Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Samalla puolen aitaa

dav

– Symbolismia, totesi ystävä.

Hyvin kauan sitten taapersin hänen kanssaan verkkoaidan viertä Puolassa, Poznanin esikaupunkialueella. Äkkiä huomasin, että oranssinkeltainen kukka kurottaa aidan läpi kadun puolelle. Jo silloin minulla roikkui tavan takaa kamera kaulassa. Koska kukka puhutteli minua verkon takaa, siitä oli otettava valokuva.

– Symbolismia!

Yhden sanan äänensävystä ymmärsin, että symbolismi on jotain, joka on ikuisiksi ajoiksi tuomittu olemaan out of time.

Elettiin Solidaarisuuden aikaa. Rautaesiripun murtumiseen oli vielä muutama vuosi mutta vastarinta eli jo vahvana. Niin vahvana, että symbolismia pidettiin lällärikamana. Piti puhua suoraan. Minä taas tulin kulttuurista, jossa tosin vasemmistolaisuus yhä oli voimissaan mutta omat mielipiteeni vielä eivät. Siksi symbolismi maalautui mielessäni mustaksi.

Tuosta yhdestä tokaisusta on minulle vuosikymmenten saatossa avautunut, mitä tuomion sanat tarkoittavat. Juuri valokuvatessani sana nousee mieleeni, kun otan tietynkaltaisia kuvia. Niin kävi myös lenkillä viikonloppuna. Päivänkakkarakategoriaan kuuluvia kukkia oli urheilukentän aidan katveessa. Verkko heitti kukkien päälle varjon. Olin pyyhältää kukkien ja varjon ohi – koska kuva kuitenkin olisi ollut symbolismia.

Oivalsin sentään jarruttaa, ottaa kuvan ja alkaa ajatella näitä ajatuksia. Kauan sitten verkkoaidan äärellä minä olin liian nuori oivaltamaan, että minuun oli helppoa vaikuttaa. Eikä vaikuttajakaan loppujen lopuksi välttämättä siinä 80-luvun puolivälin tilanteessa vaikuttanut täysin omilla ajatuksillaan, vaikka hän ehkä olikin sekä yhteiskunnallisesti että taiteellisesti valveutuneempi kuin minä. Mutta sanalla oli valtaa.

Olen minä symbolistisia kuvia uskaltanut ottaa jo ennen mennyttä viikonloppua. Kömpinyt yli siitä tuomiosta, että symbolistisen kuvat olisivat aivan tolkuttoman tyhmiä. Symbolismia on harrastettu niin kauan kuin tässä maailmassa on ollut taidetta tai valokuvaamista tai runojen rustaamista. Tietyissä tilanteissa se tosiaan saattaa olla naiivia, mutta noin yleisesti ottaen symboleillahan taide toimii. Ja viihde. Ja politiikka. Ja uskonto. Symbolismia kaikki tyynni! Noooo, ainakin jossain määrin.

Itse asiassa uskallan uskoa, että minä en ole ainoa ihminen, joka on langennut tuomion sanoihin samalla tavalla. Varmasti moni muukin elää monissa asioissa vahvan luulon vallassa. Mikä pahinta, olen varmasti tietämättäni tai ainakin jossain määrin tietoisesti tuomioita jaellut. Sellainen on uskomattoman helppoa. Symbolismia! Liberalismia! Ihan liian Konservatiivista! Farisealaista! Huuhaata! Mitä kukakin meistä nyt harrastaa tai haluaa tuomita.

Toisinaan mietin, moniko ihminen seuraa hyvää paimenta pohtimatta, mitä paimen sanoo. En nyt viittaa Jeesukseen enkä edes vanhaan kaveriini Paavaliin. En edes keneenkään nimeltä mainitsemattomaan tai nimeltä mainittuun hengelliseen johtajaan. Vaan nimenomaan jokaiseen ihmiseen.

Minä olen jo yli 50. Kun kuulin tuomion sanat, olin 23, ja ne vaikuttavat minuun yhä. Kyse oli vain valokuvasta. Mutta entäpä jos kyseessä olisi jokin elämän tai kuoleman kysymys. Oikeasti tuomion sanat.

Pelottavinta on se, että itse on kauhean vaikea tietää, milloin toimii tuomion sanojen alaisena. Missä asioissa minua vahvasti likinäköistä johdattelee joku sokea. Tai ainakin melkein yhtä likinäköinen.

