Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

Kuka meni pesuveden mukana viemäriin?

Ystäväni Tapio luki jonkin otsikon väärin, näitä freudilaisia lipsahduksia, tiedättehän. ”Hengellinen hygienia.” Näin hän luuli otsikon menevän ja haastoi minut bloggaamaan aiheesta.* Vastaukseni oli selkeä.

– Eih!

Mutta kun minä olen minä, niin kaikenkattavaa hengellistä yhteyttä ja maailmanrauhaa uhmaten aivoni alkoivat raksuttaa. Kirjoittaessani en edes ole varma, supattaako olkapäälläni enkeli vaiko pirulainen. Ja kumpi olisi hauskempaa.

DSC_5039Hygienia vaikuttaa tietenkin äkkinäisesti hyvältä asialta. On paljon mukavampaa syödä puhtailta porsliineilta kuin vuokramökin ikitahmeilta lautasilta. On varmempi ja turvallisempi olo. Toisaalta kyllähän sitä töissä ryystää kahvia mukista, joka on tiskattu kevätpäivän tasauksen aikaan ja silloinkin siksi, että työkaveri ei enää iljennyt katsella mukia ja uhkasi ilmoittaa työsuojeluvaltuutetulle.

Hygienialla on hyviä puolia, kuten se turvallisuus. Kaikki likainen tai epäilyttävä on siis syytä jynssätä pois. Oman energiansa kuuraaminen nykymaailmassa toki vie, kun sotkua ja likaa on niin paljon. Niin hengellisessä kuin muussakin todellisuudessa.

Hengellisessä maailmassa jynssäys on onneksi saatu jaettua eri työryhmille. Työryhmät ovatkin osoittautuneet oikein motivoituneiksi ja työteliäiksi. Yhdet jynssäävät perinteisen avioliittomallin puolesta. Toiset kiillottavat Jumalan vanhaa liiton merkkiä, sateenkaarta. Jälkivahingontorjuntajoukot yrittävät yhä saada pappeusasiaakin entiseen kiiltoonsa. Jotkut jaksavat vielä vähän nahistella siitäkin, kuuluuko ihmisen kuurata kokovartaloupotuksella vain riittääkö symbolinen valelukaste riittävän hygieniatason aikaansaamiseksi.

Onneksi Tapio heitti hygieniahaasteen New Wine -kesätapahtumassa. Kuinka ollakaan täällä käsitellään Paavalin Filippiläiskirjettä. Sitä on hyvä siteerata tähän. Jostain syystä Paavali, opillisesti jyrkkiäkin kantoja esittänyt kirjoitti filippiläisille näin:

”Jotkut tosin julistavat Kristusta vain kateudesta ja riidanhalusta, mutta toiset vilpittömin mielin. Nämä toimivat rakkaudesta, koska tietävät, että minun tehtäväni on puolustaa evankeliumia. Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta, epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä vankeudessani. Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei.”

Kyllä minusta tämän sorttinen äärimmäisen väljästi tulkittava kohta pitäisi ehdottomasti desinfioida pois Raamatusta! Voivatko sottaiset toisin- eli väärinajattelijat muka saarnata samaa Jeesusta kuin minun paimeneni.

Minä en erityisesti pidä siivoamisesta, ja varsinkin kaikki ylihygieenisyys on minulle kauhistus. Olen oppinut, että liian ahkera desinfioiminen saattaa avata portteja superbakteereille. Ne eivät kuulosta mukavilta kavereilta.

Minusta hygieniakeskustelussa jokin menee siivouksen oppikirjojen ja minun ihan itse oivaltamieni käytäntöjen vastaisesti. Kun rievulla on tarpeeksi jynssätty, siivooja heittää roskikseen yleensä loppuun asti kuluneen rievun, ei jynssäyksen kohdetta.

