Aurinko sai houkuteltua äijän ulos. Kaikki tavalliset lenkit vaikuttivat loppuun kolutuilta, ja hän päätti, että jotain muuta oli keksittävä. Muistista luikersi esiin Pettistentie. Äijä tiesi, että se aivan varmasti on liukas. Tiesi, että osa matkasta kulki varjoisassa pöpelikössä. Silti hän lähti.

Josko Pettistentien varresta sittenkin löytyisi jotain uutta ja jännittävää!

Jännittävä oli koko matka. Jäistä oli – metsätieksi kapenevalla kylätiellä ei tiedetä hiekotuksesta mitään. Jalat jännittyneinä äijä kulki. Välillä hän hiljensi katsomaan peltomaisemaa, mutta hiljentäminen on vähän viitteellinen sana. Jäätä myöten köpöttäessä ei vauhti muutenkaan päätä huimannut.

Liukkaus oli löytänyt monia muotoja Pettistentiellä. Oli rouheaa ja oli aivan sileää. Jossain paikoissa lumi verhosi jään. Hyvin meni, kun etsiskeli varpailleen mahdollisimmat vähän petolliset paikat.

Hyvin meni, kunnes löytyi se mäennyppylä, jossa oli liukkainta mahdollista jäätä sopivasti kallellaan. Äijälle ei jäänyt mahdollisuuksia. Kumoonhan hän meni. Siinä maan ja taivaan välissä, kohti jäätä laskeutuessaan hän oivalsi vahvasti: Ei olisi pitänyt!

Kaikesta varovaisuudestaan huolimatta hän oli kyljellään. Onneksi kukaan ei nähnyt! Hän kömpi pystyyn. Hän tiesi, että tie oli pakko kulkea tie loppuun. Olisi pitänyt valita muu reitti.

Ikinä enää ei tuolle tielle jäiseen aikaan! Mutkan kautta äijä pääsi kaatumatta takaisin kotiin. Isomman asvalttitien oli aurinko ehtinyt sulattaa miltei kauttaaltaan.

Auringonvalossa kulkiessaan häntä alkoi huvittaa kotikunnan kylännimet. Pettistentietä pääsee mutkan kautta Raukkalaan.