Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


4 kommenttia

Taivaan neljä vuodenaikaa

”On siellä juhla voittajain ja päivä kestää ain?” Näin väittää yksi lempilauluistani, Amazing Grace, ainakin suomeksi. Vaikka kappaleesta tykkäänkin, tökkii tuo kohta. Taivaassa on voittajien juhlat. Jaa-a, minä olen ymmärtänyt, että Taivaaseen päästään armosta. Uskon, että monet sinne päätyvät ovat kaikkea muuta kuin voittajia. Minullakin siis saattaa olla toivoa.

”Ja päivä kestää ain!” No, entäs sitten auringonlaskut? Kun seuraa vaikkapa kuvia, joita ihmiset postaavat Instagramiin, näyttää siltä, että maailmankansalaiset ovat auringonlaskun kansaa. Olisiko mukavaa, jos Taivaassa auringonlaskut olisivat kaunis muisto vain? Sisälläni herää pieni vastarinta Taivas-näkyjä vastaan.

Ne Taivas-kuvaukset, joissa vietetään ikuista hääjuhlaa, suorastaan pelottavat minua. Ei minulla ole mitään karjalanpaistia ja kermakakkua vastaan. Jonkun huumorilla höystetyn juhlapuheenkin voin kuunnella, kunhan se ei ole liian pitkä. Mutta ikuiset juhlat kuulostavat arveluttavilta, vaikka tarjolla olisi yhtä hyvää viiniäkin kuin Kaanaan häissä.

Juttelin isäukon kanssa, millainen Taivas saisi meidän mielestämme olla. Minä kaipasin kumpuilevaa maastoa vaellustarkoituksiin. Vuoriakin saisi olla sellaisia päivä varten, kun haluaa vaellella vähän ekstreemimmin.

Isä pohti, että Taivaassa voisi olla myös pulkkia, joilla voisi laskea mäkeä. Isän kommentista minä päädyin miettimään, että olisihan toki hyvä, että pelkän helteisen kesäpäivän sijaan Taivaassa olisi vuodenajat. Miettikään vaan hellekesää, joka kestäisi ikuisesti. Siis loputtomasti. Auts!

Tässä kohtaa en edes yritä pohdiskella, miten kylmiä mielikuvia minussa herättää Uusi Jerusalem, joka joidenkin teorioiden mukaan on kultainen kaupunki. Kuuluisan Päärlyportin voisin toki kurkata joskus ohi mennessäni.

Kristillisestä näkökulmasta Jumala on luoja. Kun hän oli luonut maailman, hän ei työntänyt käsiään taskuun ja todennut, että tuli mitä tuli mutta tulipahan tehtyä. Päinvastoin ”Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää.”

Minä ajattelen, että jos Jumala on luonut alun perin toimivan systeemin, niin hän käyttää samaa mallia aikanaan, kun lopunajatkin päättyvät. Keskustelua tosin on ollut siitä, uudistetaanko maailma ihmisen jäljiltä pientä laittoo perusteellisemmin vai toteutuuko Johanneksen näky: ”Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole.”

Olen taipuvainen toivomaan peruskorjausta. Minusta nimittäin olisi kurjaa, että merta ei enää olisi. Minuakin enemmän meretöntä uutta maailmaa surisivat monet purjehdusta harrastavat ystäväni. Jos Luoja haluaa ehostaa uudelleen rakennetusta New Yorkista tai Vantaasta kultaisen, niin mikäs siinä. Varmaan sinnekin on tulijoita, kun meitä ihmisiä on Taivaassakin niin moneen huoneeseen.

Ensisijaisesti uskon kuitenkin, että Taivaassa on turmeltumatonta luontoa, jossa vaellella – tai pulkkailla. Ei ole murhetta ydinjätteistä eikä kadun varteen viskellyistä kasvomaskeista.


Jätä kommentti

Piste, joka katosi

Tietokoneesta puuttui piste. Näppäin kyllä oli, mutta se ei toiminut. Paukuti-paukuti-pau, kun aikansa paineli, niin piste saattoi sittenkin tulla tekstiin. Varmaa se ei ollut. Siksi oli parasta kopioida piste jostain muusta tekstistä ja liittää se virkkeen loppuun ctrl + v -näppäinyhdistelmällä.

Eipä ctrl + v -yhdistelmän käyttökään ongelmatonta ollut. Toisinaan oli pakko kopioida muistiin jotain muutakin kuin piste, vaikkapa pari kappaletta tekstiä palovaroittimen testaamisesta. Sitten kun pahaa aavistamatta jälleen muka lisäsin pistettä tekstiin, näytölle putkahtaakin tulikivenkatkuista tekstiä siitä, että suomalaisissa kodeissa on liian vähän palovaroittimia ja nekään eivät toimi.

