Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


8 kommenttia

Maantielle hän lähti

WP_20160708_021

Maantielle hän lähti kävelemään mutkitellen pellonpieliä ja ojien laitoja, ohi latojen ja ladoiksi naamioitujen jättileikkuupuimurien tallien. Peltojen halkovalta tieltä pöpelikön reunustamalle väylälle.

Hän seisoi pyörätiellä ja alkoi muuttua pienemmäksi. Hänellä on diili Isä Taivaisen kanssa. Missä hän kulkeekin, hänellä on mukanaan kamera, jolla räpsiä edes varjokuvia Isän luomista ihmeistä. Kukista, ladoista ja pilvenhattaroista. Mutta tälläkin sauvakävelylenkillä taskussa oli vain likinäköisyyttään siristelevä kännykkä.

Tälläkin lenkillä poutapilvet liitelivät taivaalla. Rypsipellot hakivat väriään, joka saa synkimmänkin sielun hämmästymään. Metsän reunan puut vilkuttelivat, että eikös mekin olla aika kauniita.

Kylläpä sapetti. Minä olen luvannut ottaa kameran mukaan, ja kotona se on. Minä olen halunnut näyttää ihmisille Isä Taivaisen kauneutta, mutta eihän se kännykameralla onnistu. Eikä tämä ole edes mikään maantie vaan Suopohjantie, joka ennen pitkää menettää päällysteensäkin ja muuttuu vuosien kelirikkojen rypyttämäksi pyykkilaudaksi.

Hän oli maantien laidassa, ja Isä Taivainen alkoi muuttua suuremmaksi. Silmät alkoivat harmistuksen ohi nähdä kännykälle sopivaa kuvattavaa. Hän kaivoi sen taskussaan. Hän ikuisti häivähdyksen rypsipellon keltaisuutta. Tuulessa tanssivia ohdakkeita. Horsmia. Kummallisen mykerön möllykän, joka oli saanut tyylillistä inspiraatiota voikukalta.

Hän palasi maantieltä ja melkein itki. Armoa on silmien avautuminen. Hän avasi mehupurkin ja joi. Ja kun hän joi, hänen mieleensä tuli kirjoittaa blogiteksti, joka ehkä avasi taas muidenkin silmiä katsoa ympärilleen. Lähteä tuulettumaan. Kirjoittaa muutama sana. Piirtää kummallinen mykerön möllykkä, joka on saanut tyylillistä inspiraatiota voikukalta.

WP_20160708_019


1 kommentti

Uneksuntaa

Ihme hommaa tämä kesälomalla nukkuminen, kun vähän väliä joutuu kirjoittelemaan aamulla siitä mitä on yön aikana tapahtunut. Sen ymmärtäisi jos lomalainen on aamulla unohtanut yölliset seikkailunsa mutta tämä alkaa olla jo naurettavaa.

No ei sentään naurettavaa, mutta vaikuttaa siltä, että kun en päivällä jaksa keskittyä Jumalan äänen kuulemiselle, puhuu Hän sitten yöllä.

Kesällä ope ja talvella sisävesilaivan kippari!

Unelma duuni! Kesällä ope ja talvella sisävesilaivan kippari!

En tiedä miten muodikasta on nykypäivänä puhua kutsumuksesta, mutta minulle henkilökohtaisesti se on tärkeä aihe. Itse toimin perinteisesti kutsumusammattina pidetyllä alalla ja olen jopa harkinnut hankkivani talveksi toisen vastaavan  kutsumusviran sisävesilaivan kapteenina, jolloin kutsumukseni olisi täydellinen. Mutta se jäänee haaveeksi ja minun on palattava opettajanpöytäni ääreen parin viikon kuluttua.

Mutta vakavasti puhuen vaikka opettajana koen oikeasti kutsumusta tehdä töitä lasten parissa ja opettaa heitä, vielä voimakkaampi kutsumus vetää minua toimimaan oman seurakuntani mukana ja palvelemaan siellä. Nämä kaksi kutsumusta eivät tosin kilpaile keskenään.

Oma kokemukseni on että lapset ovat opettaneet minulle enemmän aidosta uskosta kuin mitä minä ikinä osaisin opettaa siinä heitä.

Muistan kahden 12-vuotiaan tytön keskustelun historian oppitunnin jälkeen. Tunnilla oli puhuttu muistaakseni sodasta. He keskustelivat siitä miksi Jumala sallii  sodat ja kärsimyksen kun hän on kerta Jumalalta. Toisen tytön vastaus syöpyi mieleeni. -No siksi koska Jumala teki ihmisestä oman kuvansa. Ihminen on vapaa valitsemaan tekeekö hyvää tai pahaa.  Jos ihminen ei voisi valita ja olla vapaa, ei se voi olla silloin Jumalan kuvakaan.

En jäänyt kuuntelemaan miten juttu jatkui tai miten tyttö oli päätynyt tähän määritelmään mutta itseeni tuo juttu kolahti.

