Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


5 kommenttia

Iso soppa – New Wine -hajatelmia 1

Porukka oli valtava, ja joka iikalla oli huutava nälkä. Pelkästään vatsojen murina sai korvat soimaan. Puhumattakaan siitä pienimuotoisesta napinasta, jota kuului sieltä sun täältä. Näin kovaa nälkää ei ollut koettu ikinä. Eikä siihen kohdalle osunut sitä pikkusälliäkään, jolla olisi ollut viisi leipää ja kaksi turskaa. Nälkä siis oli, jatkui ja paheni.

Juuri kun väkijoukko oli lopullisesti uupumaisillaan nälkäänsä, jostain ilmestyi tumma kaveri, jolla oli suunnaton pata. Padassa pulputti valtava soppa. Sopan tuoksu oli herkullinen.

– Tulkaahan syömään, huusi suuren sopan kokki ja sipaisi lyhyitä hiuksiaan taaksepäin. – Kulhoja on pöydällä ja taitaa siinä olla alumiinilusikoitakin.

Mistä ihmeestä se pöytäkin oli siihen tupsahtanut.

Valtava porukka tuijotti kokkia. Ihan siistin näköinen. Näytti ehkä vähän turvapaikanhakijalta. Viikset nenän alla.
– Tulkaa, tulkaa, huuteli kaveri. – Kaikille riittää kyllä.

Ensin kulhon otti lauma lapsia. He saivat soppaa ja alkoivat latkia keittoa.

– Nam, totesi joku, joka oli väristään päätellen kotoisin Keski-Afrikasta.
– Ihan kuin mummolassa viime kesänä, täydensi toinen tenava, selvästi pohjoismaalaista sukujuurta.

Monet aikuisetkin ottivat kulhoja ja aika maiskutus alkoi kuulua.

Mutta osa ihmisistä kääntyi poispäin.
– Ei sillä varmasti ole hygieniapassiakaan. Kyllä chateaubriand olisi paljon parempaa.

Lähtivät kävelemään erämaata kohti murisevien vatsojensa perässä.
– Hyvää tämä on, tulkaa pois, huuteli kokki lähtijöiden perään. Turhaan.

Ne, jotka jäivät, saivat vatsansa täyteen. Osa jäi padan lähistölle kiittelemään kokkia. Osa vetäytyi kauemmas ja kävi levolle. Jotkut tuijottelivat horisonttiin häipyvien lähtijöiden perään.

Illan tullen laulettiin. Laulu kantautui yli erämaan aina vuorille asti.

 

Lähteet:
Painettu: C.S. Lewis, Narnian viimeinen taistelu. Luku ”Yö saapuu Narniaan”.
Painamaton: Markku ja Johanna Sarento, Evankeliumi – ilosanoma vai taakka? New Wine -kesätapahtuma, 14.7.2017, Jämsä.


8 kommenttia

Maailman paras yö- ja kissavahti

Lukioaikaan 80-luvun alussa olin yhtenä kesänä muutaman yön vahtina eräällä pirkanmaalaisella sahalla. Isäukon kaveri palkkasi minut urakkapalkalla tuuraamaan itseään. Antoi pienen talonsa ja jääkaappinsa käyttööni. Sahalla oli polttouhka päällä. Puhelinta ei ollut. Sahalla varmaan jossakin oli, mutta enpä minä sen sijainnista mitään tiennyt. Sahalla oli myös pieni sahanpuruvoimalaitos, jolle minun olisi pitänyt tehdä jotain, jos se menisi jumiin.

Päivän istuskelin talossa. Luin Tenavia ja söin voileipäkeksejä. Cream Crackereitä. Eivät ne kermaisia olleet, vaikka nimi antoi niin ymmärtää mutta voin kanssa ne olivat mainioita.

Yhtenä alkuiltana alkoi sahalta päin kuulua infernaalinen meteli. Pienen empimisen ja sydämen jytkeen tasoittelun jälkeen löysin luterilaisen työmoraalini ja lähdin talosta ulos. Eipähän se meteli tullut sahalta vaan betoniputkista, joita oli talon ja sahan välimaastossa. Kaksi kollia siellä keskusteli painavin sanankääntein, kumpi on kaivonrenkaiden kunkku.