Hetken siinä sitten tuijottelet uusimuotoista tekstiä ja mietit, että mitä ihmettä minä juuri olinkaan kirjoittamassa.

Pisteestä se kaikki alkoi, mutta sitten hävisivät alt-näppäin ja lopulta myös suurempi enter. Sitkeänä ihmisenä sompailin kauan, mutta lopulta oli asialle tehtävä jotain. Haa, ja kuinka ollakaan sain on site -huollon vuorokaudessa ja koko homma meni vielä takuun piikkiin.

Nyt toimii piste. Toimii myös kaksoispiste, hurraa. Altkin toimii ja rivinvaihtoja voi tehdä mielin määrin ihan sillä pikkurillin alla olevalla enterillä.

Tunnustan, että tiimikavereiden riesaksi päästelin pisterivejä vähän sinne sun tänne keskusteluihimme, enkä kaksoispisteitäkään säästellyt.

Mutta.

Kun on oppinut tekemään asiat väärin, niin väärin tekemisestä on vaikeaa päästä eroon. Yhä vielä jää Teams-chattailyssä piste virkkeen perästä, vaikka arvostan oikein kirjoittamista. Yhä vielä pikkurilli hapuilee numeronäppäimistön oikeassa reunassa piileskelevää enteriä. Yhä vielä vaihdan sovelluksesta toiseen hiirellä, vaikka alt + tabulaattorin käyttö on miljoonasti nopeampaa ja jotenkin tyylikkäämpääkin. Korvaavat toiminnot ovat luikahtaneet syvälle sieluun ihan huomaamatta.

Jaksan kuitenkin uskoa, että ihan muutamassa päivässä opin taas olemaan käyttämättä kepulikonsteja saadakseni pisteen virkkeen loppuun. Uskon!

(Näppäilyvirheiden taajuuteen uusi näppäimistö ei näytä vaikuttaneen yhtään mitenkään!)


10 kommenttia

Mikä sinua harmittaa?

Tämä ei ole vesitorni vaan puutorni.

Kun olin vielä pienempi ja vielä nuorempi kuin nyt, Raision vesitorni harmitti minua. Muistan usein olleeni taatan Isuzu Belletin kyydissä, ja melkein yhtä usein se vesitorni ilmestyi jostain puiden takaa silmiini.

– Harmittaa vesitorni! sanoin ja suljin nopeasti silmäni.

Melkein usein ajeltiin vanhempien kanssa Lahdesta Turkuun päin. Heti alkumatkasta minua vaani Hollolan vesitorni. Se oli ja saattaa hyvin vieläkin olla mutterin muotoinen ja huipulla oli observatorion puolipallo. Hollolan vesitornia huomasin jo lapsena pelkääväni.

Sitten oli vielä Lahden vesitorni, joka muistaakseni näkyi keittiön ikkunasta Vesijärvenkadulla. Edellisten perusteella voisi kuvitella, että istuin aamupalapöydässä silmät kiinni ja yritin osua puurolusikalla suuhun. Mutta ei, Lahden vesitorni oli mainio paikka, josta sai King Colaa ja maisemaelämyksen.

Yhä ihmettelen, miksi Raision ja Hollolan vesitornit olivat niin kamalia. Eihän se Raision vesitornikaan minua täsmälleen ottaen harmittanut. Harmittamisen verran uskalsin tunnustaa ääneen, mutta pelottavahan se mokoma oli. Ehkä oli hyvä, että edes toisen vesitornin kohdalla uskalsin ilmaista tunteitani edes harmituksen verran. Hollolaa lähestyttäessä menin vain auton penkille kippuraan ja pidin hipihiljaa silmiä ummessa ainakin Koski HL:ään asti tai ainakin Sairakkalaan.

Yhdessä melko paksussa kirjassa sanotaan kuulemma 365 kertaa ”älä pelkää”. Olen kirjan pariin – kolmeen kertaan lukenut, mutta en ole tullut laskeneeksi, onko totta, että joka päivälle on oma pelkäämiskieltonsa. Minusta on hienoa, että on! Ja samaan aikaan se häviävän pieni hippu minusta, joka ei ole sankariainesta, huutaa täyttä kurkkua: ”Entäs sitten, kun on karkausvuosi!”

