kauneus | Blogitaivas

Toisinaan kameran kanssa kävellessä aivoni yrittävät luikerrella filosofiselle tasolle. Miksi ihmeessä kukat ovat kauniita. Tai miksi eläimet ja varsinkin eläinlapset ovat söpöjä (krokotiileistä ja hyttysenpoikasista en ole varma). Joku juju kauneuden takana täytyy olla.

Luonto toimii niin, että se pyrkii mahdollisimman matalalle energiankäytön tasolle. Esimerkiksi vesipisara hakee muotonsa siksi, että pudotessa pisaran mallisen putoajan ilmanvastus on mahdollisimman pieni. Kyllähän pisara tietenkin on myös muodoltaan kaunis, mutta sadepisaran kauneus ei ole estetiikkaa vaan aerodynamiikkaa.

Jos mahdollisimman vähäinen energian kulutus on luonnon peruslähtökohta, niin miksi luonto sitten vaivautuu hankkiutumaan esimerkiksi niin värilliseksi kuin se on. Olisi paljon energiataloudellisempaa tuottaa sen värisiä kukkia, jonka väriaineen saa mahdollisimman vähällä. Kyllä pörriäiset löytäisivät kukat, vaikka ne kaikki olisivatkin keltaisia.

Ja ne eläinlapset! Pitääkö rusakkomamma parempaa huolta jälkikasvustaan siksi, että rusakkovauvelit ovat söpöjä. Enpä usko.

Kauneudessa on kerrassaan jotain luonnonvastaista, jos kauneutta ajatellaan energiatehokkuuden kann alta. Siksi kauneuden taustalla pitää olla jotain muuta.

Yhdessä kirjassa sanotaan näin: »Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!»

Kedon kukkaset on vaatetettu. Joku on pukenut niiden ylle hienommat hynttyyt kuin ne, joihin itse kuningas pukeutuu. Joku on funtsinut, että kellokukkasen muotoon sopii violettiin vivahtava sininen ja että kyllä ketun on tyylikkäintä olla punertavan ruskea, mutta laitetaanpa vähän tilkka valkoista hännänpäähän keventämään vaikutelmaa.

Luulen, että luovuuteen kuuluu aina jonkin verran leikkiä. Väreillä, muodoilla, yllättävillä ajatusyhdistelmillä. Olisiko mahdollista, että Luoja oli leikkisällä tuulella rakennellessaan luontoa ja sen kauneutta. Hän kulutti hommaan aikaa ja energiaa ihan huvikseen.

Ja kuulkaas, ainakaan minä en viitsisi koluta pellonpientareita, jos kaikki kukat olisivat keltaisia ja enemmän tai vähemmän saman muotoisia. Tylsää hommaahan se olisi. Tuhlailevan kauniissa luonnossa on paljon kivampi taivaltaa.

Ja onhan mahdollista, että kauneudessa jokin järkikin on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA Oltiin sällien kanssa Himoshuipulla iltakävelyllä. Paluumatkalla laskeuduttiin samaa vauhtia auringon kanssa. Kukkaset loimottivat nenäni edessä niin, että tein juuri sen, mitä kuka tahansa kesäparroittunut äijä tekee, jos kamera roikkuu kaulassa. Otin hempeänräikeitä kukkakuvia.

(Jonakin vielä kauniimpana iltana kaverit eivät luultavasti enää suostu hikoilemaan kanssani huipulle, koska jumitun aina kuvaamaan kukkia. Luulevat kuitenkin, että huonokuntoisuuksissani tasaan sykettä, vaikka todellisuudessa harrastan korkealentoista, joskin ruohonjuuritasolle kurkottelevaa valokuvataidetta.)

Kuvia räpsiessäni muistelin New Wine -tapahtuman ensimmäisenä iltana kuulemaani Jukka Jämsenin puhetta. Hän kertoi aluksi vuolaasti, kuinka kauniina hän maailmaa pitää. Jo paljon nuorempana Jukalla oli ollut sellainen olo, että hän voisi heittäytyä maahan ja halata kauneutta.

(Toki maailmassa on paljon parannettavaa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että maailma on suurelta osalta valtavan kaunis. Nytkin mielessäni soi vanha laulu: ”En ymmärrä paljoakaan. Loit meille niin ihanan maan. Loit ihmiset kukat ja puut ja linnuille laulavat suut”, enkä pysty kiistämään laulun todenperäisyyttä, vaikka paljon pahaakin on ihminen saanut aikaan auringon alle.)

Minä ymmärrän jetsulleen, mitä Jukka tarkoitti. Köllötän usein vatsallani maassa ja ihmettelen luonnon kauneutta – tosin kameran kanssa. Olen huomannut, että maastapäinkäsin saa mielenkiintoisempia tai ainakin erilaisia kukkakuvia kuin suorilta jaloilta räpsimällä. Olenkin usein sanonut, että valokuvaajan pitää olla nöyrä ja kumartua maahan asti. Minulla tosin homma ei jää pelkästään kumartamiseksi; pötkötän säännöllisesti pitkin maankamaraa.

(Riskinsäkin maan halailulla valokuvatessa on. Vuosi sitten olin kaksi viikkoa antibioottikuurilla, koska kaunis maailma sitä myöten köllöttäessäni imeytyi sääreeni ja aiheutti borrelioosiläiskän.)

Teitä ja pientareita kulkiessani olen huomannut, että kirjavinta maaperää ovat ojanpientareet. Veljeltäni olen oppinut sellaisen elämän tosiasian, että on kaksi tilannetta, joissa voi tehdä ihan mitä vain: työhaalareissa taikka kamera kaulassa. Räikeimpiä kukkakuvia saisi luultavasti ryömimällä kameran kanssa tienvarrenojassa kameran kanssa, ehkä varmuuden vuoksi vielä työhaalarit päällä. En ehkä kuitenkaan uskalla sellaista kokeilla. Minun tuurillani kohdalle osuisi tilapäinen sekakuoro, joka yläilmoistaan alkaisi laulaa minulle Rentun ruusua. (Tiedättehän: ” Sinne maantien ojaan viimein taju sammui…”)

Niin kaunis on maa kuitenkin, että pienellä riskilläkin aion jatkaa sen valokuvaamista. Joskus oivallan ihmetellä luomakuntaa myös ihan ilman kameraa. Aika harvoin kyllä. Mutta kannustan kyllä muitakin kaikkinaiseen maisemientuijotteluun.

Olettehan jo onnistuneet oivaltamaan tämän tarinan opetuksen. Se on moderniin tapaan kolmeosainen.
1. Kun Jumala loi maailman, Hän loi sen kauniiksi.
2. Ihmisellä on lupa nauttia maailman kauneudesta.
3. Ei missään nimessä kannata addiktoitua havainnoimaan maailmaa kameran etsimen läpi.

”Niin pienenä käsiisi jään sun ihmeitäs ylistämään.”

DSC_4927_02