Päivänkakkarakategoriaan kuuluvia kukkia oli urheilukentän aidan katveessa. Peltosaunioitahan ne olivat, tuttuja tyyppejä. Mutta nepä olivat samalla puolen aitaa kuin minä.


2 kommenttia

Tulpat korvissa, laput silmillä

sdrJuoksulenkillä helteinen tuuli humisi korvissa. Tuuli ei ollut kovin kova eikä erityisen vastainen, joten se kuulosti oikein mukavalta. Aloin mennessäni äimistellä, miksi niin monilla ihmisillä on nykyään aina kuulokkeet päässään. Voihan lenkkeillessä tietenkin kuunnella mieltä avartavia puheohjelmia. Poppismusalla voi peittää autojen hermoille käyvän kohinan. Kumpikin noista ovat seikkoja, jotka usein pyörivät mielessä. Minäkin voisin viisastua, ja musiikki tekisi muuten vain sielulle hyvää.

Sunnuntaiaamupäivänä tuuli kuulosti paljon paremmalta kuin musiikki tai opetusohjelma. Jalatkin tuntuivat kantavan. Äänimaisema ei silti ollut ehkä kaikkein sievin. Samojen teiden varsilla lauleskelevat välillä mustarastaat, mutta juuri näitä ajatellessani kuului vain harakanpoikien nauru. Liekö seassa ollut muutama harakantytön kikatuskin.

Hölkkäsin, tuumiskelin ja tarkenin. Viime aikoina jalat eivät oikein ole suostuneet juoksemaan, mutta nyt ne taitavat olla taas yhteistyöhaluisemmat. Mieleeni juolahti täysin epätieteellinen teoria. Voiko olla niin, että hölkätessä tai juostessa mielikuvitus laukkaa paremmin kuin kävellessä? Vaikka teoria on epätieteellinen, minulla on kokemuksellista pohjaa. Juoksemattomina kuukausina en ole juurikaan saanut ideoita blogeihin enkä ainakaan valmiiksi yhtäkään tarinaa. Nyt tuuli ja harakanlapsoset tuuppasivat kirjoittamaan tämän tekstin ja vielä symbolismiakin ihmettelin. Siitä varmaan tulee ennen pitkää toinen, erittäin syvällinen blogi.

Blogiajatusten lisäksi poimin ajanpientareilta kameralla varjokukkia. Jos olisin hölkkäillyt kuulokkeet korvilla, en olisi kuullut tuulta enkä harakanpoikia. Jos olisin juoksennellut silmälaput tai virtuaalilasit silmillä, en olisi nähnyt kukkia enkä niiden varjoja.

Tietenkin hölkkäämisen vapauttamat ajatukset ovat riskibisnes. Mieleeni juolahti myös lähes raamatullinen kysymys: Miksi harakanpoika nauroi?


4 kommenttia

Katso katulyhtyä, löydä aurinko

DSC_3995_02

Tuossa aiemmin keväällä tuli parina iltana sellainen olo, että valokuvaamaan on vain päästävä. Kiintiössä oli vajausta, eikä oireisiin vaikuttanut lainkaan sellainen fakta, että aurinko oli mennyt mailleen jo tuntikausia sitten. Toisena iltana ei ollut edes kuuta. Katulamppuja sentään on aina luomassa oranssia kajoaan. Siis kamera kaulaan ja baanalle.

Ei minulla ollut niillä rroilla mukana edes jalustaa, kolmijalkaa. Aina voi säätää kameraa sen verran, että kuvasta hyvällä tuurilla tulee terävä. Melkein terävä. Siis tosi hyvällä tuurilla. Ja aina voi antaa piut-paut sille, että kuvaan tulee kohinaa, jota pidemmälle edenneet harrastajat kavahtavat.

Maailmassa joka tapauksessa aina jokin kohisee.

En minä kovin pitkiä kuvausreissuja iltamyöhällä tehnyt. Lähiteillä tallustin. Kuvasin kuusenoksia katulamppu taustanaan. Sateen jälkeen oksissa oli pisaroita. Jonkin pisaran taustalla taisi olla kuu, ellei sitten naapurin pihavalo. Kuka noista tuikuista niin tietää. Mutta koska valokuvaus on valokuvausta, niin valoa tietenkin tarvitaan. Pimikuvat ovat synkkiä.

Niin, oli ollut liian pitkään pimeää. Oli pakko päästä jonnekin, missä on valoa. Ja se auttoi. Sain elämään iloa, ja muutaman peukalon sosiaalisessa mediassakin.