Mutta siis vaikka näin: ”Ja Herra itse käy sinun edelläsi, hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua eikä hylkää sinua; älä pelkää äläkä arkaile.” (5. Moos. 31:8.) Tuo kehotus tosin oli perinnöksi Joosualle, mutta vastaavia lauseita on opuksessa kyllä itse kullekin maailmankansalaiselle.

Miten minun elämässäni myöhemmin kuin lapsuusvuosina? Nykyisin minua lähinnä kohoaa Liedon vesitorni. Se on sikäli mystinen, että pimeän aikaan se vaihtaa väriään. Kameleonttimaisuudesta huolimatta uskallan kohdata Liedon vesitornin silmästä silmään.

Mutta yhä on asioita, joista helpompi on sanoa, että ne harmittavat kuin että ne pelottavat. Uskon, että jos tähän kaikki semmoiset harmitukseni tähän listaisin, ”luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa” (vrt. Joh. 21:25).

Harmittaminen, jota pitäisi uskaltaa kutsua peloksi, on kiusannut minua viime aikoina paljon. Olen monessa käänteessä törmännyt elämän rajallisuuteen. Se se vasta on harmillinen asia! Rajallisuudelta on paljon helpompi sulkea silmänsä kuin katsoa suoraan sitä kohti. Ja rajallisuuden toista päätä kohti tässä mennään koko ajan.

Joku varmasti haluaa heittää tähän kommentiksi ikuisuusnäkökulman. Se ei kuitenkaan muuta mihinkään sitä tosiasiaa, että elämme täällä vain kerran. Ehkä olisi syytä yrittää elää se kerta silmät auki.

Mutta ihan hiukan tekisi mieli kysyä, mikä itse kutakin harmittaa!

PS. Raamatussa muuten myös kehotetaan pelkäämään, esimerkiksi näin: ” Älä kiroa kuuroa äläkä pane kompastusta sokean eteen, vaan pelkää Jumalaasi. Minä olen Herra.” (3. Moos 19:14)


3 kommenttia

Hedelmärahapelihuijari

Kolmikymppinen kaveri pysäytti fillarinsa kohdalleni koko kevyenliikenteenväylän leveydelle niin että lumi pöllähti. Hänellä oli kypärä ja aurinkolasit. Kypärä oli näillä keleillä ihan jees, mutta aurinkolasit minua hämmästyttivät. Aurinkoa ei ollut muutamaan päivään näkynyt, ja illan luminen maisema hohti katuvalojen oranssia. Cittarin valotkin loivat hehkunsa maisemaan.

– Jos tekee jotain väärää, joutuu kasvatuslaitokseen.

Aha, näitä tapauksia. Lähellä oli kehitysvammaisten asuntola.

– Jos tekee pienempiä vääryyksiä, saa sakkoa. Jos tekee pahempia temppuja, laitetaan vankilaan, vastasin minä, koskapa arvelin, että kolmikymppinen ei ihan hevillä kasvatuslaitokseen enää joudu.

Kaveri myönsi, että näin se on. Hetken verran keskusteltiin rikoksista ja rangaistuksista sekä siitä, että ei ole aivan pöljää pysytellä kaidalla tiellä.

– Myös hedelmärahapelin huijaaminen on väärin, kuului seuraava argumentti.

Hyvin pienen hetken muistelin kaiholla sitä häviävän pientä summaa, jonka olin hedelmäpeleihin elämäni varrella hävinnyt. Minun panokseni kansanterveydelle perustuu enemmän verorasitukseen kuin palkkaropojen kiikuttamiseen kookaupan aulan pelilaitteisiin. Jotenkin aavistelin, että tässä tapauksessa villasukan ydin ei kuitenkaan ollut terveyspoliittinen.

– Minä en ole keksinyt keinoa huijata hedelmärahapeliä, vastasin ikään kuin olisin asiaa enempikin pohtinut.

– En minäkään.

Keskustelu ei päässyt loikkaamaan yli peliautomaattien ympärille teipatun K18-ringin. Huijaamisesta päädyttiin taas rangaistuksiin. Juttelu kiersi kesää. Yritin tehdä lähtöä, mutta en osannut kesken kaverin ehtymättömiä virkkeitäkään pyyhältää poiskaan. Olisi vielä vaikka suuttunut, ja mitä sitten tapahtuu, jos tuollainen suuttuu. Vaikka ei kaveri kauhean vaaralliselta vaikuttanutkaan.

Äkkiä hän ojensi kättään ja tokaisi: – Saanko anteeksi, että huijasin hedelmärahapeliä?

En tarttunut käteen. Korona-aika ja kaikkea. Mutta yritin katsoa rohkaisevasti.