Kissat aiheuttivat muutenkin niinä päivinä harmaita hiuksia. Kanssani talossa asusti kissaperhe. Emo ja muutama hyvin pieni pentu. Silmät vielä ummessa. Emo ilmeisesti luotti minun osaamiseni suuresti, koska häipyi pariksi päiväksi omille teilleen. Yritin jollakin liinankulmalla ujuttaa maitoa pennuille, mutta eipä siitä juuri mitään tullut. En vielä ehtinyt alkaa suunnitella nälkään kuolleille kissanpennuille joukkohautajaisia, kun emo sentään palasi huolehtimaan jälkikasvustaan.

Öisin piti tehdä kolme vartiokierrosta sahalla. En muistanut reittiä aivan prikulleen, joten saattaa olla, että jossain kohdassa vähän oikaisin. Ainakin siinä, kun olisi pitänyt kävellä pitkää pimeää käytävää kortinleimauspaikalta toiselle. Minäpoika kaarsin tyylikkäästi ulkokautta fillarilla. Niin oli turvallisempaa.

Että semmonen kesäjobi. Sahaa ei poltettu. Sahanpuruvoimalaitos ei nikotellut. Tenavia kyllä olen lukenut sen jälkeenkin, mutta Cream Crackerit maistuvat yhä suussani – sahanpuruilta, liekittämättömiltä.


7 kommenttia

Naakat, naakat

Eksyin polulta ja jouduin hirveään ryteikköön. Ryteiköstä pääsin hautausmaan portille. Jäin siihen hetkeksi räpeltämään kännykkää ja moikkailin portista kulkevia. Eivät vissiin olleet tulleet jäädäkseen. Hekään. Tällä kertaa. Kukkia kantoivat hautakivien juureen, sellaisia istutettavia, jotka elävät kauemmin.

Siinä lähellä on vielä toinen hautausmaa. Siellä ei käy kukaan tuomassa kukkia, minäkin vain piipahdin ottamassa pari valokuvat. Eipä siellä ole oikeastaan hautakiviäkään. Mikä on yksinäisempi paikka kuin hylätty kalmisto.

Matkani jatkui kotiin päin. Kerrostaloalueella huomasin naakan, joka oli juuri löytänyt aarteen. Se lensi suuri herkkupala nokassaan matalien kerrostalojen katveessa. Eikä kestänyt kuin hetken, kun toinen naakka oli jahtaamassa kaveriaan. Herkku oli saatava itselle. Heti! Pari – kolme muutakin mustatakkia liittyi takaa-ajoon. Tuliko innokkain takaa-ajaja ajatelleeksi, kuinka kävisi, jos se saisi anastettua aarteen itselleen? Sillä olisi välittömästi kimpussaan muutama lajitoveri.

En tiedä, kuinka naakkojen ja herkkupalan kävi. Hävisivät talojen taakse. Pystyikö kukaan naakoista lopulta syömään herkkua. Vai tuliko takaa-ajosta ikuinen.

Osaavatko naakat jakaa hyvästään? Miksei voisi jakaa herkkupalaa ja viettää yhteistä nokkimis- ja turinahetkeä. Ja mitä sekin muka tarkoittaa, että takaa-ajosta tulisi ikuinen.

Naakat ovat kyllä kummaa sakkia!

* * *

→ Jos tykkäsit jutusta, jaa se omissa kanavissasi.


1 kommentti

10.000 askelta, osa 2 – Teknisessä paidassa kohti vakioitua elämäkokemusta

Minä olen niin kuivakka ihminen, että minulle ei tule helpolla edes hiki. Viime aikoina juostessani olen kuitenkin huomannut, että perspiraatio puskee pintaan. Lieneekö keski-ikä tulossa, vaiko vasta murros-? Lenkkivaatteena käytän milloin mitäkin virttynyttä raidallista maripaitaa.

Aamulenkillä mietin, pitäisikö yllä olla tekninen paita. Semmoinen kuulemma siirtää tehokkaasti kosteuden – ei tietenkään hikeä – pois iholta. Nykyihminen ei diggaa hikee. ”Siirtää tehokkaasti kosteuden iholta” taitaa olla urheiluvaatemarkkinoiden pakollinen klisee nykyisin. Juuri tuossa muodossa.

Matkani eteni pitkin pellonreunaa, ja tekniset paidat alkoivat suorastaan ärsyttää minua. Oliko Jussilla tekninen paita, kun hän kuokki peltoja esiin suosta? Ei tainnut olla. Äijä hikoili ihan rehellistä hikeä selkä ja kainalot likomärkinä. Ja tulosta tuli.

