Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

L10T ja Kristittyjen yhteys

Matikaisen Mikko toimittaa Radio Deihin Uskon askeleet-nimistä ohjelmaa. Mikko on Kansanraamattuseuran työntekijä ja kiertää kouluttamassa seurakunnissa ja yhteisöissä L10T-nimellä kulkevaa elämäntapa-menetelmää.

Aah! Taas joku uusi menetelmä kymmenien muiden joukkoon saattaa joku huokaista tässä kohtaa. Huokaise rauhassa. Ja niin onkin ja vieläpä hyvä sellainen.  Esimerkiksi Alfa-kurssi on ollut vuosia hyvä ja toimiva menetelmä ja vaikuttaa, että tämä ”Luukaskymppi” ottaa  paikkansa sen perässä.

Menetelmän nimi tulee Luukaan evankeliumin kymmenennestä luvusta ja sisältö luvun tapahtumista. En ala tässä referoimaan asiaa sen syvemmin. Voit käydä tutkailemassa asiaa KRS:n sivuilta tämän linkin kautta L10T.

Mikko kävi kouluttamassa oman seurakuntani ja Keitaan kutsusta täällä Pyhäjärvellä. Mikon yksi iskulause on, älä elä ateistista kristityn elämää. Lause ravisteli ihan kunnolla paikalla ollutta seurakuntaa. Paikalla oli niin vapaiden suuntien ihmisiä kuin perusluterilaisia. Kukaan meistä ei saanut itseltään synninpäästöä tuon lauseen edessä.

Me nykyuskovat olemme antaneet itsemme vaipua olotilaan, jossa hengellisyytemme on kääntynyt sisäänpäin. Uskosta on tullut niin henkilökohtaista, ettei se näy millään tavalla meistä ulospäin. Vaikuttaa siltä, että siitä on tullut jopa hyve. Vielä kun osa nykykristityistä käyttäytyy niin omituisesti ja kiivailee riidellen julkisuudessa uskon asioista, että tavallinen ei ihminen halua millään muotoa samaistua kristinuskoon ja uskovaisuuteen.  Niin arvokasta kuin kristillisten arvojen puolustaminen onkin niin  näillä asioilla ei tulisi mellakoida ja osallistua julkisiin rähinöihin. Tuntuu siltä, että sosiaalinen media on viimeinen paikka, jossa kannattaa ottaa kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin. Sielä kristitytyjen mielipiteet ovat kuin helmiä heittäisi sioille.

Kristinuskon sanoma ei ole milloinkaan mennyt eteenpäin julkisilla foorumeilla. Kristittyjä syntyy ja on aina syntynyt kun ihmiset kohtaavat toisiaan aidosti ja mukana on aito välttäminen, jonka vain Jumala voi saada aikaan. Se, että uskovien elämäntapa ei heijasta itse evankeliumia, syö pohjaa koko uskolta. Hapan ja kiivaileva kristitty on paras ase sielunviholliselle. Sielunvihollinen on tyytyväinen kun vain yksi pelastuu mutta tämän pelastuneen lähipiiri on rokotettu uskoa vastaan loppuelämäkseen.

Mielestäni L10T:n perusajatus on se, että elämme Jeesuksen omille arvollista elämää ja siunaamme aina  ympärillämme eläviä ihmisiä, joko hiljaa tai ääneen. Siunaaminen alkaa muokata myös meidän omaa sydäntämme ja näin meidän oma elämämme alkaa myös muuttua. Nuo uskon askeleet: Siunaa, ystävysty, auta missä voit ja kerro Jeesuksesta mahdollistuvat kun elämme Jumalalle mieluista siunaavaa elämäntapaa, josta voi tunnistaa Kristuksen valon ja rakkauden.

Otsikossa on mainittu sana yhteiskristillisyys. Raamatun mukaan on olemassa vain yksi Kristuksen seurakunta. Jos me Jeesuksen omiksi itsemme laskevat emme ala tehdä yhdessä töitä omilla paikkakunnillamme, voimme samantien unohtaa sanan herätys. Jos maailma näkee vain eripuraa niin miksi he haluaisivat uhrata aikaansa ja elämäänsä kiivailulle ja riitelylle. Meidän Jeesusta seuraavien suola on vaarassaa käydä mauttomaksi ja kun suola menettää makunsa ei mikään enää voi palauttaa sitä.