– Saat, jos et enää huijaa hedelmärahapeliä.

Olin itsekin ottanut käyttöön asiaan kuuluvan termin. Enkä sitä paitsi olisi voinut antaa anteeksi hedelmäpelin huijaamista, jos uhrina oli ollut hedelmärahapeli. Näissä anteeksiantojutuissa pitää olla tarkkana.

– Saanko varmasti?

Toistin edellisen vastauksen.

Huojentuneena kaveri kampesi itsensä satulaan ja jatkoi fillarillaan alamäkeä kohti Cittaria – ja varmasti myös sen aulan houkutuksia.

Jatkoin kävelyäni Mietin, mikä valta minulla oli antaa anteeksi hedelmärahapelinhuijaamissynti. Ties kuinka paljon kaveri oli huijannut kansanterveydeltä. Toisaalta mikä julmuus olisi ollut evätä anteeksianto. En sentään vastannut ”mene, äläkä enää syntiä tee”, mutta kehotin kuitenkin olemaan huijaamatta. Eipähän siinä juuri muutakaan pystynyt.

Tunnustan, että mieltäni jäi kaihertamaan, kuinka kummassa kehitysvammainen kaveri oli onnistunut huijaamaan rahapeliautomaattia. Sitäpä en olisi voinut häneltä edes kysyä. ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä…”


3 kommenttia

Tuntematon enkeli

1.

Niin kuin yhä paikoitellen uskotaan, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. Niinpä Hän oli antanut taivaan tuulien puhaltaa kymmenien hehtaarien pilvilaatan Välimeren itäisimpään nurkkaan. Sen päällä oli nyt suuri taivaallinen sotajoukko.

Niin istuivat pilvellä myös enkelit Soppa, Hiekkanen ja Uutela. He taiteilivat pilvennokareista kauniita puhdetöitä ja puhaltelivat niitä taivaalle leijumaan alamaailman asukkien ihmeteltäväksi.

–  Eik maar tätä asemasotaa ol jatkunut jo ihan liian kauan, mutisi Hiekkanen ja puhalsi taivaalle äreän karhun muotoisen teoksen.

– Elä, elä sie valita. Mikäs meillä on tääl väällee ollessa. Eilenkin päästiin Jeesuksen kanssa kalaan, lohdutti Soppa.

– Sää sait affenan ja mää sain pelkän maron!

– Ite sie se oot ahven. Se ol sateenkaarirautu.

– Hiekkanen on ahaven, khi-hi-hi, osallistui Uutela puheeseen.

– Oli mikä oli, mut jottain sais tapahtuu.

Koska päämajassa yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä, Hiekkasen toivetta ei toteutettu heti. Siihen meni… No, ajan määritteleminen noilla kriteereillä on vähän haastavaa, mutta sanotaan vaikka että yhdeksisen kuukautta. Aika kuluin hitaasti, vaikka alamaailman elämän seuraamisesta oli välillä oma hupinsakin. Ihmisiä on moneen lähtöön, ja nyt niitä lähtemisiä ja tulemisia näytti olevan tavallistakin enemmän. Ja lisää tulisi. Verollepanoakin puuhailtiin. Sepä se vasta kansainvaelluksen aiheuttaisi.

Uutela tuijotti hyvin kauan itään. Enkeleiden silmät ovat tarkat. Hyvä näkö on tarpeen suojelustehtävissä ja muissakin enkelihommissa.

– Hei, jätkät, mitä nuo ovat.

Kaukana ratsasi kameleilla kolme miestä. Olivat pukeutuneet kirjaviin kauhtanoihin ja silmiinpistäviin päähineisiin. Meno tai tässä tapauksessa tulo oli hidasta ja heiluvaa. Kamelipoloiset kantoivat miesten lisäksi puisia arkkuja, joiden sisältö ehkä jäisi ikuiseksi arvoitukseksi.

– Oho, oho, mitäs nyt tapahtuu, jatko Uutela. – Noita täytyy käydä vähän kiusaamassa-

– Elä sie mene kiusaajaksi. Ei kuulu enkeleiden toimenkuvaan, esteli Soppa. – Ei oudon pukeutumisen takia saa…

– Eikun katsos, tuolla rosvojoukko vaanii kolmea kulkijaa. Minäpä vähän käyn niitä kutittelemassa, khi-hi-hi.

Sanoi Uutela, otti ja läksi.

– Hää on nuor enkeli hänel on sellasii urheusmielialloi. Hää pyrkii sankartöit tekemään, kommentoi Soppa.

Sitten hän jatkoi skaalojen soittamista trumpetillaan.