Eipähän asiassa todellisuudessa liene ollut minkään sortin syy ja seuraus -suhdetta, mutta kun ensin olin lähtenyt etsimään valoa, sitä alkoikin sitten piisata oikein olan takaa. Tuli kevät. Muutama krookus pongahti nurmikolle, ja varsinkin se oranssi ilahdutti tosissaan. Yritin vääntäytyä kameroineni ruohonvarsitasolle ja saada suhtkoht järkevää kuvaa kukasta. Ja aurinko senkun vaan paistoi.

DSC_4029_01Valo vain vyöryi kaikkialle ihan riippumatta minusta. Minä kuvasin krookuksia, ja kun kävin tyttären kanssa kävelyllä, niin kuvasin punaisia maalaisrakennuksia, ja kun pääsin takaisin kotipihaan, niin violettikin krookus oli jo tullut ihmettelemään aurinkoa.

Eräs ystäväni kirjoitti kerran, että vaikka pimeään huoneeseen sytyttäisi kuinka pienen liekin, pimeyden on pakko väistyä valon tieltä. Juuri noin se toimii.

En minä niitä katuvaloja sytyttänyt. En edes kuuta. Mutta lähdin etsimään valoa. Onko niin, että kun saa pimeydestä tarpeekseen ja kääntyy katsomaan sitä valoa, joka jo on, valo ottaa vallan?

(Älkääkä kysykö, miten tämä teksti sovelletaan marraskuuhun!)


5 kommenttia

Hyvää matkaa

DSC_2321

– Hyvää matkaa, se sanoi ja lähti. Vanhempi mies. Minua vanhempi ja vielä syrjemmässä yhteiskunnasta.

Kun tulin junaan, se nauratti jutuillaan vaunuosaston lukiolaistyttöjä. Käytävän toisella puolella istuva ei iljennyt nauraa ääneen mutta meinasi silti pudota vaunuosaston pikkiriikkisen pöydän alle. Minä tungin kuulokkeet korviini. Kaikenlaisia tyyppejä sitä onkin. Minä yritän nyt tehdä töitä.

Jäivät pois Karjaalla, niin naurattaja kuin nauratettavatkin.

– Hyvää matkaa, se sanoi mennessään ja katsoi silmiin, kun sompaili itseään ulos liukuovesta.

Ja iltajuna jatkoi kiskoillaan.

Miten voikin kuulostaa niin lopulliselta toivotukselta ihmiseltä, jota luultavasti ei ikinä enää näe ja jonka kanssa ei koskaan edes puhunut.

Juuri samalla matkalla piti alkaa kuunnella Yötä. Joutsenlaulua ja Ihmisen poikaa. Ja tietenkin Likaisia legendoja.

Aamujunaan oli osunut ystävä, jonka aiemmin voitettu syöpä hyökkäsi pari kuukautta sitten uudelleen. ”Kyllä sä selviät tästä, kun sä selvisit edellisestäkin”, oli toisen erän lääkäri sanonut hänelle. Ensimmäisen erän tohtori ei viisi vuotta sitten ollut antanut aikaa kuin puolesta vuodesta puoleentoista. Ystäväni ei ollut uskonut. Niinpä hän matkusti tänään junalla Helsinkiin, viisi vuotta tuomion jälkeen. Yhtä positiivisena ja lämpimänä kuin aina ennenkin.

Miksi ihmeessä iltajunassa piti vetäytyä todellisuudesta?

Sen tiedän, miksi valitsin Yön, jonka sanoissa tavoitellaan otetta elämästä. Siitä mikä on totta.

Juna jatkaa matkaa. Vähän kauempaa katsottuna näkee, että se kulkee edestakaisinhan. Ikään kuin sahaisi jotain. Päivästä toiseen, paitsi silloin kun jumittuu pellolle Salon itäpuolelle hyväksi toviksi. Tarvitsee toisen tuuppaamaan itsensä remonttiin.

”Hyvää matkaa”, se tarkoitti. Juna jatkaa kulkuaan ihmiset kyydissään.


3 kommenttia

Ei mua kuitenkaan kukaan kuule

BasistiMuutama vuosi sitten pyysivät minua soittamaan bassoa Kansanlähetyspäivien housebändiin. Meninhän minä, kun pyydettiin. Ja hauskaa oli. Minullakin. Välillä. Basson kanssa minulla oli välillä erimielisyyksiä, kun se päästeli vääriä ääniä. Koska bändikaverit eivät heittäneet minua treeneistä pihalle, niin leikki oli kestettävä leikki loppuun asti. Yleisöäkin meillä oli. Välillä pari tuhatta.

