Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Kymmenen kilon monttusaappaat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yli neljännesvuosisata sitten ostin työleirille mukaan kumisaappaat. Ne ovat Tšekkoslovakiassa valmistetut ja joku saattaisi väittää että Kontioiden kopiot. Saappaissa on yksi ylimaallisen hyvä puoli. Ne ovat tosi painavat. Työleirille oltiin menossa ja monttuhommia oli tiedossa, niin meikäläiselle eikovinsuurelle hepulle kaikki lisäpotku, jota lapiolle voi antaa, oli tarpeen. Vaikka sitten kymmenen kilon saappailla.

Matkakumppani oli sitä mieltä, että monttusaappaiden raahaaminen elokuiseen Italiaan on hullunhommaa. Mutta minkäs teit. Saappaat olivat jo Italiassa, eikä missään päin maailmaa lapiohommia tehdä muuta kuin mustissa pitkävartisissa saappaissa! Argumentointini ei tainnut vakuuttaa. Eikä kenelläkään muulla muualta päin maailmaa tulleella ollut kumisaappaita. Eivät tiedä siellä työnteosta ja kunnon varusteista mitään.

No, eipähän me siellä ojaa kaivettu kuin tunnin verran. Sitten todettiin, että ilman räjähdysaineita ei mokoma maaperä liiku minnekään. Loppu leiri sudittiin maalia aitoihin, vuoriston kiviin, minne milloinkin. Jotain muutakin lähes järkevää tehtiin.

Ne saappaat ovat minulla yhä. Ne poloiset jäivät kaatuvan tavaravuoren alle ulkovarastossa, kun lykkäsin polkupyöriä sisään. Kevään koitettua kaivelen saappaat esiin ja raahaan ne isäukon luo. Siellä tarvitaan kunnollisia tšekkoslovakialaisia monttusaappaita ihan jokapäiväiseen elämään. Koiran kanssa on kahlattava pitkin maisemia. Polttopuita on rahdattava sisään. Klapikoneen ääressäkin monttusaappaat ovat paljon uskottavammat kuin jotkin niket, jotka hiljalleen täyttyvät puruista.

Tässä kirjoittaessani suunnittelen, että kunhan saappaat tulevat kolmenkymmenen vuoden ikään pidän niille juhlat. Ne matkustivat nuorena Italiaan ja tekivät töitä täsmälleen yhtä ahkerasti kuin ne muutkin. Ja ne ovat palvelleet moninaisissa tehtävissä sen jälkeenkin. Viime vuodet ne ovat piileskelleet ulkovarastossa. On mahdollista, että pellolta kömpineet päästäiset ovat tehnee niihin pesän. Kunnon Kontio-kopioihin mahtuu päästäisiä oikein suurperhe, ja onhan niitä saappaita kaksi. Ehkä ne muodostavat lähiön.

Ennen juhlaa saappaat saavat kuitenkin viettää tervettä maalaiselämää. Kunhan siis saan jalkineet kaivettua niiden päälle rojahtaneen rojukasan alta. Ei ole muuten joka hemmolla enää tšekkoslovakialaisia kumisaappaita, jotka ovat käyneet Italiassa asti kansainvälisellä työleirillä aiheuttamassa hämmennystä!


2 kommenttia

Maalaisidentiteetti

IMG_20200103_172552_01

Kun päätyy maalle, oivaltaa, että elämä on helpompaa, jos pitää puukkoa ja tikkuaskia mukana. Puukkoa ei tarvita susejen tai lehmöjen tai muiden villipetojen karkottamiseen. Puu-uunit vaan on paljon helpompaa lämmittää, kun on työkalu kiehisten veistelemiseksi mukana. Tikut taas auttavat sytyttämisen alkuvaiheissa. Sytyttämisen alkuvaiheen jälkeen kirkonkyläläinen tosin pitää hetken aikaa käsiä tiukasti ristissä ja toivoo, että tuli tosiaan syttyy.