2.

Yhtenä päivänä sitten leijaili etäämpää esiin kirkas hahmo.

– Anderssoni on tulos! varoitteli Hiekkanen.

Se tosiaan oli arkkienkeli Andersson, jolla tuimasta ilmeestä päätellen oli tärkeää asiaa sotajoukolle.

– Huoooomio! huusi Uutela juuri niin kuin oli opetettu tekemään päällystön ilmaantuessa paikalle. Sotajoukko oikoi siipiään ja nousi leijailmaan pari vaaksaa pilvenpinnan yläpuolelle. Trumpetit ja muut torvet kohotettiin ryhdikkäästi olkapäätä vasten. Arkkienkeli Andersson karautti kurkkuaan.

– Enkelit, tänä yönä, kun Luoja suo, vietetään alamaailman Herran ja Vapahtajan armorikasta syntymäjuhlaa. På natten, vill Gud, infaller nedre våningens Herres och Frälsares nåderika födelsefest.

Hiekkasen valtasi sisäinen kihelmöinti. Vihdoin tapahtuisi jotain. Jo tässä oli pilvenlongalla odotettu ja pitkästytty. Pitkästymistä oli helpottanut se, että Jeesus oli alkuun käynyt katselemassa alamaailmaan tuumivaisen näköisenä. Hän oli viettänyt aikaa enkelien kanssa, tosiaankin kalastellut ja istunut iltanuotiolla, hyräillyt hiljaa enkelien soitannan mukana. Nyt Jeesus oli loistanut poissaolollaan kuukausitolkulla. Olihan taivaallisen luppoajan viettäminen tietenkin ollut ihan mukavaakin, mutta enkelin mieli paloi toimintaan. Syntymäjuhla kuulosti kuitenkin oudon puoleiselta.

– Mie en nyt ymmärrä mittää, ihmetteli Soppa.

– Minne se Jeesuskin on nyt hävinnyt, ei ole näkynyt aikoihin, haikaili Uutela.

Asia vähän aukeni, kun Andersson oli kertonut, että ensi yön tehtävä oli enemmän edustuksellinen kuin sotilaallinen. Mukaan otettaisiin vain soittimet.

Kun arkkienkeli oli puheensa pitänyt, hän kierteli pilven päällä vastailemassa kysymyksiin. Ennen pitkää hän ehti kolmikonkin luo. Soppa ei tapansa mukaan empinyt vaan avasi suunsa.

–  Mis sie tarvitset oikein hyvää trumpetinsoittajaa, täs siulle on sellanen!

Ilta tuli, ja tähden alkoivat syttyillä taivaalle. Andersson kuljeskeli ympäriinsä vähän hermostuneen oloisena. Ei jutellut juurikaan. Kunhan leijaili hiljalleen ympäriinsä.

Hiekkanen tuijotteli taivaankappaletta, joka oli vastikään ilmestynyt taivaalle loistamaan.

– Ei, mut kyl täyty sano poja, et noi tähde ovat kaukana. Kun rupee oikein fundeeraamaan niin huoma et matka on niin pal, ettei ollenka tavallisel järjel ymmärrä. Kattokaa nyt totakin räikkiää tähtee tosa. Mää ihmettelen kauhiaste, et mitä tommoselka ollanka tehdään.

Ilta kului. Kolmikko jouti katselemaan myös alaspäin. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Kaikki näytti rauhalliselta. Paimenet olivat nuotion ympärillä ja näyttivät juttelevan jotakin. Yksi huiski kädellään kirkasta tähteä kohti.

– Paimenia, sanoi Uutela. – Niitä pidetään vähän semmoisena roskasakkina.

Kuin vastauksena Andersson huusi, että on aika lähteä. Poissa oli hänen epämääräinen liihottelunsa. Hän komensi enkelit lähtövalmiuteen. Alas oli nyt mentävä. Enkeleiden keskuudessa heräsi mutinaa. Viime vuosisatoina ei ollut juuri alamaailmassa käyty. Seutukaan ei näyttänyt kaikkein puoleensa vetävimmältä. Paikalla oli vain noita paimenia. Ja heidän määkiviä lampaitaan. Mutta Andersson oli tiukkana.

– Eteenpäin! Ei saa pysähtyä… Ei jäädä pilvelle makaamaan… Pyrittävä yllätykseen.

Ja kylläpä paimenet yllättyivätkin! Jostain paimenten ympärille ilmaantui valtava kirkkaus. Andersson avasi suunsa viipyilemättä. Hänelle annetut vuorosanat olivat selvät.

–  Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.

