Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Rähmällään ihanuuden edessä

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOltiin sällien kanssa Himoshuipulla iltakävelyllä. Paluumatkalla laskeuduttiin samaa vauhtia auringon kanssa. Kukkaset loimottivat nenäni edessä niin, että tein juuri sen, mitä kuka tahansa kesäparroittunut äijä tekee, jos kamera roikkuu kaulassa. Otin hempeänräikeitä kukkakuvia.

(Jonakin vielä kauniimpana iltana kaverit eivät luultavasti enää suostu hikoilemaan kanssani huipulle, koska jumitun aina kuvaamaan kukkia. Luulevat kuitenkin, että huonokuntoisuuksissani tasaan sykettä, vaikka todellisuudessa harrastan korkealentoista, joskin ruohonjuuritasolle kurkottelevaa valokuvataidetta.)

Kuvia räpsiessäni muistelin New Wine -tapahtuman ensimmäisenä iltana kuulemaani Jukka Jämsenin puhetta. Hän kertoi aluksi vuolaasti, kuinka kauniina hän maailmaa pitää. Jo paljon nuorempana Jukalla oli ollut sellainen olo, että hän voisi heittäytyä maahan ja halata kauneutta.

(Toki maailmassa on paljon parannettavaa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että maailma on suurelta osalta valtavan kaunis. Nytkin mielessäni soi vanha laulu: ”En ymmärrä paljoakaan. Loit meille niin ihanan maan. Loit ihmiset kukat ja puut ja linnuille laulavat suut”, enkä pysty kiistämään laulun todenperäisyyttä, vaikka paljon pahaakin on ihminen saanut aikaan auringon alle.)

Minä ymmärrän jetsulleen, mitä Jukka tarkoitti. Köllötän usein vatsallani maassa ja ihmettelen luonnon kauneutta – tosin kameran kanssa. Olen huomannut, että maastapäinkäsin saa mielenkiintoisempia tai ainakin erilaisia kukkakuvia kuin suorilta jaloilta räpsimällä. Olenkin usein sanonut, että valokuvaajan pitää olla nöyrä ja kumartua maahan asti. Minulla tosin homma ei jää pelkästään kumartamiseksi; pötkötän säännöllisesti pitkin maankamaraa.

(Riskinsäkin maan halailulla valokuvatessa on. Vuosi sitten olin kaksi viikkoa antibioottikuurilla, koska kaunis maailma sitä myöten köllöttäessäni imeytyi sääreeni ja aiheutti borrelioosiläiskän.)

Teitä ja pientareita kulkiessani olen huomannut, että kirjavinta maaperää ovat ojanpientareet. Veljeltäni olen oppinut sellaisen elämän tosiasian, että on kaksi tilannetta, joissa voi tehdä ihan mitä vain: työhaalareissa taikka kamera kaulassa. Räikeimpiä kukkakuvia saisi luultavasti ryömimällä kameran kanssa tienvarrenojassa kameran kanssa, ehkä varmuuden vuoksi vielä työhaalarit päällä. En ehkä kuitenkaan uskalla sellaista kokeilla. Minun tuurillani kohdalle osuisi tilapäinen sekakuoro, joka yläilmoistaan alkaisi laulaa minulle Rentun ruusua. (Tiedättehän: ” Sinne maantien ojaan viimein taju sammui…”)

Niin kaunis on maa kuitenkin, että pienellä riskilläkin aion jatkaa sen valokuvaamista. Joskus oivallan ihmetellä luomakuntaa myös ihan ilman kameraa. Aika harvoin kyllä. Mutta kannustan kyllä muitakin kaikkinaiseen maisemientuijotteluun.

Olettehan jo onnistuneet oivaltamaan tämän tarinan opetuksen. Se on moderniin tapaan kolmeosainen.
1. Kun Jumala loi maailman, Hän loi sen kauniiksi.
2. Ihmisellä on lupa nauttia maailman kauneudesta.
3. Ei missään nimessä kannata addiktoitua havainnoimaan maailmaa kameran etsimen läpi.

”Niin pienenä käsiisi jään sun ihmeitäs ylistämään.”

DSC_4927_02


4 kommenttia

Luominen ensin, arvosana sitten

Meidän ruokapöydälle oli ilmestynyt ruotsinkielinen Raamattu. Avasin sen ihan uteliaisuuttani. Myös ruotsiksi Jumala loi alussa taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä. ”Tulkoon valo!” sanoi Jumala, ja sieltähän se tuli.

Mutta millä tavalla Jumalan valon toteutti? Jumala loi valon ensin. Vasta sen jälkeen Hän näki, että valo oli hyvä. Niin Raamatussa sanotaan!