Tikut ja puukko rakentavat maalaisidentiteetin. Tässä ollaan luonnon armoilla, mutta pärjätään kyllä, kun on taito hyppysissä ja välineet koko ajan käden ulottuvilla. Maalaisidentiteetti vahvistuu vielä siitä, että saa uuninpesät syttymään viimeistään toisella tulitikulla. Varsinkin talossa, jossa on seitsemän uunia, tikut loppuisivat äkkiä, jos sytyttämisen kanssa tumpeloisi. Ja meillähän osataan!

Kaiken kukkuraksi itsensä tuntee paljon raittiuskottavammaksi, kun koiran kanssa kulkiessa tikkuaski rapisee taskussa. Lisäuskottavuutta kertyy, kun lompsuttelee menemään pari numeroa liian isot Kontiot jalassa. Sellaiset, joista kiilto on jäänyt jonnekin pari vuosikymmenen taakse. Kaupunkilaiset ne kiillolla koreilee.

Ainoa ongelma tässä identiteetin rakentumisessa on se, että aito maalaiseläjä tuskin ajattelee tällaisia ajatuksia lainkaan. Meikäläinen niitä ajattelee, kun ei ole aito. Identiteettiä ei tarvitse rakentaa, jos on jonkinlaiseksi kasvanut.

Lähdin sitten junalla kohti kotipellonreunaa kirkonkylän laitamilla. Pelto ei ole minun peltoni. Puukko jäi seinälle roikkumaan, tikkuaski hyllynreunalle odottelemaan pääsyä seuraavan taskun pohjalle. Kotoista kirkonkyläidentiteettiä ei tarvitse miettiä. Sitä vain on, kun kulkee kauluksestaan rispaantuneessa nahkatakissa ja suunnilleen sopivissa haisaappaissa. Kulkemisia valaisevat oranssit katuvalot. Yhdessä risteyksessä on oikein liikennevalotkin.

Siellä maalla taitaa yhdessä risteyksessä olla yksi lamppu. Pimeällä raittia kuljetaan varvastuntumalla, joka liian isojen saappaiden ja kahden villasukkaparin läpi on viitteellisesti suuntaa-antava.

sdr


7 kommenttia

Veneiden hautuumaa

IMG_20200102_100513

Koira kömpi makuusopestaan vasta yhdeksän jälkeen, ja ulos oli kuulemma heti päästävä. Mitä siinä muuta teet kuin kumoat kahvikupin kurkkuusi, kahlehdit koiran hihnaansa ja lähdet ulos koleaan tuuleen.

Ensimmäinen kohtaamamme naapuri haukkui meidät pataluhaksi, ja toinen meistä vastasi samalla mitalla. Minä yritin pysyä haukkuharkassa neutraalina. Toki pidin melko lujasti kiinni talutushihnasta, jotteivät koirat pääse järsimään toisiaan aidanraoista.

Tie vei alas Pumppumyllyn rantaan. Järvi oli jäässä, veneet maissa. Talven tuulet olivat raidoittaneet järven. Vastarannan puiden takaa kurkki aamu-uninen aurinko. Pitkään oli sekin tänään nukkunut.

Vähän ylempänä oli veneiden kalmisto. Muutama kevyt sisävesialus kasvoi jo sammalta. Päässäni alkoi soida Lasse Heikkilän Viimeiset veneet. Eivätkö veneet ennen saaneet arvoisensa lopun loimuamalla juhannuskokkoina? Nyt jos heitteille jätetyn synteettisen purren sytyttäisi, saisi syytteen ympäristörikoksesta.

Koira etsi sulasta rantavedestä puukapulan aarteekseen. Sitä se kantoi ja minä olin tyytyväinen. Jos aarre olisi koiralle rakas ja se pitäisi sitä tiukasti kidassaan, paluumatkaa säestäisivät vain yksipuoliset haukkujaiset. Ei tullut edes sellaisia. Naapuri oli tassutellut sisään.