Samalla hetkellä näkymä ikään kuin aukesi. Koko suuri taivaallinen sotajoukko ilmestyi paimenten näkyviin. Enkelit saivat jostain kuin yksissä tuumin ajatuksen laulaa:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha ihmisillä,
joita hän rakastaa.

Se oli komeaa. Enkellaulu kajahti koko laakson täydeltä. Ja kun kaikki kolme säettä oli laulettu, Andersson huitaisi yhdellä siivellään kohti Soppaa. Ja Soppa vetäisi sellaisen trumpettisoolon, että sellaista kuultiin uudelleen vasta lähes kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, kun jazz-musiikki valtasi maan ääret.

Edustustehtävää ei ollut pituudella pilattu. Taivaallinen sotajoukko hankkiutui takaisin pilven päälle. Hiekkanen, Soppa ja Uutela jäivät pilvenreunalle katselemaan alas. Anderssonkaan ei malttanut pidätellä uteliaisuuttaan vaan jäi kolmikon seuraan. He näkivät, kuinka paimenet jättivät laumansa ja rynnistivät kohti läheistä pikkukaupunkia. No, ehkäpä lauma pärjäisi. Hiiviskeleviä susia ei näkynyt lähimaillakaan. Enkelit tarkensivat katseensa kaupungin kujalle. Sieltä lepatti valoa. Ja eikös sieltä kuulunut myös vauvan itkua. Kyllä, karjasuojan avoimesta ovesta näkyi mies, nuori äiti ja seimeen kapaloitu vauva.

– Oi ihmettä, ihmislapsi, khi-hi-hi, selosti Uutela.

– Kyllä, Ihmisen Poika, täsmensi Andersson vähän arvokkaammin.

– Kasvoiltaan vähän kuin Jeesus, ihmetteli Soppa.

– Eik maar noitten ympäril ole samanlainen kirkkaus ku äsken paimenten ympäril!

Soppa käänsi kohta katseensa itään. Sieltä ratsasti kameleillaan kolme miestä päähineissään ja kauhtanoissaan.

– Hyö eivät ehtineet.

–  Aika on ehtiä, aika on myöhästyä, filosofoi Andesson.

Enkelit vetäytyivät kauemmas pilvenreunalta. Soppa soitteli trumpettiaan. Uutela ja Hiekkanen hyräilivät äskeisiä säkeitä. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua.

Melkoista enkelsiipien havinaa.


1 kommentti

Punaisia pilviä, punaisia baskereita

Nousin kumolleen mätkähtäneen puun rungolta pienessä metsässä. Olin istahtanut rungolle iltahämärissä kauppareissulla, koska olin siitä läheltä bongannut palokärjen nokanjälkiä. Josko sattuisin näkemään punabaskerin jo toista kertaa samana päivänä. Kun nousin sijoiltani ja käännyin kotiin päin, huomasin, että pilvet loimottavat punaisina.

Näin palokärjen ensimmäisen kerran hyvin kauan sitten. Olin ehkä kuuden vuoden ikäinen ja likinäköinen. Vanhemmat näyttivät, minne suuntaan katsoa, ja ihme kyllä oivalsin, että siinä mökin ikkunan takana männyn rungossa nautti punabaskeri lounastaan. Palokärki piirtyi mieleeni ikiajoiksi.

Meni liki puoli vuosisataa, ennen kuin näin palokärjen seuraavan kerran. Huristeltiin autolla Liedon syrjemmillä nurkilla, ja siellä suorastaan kaksi palokärkeä lennähteli puunrungolta toiselle. Nyt ei katsottu mökin vaan auton ikkunasta.

Kolmas kerta oli tänään. Tytär ihmetteli suurta tikkaa, kun oltiin palailemassa lenkiltä kirkonkylän laitamilla. Musta oli tikka, mutta punainen baskeri puuttui. Googlailun jälkeen ilmeni, että palokärki on kuin monet muutkin linnut. Uros koreilee mutta naaras on vaisumman värinen – tässä tapauksessa siis vailla baskeria. Hiivin lähemmäs. Lintu singahti siivilleen ja kirosi minua mennessään. Pakkoko on toisen ruokarauhaa tulla häiritsemään. Kun menin vähän kauemmas, lintu palasi takaisin puunkuorintahommiin.

Tänään en nähnyt toista palokärkeä. Punaiset pilvet näin. Otin niistä pari valokuvaa.

Eilenkin olin lenkillä illalla. Ja eilenkin otin valokuvaa, kun vielä minuakin vanhempi mies käveli peltotiellä ohi.