Ja mitäs sanotte tästä  9-vuotiaan pojan pohdiskelusta erään maanantaisen matikan tunnin alussa. Poika kertoi minulle edellisen illan vatsavaivostaan, mahaa oli poltellut ja pistänyt koko illan, pahinta oli että iltapalalla oli pannareita tiedossa ja niitä ei kipeenä pystyisi syömään. Pojan ilme oli veikeä kun hän jatkoi juttua, Hän sanoi jutelleensa mahalle ja sanonut että, parane maha! Kysyin että no paraniko se, johon poika vastasi hieman ihmeissään, että tietysti parani! Kiinnostuin pojan jutusta sen verran ja kysyin, että mitä  ajattelit kun komensit mahaasi ja yllätyin kun hän totesi yks kantaan, että Jumalaa. Pojan koti ei ollut millään tapaa uskonnollinen.  Jatko tilanteessa poika yllätti uudelleen kun kerroin hakeneeni samana aamuna terveydenhoitajalta flunssapiikin etten sairastuisi influessaan. Poika ihmetteli että mikset sitten vain pyydä Jumalata ettet tuu kipeeksi. Se jos mikään osui herkkään kohtaan!  Vuotta myöhemmin samainen poika sanoi rukoilleensa Jumalalta mopoa, mutta ei uskonut sitä saavansa koska se ei kuulemma ollut niin tarpeellinen. Tämä veijari oli luokan vilkkaimpia sällejä mutta ehdottoman oikeudenmukainen ja reilu kaveri kaikkia kohtaan.

Mutta se tämän aamun uni ei liittynyt työhön vaan siihen mitä me omassa seurakunnassamme  maallikko porukalla teemme ja suunnittelemme. En aivan tarkkaan muista unen kulkua mutta siinä me pienellä porukalla päätimme pitää messun ihan tuosta vain ja pian istuimme jonkin vanhan kirkon penkissä. Messun saarnassa pyydettiin Pyhää Henkeä tulemaan ja muistan kun saarnan pitäjän silmät täyttyivät samalla tavalla kyynelistä kuin omani ja tunsin miten Pyhä Henki täytti minut niin että vapisin kauttaaltaan. Uni jatkui sillä, että tuo parin kolmenkymmenen hengen joukko päätti jatkaa seurakunnassa yhdessä kokoontumisia. Se koostui eri ihmisistä kuin millä tavallisesti mietimme ja suunnittelemme tulevaa. Hassu yksityiskohta unesta jäi mieleeni. Keräsimme myös kolehtia ja minulla oli vain 50 senttiä taskussa. Hieman häpeillen vein sen seinässä olevaan litteään seurakunnan keräyslippaaseen koska eihän meillä ollut mahdollisuutta kerätä oikeaa kolehtia epävirallisessa messussamme, vaan kerätty raha kuului kirkolle! Liekö missään vanhan kirkon seinässä edes moista valkoista lipasta, en tiedä.

Uneni oli vahvistus sille kutsulle jonka koen tärkeänä eli oman paikkakunnan luterilaisen seurakunnan piirissä toimiminen. Voisin vallan hyvin siirtyä johonkin toiseen seurakuntayhteyteen, jossa olisi enemmän samanikäisiä ihmisiä ja ehkä vilkkaampaa toimintaa. Varmasti oma seurakuntani pärjäsi vallan hyvin ilman meidän perhettäkin, mutta se ei olisi Jumalan tahdon mukaista. Minulle seurakunta on Kristuksen ruumis jossa ei kuitenkaan jäsenkortti ratkaise vaan usko.

Minua Jumala kutsuu omalla panoksellani rakentamaan seurakuntaa, jolla on mahdollisuus kutsua seurakuntansa jäseniä takaisin Jumalan yhteyteen. Se tarkoittaa sitä, että elän oman seurakuntani asettamien ”reunaehtojen” mukaan. Tuo yöllinen messu oli viesti minulle Jumalalta. Siinä Jumala sanoo minulle, että Minä, Jumala voin toimia milloin vain jos te yhdessä pyydätte sitä! Minun Pyhä Henkeni on läsnä sielä missä vain tahdotte!  Ei ole tärkeää keiden kanssa toimit vaan se että toimitte kun siihen mahdollisuus tulee!

Olisi hyvä jos seurakunnissa olisi mahdollisuus maallikoiden toimia  oman kutsunsa mukaan. Tärkeää olisi myös hengellisen opetuksen lisääminen työikäisille. Se on haaste johon tarvitaan maallikoita, sillä työntekijä resurssit pienissä seurakunnissa ja missä tahansa seurakunnissa ovat rajalliset. Vaatii uskallusta seurakunnan johdolta antaa vastuuta tavallisille seurakunnan rivijäsenille. Innostaisin jokaista etsimään omaa kutsumustaan seurakuntalaisena. Se on aluksi raskasta mutta Jumala siunaa sitä kautta ihmistä ja kutsusta tulee ennen pitkää elinehto!