Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


4 kommenttia

Luominen ensin, arvosana sitten

Meidän ruokapöydälle oli ilmestynyt ruotsinkielinen Raamattu. Avasin sen ihan uteliaisuuttani. Myös ruotsiksi Jumala loi alussa taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä. ”Tulkoon valo!” sanoi Jumala, ja sieltähän se tuli.

Mutta millä tavalla Jumalan valon toteutti? Jumala loi valon ensin. Vasta sen jälkeen Hän näki, että valo oli hyvä. Niin Raamatussa sanotaan!

Ehkä Jumala oli puuhannut kaikkea mukavaa ennen taivaan ja maan ja valon valmistumista. Hän oli kokeillut vähän sitä sun tätä. ”Tulkoon sininen.” Hetki tuijottelua. ”Äh, ihan kivan näköinen mutta turhan kalsea tämänhetkiseen tarkoitukseen.” Jumala vähän pyöritteli ajatuksiaan. ”Tulkoon leppäkerttu!”* Siinä se kipitti ja kaikkosi pimeään. Oikein nätti mutta ei. ”Tulkoon valo!” Jumala oikein hätkähti. ”Vau, tämä on tosi hyvä juttu justiin tähän tarpeeseen! Lisäänpä vielä hiukan kirkkautta”, tuumi Jumala. Ja hän näki, että valo oli hyvä.

Niinpä, Jumalalla oli aikaa harjoittaa luovuutta. Hän loi asian ensin ja totesi vasta sitten, että tuotos on hyvä. Raamattu ei raportoi sitä, mitä montako prototyyppiä Jumala teki ennen kuin hän päätyi juuri valoon. Joka oli hyvä. Raamattu raportoi vain lopullisen luomuksen.

Siinä kohtaa, kun luotiin siivekkäät ja sen sellaiset, Jumala muisti myös leppäkertun. ”Aika mainio tapaus! Tulkoon myös leppäkerttu. Mutta ei se kyllä sininen voi olla. Olkoon oranssi ja pilkullinen!” Ja hän huomasi, että leppäkerttu on hyvä.

Ihmisen luovuus toimii muuten yleensä ihan samassa järjestyksessä. Ensin ideoidaan ja pakerretaan. Lopulta todetaan, että jees, tämä on hyvä. Niin minäkin. Piti oikeastaan olla jo nukkumassa, kun avasin ruotsinkielisen Raamatun. Luomiskertomus puhutteli, ja oli pakko vähän kirjoitella. Tänään viilailin tekstin loppuun ja tökkäsin sen nyt tänne. Tämä on oikein hyvä.

– – –

* Kirjanoppineimmat huomaavat tarinan tässä kohdassa selvää harhaoppisuutta: Jumalahan ei nimennyt eläimiä. Hän antoi ihmisen treenata luovuutta, kun eläimille annettiin nimet.

Jaa blogi, jos tykkäät siitä, kiitos.

Mainokset


4 kommenttia

Löytyisikö pimeästä mitään kaunista

dsc_7223

Kalmistoa valaisivat tuhannet kynttilät, olihan pyhäinpäivän ilta ja kello yli yhdeksän. Enää pari ihmistä hiiviskeli ympäriinsä. Taivas hautausmaan yllä oli lähes musta.

Yönmusta! Ei mikään pahuutta symboloiva musta vaan nimenomaan yön musta. Ehkä se on hyvin tumman sininen tai hyvin tumman valkoinen tai hyvin tumman minkätahansavärinen.

Olin hautausmaalla kuvaamassa niitä kynttilöitä. Äkkiä oivalsin taivaalla Otavan ja mietin, että voisin näpätä siitä kuvan korkeuksissaan vähän puiden latvojen yläpuolella. Pimeässä kuvaaminen on rauhallisen ihmisen puuhaa. Käytin puolen minuutin valotusaikaa. Sitten kamera prosessoi kuvaa toisen mokoman. Kuvatessa ehti hyvin seisoskelemaan kädet taskuissa ja kuuntelemaan hautausmaan rauhaa juuri tässä ja mopon pörinää kauempaa.

Kylmä tuli kuvaajalle pakkasessa. Pian keräsin kameran ja itseni kasaan ja huristelin kotiin. Kuvasaalis ei ollut kaksinen, oranssinkeltaista kaaosta mustalla pohjalla. Otava-kuvakin löytyi. Taivas ei ollut sininen eikä vakoinen eikä tähtösiä täynnä, mutta ne seitsemän näkyivät kumminkin.

Valokuvia täytyy lähes aina säätää jälkikäteen tietokoneella. Digikameran jäljiltä kontrastia täytyy lisätä ja tummimmista kohdista kaivella värisävyjä esiin. Tummimpia sävyjä ei käsitellä niin, että lisätään koko kuvaan valoa. Sen sijaan kuvan mustista kohdista kaivellaan sävyjä esiin säädöllä nimeltään shadow protection. Näin vaaleat kohdat eivät vaalene liikaa, mutta päästään näkemään, löytyisikö pimeästä jotain kaunista.