Ehkä Jumala oli puuhannut kaikkea mukavaa ennen taivaan ja maan ja valon valmistumista. Hän oli kokeillut vähän sitä sun tätä. ”Tulkoon sininen.” Hetki tuijottelua. ”Äh, ihan kivan näköinen mutta turhan kalsea tämänhetkiseen tarkoitukseen.” Jumala vähän pyöritteli ajatuksiaan. ”Tulkoon leppäkerttu!”* Siinä se kipitti ja kaikkosi pimeään. Oikein nätti mutta ei. ”Tulkoon valo!” Jumala oikein hätkähti. ”Vau, tämä on tosi hyvä juttu justiin tähän tarpeeseen! Lisäänpä vielä hiukan kirkkautta”, tuumi Jumala. Ja hän näki, että valo oli hyvä.

Niinpä, Jumalalla oli aikaa harjoittaa luovuutta. Hän loi asian ensin ja totesi vasta sitten, että tuotos on hyvä. Raamattu ei raportoi sitä, mitä montako prototyyppiä Jumala teki ennen kuin hän päätyi juuri valoon. Joka oli hyvä. Raamattu raportoi vain lopullisen luomuksen.

Siinä kohtaa, kun luotiin siivekkäät ja sen sellaiset, Jumala muisti myös leppäkertun. ”Aika mainio tapaus! Tulkoon myös leppäkerttu. Mutta ei se kyllä sininen voi olla. Olkoon oranssi ja pilkullinen!” Ja hän huomasi, että leppäkerttu on hyvä.

Ihmisen luovuus toimii muuten yleensä ihan samassa järjestyksessä. Ensin ideoidaan ja pakerretaan. Lopulta todetaan, että jees, tämä on hyvä. Niin minäkin. Piti oikeastaan olla jo nukkumassa, kun avasin ruotsinkielisen Raamatun. Luomiskertomus puhutteli, ja oli pakko vähän kirjoitella. Tänään viilailin tekstin loppuun ja tökkäsin sen nyt tänne. Tämä on oikein hyvä.

– – –

* Kirjanoppineimmat huomaavat tarinan tässä kohdassa selvää harhaoppisuutta: Jumalahan ei nimennyt eläimiä. Hän antoi ihmisen treenata luovuutta, kun eläimille annettiin nimet.

Jaa blogi, jos tykkäät siitä, kiitos.


10 kommenttia

Rokokoo-tyylinen hammaskalusto

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Taas oli monttu auki kohti taivasta. Tai noh, montun ja taivaan välillä oli terveyskeskuksen hammashoitolan katto. Neljättä kertaa antoivat juurihoitoa yhdelle ja samalle hampaalleni. Urakka alkoi juhannuksen maissa ja päättyy jo ennen joulua. Hammaslääkäri rassasi tunneleita, joita pitkin aiemmin oli kulkenut hermoja. Koska enää ei ollut pelkoa toimenpiteen tuskallisuudesta (mihinkä mahtavat hammaslääkärit sijoittaa kaiken ihmisten suusta poistamansa materian?), niin minulla oli aivotoimintaakin. Hurskas mies kun olen, ajattelin Jumalan luomistekoja.

Katsotaanpas luomista ikään kuin käänteisesti. Minä olen nyt kenottanut yhteensä neljä tuntia siinä, jotta hammaslääkäri saisi jotenkin siististi poistetuksi kaiken sähköisiä signaaleja kuljettavan hermoston hampaasta. Ynnä muun turmeltuneen hammasluun. Hän on lääkinnyt kanavia ja rapsutellut hampaaseeni syntyneen luolan seinämiä. Kauanko hammaslääkäriltä menisi, että hän rakentaisi juuri sellaiset hermosysteemit, jotka hampaastani oli kuukausien mittaan poistettu? Vaikka hän on määrätietoinen ja osaava dentalisti, niin voi olla, että jäisi toteuttamassa sellaiset hermoradat, jotka hampaassani sen parempina päivinä oli.

Vaikka tiedemiehet ja -naiset ovat keksineet supernopeita sähköä ja informaatiota käsitteleviä prosessoreita, niin eivätpä vielä ole keksineet, miten korvata juurihoito!

Ihmisen kokonaisuus on sen verran monimutkainen, että sanoisin, että ei se sattumalta kolloidipisarasta synny. Siinä minä makasin. Vaikka pelkoa kivusta ei enää ollutkaan ja vaikka suuni oli auki kohti taivasta, suustani noussut rukouksen sanoja kiitoksena siitä, että minäkin olen Luojan luoma ainutlaatuinen ihme, suuri ihme. Oli nimittäin suu niin täynnä porakoneita, imureita ja hammaslääkärin käsiä, että eipä huulteni välistä olisi inahduskaan mahtunut tulemaan ulos.

Mitä tästä opimme? Jumala on luonut meillä kaikille ainutlaatuiset hampaat. Minullekin jännittävät rokokoo-tyyliset. Muistakaa rapsutella hampaitanne aamuin illoin, ettei hammaslääkärin tarvitse ottaa käyttöön hammasharjaa hurjempia työkaluja.