Mainokset


3 kommenttia

Erämaa

Kävin riipaisevan keskustelun eilen puhelimessa. Keskustelu johti ajatukseni kärsimykseen, Jobiin ja erämaahan. Jobista olen kirjoittanut aikaisemminkin, mutta tuon puhelinkeskustelun kautta kertomus heräsi taas eloon. Kun läheinen sairastuu vakavasti ja pysäyttää arjen touhut, myös ympärillä olevien elämä pysähtyy ja fokus siirtyy omista asiosta olennaisiin, elämään liittyviin syviin asioihin. Hätä, pelko ja huoli ikäänkuin kuorivat pois itsekeskeisyyden ja turhan pois ihmisestä. Rukouksesta karsiutuu pois turhat pyynnöt ja lopulta vain Henki sisällämme huutaa apua Jeesukselta.

Otsikoin blogin erämaaksi, en siksi, että olisin joutumassa sinne, vaan siksi että olen tulossa sieltä. Suuresta hiljaisuudesta, jossa Jumala ja toiset ihmiset ovat kaukana ja hiljaa. Vain oman anelun ääni ja voihke täyttää mielen ja sydämen. Voimme lukea Jobia itse kukin miten tahdomme. Mutta myös Job voihki ja kirosi. Keskittyi omaan tuskaansa ja suruunsa. Jobin kirja on kokonaisuus ja lopultakin se ei ole vain kirja Jobista vaan kirja Jumalasta ja ihmisestä tässä kirotussa maailmassa. Kun Job lopulta könysi pois omasta sontakasastaan Jumalan eteen, löysi hän myös pois erämaasta. Kärsimys, joka häntä oli kohdannut, ei varmasti poistunut hänestä koskaan, mutta voimme olla varmoja että hän turvasi entistä enemmän Jumalaan tämän jälkeen.

Jumala asuu meidän arkemme keskellä ja minusta on jokseenkin samantekevää pohtia, ovatko kipumme Jumalan antamia tai sallimia vai synnin ja saatanan tekosia. Kivut ja sairaudet kuuluvat tämän maailman järjestykseen. Ja ne pysäyttävät ihmisen. Niitä tarvitaan vaikka niitä ei kaivata. Ne ovat läsnä ilman että kukaan lähettäsi. Ilman elämän puuta tämä on jokaisen osa.

Psalmi 50 sisältää lauseen:  ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Jumala haluaa olla mukana elämässämme, sen suruissa ja murheissa läsnä. Hän ei välitä virheistämme tai siitä kuinka horjumme uskossamme. Hädän hetkellä Hän on se, jonka puoleen voimme huutaa ”Auta!”. Joskus jo se, että saamme huutaa, kääntää katseemme oikeaan suuntaan, pois itsestämme, kohti Jeesuksen kasvoja, jotka kerran haluamme nähdä.kokka

 


8 kommenttia

Bruce ja minä kauppareissulla

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muistattekos sen ajan, kun mäyräkoirat olivat uusia? En nyt tarkoita pirteänärhäköitä olioita, joilla on masun alla muutama jalantynkäkin. Tarkoitan niitä jalattomia mäyriksiä, joissa myytiin kolmannen veroluokan olutta. Minulla on vahvoja muistikuvia kauppareissuista noilta ajoilta. Keski-ikäiset pariskunnat olivat lauantaiostoksilla automarketissa. Vaimo työnsi ostoskärryä ja kasasi siihen viikonlopun ruokia. Mies kulki vieressä ja kantoi mäyräkoiraa. Kantoi hellästi. Ei sitä voi kärryyn laittaa, ei.