Pitkin päivää olen mielessäni palannut ihmettelemään rantaryteikössä maatuvia veneitä. Ehkä ennen pitkää puuveneistä jäljellä olisivat vain luurangot. Joku niitä vuosien päästä koiralleen puoliääneen ihmettelisi ja miettisi ihmisten elämää ja edesottamuksia kaukaisella 20-luvulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 


2 kommenttia

Ikuisuus e-mollissa

mde

– Juha, voisitko näppäillä kitaraa rukoushetken taustalle?

Olin päätynyt soittamaan cajonia perusjumalanpalvelusta vähän vilkkaampaan hengelliseen tilaisuuteen. Jonkin tauon aikana olin langennut hipelöimään läsnä olevaa kitaraa. Se oli melkein vireessäkin. Niinpä minua heti kohta rangaistiin hipelöinnistä. Voisinko soittaa kitaraa!

Verrataanpa minulle osoitettua pyyntöä johonkin toiseen taiteenlajiin, vaikka kokkaukseen. ”Juha, tuolla nurkassa on uuni. Voisitko pikaisesti loihtia meille vege-chateaubriandit?” Minä vastaisin, että en toki sellaiseen suoritukseen pysty, mutta voin kyllä hakea Lidlistä nakkeja ja käristää ne. Jos kelpaa.

Mutta kitarakysymykseen minulla ei ollut tarjota vastaavaa nakkivastausta. Tai oli; vastauksen saisivat antaa nakkisormeni, joilla on taipumus lipsahdella kitaran kaulalla ihan minne sattuu. Siinä tilanteessa en voinut soittamisesta kieltäytyäkään. Mitäs menin näpelöimään toisten kitaroita!

Kyllä minä yhden hetken pärjään e-mollia varioiden. Kitaralla e-mollisoinnun ottamiseen tarvitaan kaksi nakk… siis kaksi sormea. Oikeakätiselle ne kaksi sormea ovat vasen etu- ja keskisormi. Samaisen käden pikkusormea korkeimmalla kielellä heilutellen saa aikaan erilaisia muunnelmia, joita musiikkiin ei-kovin-perehtynyt ihminen saattaa erehtyä luulemaan melodiaksi, vaikka kyseessä on vain paniikissa harhaileva pikkusormi.

Mutta oletteko koskaan ajatelleet, kuinka pitkä on rukoushetki? Luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa hetki kestää ehkä kaksi minuuttia. Hallituskriisin aikana vajaat kolme. Vilkkaammassa hengellisessä tilaisuudessa hetki kestää helposti vaikka puoli tuntia. Siinäpä lipsuttelet pikkusormeasi e-kieltä ylös ja alas. Hyvällä säkällä harhailu saattaa kaukaisesti muistuttaa Metallican Nothing Else Mattersin alkua. Metallica ei ehkä kuitenkaan ole kaikkein vahvin musiikkivalinta vilkkaampaan hengelliseen tilaisuuteen. Ratkaisu on siis se, että e-mollissa mennään, vältellään kuulostamasta Metallicalta ja toivotaan, että hetki kestää vaikkapa vain vartin.

Niin minä soittelin. Soittelin ja soittelin. Vartti meni. Tulin niin epätoivoiseksi, että aloin jo taiteilla. Näppäilin myös D-duurisointua. Uskalsin kokeilla jopa h-mollia, jossa sentään täytyy yhdellä sormella painaa kaikkia kuutta kieltä. Se on kuulkaas haastavaa, vaaditaan väkeä ja voimaa. Palasin e-molliin. Ja soittelin.

Mietin soittaessani kiirastulta ja loikkaamista keikkuvalle jäälautalle. Tiesittekö, että palovammat ja paleltumat ovat luonteeltaan hyvin samanlaisia vammoja. Paleltuman saaminen kestää toki yleensä kauemmin. Siitä huolimatta pikkussormeani alkoi kuumottaa siinä kahdeksantoista minuutin kohdalla.