Nykyään hiki on epämiellyttävää. Siitä täytyy päästä eroon nopeasti ja huomaamattomasti. Tekninen paita pitää olon hien erittymisen suhteen normaalina, sellaisena kuin ei lenkillä olisikaan. Mutta hetkinen, mikä on normaalia? Sekö, että huhkivan ihmisen iholla on hikeä vaiko se että ei ole?

Siinä juostessani ja hikoillessani, aloin miettiä, mitä muuta normaalia nykymaailma vastustaa. Tietyt tunteet ovat kiellettyjä. Jos vaikkapa Artturilta kuolee ainokainen äiti, niin hautajaisissa toki saa ja täytyykin itkeä. Mutta elämän täytyy jatkua normaalina ja tehokkaana. Kun Artturi menee työpaikkalääkärille surun haitatessa työntekoa, niin mitäpä tekee lääkäri. Määrää Artturille mielialalääkkeitä, jotta työteho palautuisi. Ja surun käy kuin hien. Se poistuu kehosta tehokkaasti. Paitsi että eipäs poistukaan. Se kapseloituu ja käy välillä irvistelemässä muuksi tunteeksi naamioituneita.

Hiki ja suru ovat esimerkkejä siitä, että normaalin elämän kuuluu välillä maistua suolaiselta. Jotenkin on onnistuttu määrittelemään, että tiettyjä asioita ei kuulu tai edes saa kokea. Ne eivät saa kuulua normaaliin elämään. Elämän kuuluu olla onnellista ja elämyksellistä. Onnellisuuden ja elämyksellisyyden tämänhetkiset ainoat oikeat toteuttamistavat hyökyvät mediasta, sekä perinteisestä että sosiaalisemmasta.

Olla tehokas töissä ja optimoida vapaa-aikaan mahdollisimman paljon täydellisesti tuotteistettuja elämyskokonaisuuksia! Semmoista voisi kutsuva vaikkapa vakioiduksi elämäksi. Ja vakioidun elämän täydellistä suorittamista täydelliseksi elämäkokemukseksi.

Onneksi ulkopuolelta tuleva vakiointi ei päde hengelliseen elämään. Paitsi että tuossa seurakunnassa on aivan järkyttävää hihhulointia. Ja tuossa toisessa taas Raamattu kohotetaan ainakin viisi syltä itse Isä Jumalan yläpuolelle. Ja ai-jai-jai, nuohan ovat liberaaleja! Eipäs olla, itse olette vakiointiin kangistuneita konservatiiveja! Millainen on oikea, optimoitu kristillinen elämäkokemus?

Lenkki oli melko täsmällisesti viisi kilometriä pitkä. Askelia ei kertynyt lähellekään kymmentä tuhatta, joka on, kuten tiedätte, riittävän päiväliikunnan vähimmäisvakio. Koko matkaa en jaksanut juosta. Mutta hiki tuli. Viskasin märän paidan pesukoneeseen. Se oli sini-vihreäraitainen. Nyt se jo odottaa seuraavaa lenkkiä. Kyllä se varmasti vielä muutaman vuoden kestää minun menossani mukana.

 

Ensimmäiset kymmenen tuhatta askelta löytyvät täältä.

Jos tykkäsit tästä tekstistä, jaa se omissa kanavissasi. Kiitos!


3 kommenttia

Kaksi poikaa – kaksi kohtaamista ­– lukemattomia yhteyksiä

Starttasin autolla Lidlistä ja tulin etuajo-oikeutettuun risteykseen, jossa minulla oli taka-ajovelvollisuus. Hiljensin ennen risteystä. Pyörätietä oli tulossa kolme poikaa fillareineen, iältään pikemminkin kuudes- kuin seitsemäsluokkalaisia. Yksi pojista hiljensi vauhtinsa mateluksi ja heti oivalsin, että nyt tapahtuu jotakin. Poika lähes pysähtyi pyörineen auton eteen ja näytti sormikkaassa piilottelevaa keskisormea minulle. Hän myös huusi jotain, mistä en saanut selvää. Langetin poikaan kahtalaisen katseen. Toinen puoli katseesta oli kiukkuinen pojan käytöksestä. Toinen puoli oli ylimielisen säälivä. Oliko toi susta muka ihan oikeesti hauskaa!