(En ole kovin kirjanoppinut, mutta olen ymmärtänyt, että Jeesuskaan ei ollut kovin tarkka ympäristönsä hygieniasta. Jumalan poika olisi voinut hengailla hohtavissa marmoripalatseissa sellaisten kavereiden kanssa, joiden toogan puhtaudessa ei ole moitteen sijaa. Mutta Jeesusta kuljeskeli kaiken maailman epämääräisen aineksen kanssa.)

* Tapsa muuten kirjoitti aiheesta huomattavan paljon väljemmin kuin minä, mokoma! Sitä paitsi tekstin ohessa olevalla kuvalla ei ole mitään tekemistä aiheen kanssa, sori.

Mainokset


1 kommentti

Toiveikkaita ajatuksia ulpukan varjossa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toivo on jännittävä asia. Hengailin laiturilla ja huomasin, että iltavirkku ulpukka kelluu laskevan auringon kilossa. Tuostapa saisi mainion valokuvan. Siis jos kukka olisi vähän lähempänä laituria ja auringonlasku taasen jossain muualla kuin siellä, minne auringon kuuluu täälläpäin maailmaa laskea eli Patalahden taakse.

Aloin kuitenkin ankarasti toivoa, että saisin ulpukasta kuvan ja oivalsin, että aina minä tuonne asti kurotan. On sen verran apinamaiset käsivarret minulle siunaantunut; jos eivät lihaksikkaat niin pitkät kuitenkin. Ja kas, toive toteutui. Sain kameran niin kauas vetten päälle, että ilta ruskotti kukan takana.

Sitten ei auttanut muuta kuin toivoa, että en tällä kertaa molskahda veteen kameroineni. Sellaistakin on tapahtunut. Kamera ei tuolloin oikein tykännyt toivottamasta tilanteesta, johon kanssani joutui. Tällä kertaa toiveeni toteutui. Pysyin vakaahkosti laiturilla; toiveeni siis toteutui.

Sitten piti vain toivoa, että kamera tarkentaa kukkaan eikä pöpelikköön järven takana. Minulla ei nimittäin ole ihan niin pitkä kaula, että se olisi ujuttanut pääni kameran luokse ihmettelemään kuvan tarkennusta. Räpsäisin monta kuvaa ja toden totta, taas toiveeni toteutui. Pari kuvaa tarkentui ulpukkaan. Rajaus olisi voinut olla hiukan parempi, mutta ihan jees kuitenkin.

Koska oli oikein toiveiden toteutumisen tuokio, niin olisihan minun pitänyt muistaa toivoa riittävän vankasti myös sitä, että horisontti Patalahden takana olisi suora. Sitä minä en muistanut toivoa. Siksi maailma on kuvassa vinossa. Kylläpä olin hajamielinen. Täytyisi aina muistaa toivoa asiat alusta loppuun asti ojennukseen. Aina vain ei muista, kun on niin paljon toivottavaa. Erityisesti se, ettei putoa hyytävään veteen.

Yöllä kuuntelin lokkien rääkymistä järvellä. Mietin, että olikohan kuvaustuokiossani kysymys toivosta ensinkään. Niin monimutkaisen asian pohtimiseen on yksi yö liian lyhyt.


2 kommenttia

Samalla puolen aitaa

dav

– Symbolismia, totesi ystävä.

Hyvin kauan sitten taapersin hänen kanssaan verkkoaidan viertä Puolassa, Poznanin esikaupunkialueella. Äkkiä huomasin, että oranssinkeltainen kukka kurottaa aidan läpi kadun puolelle. Jo silloin minulla roikkui tavan takaa kamera kaulassa. Koska kukka puhutteli minua verkon takaa, siitä oli otettava valokuva.

– Symbolismia!

Yhden sanan äänensävystä ymmärsin, että symbolismi on jotain, joka on ikuisiksi ajoiksi tuomittu olemaan out of time.

