Lähdettiin isäukon kanssa ajelemaan. Jotain jännitystä täytyy lauantaipäivässä olla, joten suuntasimme pikkuteitä pitkin Längelmäen kirkolle. Satoi hiljaksilleen alijäähtynyttä vettä, joten köröttelimme hiljaksilleen.

Populäärimusiikin sanoitusten yksi keskeinen aihepiiri on autolla ajelu. (Tästä voit laittaa harrasta taustamusiikkia bloginlukutuokioosi.) Lauluista olen ymmärtänyt, että ajeleminen voi olla hienoa. Epäautoihmisenä oikein kuitenkaan ole saanut otetta aihepiiriin. Minulle autoilu on siirtymistä paikasta toiseen sillä autolla, joka sattuu käsillä olemaan. Nyt oli käsillä 20 vuotta vanha Pösö, joka oli olosuhteisiin mitä mainioin: pissapoika oli jäässä, mutta nastarenkaat uudet.

Tie Eräjärveltä Längelmäelle päin mutkitteli kovasti. Se oli kiemurainen sekä vaaka- että pystysuunnassa. Hiljensin vauhtia entisestään. Ei ollut kiire mihinkään, ja tiellä oli ihan hyvä pysyä täällä takametsän talvitiellä.

Juuri siinä kohtaa, kun tie nousi jälleen kerran pystyyn auton edessä, tajusin, että meneillään on mitä syvin rauha. Ei ollut kiirettä, määränpääkin satunnaisesti valittu. Siinä me vain huristelimme vähän yli neljääkymppiä, eikä auton autoa ollut manailemassa takana, että haloooooo, tässä on kahdeksankympin rajoitus.

Annoin rauhan mennä syvälle.  Kyllähän me isän kanssa jotain juteltiin. Pohdittiin menneen maailman kirkonrakennusprojekteja. Kummasteltiin, että niin vaan on sekä suorilla että mutkaisilla teillä paikkansa tässä maailmassa. Tärkeitä aiheita siis!

Tie kapeni entisestään. Vauhti hiljeni entisestään. Sanat harvenivat entisestään. Välillä kaikki oli vahvan harmaata. Sitten hiljaisuutta ympäröivä maalaismaisema kutitti vatsanpohjaa. On laaksoa, on kukkulaa.

Niin meni harras matka. Längelmäen kirkolta löytyi geokätkö numero 444. Moikattiin kalmistossa tuntematonta pariskuntaa. Palasimme valtatietä pitkin, ja paistoimme isän luona pihvit.