– Hyvä on kuvata Luojan luomaa kauneutta, totesi mies.

En minä äkkiseltään osannut muuta kuin myönnellä. Hyvä on kuvata Luojan luomaa kauneutta. Se oli perinteinen oranssiin kallistuva auringonlasku metsän taakse.

Tänään, kun nousin puunrungolta kauppareissulta, muistin miehen sanat. Muistin, että jo viitisentoista vuotta sitten opin, että komeat iltaruskot eivät välttämättä ole hyvä asia. Ne kertovat ilman saastumisesta. Kirkkaanpunaiset auringonlaskut ja palokärjet ovat yleistyneet. Kirkkaanpunaiset auringonlaskut ovat ihmisen luoma asia. Palokärkien yleistymisen syytä en tiedä. Mutta jälkimmäisestä uskalla vähän iloita.


1 kommentti

Rautalapio

Katselin junan ikkunasta, kun palomies käveli kohti veturia rautalapio olallaan. Paikalla oli myös muutama muu palomies ja pari poliisia. Arvatenkin junan kuljettaja ja konduktööri olivat myös ulkona.

– Tapahtui henkilövahinko, oli konduktööri kuuluttanut hetkeä aikaisemmin.

Seisoimme muutaman kymmenen metrin päässä asemasta. Yleensä kun juna tekee äkkijarrutuksen, sitä vain toivoo, että kyseessä on hirvi tai vielä mieluummin turvalaitevika. Tällä kerralla ei tullut edes äkkijarrutusta. Vauhti ei ollut ollut kova.

Pysähdyttiin vain.

Ulkona näkyi laiturilta alas laskeutuvien tunnelien katot. Ne peittivät näkyvyyden veturinkuljettajalta. Viistojen kattojen katveessa varmastikin oli joku piileskellyt. Eipä se ollut ollut henkilövahinko. Henkilö varmastikin kyllä mutta vahinko tuskin.

Junanvaunu on kupla, josta voi kurkistella ulos. Ikkunasta näkyy, kuinka tuolla ihmiset kulkevat varhaisillan kiireissään. Tuossa lähempänä vilkkuu paloauto. Vaunussa puolestaan matkustajat näpyttelevät tietokoneitaan ja tuijottavat kännyköitään. Joku soitti tulevansa myöhässä. Ei käyttänyt sanaa henkilövahinko. Päällisin puolin ihmiset vaunuissa näyttivät olevan jossain aivan muussa todellisuudessa kuin ulkona.

Vaikka mistäpä minä tiedän, mitä ihmiset sisimmässään tunsivat puuhaillessaan älylaitteidensa kanssa.

Palomies käveli hitain askelin kohti veturia rautalapio olallaan. Myös muut palomiehet ja poliisit liikkuivat korostetun rauhallisesti.

Mistäpä minä tiedän, mitä palomies aikoi lapiollaan tehdä.

Vajaan tunnin päästä konduktööri pahoitteli informaatiokatkosta. Junasta oli pitänyt katkaista sähköt, joten hän ei ollut voinut kuuluttaa tilanteesta.

– Lippuja ei tarkisteta ennen Karjaata, josta kyytiin tulee toinen konduktööri. Pyydän myös, että ette tule kyselemään turhia asioita. Seuraavalla asemalla vaihdamme kuljettajaa.

Minäkin jatkoin tietokoneen ja ehkäpä turhien asioiden parissa, vaikka mielessä väikkyi palomies rautalapioineen.

Seuraavana aamupäivänä ei työnteosta ollut tulla yhtään mitään.


2 kommenttia

Perushyvä

On olemassa perushyviä asioita. Tuollainen totuus kolahti mieleeni, kun kävelin kaupasta kohti kotia. Muiden peruselintarvikkeiden lisäksi olin ostanut levyn yhtä suklaata. Levy kyyhötti repussa maitopurkin ja kananmunakotelon välissä. Minä saapastelin kevyenliikenteenväylää, ja maistelin ajatusta. On olemassa perushyviä asioita.

On varmasti olemassa suklaata, joka hetkellisesti maistuu paremmalta kuin perushyvä. Mutta eipä se hetkauta perushyvää. Kun taitat rivin perushyvää ja popsit sen, tiedät, mitä saat etkä pety. Vaikka suklaata on moneen lähtöön, niin on ainakin yksi, joka ei petä.

Omituisinta on, että perushyvään ei edes kyllästy. Kokonaisen levyn voi syödä kertaheitolla. Ja viimeistään huomenna saman toimenpiteen voi aivan helposti toistaa.