Elettiin Solidaarisuuden aikaa. Rautaesiripun murtumiseen oli vielä muutama vuosi mutta vastarinta eli jo vahvana. Niin vahvana, että symbolismia pidettiin lällärikamana. Piti puhua suoraan. Minä taas tulin kulttuurista, jossa tosin vasemmistolaisuus yhä oli voimissaan mutta omat mielipiteeni vielä eivät. Siksi symbolismi maalautui mielessäni mustaksi.

Tuosta yhdestä tokaisusta on minulle vuosikymmenten saatossa avautunut, mitä tuomion sanat tarkoittavat. Juuri valokuvatessani sana nousee mieleeni, kun otan tietynkaltaisia kuvia. Niin kävi myös lenkillä viikonloppuna. Päivänkakkarakategoriaan kuuluvia kukkia oli urheilukentän aidan katveessa. Verkko heitti kukkien päälle varjon. Olin pyyhältää kukkien ja varjon ohi – koska kuva kuitenkin olisi ollut symbolismia.

Oivalsin sentään jarruttaa, ottaa kuvan ja alkaa ajatella näitä ajatuksia. Kauan sitten verkkoaidan äärellä minä olin liian nuori oivaltamaan, että minuun oli helppoa vaikuttaa. Eikä vaikuttajakaan loppujen lopuksi välttämättä siinä 80-luvun puolivälin tilanteessa vaikuttanut täysin omilla ajatuksillaan, vaikka hän ehkä olikin sekä yhteiskunnallisesti että taiteellisesti valveutuneempi kuin minä. Mutta sanalla oli valtaa.

Olen minä symbolistisia kuvia uskaltanut ottaa jo ennen mennyttä viikonloppua. Kömpinyt yli siitä tuomiosta, että symbolistisen kuvat olisivat aivan tolkuttoman tyhmiä. Symbolismia on harrastettu niin kauan kuin tässä maailmassa on ollut taidetta tai valokuvaamista tai runojen rustaamista. Tietyissä tilanteissa se tosiaan saattaa olla naiivia, mutta noin yleisesti ottaen symboleillahan taide toimii. Ja viihde. Ja politiikka. Ja uskonto. Symbolismia kaikki tyynni! Noooo, ainakin jossain määrin.

Itse asiassa uskallan uskoa, että minä en ole ainoa ihminen, joka on langennut tuomion sanoihin samalla tavalla. Varmasti moni muukin elää monissa asioissa vahvan luulon vallassa. Mikä pahinta, olen varmasti tietämättäni tai ainakin jossain määrin tietoisesti tuomioita jaellut. Sellainen on uskomattoman helppoa. Symbolismia! Liberalismia! Ihan liian Konservatiivista! Farisealaista! Huuhaata! Mitä kukakin meistä nyt harrastaa tai haluaa tuomita.

Toisinaan mietin, moniko ihminen seuraa hyvää paimenta pohtimatta, mitä paimen sanoo. En nyt viittaa Jeesukseen enkä edes vanhaan kaveriini Paavaliin. En edes keneenkään nimeltä mainitsemattomaan tai nimeltä mainittuun hengelliseen johtajaan. Vaan nimenomaan jokaiseen ihmiseen.

Minä olen jo yli 50. Kun kuulin tuomion sanat, olin 23, ja ne vaikuttavat minuun yhä. Kyse oli vain valokuvasta. Mutta entäpä jos kyseessä olisi jokin elämän tai kuoleman kysymys. Oikeasti tuomion sanat.

Pelottavinta on se, että itse on kauhean vaikea tietää, milloin toimii tuomion sanojen alaisena. Missä asioissa minua vahvasti likinäköistä johdattelee joku sokea. Tai ainakin melkein yhtä likinäköinen.

Päivänkakkarakategoriaan kuuluvia kukkia oli urheilukentän aidan katveessa. Peltosaunioitahan ne olivat, tuttuja tyyppejä. Mutta nepä olivat samalla puolen aitaa kuin minä.


