlaiselta meidän nykyihmisten uskonelämä näyttääkin noihin menneen ajan juutalaisiin verrattuna. Hyvä kirja saa ajatukset laukkaamaan.

*  *  *  *

Tutustu Pekka Lindqvistin kirjaan tästä.