Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Kaipaaja

Sisälläsi on levoton olo. On ollut aina. Et ole koskaan löytänyt ihmissuhteista sitä täydellistä ja koko elämäsi ajan olet etsinyt. Vaikka olisitkin asettunut aloillesi, perustanut perheen ja saanut kaiken valmiiksi, niin sinulla on keskeneräinen olo. Lapsena kaipasit aina leikkikaveria. Tuo kaipaus vaihtoi muotoaan kun kasvoit ja kaipasit läheisyyttä. Sitten kaipasit elämän kumppania. Voi olla, että tyynysi on kovin suolainen kyyneleistä, joita jaat sille, koska kukaan ei oikein tunnu riittävältä täyttämään sitä mitä tarvitset. Oletko miettinyt sitä miksi yhä kaipaat eikä kaipauksesi täyty.

Ihminen on luotu olemaan yhteydessä ensin Jumalaan ja sitten toisiin ihmisiin. Järjestys on juuri tämä. Ensin yhteys ylös ja sitten sivuille muihin ihmisiin.

Olen pohtinut omaa ihmisyytäni ja laatuani ihmisenä. Joudun toteamaan itsestäni saman kuin Paavali ”sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” Tämä Paavalinkin toteama lainalaisuus vaikuttaa ihmisuhteisiimme ja Jumalasuhteeseemme.  Haemme tyydytystä kaipaukseemme lihan ja ihmisyyden lähtökodista, kun meidän tulisi ensin lähestyä Jumalaa ja etsiä hänen tahtoaan ja sen jälkeen vasta mitata ihmisuhteitamme.

Isälläni on tapana todeta ihmisen elämästä ”Kohorin ei oo koskaa. Jos aurinko paistaa, on liian kuuma ja jos vettä  sataa niin on kylymä.” Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen.

Olen itse levoton luonne ja minun on vaikea rauhoittua paikoilleen. Sama rauhattomuus koskee kaikkea mitä teen. Siksi nykyään yritän päästä mahdollismman usein ulos rukoilemaan ja puhumaan huoliani Jeesukselle. Yksinäisyydessä rukoilessa asiat tuntuvat selkeimmiltä ja helpoimmilta kohdata. Yksin tajuan nykyään paremmin sen mitä sisäinen kaipaukseni todellisuudessa on.

Jeesus korjasi kuolemallaan yhteyden Jumalaan ja tätä yhteyttä vaalimalla kaipauksemmekin täyttyy,   koska Jumalan meihin laittama henki tunnistaa Jumalan Pyhän Hengen.

Kaipaan, se on osa minua ja Jumala vastaa tuohon kaipaukseen. Ihmisenä en pysty aina vastaanottamaan sitä kaikkea hyvää mitä Jumala tahtoisi antaa. Mutta tiedän mitä mistä janoni nousee. Iankaikkisuuden Herran avaamasta elämän lähteestä, jota henkeni etsii ja josta se haluaa olla osallinen.

Kaiken kaipaamisen keskellä elämä tuntuu raastavan minua kuin pellavahäkilä pikkuhiljaa. Pienetkin elämäni juonteet paljastuvat ja huonot säikeet karsitaan pois. Lopulta jäljellä on vain raaka kuitu, josta Jumala punoo lankaa elämäni kudelmaan. Kun ihminen minussa kaipaa silkin kosketusta on Jumalan kutoma kangas karheaa ja puhdasta pellavaa. Se mitä kaipaan ei ole aina sitä mitä Jumala näkee minun tarvitsevan.

Olen roikkunut Tuulikin tekstien varassa tämän kevään ja kiitän Taivaan Isää hänestä ja siitä, että Ilkka aikoinaan näki  tarpeelliseksi perustaa Blogitaivaan. Toivon että joku kaipaaja löytää täältä Isän joka rakastaa luotuaan.

 




12 kommenttia

Syksyisiä askeleita

Nainen Eerikinkadulla syyskuussa

Eerikinkadun tuomiokirkon puoleisessa päässä käveli viisikymppinen nainen. Käveli lenkkareissa, farkuissa ja hupparissa. Reppu kulki selässä. Nainen oli värikäs mutta ei räikeä. Hän kulki kevyesti ja määrätietoisin askelein. Oli selvästi tulossa jostain ja menossa johonkin. Vaikka matka kestäisi 30 vuotta, hän menisi, kevyesti ja ilman suuria murheita.