Kävellessäni tänään kaupasta kotiin (ilman mäyräkoiraa, yhtä juhlasekoitusta tosin matkalla rapsutin), mieleeni tuli Bruce Springsteen. Ajattelin, että josko säveltäisin hänelle muutaman piisin joutessani. Päässä alkoi heti soida brucemainen melodiakulku. Mietin, että Bruce varmaan voisi tehdä lempeän laulun miehestä, joka kantaa mäyräkoiraansa vaimon lykkäämän kärryn vieressä. Minä jos semmoiset värssyt kirjoittaisin, niin joku keski-ikäinen kaveri voisi ottaa nokkiinsa, kun huumorintajuni on sen verran varsinaissuomalaisen piikkinen. Mutta jos minä säveltäisin ja Bruce takoisi sanat. Voisi tulla hyvä.

Sitäkin mietin, että mitähän sekin ylpeä mäyräkoiranomistaja mahtoi liemensä kanssa tehdä, joka Ravattulan Cittarissa asteli kantamuksineen. Ehkä antoi pari purkkia vaimolle. Mutta siinä jäi vielä erinäinen purnukka äijälle itselleenkin. Ehkä hän kylmensi purkit ja lämmitti saunan, istui lauteilla ja mietti elämää. Suhautti toisen purkin auki, kaatoi siitä pienen lirauksen kiukaalle ja haisteli kärventyvän maltaan tuoksua. Ehkä hän haaveili siitä, että olisi nuoruudessaan opetellut soittamaan saksofonia kuin Clarence Clemons. Seurakuntakomppia kiraralla osaa kuka tahansa, mutta saksofoni! Saksofonisteja, joilla on soittimensa muotoinen huumorintaju, tarvitaan aina.

Mutta saattaa olla, että en sävellä Brucelle yhtään piisiä. Voi olla, että hän ei koskaan laula mäyräkoirista. Sanoituskurssilla kysyttiin, mikä on aihe, mistä et ikinä tekisi laulua. Vastaus oli minulle helppo. Autot! Ja silti yksi minun viime vuosien lempparibiiseistäni on Transit-mies. Ehkä Brucella ja Mäki-Lohiluomalla on samansuuntainen hellä maailmankatsomus.

Ai mistäkö ne mäyräkoirat tulivat mieleeni? Lidlissä pariskunta pelasi peliä, jota vasta neljännesvuosisata sitten olisi kutsuttu yksikätiseksi rosvoksi. Nykyään ne ovat jotain elektronisia vempeleitä, jotka varmaan etälukevat pankkikortinkin tyhjäksi. Olivat laskeneet pelin viereen ikkunalaudalle laatikollisen Lidlin halvinta punapurkkista olutta. Just sitä lähes juomakelvotonta. Itse asiassa olen varma, että juuri mies laatikon ikkunalaudalle laski. Tuli mieleen, että kun pariskunta kohta on rahansa hävinnyt, niin astelevat siitä peräkanaa ulos, mies ja vaimo. Ja olutlaatikko unohtuu peliautomaatin viereen.

Mutta hukkaisiko mies ikinä mäyräkoiraansa!

Viime viikolla Sana-lehdessä oli juttu Springsteenistä. Bruce on kirjoittanut omaelämäkerran. Englanniksi, mokoma, kuka semmoista ymmärtää! Mutta juttu kuitenkin oli, Sana-lehdessä. Kuulemma Bruce on paitsi tehnyt biisejä ja muutenkin vähän parantanut maailmaa, myös seilannut masennuksen puuduttavassa myrskyssä. Käsitellyt menneisyytensä demonit. Päässyt sopuun isänsä kanssa. Jumalankin kanssa on päässyt jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.

Pääsin kauppareissulta kotiin asti. Tuli aivan pakottava tarve kirjoittaa jotain, kun elämä kuitenkin on mystistä. Kauppareissulla varsinaissuomalaisen kirkonkylän laitamilla. Vaikka pyykit odottivat viikkaajaa, ja jokin päivän palkkatyökirjoituksistakin oli kesken. Tämän kirjoitin. Kun tuumii Brucen taustaa, hän olisi voinut kirjoittaa katkeria ja vihaisempia lauluja. Mutta ei. Realistisia saattavat olla, kriittisiäkin, mutta lämpimiä.


10 kommenttia

Mitä sinusta muistetaan?

– Muistelkaa seuraavan hetken aikana vainajasta jokin muisto, kehotti pappi.