Muutamaa päivää myöhemmin astuin ulos Kookaupasta. Silmäkulmasta näin, että pikemminkin viides- kuin kuudesluokkalainen poika kierähti kaupan tuulikaapin lattialle. Käännyin katsomaan tarkemmin, ja siinähän poika virui ja piteli nilkkaansa. Pojan kaveri oli vieressä. Mielessäni häivähti, että tässä on nyt jotain hämärää. Myönnän, että takaraivossa vilahti harmistus. Pakkoko sen juuri nyt oli olemattomaan kynnykseen kompastua. Millä mä nyt tuollaisen hepun kotiin raahaan, kun en ole edes autolla liikenteessä.

– Satutitko sä jalkasi?
– Joo, vastasi poika ja käännähti lattialla toiseen asentoon.

Varmaankin heppua täytyy sitten auttaa, tuumin. Poika kierähti uudelleen ja nousi sitten kuitenkin pystyyn ja otti pari askelta.

– Ei se mitään ollut, hän sanoi.

Katseeni saattoi ilmentää pienoista ihmetystä.

–  Ei sitä oikeesti sattunut, toisti poika – Tollasia pitäisi olla enemmän!

Olin vieläkin pihalla tilanteessa.

– Niin että tuollaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän.
– No hyvä, ettei oikeasti sattunut. Ehdin jo miettiä, että reppuselässäkö minä sinut kannan kotiin.

Miksi pojat tekivät niin kuin tekivät? Halusivatko he selvittää, välittääkö kukaan heistä. Olivatko tempaukset pojille ominaisia hetken mielijohteita. Kumpikin poika näytti tavalliselta. Kumpikin halusi kiinnittää huomiota itseensä. Toinen antoi itsestään paljon epämiellyttävän vaikutelman, mutta toisenkin käytös oli omituista. Psykologisia, sosiaalipsykologisia ja ehkäpä hormonaalisiakin selityksiä olisi helppoa esittää.

Minua kummastuttaa tapauksissa se, että aavistin jotain tapahtuvaksi. Kummallakin kerralla olin omissa ajatuksissani; mieleni ei mitenkään haravoinut ilmapiiriä. Havainnot pojista ja silmänräpäykselliset aavistukset tulivat jostain.

Kuopuksen kanssa aloimme lukea Christopher Paolinin kirjaa Eragon. Siinä poika löytää lohikäärmeen munan. Kun lohikäärme kuoriutuu, pojan ja lohikäärmeen välinen kommunikaatio tapahtuu ajatuksilla. Mitäpä, jos fantasiakirjallisuus pohjautuukin uskomattoman vahvasti todellisuuteen. Jospa nonverbaalia viestintää onkin enemmän kuin me osaamme, haluamme tai uskallamme uskoa.

Mihin perustuvat rukous ja vaikkapa tiedon sanojen tai profetoinnin lahja? Ei kuulemma pidä paikkaansa, että ihminen käyttää vain 10 prosenttia aivokapasiteetista. Mutta mitä aivot oikein puuhailevat tuolla päänupissa? Mihin kaikkialle ne ovat yhteydessä? Vaikuttaa siltä, että aivoilla on monia yhteyksiä ulos älypuhelinten tapaan. Puhelimesta usein luulemme, että yhteys on vain joko wifin tai puhelinverkkoyhteyden kautta. Mutta yhteyksiä onkin enemmän.

Jos aivoyhteyksiä on arvaamattoman paljon, herää myös toisen suuntainen kysymys. Ketkä tai mitkä yrittävät yhteyttä meidän aivoihimme?


3 kommenttia

Kenen leipää syöt

Toisinaan mietin, voiko ihminen, joka on saanut maistaa Jumalan rakkautta, kääntyä pois Jumalasta. Mieleen tulee muuan illallinen aika monen vuoden takaa.

– Kenestä se oikein puhuu? kysyi Pietari kuopukselta.
– Ei mitään hajua.
– No kysy, sulle hän voi vastata ymmärrettävästi.
Kuopus nojautui pomoa vasten.
– Herra, kuka se on?