2 kommenttia

Tulpat korvissa, laput silmillä

sdrJuoksulenkillä helteinen tuuli humisi korvissa. Tuuli ei ollut kovin kova eikä erityisen vastainen, joten se kuulosti oikein mukavalta. Aloin mennessäni äimistellä, miksi niin monilla ihmisillä on nykyään aina kuulokkeet päässään. Voihan lenkkeillessä tietenkin kuunnella mieltä avartavia puheohjelmia. Poppismusalla voi peittää autojen hermoille käyvän kohinan. Kumpikin noista ovat seikkoja, jotka usein pyörivät mielessä. Minäkin voisin viisastua, ja musiikki tekisi muuten vain sielulle hyvää.

Sunnuntaiaamupäivänä tuuli kuulosti paljon paremmalta kuin musiikki tai opetusohjelma. Jalatkin tuntuivat kantavan. Äänimaisema ei silti ollut ehkä kaikkein sievin. Samojen teiden varsilla lauleskelevat välillä mustarastaat, mutta juuri näitä ajatellessani kuului vain harakanpoikien nauru. Liekö seassa ollut muutama harakantytön kikatuskin.

Hölkkäsin, tuumiskelin ja tarkenin. Viime aikoina jalat eivät oikein ole suostuneet juoksemaan, mutta nyt ne taitavat olla taas yhteistyöhaluisemmat. Mieleeni juolahti täysin epätieteellinen teoria. Voiko olla niin, että hölkätessä tai juostessa mielikuvitus laukkaa paremmin kuin kävellessä? Vaikka teoria on epätieteellinen, minulla on kokemuksellista pohjaa. Juoksemattomina kuukausina en ole juurikaan saanut ideoita blogeihin enkä ainakaan valmiiksi yhtäkään tarinaa. Nyt tuuli ja harakanlapsoset tuuppasivat kirjoittamaan tämän tekstin ja vielä symbolismiakin ihmettelin. Siitä varmaan tulee ennen pitkää toinen, erittäin syvällinen blogi.

Blogiajatusten lisäksi poimin ajanpientareilta kameralla varjokukkia. Jos olisin hölkkäillyt kuulokkeet korvilla, en olisi kuullut tuulta enkä harakanpoikia. Jos olisin juoksennellut silmälaput tai virtuaalilasit silmillä, en olisi nähnyt kukkia enkä niiden varjoja.

Tietenkin hölkkäämisen vapauttamat ajatukset ovat riskibisnes. Mieleeni juolahti myös lähes raamatullinen kysymys: Miksi harakanpoika nauroi?


4 kommenttia

Katso katulyhtyä, löydä aurinko

DSC_3995_02

Tuossa aiemmin keväällä tuli parina iltana sellainen olo, että valokuvaamaan on vain päästävä. Kiintiössä oli vajausta, eikä oireisiin vaikuttanut lainkaan sellainen fakta, että aurinko oli mennyt mailleen jo tuntikausia sitten. Toisena iltana ei ollut edes kuuta. Katulamppuja sentään on aina luomassa oranssia kajoaan. Siis kamera kaulaan ja baanalle.

Ei minulla ollut niillä rroilla mukana edes jalustaa, kolmijalkaa. Aina voi säätää kameraa sen verran, että kuvasta hyvällä tuurilla tulee terävä. Melkein terävä. Siis tosi hyvällä tuurilla. Ja aina voi antaa piut-paut sille, että kuvaan tulee kohinaa, jota pidemmälle edenneet harrastajat kavahtavat.

Maailmassa joka tapauksessa aina jokin kohisee.

En minä kovin pitkiä kuvausreissuja iltamyöhällä tehnyt. Lähiteillä tallustin. Kuvasin kuusenoksia katulamppu taustanaan. Sateen jälkeen oksissa oli pisaroita. Jonkin pisaran taustalla taisi olla kuu, ellei sitten naapurin pihavalo. Kuka noista tuikuista niin tietää. Mutta koska valokuvaus on valokuvausta, niin valoa tietenkin tarvitaan. Pimikuvat ovat synkkiä.