Päätin sitten, että en stressaa soittamistani. Pääasia on, että on kivaa. Ja bassonsoittohan on kivaa. Pitkälle pärjää sillä, että heiluttaa kummastakin kädestä yhtä sormea. Välillä ne heilutuksen tosin menivät viitteellisesti vähän sinnesuntännepäin. Kukaan yleisöstä ei kuitenkaan heittänyt minua millään. Olo oli välillä ihan vapautunut. Ei mua kuitenkaan kukaan kuule!

Kun en itsekään välillä paljon soittoani kuullut, mitä nyt vähän monitoreista.

Onneksi totuus valkenee joskus vasta, kun kaikki on onnellisesti ohi. Kansanlähetyspäivät päättyivät ja housebändikin sai kiitoksia osakseen. Alettiin purkaa äänentoistolaitteita.
Montakohan kertaa oli kiivennyt lavalle?
Montakohan kertaa oli kulkenut lavan edestä?
Kymmeniä kertoja.
Enkä ollut huomannut niitä. Ne olivat kooltaan metrin kanttiinsa ja korkeudeltaan yli puoli metriä. Ne olivat subwoofereita. Juuri niitä vempeleitä, jotka vahvistavat basson äänen. Niitä taisi olla suunnilleen kahdeksan.

Niinpä, eihän mua kuitenkaan kukaan kuule.

Siinä kohtaa minulle jäi vain toivo. Ehkä oli kuitenkin osunut oikeisiin ääniin kohtuullisen usein. Kaikki tuhannet ihmiset olivat kyllä kuulleet jokaisen sormenliikkeeni. Kaikkien niiden kahden sormen. Ehkä kaikki oli mennyt hyvin. Kun siis kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua millään. Ja bändikaveritkin puhuivat minulle.

Kuinka paljon elämässä mahtaa tapahtua tällaista? Teemme jotain ja toivomme, että kukaan ei kuitenkaan huomaa. Ei nyt tullut ihan maailman paras teksti, mutta ehkä kukaan ei edes lue sitä. Tuli sanottua pöljästi, mutta ehkä kukaan ei kiinnittänyt huomiota.

Tai toisin päin. Tein semmoisia asioita, joita en oikeastaan edes huomannut tekeväni. Avasin oven ja päästin takanani taapertavan yksin tein sisään kaksine ostoskasseineen. Hymyilin vain vastaantulijalle. Sanoin sittenkin jotain ihan fiksua.

Ehkä joku sittenkin kuuli, vaikka en itse huomannut.

* * *

Piirustus: naskalis.com
Toinen teksti KL-päiviltä: Multi-instrumentalismia Kansanlähetyspaivillä

 

 


7 kommenttia

Varsinainen umpihankikristitty

dsc_2242

Olivat vetäneet ladun urheilukeskuksen juoksuradalle. Kyllä, latu oli täsmälleen se neljän sadan metrin lenkki. Sepä minua tinki huvittamaan, kun kävelin iltakävelyäni. Kuka nyt tuollaisella ladulla suksisi. Samassa oivalsin, että joku seillä hiihtikin. Hiihti ja puhui puhelimeensa. Nainen käytti kahta sauvaa; varmaankin hänellä jonkin sortin hands free oli.

Onpahan yhden sortin hiihtämistä. Toisen sortin hiihtämistä on se, että käy metsässä hyvin tehdyllä ladulla lamppujen loisteessa. Mennä höökää v-tyylillä kauheaa vauhtia ja manaa ihmisten ja koirien tassunjälkiä näennäisladulla. Onhan siinä vierellä se pertsalatukin mummoille ja muille kunnottomille ihmisille, jotka eivät vauhdin hurmasta ja teknisistä vaatteista mitään ymmärrä.

Muistan jo varhaisnuorena ihmetelleeni latujen hurjaa menoa. Silloin hiihdettiin vielä perinteistä. Mutta minulle oikea hiihtäminen oli hiihtämistä umpihangessa, kun mentiin pilkille Pudasjärven syrjäissä kolkissa. Suksien piti olla vaaksan levyiset, jos ei halunnut upota pipoaan myöten hankeen. Ei siellä muovilipokkailla pärjännyt.