Minkäs teet. Rangaistus oli suoritettava loppuun ja lopusta päättivät minua korkeammat voimat. Päädyin mietteissäni siihen ratkaisuun, että en ollut kiirastulessa vaan keikkuvalla jäälautalla. Tosin jäälautoilla on taipumusta hiljaksilleen sulaa. Onneksi jo siinä kahdennenkymmenennen ensimmäisen minuutin kohdalla rukoilijat alkoivat lausua aamenia. Joskus aamen on totisesti odotettu sana!

Ei se hetki vissiin niin huonosti mennyt. Kiitoksiakin sain. Ehkä juuri siltä musiikkiin ei-kovin-perehtyneeltä ihmiseltä. Mutta kuitenkin.

Mitä tästä siis opin? Älä koskaan koske muiden ihmisten soittimiin. Ajatelkaas, jos kyseessä olisi ollut vaikka trumpetti! Semmoisesta en olisi e-mollia löytänyt, kun en ole mokomaan koskaan edes koskenut. Olisi tullut luultavasti lyhyt ja meluisa rukoushetki.

Opinko jotain muuta? Jees. Kannattaa hypätä kiikkerälle jäälautalle. Se on opulta aika jännää. Ja saa pitkästä aikaa aiheita blogeihin.

Aamen.


1 kommentti

Oranssin kajo

En tiedä, monesko kerta tämä oli kameran kanssa kirkon valossa. Valo oli oranssi. Valosaasteesta puhuvat, jos kajoa kauempaa katsoo. Mutta juuri nyt, marraskuun iltana, hautakivien vieressä, temppelin seinille nostettujen kivien alla, oranssi oli oikea väri.

En tiedä, monesko kerta tämä oli, kun mietin, että valo täytyy etsiä sieltä, missä sitä on. Marraskuussa, kun illat ovat päiviä värikkäämpiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


3 kommenttia

Rähmällään ihanuuden edessä

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOltiin sällien kanssa Himoshuipulla iltakävelyllä. Paluumatkalla laskeuduttiin samaa vauhtia auringon kanssa. Kukkaset loimottivat nenäni edessä niin, että tein juuri sen, mitä kuka tahansa kesäparroittunut äijä tekee, jos kamera roikkuu kaulassa. Otin hempeänräikeitä kukkakuvia.

(Jonakin vielä kauniimpana iltana kaverit eivät luultavasti enää suostu hikoilemaan kanssani huipulle, koska jumitun aina kuvaamaan kukkia. Luulevat kuitenkin, että huonokuntoisuuksissani tasaan sykettä, vaikka todellisuudessa harrastan korkealentoista, joskin ruohonjuuritasolle kurkottelevaa valokuvataidetta.)

Kuvia räpsiessäni muistelin New Wine -tapahtuman ensimmäisenä iltana kuulemaani Jukka Jämsenin puhetta. Hän kertoi aluksi vuolaasti, kuinka kauniina hän maailmaa pitää. Jo paljon nuorempana Jukalla oli ollut sellainen olo, että hän voisi heittäytyä maahan ja halata kauneutta.

(Toki maailmassa on paljon parannettavaa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että maailma on suurelta osalta valtavan kaunis. Nytkin mielessäni soi vanha laulu: ”En ymmärrä paljoakaan. Loit meille niin ihanan maan. Loit ihmiset kukat ja puut ja linnuille laulavat suut”, enkä pysty kiistämään laulun todenperäisyyttä, vaikka paljon pahaakin on ihminen saanut aikaan auringon alle.)

Minä ymmärrän jetsulleen, mitä Jukka tarkoitti. Köllötän usein vatsallani maassa ja ihmettelen luonnon kauneutta – tosin kameran kanssa. Olen huomannut, että maastapäinkäsin saa mielenkiintoisempia tai ainakin erilaisia kukkakuvia kuin suorilta jaloilta räpsimällä. Olenkin usein sanonut, että valokuvaajan pitää olla nöyrä ja kumartua maahan asti. Minulla tosin homma ei jää pelkästään kumartamiseksi; pötkötän säännöllisesti pitkin maankamaraa.

