Eksyin polulta ja jouduin hirveään ryteikköön. Ryteiköstä pääsin hautausmaan portille. Jäin siihen hetkeksi räpeltämään kännykkää ja moikkailin portista kulkevia. Eivät vissiin olleet tulleet jäädäkseen. Hekään. Tällä kertaa. Kukkia kantoivat hautakivien juureen, sellaisia istutettavia, jotka elävät kauemmin.

Siinä lähellä on vielä toinen hautausmaa. Siellä ei käy kukaan tuomassa kukkia, minäkin vain piipahdin ottamassa pari valokuvat. Eipä siellä ole oikeastaan hautakiviäkään. Mikä on yksinäisempi paikka kuin hylätty kalmisto.

Matkani jatkui kotiin päin. Kerrostaloalueella huomasin naakan, joka oli juuri löytänyt aarteen. Se lensi suuri herkkupala nokassaan matalien kerrostalojen katveessa. Eikä kestänyt kuin hetken, kun toinen naakka oli jahtaamassa kaveriaan. Herkku oli saatava itselle. Heti! Pari – kolme muutakin mustatakkia liittyi takaa-ajoon. Tuliko innokkain takaa-ajaja ajatelleeksi, kuinka kävisi, jos se saisi anastettua aarteen itselleen? Sillä olisi välittömästi kimpussaan muutama lajitoveri.

En tiedä, kuinka naakkojen ja herkkupalan kävi. Hävisivät talojen taakse. Pystyikö kukaan naakoista lopulta syömään herkkua. Vai tuliko takaa-ajosta ikuinen.

Osaavatko naakat jakaa hyvästään? Miksei voisi jakaa herkkupalaa ja viettää yhteistä nokkimis- ja turinahetkeä. Ja mitä sekin muka tarkoittaa, että takaa-ajosta tulisi ikuinen.

Naakat ovat kyllä kummaa sakkia!

* * *

→ Jos tykkäsit jutusta, jaa se omissa kanavissasi.