Huoneessa tuoksuivat mausteyrtit. Lammas oli vadilla, vadille oli valunut rasvaa. Porukka rupatteli. Ensin kaikki ihmettelivät, kuka kumma tästä jengistä muka olisi kavaltaja. Koska kukaan ei tuntenut sydämessään pistosta, jutunaiheet vaihtuivat kepeämpiin. Vain Pietaria asia tuntui kiinnostavan. Minäkö, joka häntä niin paljon rakastan!

Pomo katseli ympärilleen. Hän näki, että juuri se valittu oli ajatuksissaan. Ei näyttänyt riivatulta. Pikemminkin laskelmoivalta. Kulautti välillä viiniä kupista.

– Minä kastan palasen leipää ja annan sen hänelle, pomo kuiskasi kuopukselle sen verran lujaa, että Pietarikin kuuli.

Niin pomo otti leivän, sen jonka oli juuri äsken siunannut, mursi, kasteli lampaanrasvaan ja ojensi. Juudas havahtui ajatuksistaan ja otti palasen vastaan pomon omista sormista.
– Kiitos.
– Minkä teet, tee se pian.

Juudas otti leipäpalan ja pisti suuhunsa. Yskähti. Kulautti kurkkuunsa juuri äsken siunatun viinin jämät, nousi ja lähti. Mitä ihmettä pomo oli horissut ruumiista ja verestä.

Pomo katsoi, kun Juudas meni ja ovi sulkeutui. Yksitoista jäljelle jäänyttä jatkoivat tarinointiaan. Toisinaan näiden jutut suorastaan ärsyttivät, mutta nyt, tässä hiipivän tuskan keskellä sydämessä tuntui äkkiä erityinen lämpö.

– Sinne meni. Mutta noudattakaa te tätä käskyä: Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen teitä rakastanut. Siitä kaikki tuntevat teidät minun seuraajikseni, että te rakastatte toisianne.

Vaikka pomo pidätettiin vielä samana iltana, hän ehti puhua monia tärkeitä ajatuksia. Se valittu sai maistaa samaa kuin kaverinsakin, mutta teki mitä teki.

Itse mietin, millähän aterioilla olen istunut, mitä suuhuni laittanut. Mietin, voiko sellainen ihminen, joka on saanut maistaa Jumalan rakkautta, kääntyä pois Jumalasta.


6 kommenttia

Kuinka ihminen viisastuu janon kokemuksesta öisessä junassa

zawratehkaYöllä junan ikkunasta näkyi tulikärpäsiä. Ne olivat hassusti oransseja ja käyttäytyivätkin vähän omituisesti. Lensivät kaikki samaan suuntaan alaviistoon.

Juna oli lähtenyt Poznańista varhain iltapäivällä, ja matka kestäisi aamuvarhaiseen asti halki Puolan. Vaunuosastoon tuli alkumatkasta porukka nuoria, taisin silloin itsekin olla kutakuinkin heidän ikäisensä. Yhteistä kieltä ei oikeastaan ollut, vaikka ymmärsin muutamia sanoja. Matkustin siis omissa oloissani, lueskelin ja haaveilin ja pitkästyin. Mitäpä muuta ihminen junassa tekisi.

Niihin aikoihin tapasin matkustaa heikoin eväin. Minulla oli vihreässä kiinakaupan olkalaukussa pari palaa leipää ja omena. Juotavaa ei ollut. Nuorena minulla ei ollut ikinä jano. Tai niin minä itsestäni luulin. Aina sen päivän iltaan asti. Koko iltapäivän juna kulki ja maisemat vaihtuivat. Asemilla oli kummallisia nimiä. Aurinko lämmitti vaunuosastoa.

Myöhään illalla huomasin, että onpahan jano. No, kyllä tässä kestetään aamuun asti. Mutta jano vain kasvoi ja kasvoi. Alkoi suoraan sanoen olla sietämätön. Onneksi juna pysähtyi johonkin isompaan kaupunkiin. Taisi olla Katowice. Sain urkittua nuorilta, että aikaa on kymmenen minuuttia. Asemalta löytyy varmasti siinä ajassa jotain ryystettävää. Valkoseinäisiä käytäviä oli loputtomasti, mutta ei yhtään kioskia. Montakohan minuuttia on mennyt? Neljä? Kurkkaan vielä tuon nurkan taakse. Ei armahtavaa luukkua, josta olisi voinut ostaa mitään. Pakko palata junaan. Kuivin suin.