Niin, oli ollut liian pitkään pimeää. Oli pakko päästä jonnekin, missä on valoa. Ja se auttoi. Sain elämään iloa, ja muutaman peukalon sosiaalisessa mediassakin.

Eipähän asiassa todellisuudessa liene ollut minkään sortin syy ja seuraus -suhdetta, mutta kun ensin olin lähtenyt etsimään valoa, sitä alkoikin sitten piisata oikein olan takaa. Tuli kevät. Muutama krookus pongahti nurmikolle, ja varsinkin se oranssi ilahdutti tosissaan. Yritin vääntäytyä kameroineni ruohonvarsitasolle ja saada suhtkoht järkevää kuvaa kukasta. Ja aurinko senkun vaan paistoi.

DSC_4029_01Valo vain vyöryi kaikkialle ihan riippumatta minusta. Minä kuvasin krookuksia, ja kun kävin tyttären kanssa kävelyllä, niin kuvasin punaisia maalaisrakennuksia, ja kun pääsin takaisin kotipihaan, niin violettikin krookus oli jo tullut ihmettelemään aurinkoa.

Eräs ystäväni kirjoitti kerran, että vaikka pimeään huoneeseen sytyttäisi kuinka pienen liekin, pimeyden on pakko väistyä valon tieltä. Juuri noin se toimii.

En minä niitä katuvaloja sytyttänyt. En edes kuuta. Mutta lähdin etsimään valoa. Onko niin, että kun saa pimeydestä tarpeekseen ja kääntyy katsomaan sitä valoa, joka jo on, valo ottaa vallan?

(Älkääkä kysykö, miten tämä teksti sovelletaan marraskuuhun!)


5 kommenttia

Hyvää matkaa

DSC_2321

– Hyvää matkaa, se sanoi ja lähti. Vanhempi mies. Minua vanhempi ja vielä syrjemmässä yhteiskunnasta.

Kun tulin junaan, se nauratti jutuillaan vaunuosaston lukiolaistyttöjä. Käytävän toisella puolella istuva ei iljennyt nauraa ääneen mutta meinasi silti pudota vaunuosaston pikkiriikkisen pöydän alle. Minä tungin kuulokkeet korviini. Kaikenlaisia tyyppejä sitä onkin. Minä yritän nyt tehdä töitä.

Jäivät pois Karjaalla, niin naurattaja kuin nauratettavatkin.

– Hyvää matkaa, se sanoi mennessään ja katsoi silmiin, kun sompaili itseään ulos liukuovesta.

Ja iltajuna jatkoi kiskoillaan.

Miten voikin kuulostaa niin lopulliselta toivotukselta ihmiseltä, jota luultavasti ei ikinä enää näe ja jonka kanssa ei koskaan edes puhunut.

Juuri samalla matkalla piti alkaa kuunnella Yötä. Joutsenlaulua ja Ihmisen poikaa. Ja tietenkin Likaisia legendoja.

Aamujunaan oli osunut ystävä, jonka aiemmin voitettu syöpä hyökkäsi pari kuukautta sitten uudelleen. ”Kyllä sä selviät tästä, kun sä selvisit edellisestäkin”, oli toisen erän lääkäri sanonut hänelle. Ensimmäisen erän tohtori ei viisi vuotta sitten ollut antanut aikaa kuin puolesta vuodesta puoleentoista. Ystäväni ei ollut uskonut. Niinpä hän matkusti tänään junalla Helsinkiin, viisi vuotta tuomion jälkeen. Yhtä positiivisena ja lämpimänä kuin aina ennenkin.

Miksi ihmeessä iltajunassa piti vetäytyä todellisuudesta?