No, olen minä Syötteenkin laskenut. Yhdellä suksella. Kun toinen suksi pääsi karkuun. Siihen aikaan Syötteellä ei ollut laskettelurinteistä tietoakaan. Umpihangessa laskin ja väistelin ikimäntyjä. Seurasin karkulaisen jälkeä ja löysin sen sitten paljon alempaa. Kahdella suksella on paljon helpompi hiihtää kuin yhdellä, uskokaan minua! Sen verran minussakin on hiihtoeksperttiä, että tuon tiedän.

Mutta siis umpihanki! Se se on oikeaa hiihtämistä. Sitähän Hellaakosken Aarokin runoili: ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.”

Kävelin. Urheilukeskus jäi taakse. Mietin asiaa hengelliseltä näkökantilta. Millaisia ovat kristityt, jotka menevät hassua latua pelikentän ympärillä. Entäs ne, jotka huhkivat pururadan päälle vedettyä vauhtirataa. Ja millaisia ovat ne oikeat umpihankikristityt.

Hetken käveltyäni oivalsin katsahtaa ajatuksiani vähän kauempaa. Milloin minä edes olen viimeksi yli päänsä hiihtänyt? On siitä aikaa, toissa talvena ehkä.

Siinä minä kävelin.

Sauvat kädessä tietä myöten.

Suksista ei tietoakaan.


6 kommenttia

Muutaman metrin tavallisesta nyrjähtänyt olo

Ajattelin nukkua ulkona. Otin peiton ja tyynyn mukaan riippumaton syliin. Ja tietenkin vissypullon ja kameran. Koskaan ei voi tietää, saapuuko jano tai öinen eläin. Yksi eläin saapuikin pian. Päästin seutukunnan ainoan hyttysen öiltä, kun se laskeutui ohimolleni.

Isot autot viimeistelivät iltavuoroaan valtatiellä. Välillä huristeli jokin pienempi. Mopot poikineen olivat ihme kyllä nukkumassa, vaikka oli vasta puoliyö. Koirat haukkuivat joitakuita ohikulkijoita. Ehkä ihan syystä. Tuuli heilautti illan valkopyykkejä.

Horrostin hetken, havahduin ja jäin tuijottamaan taivaalle. Silmiini syttyi tähti. Toinen. Ja eikös tuossa, heinäkuisessa yössä aivan himmeänä ole kolmaskin tähti. Sinisiä ne olivat. En ole varma, pilkuttivatko vain väsyneet silmäni vielä muutaman pikkiriikkisen pisteen taivaalle, vai olivatko ne siellä aivan oikeasti.

Pienet pilvet haihtuivat olemattomuuteen. Samasta paikasta kehkeytyi ylleni suuria. Miten pilvet kasvoivatkin niin majesteettisesti. Oikeassa otsalohkossa kävi kuva – Independence Day.

Kotiin ei ollut pitkä matka, ovelle vain viisi metriä. Silti elämä tuntui tavallisilta sijoiltaan nyrjähtäneeltä. Mitähän ohikulkijoita koirat muuten haukkuivat? Kettua ehkä. Tai kaurista. Jospa öinen ihmiskulkija hoippui keskustan baarista kotia päin. Ei minua varsinaisesti pelottanut, mutta tässä minä olin keskellä yötä taivasalla. Jospa ohi lentävä kotka luulee päätäni rusakoksi ja iskee. Tiettyä yhdennäköisyyttä on!

Yön äänet ovat erilaisia. Yökiitäjä surahtaa ohi muutaman sentin päästä kasvoista. Tuo taas on varmaan ketun haukku. Naapurin ovi kolahti. Menisinköhän kuitenkin sisälle pötköttämään. Kulautin vissypullosta neuvoa-antavat.

Olin haaveillut että riippumatto ja ulkoilma tuudittavat univammaisen minut syvään tajuttomuuteen. Mutta siinä minä makasin. Katselin elämääni muutaman metrin ulkoapäin kuin värityskuvaa. Minäkö olen tuossa kohdassa värittänyt noin pahasti reunojen yli? Ja tuossa on iso valkoinen läntti. Outoja värivalintoja.

Keräsin kamat ja hiivin sisään. Peiton poimussa mukanani tuli myös yksi karvainen kiitäjä. Se lensi siniseen verhoon. Pyydystin kiitäjän kämmeneeni ja laitoin menemään ikkunasta ulos.

Sinne se kuului.