Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Tag Archives: Lieto


by 7 kommenttia

Naakat, naakat

Eksyin polulta ja jouduin hirveään ryteikköön. Ryteiköstä pääsin hautausmaan portille. Jäin siihen hetkeksi räpeltämään kännykkää ja moikkailin portista kulkevia. Eivät vissiin olleet tulleet jäädäkseen. Hekään. Tällä kertaa. Kukkia kantoivat hautakivien juureen, sellaisia istutettavia, jotka elävät kauemmin.

Siinä lähellä on vielä toinen hautausmaa. Siellä ei käy kukaan tuomassa kukkia, minäkin vain piipahdin ottamassa pari valokuvat. Eipä siellä ole oikeastaan hautakiviäkään. Mikä on yksinäisempi paikka kuin hylätty kalmisto.

Matkani jatkui kotiin päin. Kerrostaloalueella huomasin naakan, joka oli juuri löytänyt aarteen. Se lensi suuri herkkupala nokassaan matalien kerrostalojen katveessa. Eikä kestänyt kuin hetken, kun toinen naakka oli jahtaamassa kaveriaan. Herkku oli saatava itselle. Heti! Pari – kolme muutakin mustatakkia liittyi takaa-ajoon. Tuliko innokkain takaa-ajaja ajatelleeksi, kuinka kävisi, jos se saisi anastettua aarteen itselleen? Sillä olisi välittömästi kimpussaan muutama lajitoveri.

En tiedä, kuinka naakkojen ja herkkupalan kävi. Hävisivät talojen taakse. Pystyikö kukaan naakoista lopulta syömään herkkua. Vai tuliko takaa-ajosta ikuinen.

Osaavatko naakat jakaa hyvästään? Miksei voisi jakaa herkkupalaa ja viettää yhteistä nokkimis- ja turinahetkeä. Ja mitä sekin muka tarkoittaa, että takaa-ajosta tulisi ikuinen.

Naakat ovat kyllä kummaa sakkia!

* * *

→ Jos tykkäsit jutusta, jaa se omissa kanavissasi.


by 4 kommenttia

Löytyisikö pimeästä mitään kaunista

dsc_7223

Kalmistoa valaisivat tuhannet kynttilät, olihan pyhäinpäivän ilta ja kello yli yhdeksän. Enää pari ihmistä hiiviskeli ympäriinsä. Taivas hautausmaan yllä oli lähes musta.

Yönmusta! Ei mikään pahuutta symboloiva musta vaan nimenomaan yön musta. Ehkä se on hyvin tumman sininen tai hyvin tumman valkoinen tai hyvin tumman minkätahansavärinen.

Olin hautausmaalla kuvaamassa niitä kynttilöitä. Äkkiä oivalsin taivaalla Otavan ja mietin, että voisin näpätä siitä kuvan korkeuksissaan vähän puiden latvojen yläpuolella. Pimeässä kuvaaminen on rauhallisen ihmisen puuhaa. Käytin puolen minuutin valotusaikaa. Sitten kamera prosessoi kuvaa toisen mokoman. Kuvatessa ehti hyvin seisoskelemaan kädet taskuissa ja kuuntelemaan hautausmaan rauhaa juuri tässä ja mopon pörinää kauempaa.

Kylmä tuli kuvaajalle pakkasessa. Pian keräsin kameran ja itseni kasaan ja huristelin kotiin. Kuvasaalis ei ollut kaksinen, oranssinkeltaista kaaosta mustalla pohjalla. Otava-kuvakin löytyi. Taivas ei ollut sininen eikä vakoinen eikä tähtösiä täynnä, mutta ne seitsemän näkyivät kumminkin.

Valokuvia täytyy lähes aina säätää jälkikäteen tietokoneella. Digikameran jäljiltä kontrastia täytyy lisätä ja tummimmista kohdista kaivella värisävyjä esiin. Tummimpia sävyjä ei käsitellä niin, että lisätään koko kuvaan valoa. Sen sijaan kuvan mustista kohdista kaivellaan sävyjä esiin säädöllä nimeltään shadow protection. Näin vaaleat kohdat eivät vaalene liikaa, mutta päästään näkemään, löytyisikö pimeästä jotain kaunista.

Avasin Otava-kuvan näytölle. Seitsemän tähteä siis näkyi, samoin hautausmaan harvojen lamppujen hämärästi valaisema puu. Kujan toisessa päässä paloi muutama kynttilä.

Säädin shadow protectionia. Löysin lisää puita. Löysin taivaaseen sinistä. Löysin kokonaisen tähtitaivaan.

Shadow protection. Varjon suojaaminen. Pimeyttä ei aina voi hukuttaa valoon. Valo häikäisee niin, että silmiin sattuu liikaa. Joskus valonpilkahdukset täytyy saada jujutettua esiin pimeydestä, hyvin tumman sinisestä tai hyvin tumman valkoisesta tai hyvin tumman minkätahansavärisestä.

Oli pyhäinpäivän ilta. Kynttilät loistivat hautausmaalla. Tähdet paloivat taivaalla. Eivätpä ne räikeässä valossa olisi niin eläviä olleet.


by 5 kommenttia

Kaikki ei mahdu paperille

WP_20150112_009

Olen yrittänyt pyöritellä päässäni tärkeitä asioita, kuten sananvapautta, pilkkaamisenvapautta ja kulttuurien välistä kolarointia. Olen lukenut näistä asioista muutamia blogeja ja kolumnejakin. Ai niin ja uutisia.

Ajatuksia on herännyt, mutta ne eivät ole mahtuneet paperille (näytölle, jos tarkkoja ollaan).

Maanantai-iltana kävelin miestenpiiriin. Lunta tuiskusi oikein kunnolla. Tienvarren valoissa lumihiutaleet vetelivät ilman täyteen oransseja viivoja. Kunnon kameraa minulla ei ollut mukana, joten oli pakko yrittää ottaa kännykällä muutama kuva. Helppoa se ei ollut. Pakkanen ei paukkunut, mutta tuuli sai sään tuntumaan tosi kylmältä. Minulla oli kävelysauvat ja hanskat, joiden riisuminen viidenkymmenen metrin välein tuntui tosi rasittavalta.

Noh, kännykkäkameran näyttöä voi tökätä sormella siihen kohtaan, johon haluaa kuvan tarkentaa. Mutta kun sormet olivat hanskoissa, jotka olivat kävelysauvojen hihnoissa. Onneksi ihmisellä on pää, jota voi käyttää ideointiin ja moneen muuhunkin. Minä käytin päätäni tökkäämällä päästä törröttävällä nenällä kameran näyttöön.

Ja kännykkäkamera totteli kuin tottelikin, vaikka sormet oli korvattu nenällä. Siinä minä nokin kuvia.

Muutama autokin huristeli ohi…

Kuvatessani mietin ystävääni, joka juoksee kelissä kuin kelissä. Ja eikös lumisateen keskeltä juossut joku pyrystä hätkähtämätön lenkkeilijä.

Mietin sitä, että tässä minä nokin takuuepäonnistuvia kuvia, kun Euroopassa on tapahtunut terrori-iskuja.

Mietin sitä, että jotkut asiat ovat niin isoja, että ne eivät kovin äkkinäisesti mahdu yhteen tekstiin tai yhteen kuvaan.

Silti minusta on ollut mielenkiintoista lukea nopea-aivoisempien ja nopeammin näppäilevien ihmisten ajatuksia Ranskan tapahtumista. Paljon on viisaita ihmisiä. Jotkut heistä saattavat olla oikeassakin.

Miestenpiirissä yksi kavereista heitti keskusteluun psalmin:

Niillä on suu, mutta ne eivät puhu,
niillä on silmät, mutta ne eivät näe.
Niillä on korvat, mutta ne eivät kuule,
niillä on nenä, mutta ne eivät haista.
Niillä on kädet, mutta ne eivät kosketa,
niillä on jalat, mutta ne eivät kävele,
niiden kurkusta ei kuulu mitään ääntä.

Ps. 115: 5-7

WP_20150112_015