Perushyvän paras puoli on se, että se on perushyvä. Toimii hyvin. Toimii aina. Ja huokuu siksi turvallisuutta. En ole varma, mutta luulen, että perushyvän voi matemaattisehkosti määritellä näin: Koska perushyvä on joka tilanteessa 9+, se on olemukseltaan täyskymppi.

Kuinkahan monta perushyvää asiaa tarvitaan perushyvään elämään? Ja mitkä ne lienevät!

***

Tämä teksti ei ole mainos, vaikka joku voisi niin kuvitellakin. =)

20200723_135508


3 kommenttia

Keltainen tuoli kurkkii korkean kynnyksen yli

Joka kevät omenapuun alle ilmestyy keltainen tuoli. Reippailulenkkini kulkee muutaman metrin päästä tuolista ja omenapuusta. Omenapuun takaa kurkkii keltainen omakotitalo, jossa asuu tuttuja.

– Joku kerta, kun ehdin, istahdan tuohon tuolille. Se on niin kutsuva, huikkaan tutuille ohi pyyhältäessäni, jos sattuvat olemaan pihamaalla.

– Istu pois, milloin vain.

Joskus olen talon asukkaiden läsnä ollessa istahtanutkin. Sainkohan kerran mehuakin.

Mutta että pyllähtäisin tuolille omppupuun alle ihan omin nokkineni. Minun ja tuolin väliin kohoaa hirmuisen korkea kynnys. Ei voi. On tässä vähän kiirekin jo.

Tänään loikkasin kynnyksen yli ja istahdin tuolille. Minuutin, pari siinä istuin. Katselin peltoa ja suurta maatalousrakennusta, jolle en keksi nimeä. Rakennuksen nurkalle oli vaihdettu uusi sähkötolppa. Olikohan vanha tolppa falskannut, kun taivas näytti niin sähkönsiniseltä.

Olipahan vaikeaa istuutua tuolille, vaikka oli lupakin, oikeastaan kutsu. Mutta istuinpa sittenkin.

Kohta matkani jatkui. Mietin kynnyksiä, joita rakentelemme itsellemme. Toiset näemme. Toisiin vain kompastelemme.

***

Kuvassa keltainen tuoli ei kurkistele kynnyksen yli vaan varovasti kainalon alta.

20200725_130715


1 kommentti

Inttervalliharjottelua

20200418_121916Karantteeniaikanakin voi juoksennella pitkin pellonreunoja. Silleen minäkin olen tehnyt. Välillä jopa nuorison kanssa. Tänään nuorisoa oli mukana kaksin kappalein ja hölkkäily meni inttervalliharjotteluksi. Leskenlehdet kirkuivat väreillään tienposkesta ja vaativat ottamaan valokuvia itsestään poutapilveilevässä maisemassa. Minä siis jarrutin valokuvaamaan kukkia, juoksin nuoret kiinni ja jäin taas kuvaamaan. Lämmin semmoisessa tulee mutta saa huilata välillä. Kuvaamisen jälkeen täytyy juosta taas kovempaa. Mutta semmoista se elämä on. On joko mentävä koko aika täysillä taikka sitten harjoitettava inttervalleja. Valitte siittä sitte!

Juostessa tulee mieleen erilaisia ajatuksia niin kuin vaikka kirjoittaa inttervalliharjottelusta neljällä teellä mutta vain kahdella iillä. Mitähän semmoinen kertoo karantteenin kahlitseman ihmisen sielunelämästä. Karantteeni aiheuttaa sisäistä kiukkua. Ei pääse kamerakauppaan ostamaan täyskennokameroita ja teleopjeketiiveja makrotoiminnon kera. Taiteellinen sielu turhautuu sellaisesta. Pahasti. Jotenkin on turhautuminen purettava. Vaikka kirjoittamalla inttervalliharjottelusta neljällä teellä mutta vain kahdella iillä. Sori vaan!

Mutta muuten suosittelen kyllä pellonreuna- ja tienpiennarlenkkeilyä. Tänäänkin kirkuvien leskenlehtien lisäksi maisemaa täplittivät sini- ja valkovuokot, leskenlehdet ja voikukkaiset. Lisäksi jokin sinervä puutarhapakolainen hämäili ohikulkijoita teeskentelemällä sinivuokkoa. Mokoma!

Sitä paitsi kun on muutaman kilometrin inttervalliharjoitellut, ei jaksa enää piitata karantteenin aiheuttamasta jumituksesta. Sitä on vain tyytyväinen, että jaksoi kotisohvalle pitelemään kahvimukia korvasta. Ei mulla tänään muuta!