(Riskinsäkin maan halailulla valokuvatessa on. Vuosi sitten olin kaksi viikkoa antibioottikuurilla, koska kaunis maailma sitä myöten köllöttäessäni imeytyi sääreeni ja aiheutti borrelioosiläiskän.)

Teitä ja pientareita kulkiessani olen huomannut, että kirjavinta maaperää ovat ojanpientareet. Veljeltäni olen oppinut sellaisen elämän tosiasian, että on kaksi tilannetta, joissa voi tehdä ihan mitä vain: työhaalareissa taikka kamera kaulassa. Räikeimpiä kukkakuvia saisi luultavasti ryömimällä kameran kanssa tienvarrenojassa kameran kanssa, ehkä varmuuden vuoksi vielä työhaalarit päällä. En ehkä kuitenkaan uskalla sellaista kokeilla. Minun tuurillani kohdalle osuisi tilapäinen sekakuoro, joka yläilmoistaan alkaisi laulaa minulle Rentun ruusua. (Tiedättehän: ” Sinne maantien ojaan viimein taju sammui…”)

Niin kaunis on maa kuitenkin, että pienellä riskilläkin aion jatkaa sen valokuvaamista. Joskus oivallan ihmetellä luomakuntaa myös ihan ilman kameraa. Aika harvoin kyllä. Mutta kannustan kyllä muitakin kaikkinaiseen maisemientuijotteluun.

Olettehan jo onnistuneet oivaltamaan tämän tarinan opetuksen. Se on moderniin tapaan kolmeosainen.
1. Kun Jumala loi maailman, Hän loi sen kauniiksi.
2. Ihmisellä on lupa nauttia maailman kauneudesta.
3. Ei missään nimessä kannata addiktoitua havainnoimaan maailmaa kameran etsimen läpi.

”Niin pienenä käsiisi jään sun ihmeitäs ylistämään.”

DSC_4927_02


1 kommentti

Kuka meni pesuveden mukana viemäriin?

Ystäväni Tapio luki jonkin otsikon väärin, näitä freudilaisia lipsahduksia, tiedättehän. ”Hengellinen hygienia.” Näin hän luuli otsikon menevän ja haastoi minut bloggaamaan aiheesta.* Vastaukseni oli selkeä.

– Eih!

Mutta kun minä olen minä, niin kaikenkattavaa hengellistä yhteyttä ja maailmanrauhaa uhmaten aivoni alkoivat raksuttaa. Kirjoittaessani en edes ole varma, supattaako olkapäälläni enkeli vaiko pirulainen. Ja kumpi olisi hauskempaa.

DSC_5039Hygienia vaikuttaa tietenkin äkkinäisesti hyvältä asialta. On paljon mukavampaa syödä puhtailta porsliineilta kuin vuokramökin ikitahmeilta lautasilta. On varmempi ja turvallisempi olo. Toisaalta kyllähän sitä töissä ryystää kahvia mukista, joka on tiskattu kevätpäivän tasauksen aikaan ja silloinkin siksi, että työkaveri ei enää iljennyt katsella mukia ja uhkasi ilmoittaa työsuojeluvaltuutetulle.

Hygienialla on hyviä puolia, kuten se turvallisuus. Kaikki likainen tai epäilyttävä on siis syytä jynssätä pois. Oman energiansa kuuraaminen nykymaailmassa toki vie, kun sotkua ja likaa on niin paljon. Niin hengellisessä kuin muussakin todellisuudessa.

Hengellisessä maailmassa jynssäys on onneksi saatu jaettua eri työryhmille. Työryhmät ovatkin osoittautuneet oikein motivoituneiksi ja työteliäiksi. Yhdet jynssäävät perinteisen avioliittomallin puolesta. Toiset kiillottavat Jumalan vanhaa liiton merkkiä, sateenkaarta. Jälkivahingontorjuntajoukot yrittävät yhä saada pappeusasiaakin entiseen kiiltoonsa. Jotkut jaksavat vielä vähän nahistella siitäkin, kuuluuko ihmisen kuurata kokovartaloupotuksella vain riittääkö symbolinen valelukaste riittävän hygieniatason aikaansaamiseksi.

