Pieni ylämäki vei minut taas Katariinankirkon hautausmaalle. Siellä on aina kynttilöitä. Enkelikynttilät valaisivat pienen enkelin, joka istui marraskuisella graniitilla. Vielä ei ole routa. Pari naista käveli ohitseni, kun kumartelin kännykkäni kanssa haudalla. Valokuvaushommissa.

Katariinankirkon hautausmaalla on aina kynttilöitä. Olen aina pitänyt hautausmaista. Lukioikäisenä päädyin jostain syystä Porin vanhalle hautausmaalle. Siellä oivalsin hautausmaiden rauhan. Minulla on vain yksi kauhukokemus haudoista. Olin noin kymmenenvuotias, ehkä alle. Menimme kummitätini kanssa katsomaan viikinkihautaa Dragsfjärdissä. Kummitäti halusi, että seison hetken haudan edessä. Hän halusi kaitafilmata minut siinä. Pakko oli seistä, kun en osannut sanoa, että pelottaa. Koko kymmenen sekunnin mittaisen ikuisuuden odotin, että sarvikypäräinen ja takkupartainen viikingin haamu hyökkää miekkoineen kimppuuni.

Eikä se mikään viikinkihauta ollut. Varmasti vain viikinkiaikainen. Äijät olivat olleet kuolleina toista tuhatta vuotta, ja ruumiitkin satavarmasti poltettu hautaamisen yhteydessä. Ashes to ashes, dust to dust. Sen tiedän nyt, kun olen ollut arkeologisilla kaivauksilla viikinkiaikaisilla haudoilla. Haudasta löytyy poltettua luuta, keramiikan palasia, pronssisia korunpalasia. Hirmuhyvällä onnella tikari tai miekka.

Hautausmaa oli hiljainen ja rauhallinen. Kävelin hiljaksilleen sen halki. Bussipysäkki kutsui, mutta vielä käännyin katsomaan graniittisten kivien rivistöjä. Kivissä oli ristejä, elämän merkkejä. Kirkko kurkkasi perääni portin holvista.

Kohta olin bussipysäkillä Hämeentien varressa. Katuvalot olivat oranssit. Rekka jyräsi ohi. Koko maa jytkähti sen alla. Mietin, huomaakohan bussikuski minut tässä hämärässä, vaikka minulla oli heijastin. Mieleeni muistuivat kirkonmäen kynttilät.

Joku kyllä huomaa.