Avasin Otava-kuvan näytölle. Seitsemän tähteä siis näkyi, samoin hautausmaan harvojen lamppujen hämärästi valaisema puu. Kujan toisessa päässä paloi muutama kynttilä.

Säädin shadow protectionia. Löysin lisää puita. Löysin taivaaseen sinistä. Löysin kokonaisen tähtitaivaan.

Shadow protection. Varjon suojaaminen. Pimeyttä ei aina voi hukuttaa valoon. Valo häikäisee niin, että silmiin sattuu liikaa. Joskus valonpilkahdukset täytyy saada jujutettua esiin pimeydestä, hyvin tumman sinisestä tai hyvin tumman valkoisesta tai hyvin tumman minkätahansavärisestä.

Oli pyhäinpäivän ilta. Kynttilät loistivat hautausmaalla. Tähdet paloivat taivaalla. Eivätpä ne räikeässä valossa olisi niin eläviä olleet.


3 kommenttia

Kärsimyksen teologiaa

jarkkosynttärit 709 Viime aikoina olen miettinyt kärsimystä ja väsymistä. Kesä on ollut tunteiden ylä- ja alamäkeä. New Wine kesäjuhlien hyvä anti pyörii mielessä, samalla kun arjen rattaat pyörivät omaa vauhtiaan. Iloiset kasvot ympärillä ovat vaihtuneet väsyneisiin arjen kasvoihin. Nämä ovat niitä kasvoja joiden takia Jumala on minua kutsunut ja noiden kasvojen takia on Jeesus kärsinyt.

Peilissä on aivan samanlaiset arjen kasvot, kuin ne joita kohtaan aamutuimaan kadulla ja työpaikan ovella. Samat kasvot toistuvat päivästä toiseen. Miten vaikeaa onkaan nähdä noissa vastaantulijoissa Kristus. Vielä vaikeampaa on ajatella, että omilta kasvoiltani tulisi loistaa Kristuksen valo. Sama valo joka loisti Ihmisten kasvoilta heidän ylistäessään Jumalaa kädet kohotettuina.

Olo on tyhjä!  Voin kuvitella miten syvällä ihmiset kyntävät sairauksien ja köyhyyden keskellä. Kuinka he ponnistelevat selviytyäkseen päivästä toiseen. Miten minä voisin omalta osaltani tuoda jotain heidän elämäänsä. Sellaista, joka nostaisi heidät edes hetkeksi arjen yläpuolelle, kohti Pyhyyttä ja antaa näin Jumalalle mahdollisuuden. Miten ammentaa mitään tästä tyhjästä astiasta.

Paavalin kirjeistä on osa  ns. vankilakirjeitä. Filippiläiskirje on juuri tällainen. 4.luvussa on muutamia jakeita, jotka tuovat arkeen  uusia näkökulmia, ajatuksia siitä mitä Pyhä Henki voi tehdä arjen keskellä. Koko kirje loistaa Kristuksen valoa.

Paavali, olosuhteista huolimatta, jatkaa työtää ja opastaa seurakuntia. Kannustaa uskovia yhteyteen ja keskinäiseen rakkauteen. Olosuhteet olivat sen ajan vankiloissa kammottavat. Ne olivat haisevia saataisia paikkoja. Lisäksi Paavalia oli pahoinpidelty ja hän oli haavoilla. Yksi lause, 13 jae, kiteyttää miksi hän silti jaksoi : Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa. 

Paavalilla itsellään, niinkuin ei minullakaan ole mitään itsessäni millä voisin toisia nostaa, En voi pumpata itseäni suuremmaksi tai viisammaksi. En voi edes uskoani vahvistaa itse. Olen 100% riippuvainen Jumalasta ja hänen Hengestään.

Tuon onttouden ja tyhjyyden kokemus kääntyykin päälaelleen Kun Pyhä Henki tekee työtä ihmisessä. Astia joka on rikkoutunut ja tyhjentynyt omista voimista, väsymyksen ja kärsimyksen kautta on valmis Jumalan korjattavaksi täytettäväksi.

Arki, väsymys tai sairaus voi olla joskut tarpeellinen erämaa, joka tyhjentää astian kaikesta kuonasta ja myrkystä. Tuolle tyhjyydelle on antauduttava ja tunnustettava ettei sitä kannata ryhtyä enää itse täyttämään vaan on jäätävä odottamaan, että Isä täyttää sen, sillä silloin se malja vuotaa myös yli ja siitä riittää myös muiden astioihin.

Kirje Filippiläisille on voitajan kirje toisille kilvoittelijoille. Se on täynnä toivoa joka nostaa ihmisen Jumalan kasvojen eteen ja se valaisee arjen.

1. Jos siis on jotakin kehoitusta Kristuksessa, jos jotakin rakkauden lohdutusta, jos jotakin Hengen yhteyttä, jos jotakin sydämellisyyttä ja laupeutta, 
2. niin tehkää minun iloni täydelliseksi siten, että olette samaa mieltä, että teillä on sama rakkaus, että olette sopuisat ja yksimieliset 
3. ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne 
4. ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta. 
5. Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli.