Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Rähmällään ihanuuden edessä

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOltiin sällien kanssa Himoshuipulla iltakävelyllä. Paluumatkalla laskeuduttiin samaa vauhtia auringon kanssa. Kukkaset loimottivat nenäni edessä niin, että tein juuri sen, mitä kuka tahansa kesäparroittunut äijä tekee, jos kamera roikkuu kaulassa. Otin hempeänräikeitä kukkakuvia.

(Jonakin vielä kauniimpana iltana kaverit eivät luultavasti enää suostu hikoilemaan kanssani huipulle, koska jumitun aina kuvaamaan kukkia. Luulevat kuitenkin, että huonokuntoisuuksissani tasaan sykettä, vaikka todellisuudessa harrastan korkealentoista, joskin ruohonjuuritasolle kurkottelevaa valokuvataidetta.)

Kuvia räpsiessäni muistelin New Wine -tapahtuman ensimmäisenä iltana kuulemaani Jukka Jämsenin puhetta. Hän kertoi aluksi vuolaasti, kuinka kauniina hän maailmaa pitää. Jo paljon nuorempana Jukalla oli ollut sellainen olo, että hän voisi heittäytyä maahan ja halata kauneutta.

(Toki maailmassa on paljon parannettavaa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että maailma on suurelta osalta valtavan kaunis. Nytkin mielessäni soi vanha laulu: ”En ymmärrä paljoakaan. Loit meille niin ihanan maan. Loit ihmiset kukat ja puut ja linnuille laulavat suut”, enkä pysty kiistämään laulun todenperäisyyttä, vaikka paljon pahaakin on ihminen saanut aikaan auringon alle.)

Minä ymmärrän jetsulleen, mitä Jukka tarkoitti. Köllötän usein vatsallani maassa ja ihmettelen luonnon kauneutta – tosin kameran kanssa. Olen huomannut, että maastapäinkäsin saa mielenkiintoisempia tai ainakin erilaisia kukkakuvia kuin suorilta jaloilta räpsimällä. Olenkin usein sanonut, että valokuvaajan pitää olla nöyrä ja kumartua maahan asti. Minulla tosin homma ei jää pelkästään kumartamiseksi; pötkötän säännöllisesti pitkin maankamaraa.

(Riskinsäkin maan halailulla valokuvatessa on. Vuosi sitten olin kaksi viikkoa antibioottikuurilla, koska kaunis maailma sitä myöten köllöttäessäni imeytyi sääreeni ja aiheutti borrelioosiläiskän.)

Teitä ja pientareita kulkiessani olen huomannut, että kirjavinta maaperää ovat ojanpientareet. Veljeltäni olen oppinut sellaisen elämän tosiasian, että on kaksi tilannetta, joissa voi tehdä ihan mitä vain: työhaalareissa taikka kamera kaulassa. Räikeimpiä kukkakuvia saisi luultavasti ryömimällä kameran kanssa tienvarrenojassa kameran kanssa, ehkä varmuuden vuoksi vielä työhaalarit päällä. En ehkä kuitenkaan uskalla sellaista kokeilla. Minun tuurillani kohdalle osuisi tilapäinen sekakuoro, joka yläilmoistaan alkaisi laulaa minulle Rentun ruusua. (Tiedättehän: ” Sinne maantien ojaan viimein taju sammui…”)

Niin kaunis on maa kuitenkin, että pienellä riskilläkin aion jatkaa sen valokuvaamista. Joskus oivallan ihmetellä luomakuntaa myös ihan ilman kameraa. Aika harvoin kyllä. Mutta kannustan kyllä muitakin kaikkinaiseen maisemientuijotteluun.

Olettehan jo onnistuneet oivaltamaan tämän tarinan opetuksen. Se on moderniin tapaan kolmeosainen.
1. Kun Jumala loi maailman, Hän loi sen kauniiksi.
2. Ihmisellä on lupa nauttia maailman kauneudesta.
3. Ei missään nimessä kannata addiktoitua havainnoimaan maailmaa kameran etsimen läpi.

”Niin pienenä käsiisi jään sun ihmeitäs ylistämään.”

DSC_4927_02


4 kommenttia

Löytyisikö pimeästä mitään kaunista

dsc_7223

Kalmistoa valaisivat tuhannet kynttilät, olihan pyhäinpäivän ilta ja kello yli yhdeksän. Enää pari ihmistä hiiviskeli ympäriinsä. Taivas hautausmaan yllä oli lähes musta.

Yönmusta! Ei mikään pahuutta symboloiva musta vaan nimenomaan yön musta. Ehkä se on hyvin tumman sininen tai hyvin tumman valkoinen tai hyvin tumman minkätahansavärinen.

Olin hautausmaalla kuvaamassa niitä kynttilöitä. Äkkiä oivalsin taivaalla Otavan ja mietin, että voisin näpätä siitä kuvan korkeuksissaan vähän puiden latvojen yläpuolella. Pimeässä kuvaaminen on rauhallisen ihmisen puuhaa. Käytin puolen minuutin valotusaikaa. Sitten kamera prosessoi kuvaa toisen mokoman. Kuvatessa ehti hyvin seisoskelemaan kädet taskuissa ja kuuntelemaan hautausmaan rauhaa juuri tässä ja mopon pörinää kauempaa.

Kylmä tuli kuvaajalle pakkasessa. Pian keräsin kameran ja itseni kasaan ja huristelin kotiin. Kuvasaalis ei ollut kaksinen, oranssinkeltaista kaaosta mustalla pohjalla. Otava-kuvakin löytyi. Taivas ei ollut sininen eikä vakoinen eikä tähtösiä täynnä, mutta ne seitsemän näkyivät kumminkin.

Valokuvia täytyy lähes aina säätää jälkikäteen tietokoneella. Digikameran jäljiltä kontrastia täytyy lisätä ja tummimmista kohdista kaivella värisävyjä esiin. Tummimpia sävyjä ei käsitellä niin, että lisätään koko kuvaan valoa. Sen sijaan kuvan mustista kohdista kaivellaan sävyjä esiin säädöllä nimeltään shadow protection. Näin vaaleat kohdat eivät vaalene liikaa, mutta päästään näkemään, löytyisikö pimeästä jotain kaunista.

Avasin Otava-kuvan näytölle. Seitsemän tähteä siis näkyi, samoin hautausmaan harvojen lamppujen hämärästi valaisema puu. Kujan toisessa päässä paloi muutama kynttilä.

Säädin shadow protectionia. Löysin lisää puita. Löysin taivaaseen sinistä. Löysin kokonaisen tähtitaivaan.

Shadow protection. Varjon suojaaminen. Pimeyttä ei aina voi hukuttaa valoon. Valo häikäisee niin, että silmiin sattuu liikaa. Joskus valonpilkahdukset täytyy saada jujutettua esiin pimeydestä, hyvin tumman sinisestä tai hyvin tumman valkoisesta tai hyvin tumman minkätahansavärisestä.

Oli pyhäinpäivän ilta. Kynttilät loistivat hautausmaalla. Tähdet paloivat taivaalla. Eivätpä ne räikeässä valossa olisi niin eläviä olleet.


8 kommenttia

Maantielle hän lähti

WP_20160708_021

Maantielle hän lähti kävelemään mutkitellen pellonpieliä ja ojien laitoja, ohi latojen ja ladoiksi naamioitujen jättileikkuupuimurien tallien. Peltojen halkovalta tieltä pöpelikön reunustamalle väylälle.

Hän seisoi pyörätiellä ja alkoi muuttua pienemmäksi. Hänellä on diili Isä Taivaisen kanssa. Missä hän kulkeekin, hänellä on mukanaan kamera, jolla räpsiä edes varjokuvia Isän luomista ihmeistä. Kukista, ladoista ja pilvenhattaroista. Mutta tälläkin sauvakävelylenkillä taskussa oli vain likinäköisyyttään siristelevä kännykkä.

Tälläkin lenkillä poutapilvet liitelivät taivaalla. Rypsipellot hakivat väriään, joka saa synkimmänkin sielun hämmästymään. Metsän reunan puut vilkuttelivat, että eikös mekin olla aika kauniita.

Kylläpä sapetti. Minä olen luvannut ottaa kameran mukaan, ja kotona se on. Minä olen halunnut näyttää ihmisille Isä Taivaisen kauneutta, mutta eihän se kännykameralla onnistu. Eikä tämä ole edes mikään maantie vaan Suopohjantie, joka ennen pitkää menettää päällysteensäkin ja muuttuu vuosien kelirikkojen rypyttämäksi pyykkilaudaksi.

Hän oli maantien laidassa, ja Isä Taivainen alkoi muuttua suuremmaksi. Silmät alkoivat harmistuksen ohi nähdä kännykälle sopivaa kuvattavaa. Hän kaivoi sen taskussaan. Hän ikuisti häivähdyksen rypsipellon keltaisuutta. Tuulessa tanssivia ohdakkeita. Horsmia. Kummallisen mykerön möllykän, joka oli saanut tyylillistä inspiraatiota voikukalta.

Hän palasi maantieltä ja melkein itki. Armoa on silmien avautuminen. Hän avasi mehupurkin ja joi. Ja kun hän joi, hänen mieleensä tuli kirjoittaa blogiteksti, joka ehkä avasi taas muidenkin silmiä katsoa ympärilleen. Lähteä tuulettumaan. Kirjoittaa muutama sana. Piirtää kummallinen mykerön möllykkä, joka on saanut tyylillistä inspiraatiota voikukalta.

WP_20160708_019


1 kommentti

Kolme arkista kuvaa

DSC_2943_02


Kolme kukkaa

Vetelehdin kotipihalla kamera kaulassa. Mieli oli vähän murheinen. Tämän kevään krookukset menivät ilman, että ehdin saada niistä hyviä kuvia, ja nyt tulppaanit jo pudottelevat terälehtiään. Tuli semmoinen fiilis, että elämä ja kevät eivät ole hallittavissa.

Kahden, jo parhaat päivänsä nähneen tulppaanin välissä kasvoi voikukka. Se loisti keltaisuuttaan vain himpun verran himmeämmin kuin aurinko. Voikukat ovat luotettavia. Kun ne ovat heränneet, niitä riittää koko kesän.

Äkkiä oivalsin jotain. Pääty oli keltaisenaan voikukkia. Pellon takaa naapurista oli lentänyt mehiläisiä imemään mettä voikukista. Tulppaanit ovat kyllä kauniita, mutta eipä niissä yleensä näy mehiläisiä. Voikukissa mehiläiset pörräävät. Voikukista riittää niille kerättävää koko kesäksi. Arkena ja pyhänä. Saadaankohan naapurilta jossain vaiheessa purkillinen keltaisen toukokuun voikukkahunajaa. Suoraan meidän pihalta.

 

Kaksi puuta

WP_20150604_003Oli tavallinen tiistaiaamu. Lampsin Nummenpakalta Välikatua kohti Caribian rantamia, josta Onnibus kohta lähtisi seilaamaan kohti Helsinkiä. Reittini laskeutuu monenkirjavien pientalojen välistä Helsinginkatua myötäilevään puistoon. Vaikka olen kulkenut pätkän satoja kertoja, aina löydän jotain uutta.

Tällä kerralla vaahtera näytti omituiselta. Sen edess
ä oli kumma varjo. Tarkensin aamu-uniset silmäni ja oivalsin, että vaahteran kaverina on jonkun sortin mänty. Eipähän siinä paljon tuullut, mutta niinpä vain samassa tuulessa räpistelivät mänty ja vaahtera, vaikka toisella oli ikuiset neulaset ja toisella tuoreuttaan hennon vihreät lehdet. Minulle tuli semmoinen olo, että kaksi erilaista puuta rinteessä ovat ystävät.

Iltapäivällä nousin samaa rinnettä ylöspäin. Kutakuinkin puiden kohdalla vastaan käveli opiskelijatyttö maanläheisen kirjavissa vaatteissaan. Hänellä oli kuulokkeet korvillaan ja hän heilautti kulkiessaan käsiään hassusti. Kyllä, aivan tavallisen, täysjärkisen näköinen nuori nainen siinä pyyhälsi kohti Ylioppilaskylää ja soitteli ilmarumpuja kulkiessaan. Vasta jälkeenpäin tajusin, että olisin voinut heittää ilmabassosoolon hänen kompatessaan. Vaan eipä tullut ajallaan mieleen.

Kaiken maailman hengenheimolaisia ja Hengen-heimolaisia sitä kaduilla heiluukin tavallisena tiistaina.

 

Yksi käsi

WP_20150515_046Tapasin talvella Martin seurakuntatalolla Jeesuksen. Jeesuksen käsi oli vähän koholla. Taisi haluta moikata minua. Jeesuksen käsi oli risa käsi.

Minä en lopunajan teologioista tai Ilmestyskirjan Taivaan teologioista paljon tiedä. Mutta minulla on semmoinen fiilis, että Jeesuksella valtaistuimella istuessaan on arvet käsissään, jaloissaan ja kyljessään. Ne ovat suuret voiton merkit.

Ai, mutta siunaamaanhan se Jeesuksen käsi onkin kohonnut. Sormet ovat vielä pahemmin rikki kuin mitä ristiinnaulitsemisen jäljiltä voisi kuvitella. Mutta niinpä vain kohottaa Jeesus kätensä ja siunaa.

Tuijottelen omia käsiäni. Tuossa on arpi neljänkymmenen vuoden takaa. Tuossapa kynsi vähän lohki. Mutta kaiken kaikkiaan aika hyvässä kunnossa ovat kädet. Jos siis Jeesus siunaa risaksi runnelluilla käsillään, niin eikö minun olisi aiheellista Jeesuksen nimissä siunata näillä monikäyttökelpoisilla tassuillani. Siunata juuri tänä päivänä, tässä ja nyt, keskellä arkea.

 

Tämä teksti on julkaistu Turun Kotikirkon nettisivuilla alkukesästä 2015.


5 kommenttia

Kaikki ei mahdu paperille

WP_20150112_009

Olen yrittänyt pyöritellä päässäni tärkeitä asioita, kuten sananvapautta, pilkkaamisenvapautta ja kulttuurien välistä kolarointia. Olen lukenut näistä asioista muutamia blogeja ja kolumnejakin. Ai niin ja uutisia.

Ajatuksia on herännyt, mutta ne eivät ole mahtuneet paperille (näytölle, jos tarkkoja ollaan).

Maanantai-iltana kävelin miestenpiiriin. Lunta tuiskusi oikein kunnolla. Tienvarren valoissa lumihiutaleet vetelivät ilman täyteen oransseja viivoja. Kunnon kameraa minulla ei ollut mukana, joten oli pakko yrittää ottaa kännykällä muutama kuva. Helppoa se ei ollut. Pakkanen ei paukkunut, mutta tuuli sai sään tuntumaan tosi kylmältä. Minulla oli kävelysauvat ja hanskat, joiden riisuminen viidenkymmenen metrin välein tuntui tosi rasittavalta.

Noh, kännykkäkameran näyttöä voi tökätä sormella siihen kohtaan, johon haluaa kuvan tarkentaa. Mutta kun sormet olivat hanskoissa, jotka olivat kävelysauvojen hihnoissa. Onneksi ihmisellä on pää, jota voi käyttää ideointiin ja moneen muuhunkin. Minä käytin päätäni tökkäämällä päästä törröttävällä nenällä kameran näyttöön.

Ja kännykkäkamera totteli kuin tottelikin, vaikka sormet oli korvattu nenällä. Siinä minä nokin kuvia.

Muutama autokin huristeli ohi…

Kuvatessani mietin ystävääni, joka juoksee kelissä kuin kelissä. Ja eikös lumisateen keskeltä juossut joku pyrystä hätkähtämätön lenkkeilijä.

Mietin sitä, että tässä minä nokin takuuepäonnistuvia kuvia, kun Euroopassa on tapahtunut terrori-iskuja.

Mietin sitä, että jotkut asiat ovat niin isoja, että ne eivät kovin äkkinäisesti mahdu yhteen tekstiin tai yhteen kuvaan.

Silti minusta on ollut mielenkiintoista lukea nopea-aivoisempien ja nopeammin näppäilevien ihmisten ajatuksia Ranskan tapahtumista. Paljon on viisaita ihmisiä. Jotkut heistä saattavat olla oikeassakin.

Miestenpiirissä yksi kavereista heitti keskusteluun psalmin:

Niillä on suu, mutta ne eivät puhu,
niillä on silmät, mutta ne eivät näe.
Niillä on korvat, mutta ne eivät kuule,
niillä on nenä, mutta ne eivät haista.
Niillä on kädet, mutta ne eivät kosketa,
niillä on jalat, mutta ne eivät kävele,
niiden kurkusta ei kuulu mitään ääntä.

Ps. 115: 5-7

WP_20150112_015