*  *  *

I

Olin varmaan alle kymmenen, kun olin kummitädin mökillä. Oltiin retkeilty metsässä koko iltapäivä. Illansuussa kummitäti halusi näyttää minulle vielä yhden jännän paikan, viikinkihaudan. Pelotti pelkkä ajatuskin.

Kauhuksi pelko muuttui, kun tultiin kiviröykkiölle. Kummitäti halusi, että seison haudan edessä, kun hän ottaa pätkän kaitafilmiä. Enhän minä uskaltanut vastustaakaan aikuista ihmistä. Kummitäti filmasi minua ja hautaa äärettömän kaukana minusta, ainakin viiden metrin päässä. Seisoin paikallani äärettömän pitkän ajan, ainakin kymmenen sekuntia.

Koko ajan pelkäsi kuollakseni, että haudasta kömpii sarvipäinen viikinki miekkoineen ja tekee minusta hakkelusta.

 

II

Olin melkein kolmenkymmenen, kun kummitäti pyysi minua rakentamaan huoneen ullakolle. Minut, joka oli viimeksi rakentanut yhtään mitään vasta neljännes vuosisata aikaisemmin, laudoittanut mökin seinää Mäntyharjulla viisivuotiaana.

No meninhän minä. Hommana oli tehdä yhdestä vintinnurkasta vähän käyttökelpoisempi tila. Ostettiin lautaa ja nauloja. Muovimattoa hankittiin, jottei lattiasta iskeydy tikkuja varpaisiin. Muutaman päivän minä huonetta rakensin. Aamuisin syötiin kummitädin kanssa pitkiä aamiaisia, ja iltaisin syötiin iltapalaa ja siinä välissä syötiin muutama kerta. Oli leppoisaa.

Huone valmistui. Kummitäti oli tyytyväinen. Sanoisin, että ainakin hinta – laatu -suhde oli kelvollinen.

 

III

Olin jo yli viidenkymmenen, kun näin kummitädin viimeksi. Hän oli potenut parkinsonin tautia jo ennätysmäisen pitkän ajan. Hän toivoi jo pääsevänsä pois. Kesäisenä päivänä työntelin kummitätiä pyörätuolissa Katariinanlaaksossa. Tie oli monttuinen, mutta mukavaa oli kävellä tammimetsässä. Välillä pysähdyttiin ottamaan valokuvia. Loppumatkasta tuijoteltiin Pitkällesalmelle. Aurinko hehkui laineissa.

Kaunis muisto.

*  *  *

Tänään kuulin, että Katariinanlaakso ja Pitkäsalmi olivat kummitädin ulkoilumaastoja jo nuorena. Siellä hän oli hiihdellyt ja melonut. Viimeisellä kerralla tavatessamme hän ulkoili pyörätuolissa.

Kummitäti siunattiin tänään.

Tietenkin jäin sitten miettimään, mitähän ihmiset aikanaan ajattelevat minun hautajaisissani, jos pappi oivaltaa laittaa väen muistelemishommiin.

*  *  *

WP_20160109_006

IV

Eräänä päivänä kummitäti oli ollut polkemassa kohti kirkonkylää. Tietä pitkin oli juossut tosi suuri koira. Hetken se oli jolkotellut siinä kummitädin lähellä ja pinkaissut sitten metsään.

Seuraavana päivänä kummitäti kuuli, että niillä main oli havaittu susi.


12 kommenttia

Syksyisiä askeleita

Nainen Eerikinkadulla syyskuussa

Eerikinkadun tuomiokirkon puoleisessa päässä käveli viisikymppinen nainen. Käveli lenkkareissa, farkuissa ja hupparissa. Reppu kulki selässä. Nainen oli värikäs mutta ei räikeä. Hän kulki kevyesti ja määrätietoisin askelein. Oli selvästi tulossa jostain ja menossa johonkin. Vaikka matka kestäisi 30 vuotta, hän menisi, kevyesti ja ilman suuria murheita.

Katselin naista bussin ikkunasta. Ehkä kymmenen sekuntia, kunnes liikennevalot vaihtuivat. Hänestä tarttui minuun jotain. Positiivista kateutta.

