Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Tag Archives: hautausmaa


by 7 kommenttia

Naakat, naakat

Eksyin polulta ja jouduin hirveään ryteikköön. Ryteiköstä pääsin hautausmaan portille. Jäin siihen hetkeksi räpeltämään kännykkää ja moikkailin portista kulkevia. Eivät vissiin olleet tulleet jäädäkseen. Hekään. Tällä kertaa. Kukkia kantoivat hautakivien juureen, sellaisia istutettavia, jotka elävät kauemmin.

Siinä lähellä on vielä toinen hautausmaa. Siellä ei käy kukaan tuomassa kukkia, minäkin vain piipahdin ottamassa pari valokuvat. Eipä siellä ole oikeastaan hautakiviäkään. Mikä on yksinäisempi paikka kuin hylätty kalmisto.

Matkani jatkui kotiin päin. Kerrostaloalueella huomasin naakan, joka oli juuri löytänyt aarteen. Se lensi suuri herkkupala nokassaan matalien kerrostalojen katveessa. Eikä kestänyt kuin hetken, kun toinen naakka oli jahtaamassa kaveriaan. Herkku oli saatava itselle. Heti! Pari – kolme muutakin mustatakkia liittyi takaa-ajoon. Tuliko innokkain takaa-ajaja ajatelleeksi, kuinka kävisi, jos se saisi anastettua aarteen itselleen? Sillä olisi välittömästi kimpussaan muutama lajitoveri.

En tiedä, kuinka naakkojen ja herkkupalan kävi. Hävisivät talojen taakse. Pystyikö kukaan naakoista lopulta syömään herkkua. Vai tuliko takaa-ajosta ikuinen.

Osaavatko naakat jakaa hyvästään? Miksei voisi jakaa herkkupalaa ja viettää yhteistä nokkimis- ja turinahetkeä. Ja mitä sekin muka tarkoittaa, että takaa-ajosta tulisi ikuinen.

Naakat ovat kyllä kummaa sakkia!

* * *

→ Jos tykkäsit jutusta, jaa se omissa kanavissasi.


by 4 kommenttia

Löytyisikö pimeästä mitään kaunista

dsc_7223

Kalmistoa valaisivat tuhannet kynttilät, olihan pyhäinpäivän ilta ja kello yli yhdeksän. Enää pari ihmistä hiiviskeli ympäriinsä. Taivas hautausmaan yllä oli lähes musta.

Yönmusta! Ei mikään pahuutta symboloiva musta vaan nimenomaan yön musta. Ehkä se on hyvin tumman sininen tai hyvin tumman valkoinen tai hyvin tumman minkätahansavärinen.

Olin hautausmaalla kuvaamassa niitä kynttilöitä. Äkkiä oivalsin taivaalla Otavan ja mietin, että voisin näpätä siitä kuvan korkeuksissaan vähän puiden latvojen yläpuolella. Pimeässä kuvaaminen on rauhallisen ihmisen puuhaa. Käytin puolen minuutin valotusaikaa. Sitten kamera prosessoi kuvaa toisen mokoman. Kuvatessa ehti hyvin seisoskelemaan kädet taskuissa ja kuuntelemaan hautausmaan rauhaa juuri tässä ja mopon pörinää kauempaa.

Kylmä tuli kuvaajalle pakkasessa. Pian keräsin kameran ja itseni kasaan ja huristelin kotiin. Kuvasaalis ei ollut kaksinen, oranssinkeltaista kaaosta mustalla pohjalla. Otava-kuvakin löytyi. Taivas ei ollut sininen eikä vakoinen eikä tähtösiä täynnä, mutta ne seitsemän näkyivät kumminkin.

Valokuvia täytyy lähes aina säätää jälkikäteen tietokoneella. Digikameran jäljiltä kontrastia täytyy lisätä ja tummimmista kohdista kaivella värisävyjä esiin. Tummimpia sävyjä ei käsitellä niin, että lisätään koko kuvaan valoa. Sen sijaan kuvan mustista kohdista kaivellaan sävyjä esiin säädöllä nimeltään shadow protection. Näin vaaleat kohdat eivät vaalene liikaa, mutta päästään näkemään, löytyisikö pimeästä jotain kaunista.

Avasin Otava-kuvan näytölle. Seitsemän tähteä siis näkyi, samoin hautausmaan harvojen lamppujen hämärästi valaisema puu. Kujan toisessa päässä paloi muutama kynttilä.

Säädin shadow protectionia. Löysin lisää puita. Löysin taivaaseen sinistä. Löysin kokonaisen tähtitaivaan.

Shadow protection. Varjon suojaaminen. Pimeyttä ei aina voi hukuttaa valoon. Valo häikäisee niin, että silmiin sattuu liikaa. Joskus valonpilkahdukset täytyy saada jujutettua esiin pimeydestä, hyvin tumman sinisestä tai hyvin tumman valkoisesta tai hyvin tumman minkätahansavärisestä.

Oli pyhäinpäivän ilta. Kynttilät loistivat hautausmaalla. Tähdet paloivat taivaalla. Eivätpä ne räikeässä valossa olisi niin eläviä olleet.


by 5 kommenttia

Huomaako joku minut?

WP_20141113_005

Pieni ylämäki vei minut taas Katariinankirkon hautausmaalle. Siellä on aina kynttilöitä. Enkelikynttilät valaisivat pienen enkelin, joka istui marraskuisella graniitilla. Vielä ei ole routa. Pari naista käveli ohitseni, kun kumartelin kännykkäni kanssa haudalla. Valokuvaushommissa.

Katariinankirkon hautausmaalla on aina kynttilöitä. Olen aina pitänyt hautausmaista. Lukioikäisenä päädyin jostain syystä Porin vanhalle hautausmaalle. Siellä oivalsin hautausmaiden rauhan. Minulla on vain yksi kauhukokemus haudoista. Olin noin kymmenenvuotias, ehkä alle. Menimme kummitätini kanssa katsomaan viikinkihautaa Dragsfjärdissä. Kummitäti halusi, että seison hetken haudan edessä. Hän halusi kaitafilmata minut siinä. Pakko oli seistä, kun en osannut sanoa, että pelottaa. Koko kymmenen sekunnin mittaisen ikuisuuden odotin, että sarvikypäräinen ja takkupartainen viikingin haamu hyökkää miekkoineen kimppuuni.

Eikä se mikään viikinkihauta ollut. Varmasti vain viikinkiaikainen. Äijät olivat olleet kuolleina toista tuhatta vuotta, ja ruumiitkin satavarmasti poltettu hautaamisen yhteydessä. Ashes to ashes, dust to dust. Sen tiedän nyt, kun olen ollut arkeologisilla kaivauksilla viikinkiaikaisilla haudoilla. Haudasta löytyy poltettua luuta, keramiikan palasia, pronssisia korunpalasia. Hirmuhyvällä onnella tikari tai miekka.

Hautausmaa oli hiljainen ja rauhallinen. Kävelin hiljaksilleen sen halki. Bussipysäkki kutsui, mutta vielä käännyin katsomaan graniittisten kivien rivistöjä. Kivissä oli ristejä, elämän merkkejä. Kirkko kurkkasi perääni portin holvista.

Kohta olin bussipysäkillä Hämeentien varressa. Katuvalot olivat oranssit. Rekka jyräsi ohi. Koko maa jytkähti sen alla. Mietin, huomaakohan bussikuski minut tässä hämärässä, vaikka minulla oli heijastin. Mieleeni muistuivat kirkonmäen kynttilät.

Joku kyllä huomaa.

WP_20141113_010