Onneksi Tapio heitti hygieniahaasteen New Wine -kesätapahtumassa. Kuinka ollakaan täällä käsitellään Paavalin Filippiläiskirjettä. Sitä on hyvä siteerata tähän. Jostain syystä Paavali, opillisesti jyrkkiäkin kantoja esittänyt kirjoitti filippiläisille näin:

”Jotkut tosin julistavat Kristusta vain kateudesta ja riidanhalusta, mutta toiset vilpittömin mielin. Nämä toimivat rakkaudesta, koska tietävät, että minun tehtäväni on puolustaa evankeliumia. Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta, epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä vankeudessani. Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei.”

Kyllä minusta tämän sorttinen äärimmäisen väljästi tulkittava kohta pitäisi ehdottomasti desinfioida pois Raamatusta! Voivatko sottaiset toisin- eli väärinajattelijat muka saarnata samaa Jeesusta kuin minun paimeneni.

Minä en erityisesti pidä siivoamisesta, ja varsinkin kaikki ylihygieenisyys on minulle kauhistus. Olen oppinut, että liian ahkera desinfioiminen saattaa avata portteja superbakteereille. Ne eivät kuulosta mukavilta kavereilta.

Minusta hygieniakeskustelussa jokin menee siivouksen oppikirjojen ja minun ihan itse oivaltamieni käytäntöjen vastaisesti. Kun rievulla on tarpeeksi jynssätty, siivooja heittää roskikseen yleensä loppuun asti kuluneen rievun, ei jynssäyksen kohdetta.

(En ole kovin kirjanoppinut, mutta olen ymmärtänyt, että Jeesuskaan ei ollut kovin tarkka ympäristönsä hygieniasta. Jumalan poika olisi voinut hengailla hohtavissa marmoripalatseissa sellaisten kavereiden kanssa, joiden toogan puhtaudessa ei ole moitteen sijaa. Mutta Jeesusta kuljeskeli kaiken maailman epämääräisen aineksen kanssa.)

* Tapsa muuten kirjoitti aiheesta huomattavan paljon väljemmin kuin minä, mokoma! Sitä paitsi tekstin ohessa olevalla kuvalla ei ole mitään tekemistä aiheen kanssa, sori.


1 kommentti

Toiveikkaita ajatuksia ulpukan varjossa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toivo on jännittävä asia. Hengailin laiturilla ja huomasin, että iltavirkku ulpukka kelluu laskevan auringon kilossa. Tuostapa saisi mainion valokuvan. Siis jos kukka olisi vähän lähempänä laituria ja auringonlasku taasen jossain muualla kuin siellä, minne auringon kuuluu täälläpäin maailmaa laskea eli Patalahden taakse.

Aloin kuitenkin ankarasti toivoa, että saisin ulpukasta kuvan ja oivalsin, että aina minä tuonne asti kurotan. On sen verran apinamaiset käsivarret minulle siunaantunut; jos eivät lihaksikkaat niin pitkät kuitenkin. Ja kas, toive toteutui. Sain kameran niin kauas vetten päälle, että ilta ruskotti kukan takana.

Sitten ei auttanut muuta kuin toivoa, että en tällä kertaa molskahda veteen kameroineni. Sellaistakin on tapahtunut. Kamera ei tuolloin oikein tykännyt toivottamasta tilanteesta, johon kanssani joutui. Tällä kertaa toiveeni toteutui. Pysyin vakaahkosti laiturilla; toiveeni siis toteutui.

Sitten piti vain toivoa, että kamera tarkentaa kukkaan eikä pöpelikköön järven takana. Minulla ei nimittäin ole ihan niin pitkä kaula, että se olisi ujuttanut pääni kameran luokse ihmettelemään kuvan tarkennusta. Räpsäisin monta kuvaa ja toden totta, taas toiveeni toteutui. Pari kuvaa tarkentui ulpukkaan. Rajaus olisi voinut olla hiukan parempi, mutta ihan jees kuitenkin.

Koska oli oikein toiveiden toteutumisen tuokio, niin olisihan minun pitänyt muistaa toivoa riittävän vankasti myös sitä, että horisontti Patalahden takana olisi suora. Sitä minä en muistanut toivoa. Siksi maailma on kuvassa vinossa. Kylläpä olin hajamielinen. Täytyisi aina muistaa toivoa asiat alusta loppuun asti ojennukseen. Aina vain ei muista, kun on niin paljon toivottavaa. Erityisesti se, ettei putoa hyytävään veteen.

Yöllä kuuntelin lokkien rääkymistä järvellä. Mietin, että olikohan kuvaustuokiossani kysymys toivosta ensinkään. Niin monimutkaisen asian pohtimiseen on yksi yö liian lyhyt.


2 kommenttia

Samalla puolen aitaa

dav

– Symbolismia, totesi ystävä.

Hyvin kauan sitten taapersin hänen kanssaan verkkoaidan viertä Puolassa, Poznanin esikaupunkialueella. Äkkiä huomasin, että oranssinkeltainen kukka kurottaa aidan läpi kadun puolelle. Jo silloin minulla roikkui tavan takaa kamera kaulassa. Koska kukka puhutteli minua verkon takaa, siitä oli otettava valokuva.

– Symbolismia!

Yhden sanan äänensävystä ymmärsin, että symbolismi on jotain, joka on ikuisiksi ajoiksi tuomittu olemaan out of time.

Elettiin Solidaarisuuden aikaa. Rautaesiripun murtumiseen oli vielä muutama vuosi mutta vastarinta eli jo vahvana. Niin vahvana, että symbolismia pidettiin lällärikamana. Piti puhua suoraan. Minä taas tulin kulttuurista, jossa tosin vasemmistolaisuus yhä oli voimissaan mutta omat mielipiteeni vielä eivät. Siksi symbolismi maalautui mielessäni mustaksi.

Tuosta yhdestä tokaisusta on minulle vuosikymmenten saatossa avautunut, mitä tuomion sanat tarkoittavat. Juuri valokuvatessani sana nousee mieleeni, kun otan tietynkaltaisia kuvia. Niin kävi myös lenkillä viikonloppuna. Päivänkakkarakategoriaan kuuluvia kukkia oli urheilukentän aidan katveessa. Verkko heitti kukkien päälle varjon. Olin pyyhältää kukkien ja varjon ohi – koska kuva kuitenkin olisi ollut symbolismia.

Oivalsin sentään jarruttaa, ottaa kuvan ja alkaa ajatella näitä ajatuksia. Kauan sitten verkkoaidan äärellä minä olin liian nuori oivaltamaan, että minuun oli helppoa vaikuttaa. Eikä vaikuttajakaan loppujen lopuksi välttämättä siinä 80-luvun puolivälin tilanteessa vaikuttanut täysin omilla ajatuksillaan, vaikka hän ehkä olikin sekä yhteiskunnallisesti että taiteellisesti valveutuneempi kuin minä. Mutta sanalla oli valtaa.

Olen minä symbolistisia kuvia uskaltanut ottaa jo ennen mennyttä viikonloppua. Kömpinyt yli siitä tuomiosta, että symbolistisen kuvat olisivat aivan tolkuttoman tyhmiä. Symbolismia on harrastettu niin kauan kuin tässä maailmassa on ollut taidetta tai valokuvaamista tai runojen rustaamista. Tietyissä tilanteissa se tosiaan saattaa olla naiivia, mutta noin yleisesti ottaen symboleillahan taide toimii. Ja viihde. Ja politiikka. Ja uskonto. Symbolismia kaikki tyynni! Noooo, ainakin jossain määrin.

Itse asiassa uskallan uskoa, että minä en ole ainoa ihminen, joka on langennut tuomion sanoihin samalla tavalla. Varmasti moni muukin elää monissa asioissa vahvan luulon vallassa. Mikä pahinta, olen varmasti tietämättäni tai ainakin jossain määrin tietoisesti tuomioita jaellut. Sellainen on uskomattoman helppoa. Symbolismia! Liberalismia! Ihan liian Konservatiivista! Farisealaista! Huuhaata! Mitä kukakin meistä nyt harrastaa tai haluaa tuomita.