Katselin naista bussin ikkunasta. Ehkä kymmenen sekuntia, kunnes liikennevalot vaihtuivat. Hänestä tarttui minuun jotain. Positiivista kateutta.

Kyllä minäkin kuljen aika suoraan ja näennäisen päämäärätietoisesti. Kyllä minäkin olen värikäs. Mutta minua alkoi surettaa se, että minulla ei ole naisen tavoin päämäärää kolmen kadunkulman tai kolmen vuosikymmenen päässä.

Ehkä joku kuitenkin joskus katsoo minua bussin ikkunasta. ”Siinäpä päämäärätietoisen näköinen kaveri kävelee kevein askelin. Mihin lie menossa?”

Mihin lienen menossa? Se tässä on ongelma. Kun on aika hyvä aika monessa asiassa mutta suunta puuttuu.

 

Mies hiekkatien mutkassa syys–lokakuun vaihteessa

Olin lenkillä. Reittini kaartoi juuri metsikön hämystä uudelle peltoaukealle. Minua kohti juoksi mies. Yritin tunnistaa miestä. Outo oli.

Kun oltiin jo melkein kohdakkain, huomasin, että äijähän hymyilee koko kasvojensa voimalla. Jalat näyttivät jo painavat, mutta ilme kasvoilla oli kevyt ja kantava.

Ei, kyllä se varmaan minut tuntee, kun noin hymyilee.
Vaan outo oli.

Miehen käsi nousi. Ensin ajattelin, että nostaa vain moikatakseen. Sitten hän näytti siltä, että haluaakin antaa läpyn. ”Gimme five!”

Ei sentään, moikattiin vaan.

Juoksu jatkui. Eri suuntiin mentiin. Eivät olleet kevyet minunkaan jalkani. Mietin ainakin puolentoista kilometrin matkan (juoksunopeudellani siis noin puoli tuntia), että mikä saa ihmisen hymyilemään tuntemattomalle vastaantulijalle niin iloisesti. Vaikka jalatkin painoivat.

Siinäpä kuitenkin hölkkäilin. Välillä poimin kännykällä valokuvan maalaistien pientareelta. Aurinko paistoi. Ja kävelläkin saatoin, jos jalat tuntuivat painavan liikaa. Eipä siinä kummempaa määränpäätä tarvittu.

 

Mies mäessä lokakuun puolivälissä

Kävelin alas mäkeä. Olin viettänyt koko päivän kauppakeskuksessa työhommia tehden. Odotellut, että auto pääsee vastaanotolta. Sillä oli ollut kremppaa. No, auto oli nyt saatu ja viety minua tavallisemmalle kuskilleen. Pyyhälsin kohti bussipysäkkiä parahultaista myötämäkeä. Farkut olivat punaiset, oranssi huivi lepatti ja tennarit vilkkuivat näkökentän alarajalla turkooseina.

Yhtäkkiä huomasin, että askel oli kevyt. Ei se alamäestä johtunut vaan mukavasta olosta.

Ei minulla vieläkään bussipysäkkiä kummempaa määränpäätä ollut. Bussimatkan toisessa päässä odotti koti ja kotihommat. Korvat humisivat koko päivän kuuluneen tavaratalomusiikin jäljiltä. Mutta siinäpä kävelin. Varmaan joku katsoi minua ohi mennessään: ”Siinäpä päämäärätietoisen näköinen kaveri kävelee kevein askelin. Mihin lie menossa?”

Kädet taskussa loikin. Omine tuntemuksineni. Omassa kropassani. Kädet syvällä farkkujen taskussa. Pärskähtäisiköhän tämmöisessä tilassa luovuuden merestä laulu, joka menisi duurissa? Voisin jättää sen vapaasti ilmaan soimaan ja tarttumaan ihmisiin. Itseenikin jonain sellaisena päivänä, kun aurinko ei ihan samalla tavalla paista.

DSC_6590_01

Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni. (PS. 119: 105)