Sen tiedän, miksi valitsin Yön, jonka sanoissa tavoitellaan otetta elämästä. Siitä mikä on totta.

Juna jatkaa matkaa. Vähän kauempaa katsottuna näkee, että se kulkee edestakaisinhan. Ikään kuin sahaisi jotain. Päivästä toiseen, paitsi silloin kun jumittuu pellolle Salon itäpuolelle hyväksi toviksi. Tarvitsee toisen tuuppaamaan itsensä remonttiin.

”Hyvää matkaa”, se tarkoitti. Juna jatkaa kulkuaan ihmiset kyydissään.


3 kommenttia

Ei mua kuitenkaan kukaan kuule

BasistiMuutama vuosi sitten pyysivät minua soittamaan bassoa Kansanlähetyspäivien housebändiin. Meninhän minä, kun pyydettiin. Ja hauskaa oli. Minullakin. Välillä. Basson kanssa minulla oli välillä erimielisyyksiä, kun se päästeli vääriä ääniä. Koska bändikaverit eivät heittäneet minua treeneistä pihalle, niin leikki oli kestettävä leikki loppuun asti. Yleisöäkin meillä oli. Välillä pari tuhatta.

Päätin sitten, että en stressaa soittamistani. Pääasia on, että on kivaa. Ja bassonsoittohan on kivaa. Pitkälle pärjää sillä, että heiluttaa kummastakin kädestä yhtä sormea. Välillä ne heilutuksen tosin menivät viitteellisesti vähän sinnesuntännepäin. Kukaan yleisöstä ei kuitenkaan heittänyt minua millään. Olo oli välillä ihan vapautunut. Ei mua kuitenkaan kukaan kuule!

Kun en itsekään välillä paljon soittoani kuullut, mitä nyt vähän monitoreista.

Onneksi totuus valkenee joskus vasta, kun kaikki on onnellisesti ohi. Kansanlähetyspäivät päättyivät ja housebändikin sai kiitoksia osakseen. Alettiin purkaa äänentoistolaitteita.
Montakohan kertaa oli kiivennyt lavalle?
Montakohan kertaa oli kulkenut lavan edestä?
Kymmeniä kertoja.
Enkä ollut huomannut niitä. Ne olivat kooltaan metrin kanttiinsa ja korkeudeltaan yli puoli metriä. Ne olivat subwoofereita. Juuri niitä vempeleitä, jotka vahvistavat basson äänen. Niitä taisi olla suunnilleen kahdeksan.

Niinpä, eihän mua kuitenkaan kukaan kuule.

Siinä kohtaa minulle jäi vain toivo. Ehkä oli kuitenkin osunut oikeisiin ääniin kohtuullisen usein. Kaikki tuhannet ihmiset olivat kyllä kuulleet jokaisen sormenliikkeeni. Kaikkien niiden kahden sormen. Ehkä kaikki oli mennyt hyvin. Kun siis kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua millään. Ja bändikaveritkin puhuivat minulle.

Kuinka paljon elämässä mahtaa tapahtua tällaista? Teemme jotain ja toivomme, että kukaan ei kuitenkaan huomaa. Ei nyt tullut ihan maailman paras teksti, mutta ehkä kukaan ei edes lue sitä. Tuli sanottua pöljästi, mutta ehkä kukaan ei kiinnittänyt huomiota.

Tai toisin päin. Tein semmoisia asioita, joita en oikeastaan edes huomannut tekeväni. Avasin oven ja päästin takanani taapertavan yksin tein sisään kaksine ostoskasseineen. Hymyilin vain vastaantulijalle. Sanoin sittenkin jotain ihan fiksua.

Ehkä joku sittenkin kuuli, vaikka en itse huomannut.

* * *

Piirustus: naskalis.com
Toinen teksti KL-päiviltä: Multi-instrumentalismia Kansanlähetyspaivillä