Vaunuosastossa olin aivan ällistynyt. Ne hassut paikalliset alkuasukkaat olivat löytäneet jostain pieniä juomapusseja. Punaista mehua desin nyssäköissä. Nyssäkkään tökättiin pilli, jolla elämän eliksiirin sain imettyä suuhunsa. Katselin. Ihmettelin. Tuijotin. Yksi heppu kysyi minulta, enkö ollut löytänyt mitään. En. En tiedä, katsoiko hän minua kuin vähä-älyistä. Etkö tosiaan löytänyt ison kaupungin asemalta kioskia! Vai oliko silmissä sittenkin myötätuntoa? Joka tapauksessa hän tökkäsi käteeni mehupussin. Aloin kaivella taskusta rahaa maksaakseni pussin. Hän heilautti kättään torjuvasti.
– Masz!
Ota! Suorastaan omista! Ja minähän omistin pussin vatsaani suunnilleen kertasiemaisulla.

Matka jatkui ja tuli yö. Torkuinkin välillä, ja kerran kun avasin silmäni, näin tulikärpäset. Katselin niitä tovin, varmasti kuitenkin useita kilometrejä. Onko täälläpäin maailmaa ylipäänsä tulikärpäsiä? Miksi ne lentävät kaikki samaan suuntaan. Niitä on pakko olla tuhansia.

Äkkiä lamppu syttyi päässäni. Eivät ne ole tulikärpäsiä. Rata Krakovasta Zakopaneen oli vanha ja monttuinen. Junan kulkusuuntakin vaihtui monta kertaa, ja varmasti siinä sitten vaihdettiin veturiakin. Jollain asemalla oli junamme saanut kiskojakseen höyryveturin, ja sen kipunoita minä olin luullut tulikärpäsiksi.

Niin minä luulin yhden matkan aikana kovin paljon. Luulin, että en tarvitse matkalla juotavaa. Luulin kipinöitä tulikärpäsiksi. Mitähän kaikkea olen tullut sen 80-luvun puolivälin reissun jälkeenkin tullut luulleeksi!

Juna saapui Zakopaneen ajallaan. Hyvin pärjäsin sinne asti pussillisella sokerilientä. Enää piti kyynärpäätaktikoida paikka bussissa, ja olisin perillä, valmiina aloittamaan vaellukset vuoristossa.

Opinko junamatkastani mitään? Yhtenä aamuna lähdin kahdeksan maissa vuorille mukanani sama olkalaukku, laukussa leipä, kananmuna ja omena. Ai, miksi pitäisi olla juotavaa? Minulla ei ollut kovin selkeää suunnitelmaa, mitä reittejä kulkisin. No, vahingossa kertyi vähän matkaa sille päivälle. Reilut neljäkymmentä kilometriä tallustelin. Eihän semmoinen matka ole parikymppiselle hepulle paha rasti. Mutta kun siinä samalla tuli nousua semmoiset kolmisen kilometriä ellei lähemmäs neljä. Eväät söin iltapäivällä jollain huipulla. Alkuillasta olin huojentunut. Enää vajaat viisitoista kilometriä kotiin, mutta alamäkeä. Kivenmollukkaista kinttupolkua tosin, mutta alamäkeä.

Juuri ennen kotikylää oli autiotalo, josta tiedettiin, että siellä kummittelee. Siitä oli päästävä ohi. Voi olla, että olisin pelännyt huomattavasti vähemmän mokomaa talonrähjää, jos veressä olisi ollut enemmän sokeria ja jos olisin vähän paremmin suunnitellut päivän kulun. Mutta sata metriä talon läheisyydessä olivat pitkät. Nyt se kummitus tulee ja hivauttaa minua kirveellä.

Kun pääsin kotikylän reunalle, en pystynyt enää kävelemään suoraan. Hoipuin majapaikkaan koko kylätien leveydeltä.

– Missä ihmeessä sinä olet ollut! Olemme olleet huolissamme. Ota kaalikeittoa.
– Kiitos.

Nykyään saatan ottaa juotavaakin mukaan, jos lähden pitemmälle matkalle. Mutta jotenkin vaan sielua näivertää olo, että yhä mennään heikoin eväin. Nykyään sentään erotan kipinät tulikärpäsistä ihan tosta vaan. Mutta mitähän minä nykyään luulen itsestäni tai maailmasta.

dsc_9120