Maantielle hän lähti kävelemään mutkitellen pellonpieliä ja ojien laitoja, ohi latojen ja ladoiksi naamioitujen jättileikkuupuimurien tallien. Peltojen halkovalta tieltä pöpelikön reunustamalle väylälle.

Hän seisoi pyörätiellä ja alkoi muuttua pienemmäksi. Hänellä on diili Isä Taivaisen kanssa. Missä hän kulkeekin, hänellä on mukanaan kamera, jolla räpsiä edes varjokuvia Isän luomista ihmeistä. Kukista, ladoista ja pilvenhattaroista. Mutta tälläkin sauvakävelylenkillä taskussa oli vain likinäköisyyttään siristelevä kännykkä.

Tälläkin lenkillä poutapilvet liitelivät taivaalla. Rypsipellot hakivat väriään, joka saa synkimmänkin sielun hämmästymään. Metsän reunan puut vilkuttelivat, että eikös mekin olla aika kauniita.

Kylläpä sapetti. Minä olen luvannut ottaa kameran mukaan, ja kotona se on. Minä olen halunnut näyttää ihmisille Isä Taivaisen kauneutta, mutta eihän se kännykameralla onnistu. Eikä tämä ole edes mikään maantie vaan Suopohjantie, joka ennen pitkää menettää päällysteensäkin ja muuttuu vuosien kelirikkojen rypyttämäksi pyykkilaudaksi.

Hän oli maantien laidassa, ja Isä Taivainen alkoi muuttua suuremmaksi. Silmät alkoivat harmistuksen ohi nähdä kännykälle sopivaa kuvattavaa. Hän kaivoi sen taskussaan. Hän ikuisti häivähdyksen rypsipellon keltaisuutta. Tuulessa tanssivia ohdakkeita. Horsmia. Kummallisen mykerön möllykän, joka oli saanut tyylillistä inspiraatiota voikukalta.

Hän palasi maantieltä ja melkein itki. Armoa on silmien avautuminen. Hän avasi mehupurkin ja joi. Ja kun hän joi, hänen mieleensä tuli kirjoittaa blogiteksti, joka ehkä avasi taas muidenkin silmiä katsoa ympärilleen. Lähteä tuulettumaan. Kirjoittaa muutama sana. Piirtää kummallinen mykerön möllykkä, joka on saanut tyylillistä inspiraatiota voikukalta.