Toisinaan mietin, moniko ihminen seuraa hyvää paimenta pohtimatta, mitä paimen sanoo. En nyt viittaa Jeesukseen enkä edes vanhaan kaveriini Paavaliin. En edes keneenkään nimeltä mainitsemattomaan tai nimeltä mainittuun hengelliseen johtajaan. Vaan nimenomaan jokaiseen ihmiseen.

Minä olen jo yli 50. Kun kuulin tuomion sanat, olin 23, ja ne vaikuttavat minuun yhä. Kyse oli vain valokuvasta. Mutta entäpä jos kyseessä olisi jokin elämän tai kuoleman kysymys. Oikeasti tuomion sanat.

Pelottavinta on se, että itse on kauhean vaikea tietää, milloin toimii tuomion sanojen alaisena. Missä asioissa minua vahvasti likinäköistä johdattelee joku sokea. Tai ainakin melkein yhtä likinäköinen.

Päivänkakkarakategoriaan kuuluvia kukkia oli urheilukentän aidan katveessa. Peltosaunioitahan ne olivat, tuttuja tyyppejä. Mutta nepä olivat samalla puolen aitaa kuin minä.


2 kommenttia

Tulpat korvissa, laput silmillä

sdrJuoksulenkillä helteinen tuuli humisi korvissa. Tuuli ei ollut kovin kova eikä erityisen vastainen, joten se kuulosti oikein mukavalta. Aloin mennessäni äimistellä, miksi niin monilla ihmisillä on nykyään aina kuulokkeet päässään. Voihan lenkkeillessä tietenkin kuunnella mieltä avartavia puheohjelmia. Poppismusalla voi peittää autojen hermoille käyvän kohinan. Kumpikin noista ovat seikkoja, jotka usein pyörivät mielessä. Minäkin voisin viisastua, ja musiikki tekisi muuten vain sielulle hyvää.

Sunnuntaiaamupäivänä tuuli kuulosti paljon paremmalta kuin musiikki tai opetusohjelma. Jalatkin tuntuivat kantavan. Äänimaisema ei silti ollut ehkä kaikkein sievin. Samojen teiden varsilla lauleskelevat välillä mustarastaat, mutta juuri näitä ajatellessani kuului vain harakanpoikien nauru. Liekö seassa ollut muutama harakantytön kikatuskin.

Hölkkäsin, tuumiskelin ja tarkenin. Viime aikoina jalat eivät oikein ole suostuneet juoksemaan, mutta nyt ne taitavat olla taas yhteistyöhaluisemmat. Mieleeni juolahti täysin epätieteellinen teoria. Voiko olla niin, että hölkätessä tai juostessa mielikuvitus laukkaa paremmin kuin kävellessä? Vaikka teoria on epätieteellinen, minulla on kokemuksellista pohjaa. Juoksemattomina kuukausina en ole juurikaan saanut ideoita blogeihin enkä ainakaan valmiiksi yhtäkään tarinaa. Nyt tuuli ja harakanlapsoset tuuppasivat kirjoittamaan tämän tekstin ja vielä symbolismiakin ihmettelin. Siitä varmaan tulee ennen pitkää toinen, erittäin syvällinen blogi.

Blogiajatusten lisäksi poimin ajanpientareilta kameralla varjokukkia. Jos olisin hölkkäillyt kuulokkeet korvilla, en olisi kuullut tuulta enkä harakanpoikia. Jos olisin juoksennellut silmälaput tai virtuaalilasit silmillä, en olisi nähnyt kukkia enkä niiden varjoja.

Tietenkin hölkkäämisen vapauttamat ajatukset ovat riskibisnes. Mieleeni juolahti myös lähes raamatullinen kysymys: Miksi harakanpoika nauroi?