Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


Jätä kommentti

Kauneus on ihan järjetön juttu

Toisinaan kameran kanssa kävellessä aivoni yrittävät luikerrella filosofiselle tasolle. Miksi ihmeessä kukat ovat kauniita. Tai miksi eläimet ja varsinkin eläinlapset ovat söpöjä (krokotiileistä ja hyttysenpoikasista en ole varma). Joku juju kauneuden takana täytyy olla.

Luonto toimii niin, että se pyrkii mahdollisimman matalalle energiankäytön tasolle. Esimerkiksi vesipisara hakee muotonsa siksi, että pudotessa pisaran mallisen putoajan ilmanvastus on mahdollisimman pieni. Kyllähän pisara tietenkin on myös muodoltaan kaunis, mutta sadepisaran kauneus ei ole estetiikkaa vaan aerodynamiikkaa.

Jos mahdollisimman vähäinen energian kulutus on luonnon peruslähtökohta, niin miksi luonto sitten vaivautuu hankkiutumaan esimerkiksi niin värilliseksi kuin se on. Olisi paljon energiataloudellisempaa tuottaa sen värisiä kukkia, jonka väriaineen saa mahdollisimman vähällä. Kyllä pörriäiset löytäisivät kukat, vaikka ne kaikki olisivatkin keltaisia.

Ja ne eläinlapset! Pitääkö rusakkomamma parempaa huolta jälkikasvustaan siksi, että rusakkovauvelit ovat söpöjä. Enpä usko.

Kauneudessa on kerrassaan jotain luonnonvastaista, jos kauneutta ajatellaan energiatehokkuuden kann alta. Siksi kauneuden taustalla pitää olla jotain muuta.

Yhdessä kirjassa sanotaan näin: »Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!»

Kedon kukkaset on vaatetettu. Joku on pukenut niiden ylle hienommat hynttyyt kuin ne, joihin itse kuningas pukeutuu. Joku on funtsinut, että kellokukkasen muotoon sopii violettiin vivahtava sininen ja että kyllä ketun on tyylikkäintä olla punertavan ruskea, mutta laitetaanpa vähän tilkka valkoista hännänpäähän keventämään vaikutelmaa.

Luulen, että luovuuteen kuuluu aina jonkin verran leikkiä. Väreillä, muodoilla, yllättävillä ajatusyhdistelmillä. Olisiko mahdollista, että Luoja oli leikkisällä tuulella rakennellessaan luontoa ja sen kauneutta. Hän kulutti hommaan aikaa ja energiaa ihan huvikseen.

Ja kuulkaas, ainakaan minä en viitsisi koluta pellonpientareita, jos kaikki kukat olisivat keltaisia ja enemmän tai vähemmän saman muotoisia. Tylsää hommaahan se olisi. Tuhlailevan kauniissa luonnossa on paljon kivampi taivaltaa.

Ja onhan mahdollista, että kauneudessa jokin järkikin on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


2 kommenttia

Pientareiden pienet auringot

Ojanpientareita kulkiessani olen ihmetellyt leskenlehtiä. Miksi ihmeessä Isä Taivainen on luonut ne? Äkkiseltään leskenlehti näyttää voikukan pienoismallilta – ainakin mykeröltään. Aiheuttaakohan yhdennäköisyys antipatioita niissä ihmisissä, jotka jaksavat vainota voikukkia kesät pitkät. Toisaalta leskenlehdet ovat pieniä aurinkoja avustamassa yläilmojen isosiskoaan pitkän hämärän jälkeen.

Minulla on sellainen olo, että leskenlehden yrittävät myös huudella keltaisellaan jotain. Lykkiessäni kävelysauvoilla itseäni soratietä eteenpäin mieleeni on hiipinyt pari eri mahdollisuutta.

– Hei, haloo te kaksijalkaiset ohikulkijat, katsokaa nyt! Vaikka täällä pientareella on rutattuja energiajuomapurkkeja, karkkipapereita ja kurassa pahasti harmaantunut pinkki hiuslenkki, niin täällä on myös jotain kaunista. Me!

Tai.

– Hei, ääliöt, me valaistaan täällä näitä kaikkia sotkuja, joita olette talven aikana tänne ojaan viskelleen. Mutta te vain kuljette ohi. Tulkaa heti korjaamaan sotkut pois.

Saattaahan leskenlehdilläkin on erilaisia porukoita. Yhdet huutelevat yhtä ja toiset toista.

Näitä olen ajatellut, kun olen ojanvarsia kulkenut. Muutaman leskenlehden olen kameralla poiminut. Kaikkein roskaisimmissa kohdissa loistavat pikkuauringot ovat jääneet kuvaamatta.