Kyllä minäkin kuljen aika suoraan ja näennäisen päämäärätietoisesti. Kyllä minäkin olen värikäs. Mutta minua alkoi surettaa se, että minulla ei ole naisen tavoin päämäärää kolmen kadunkulman tai kolmen vuosikymmenen päässä.

Ehkä joku kuitenkin joskus katsoo minua bussin ikkunasta. ”Siinäpä päämäärätietoisen näköinen kaveri kävelee kevein askelin. Mihin lie menossa?”

Mihin lienen menossa? Se tässä on ongelma. Kun on aika hyvä aika monessa asiassa mutta suunta puuttuu.

 

Mies hiekkatien mutkassa syys–lokakuun vaihteessa

Olin lenkillä. Reittini kaartoi juuri metsikön hämystä uudelle peltoaukealle. Minua kohti juoksi mies. Yritin tunnistaa miestä. Outo oli.

Kun oltiin jo melkein kohdakkain, huomasin, että äijähän hymyilee koko kasvojensa voimalla. Jalat näyttivät jo painavat, mutta ilme kasvoilla oli kevyt ja kantava.

Ei, kyllä se varmaan minut tuntee, kun noin hymyilee.
Vaan outo oli.

Miehen käsi nousi. Ensin ajattelin, että nostaa vain moikatakseen. Sitten hän näytti siltä, että haluaakin antaa läpyn. ”Gimme five!”

Ei sentään, moikattiin vaan.

Juoksu jatkui. Eri suuntiin mentiin. Eivät olleet kevyet minunkaan jalkani. Mietin ainakin puolentoista kilometrin matkan (juoksunopeudellani siis noin puoli tuntia), että mikä saa ihmisen hymyilemään tuntemattomalle vastaantulijalle niin iloisesti. Vaikka jalatkin painoivat.

Siinäpä kuitenkin hölkkäilin. Välillä poimin kännykällä valokuvan maalaistien pientareelta. Aurinko paistoi. Ja kävelläkin saatoin, jos jalat tuntuivat painavan liikaa. Eipä siinä kummempaa määränpäätä tarvittu.

 

Mies mäessä lokakuun puolivälissä

Kävelin alas mäkeä. Olin viettänyt koko päivän kauppakeskuksessa työhommia tehden. Odotellut, että auto pääsee vastaanotolta. Sillä oli ollut kremppaa. No, auto oli nyt saatu ja viety minua tavallisemmalle kuskilleen. Pyyhälsin kohti bussipysäkkiä parahultaista myötämäkeä. Farkut olivat punaiset, oranssi huivi lepatti ja tennarit vilkkuivat näkökentän alarajalla turkooseina.

Yhtäkkiä huomasin, että askel oli kevyt. Ei se alamäestä johtunut vaan mukavasta olosta.

Ei minulla vieläkään bussipysäkkiä kummempaa määränpäätä ollut. Bussimatkan toisessa päässä odotti koti ja kotihommat. Korvat humisivat koko päivän kuuluneen tavaratalomusiikin jäljiltä. Mutta siinäpä kävelin. Varmaan joku katsoi minua ohi mennessään: ”Siinäpä päämäärätietoisen näköinen kaveri kävelee kevein askelin. Mihin lie menossa?”

Kädet taskussa loikin. Omine tuntemuksineni. Omassa kropassani. Kädet syvällä farkkujen taskussa. Pärskähtäisiköhän tämmöisessä tilassa luovuuden merestä laulu, joka menisi duurissa? Voisin jättää sen vapaasti ilmaan soimaan ja tarttumaan ihmisiin. Itseenikin jonain sellaisena päivänä, kun aurinko ei ihan samalla tavalla paista.

DSC_6590_01

Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni. (PS. 119: 105)


8 kommenttia

Varis lentää pellon yli…

Varikset.

Ne lentelevät määrätietoisesti peltojen yli.
Istuvat sitten puhelinlangalla ja sanovat painavia sanoja.
Kiiruhtavat pian selkein siivin seuraavaan paikkaan.

 

Ihmiset.

Ihmiset ovat vähän kuin varikset.
Lentävät hiukka huonommin.
Hukkaavat toisinaan suuntansa.

Mutta muuten ihmiset ovat vähän kuin varikset.

Mää sitten tykkään variksista.