Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Tag Archives: yksinäisyys


by 1 kommentti

Hoida itseäsi

Verenpainemittari keittiön pöydällä ärsyttää. Se nostaa verenpainetta eikä helpota lainkaan oloa. Kapistuksen vieressä on paperi ja kynä. Paperissa on aivan liian paljon tyhjiä sarakkeita ja muutenkin se on luotaantyöntävän värinen, harmaan eri sävyjä. -Sukurasitteita pitää pitää silmällä kun ikääntyy, sanoi työterveystarkastaja. Kuulemma huolet ja väsymys lisäävät sairastumisriskiä suvun geenilottovoittoihin. -Älä ihmeessä, ajattelin, samalla kun tunsin verenpaineen nousevan entisestään. Olin liiankin tietoinen niistä haasteista, joita elämään oli ilmaantunut parin viimeisen vuoden aikana. Ahdisti ja masensi. Terkka mainitsi sivulauseessaan työterveyspsykologin erinomaisuuden ja kyvyn katsoa asiakkaan kanssa tulevaisuuteen ja pohtia ratkaisuja. Ei sentään antanut vielä aikaa psykologille, kun sentään töissä on mukava käydä. Istun mittarin ääreen ja yritän rauhoittua paperissa olevien ohjeiden mukaan. Puolentunnin päästä mittari antaa jotakuinkin säädyllisiä lukemia kun mieli on rauhoittunut eikä mittari näytä enää ilmestyskirjan pedolta. Ei ahdista enää niin paljon.

Maailma vaikuttaa meihin halusimmepa tai emme. Kukaan ei elä kuplassa jossa olisimme turvassa kivuilta, sairauksilta tai edes itseltämme. Monta kertaa onkin niin että olemme itse itsellemme pahimpia vihollisia. Vaikka yrittää hoitaa itseään, elää, liikkua ja syödä oikein, huomaa jossain vaiheessa että ote lipsuu. Himot ja halut vetävät väärään suuntaan ja tasapaino elämässä järkkyy.

Elämä on harmaan eri sävyjä ja ilon pilkahdukset eivät ole läheskään jokapäiväisiä. Jokainen tarpoo elämän sohjoa lopultakin yksin ja se saa meidät välillä pois raiteiltaan. Pienetkin vastoinkäymiset saavat vuorta vastaavat mittasuhteet. Ja mikä lie syynä että sinne sekaan tulee niitä oikeita murheen vuoria joita tuntuu olevan lähes mahdoton kivuta ylös. Mieleeni nousee Abraham ja Loot. Abraham antaa Lootin valita oman polkunsa arvaten toisen valitsevan hedelmällisen Jordanin laakso perheväelleen ja karjalleen. En usko että Abraham ajattelin siinä Sodoman pahuutta vaan sukulaispojan parasta koska hän myöhemmin pelastaa Lootin Sodomasta. Näin Abraham jatkaa taivaltaan karussa erämaassa etsien elantoa perheelle ja laumalleen. Tämän maan Jumala lupaa Abrahamille. Välillä hän kohtaa parempaa seutua ja välillä karumpaa. Olennaista on että vaellus on Jumalan edessä tapahtuvaa, ehkä kipeääkin kulkua. Lopulta Hän asettuu aloilleen Hebroniin Mamren tammistoon, jonne hän rakentaa alttarin. Kiintopisteen, joka muistuttaa Jumalasta. Jumala ei ilmestynyt Abrahamille kovinkaan usein ja uskoisin, että elämä oli välillä rankkaa. Mutta tuo alttari muistutti hänelle mitä Jumala oli luvannut. Lopultakaan hän itse ei saanut nähdä tässä ajassa lupausten toteutumista. Se opettaa meille sen, että usein mekin joudumme taipumaan Jumalan aikatauluihin omassa elämässämme ja lopullinen valo elämäämme tulee vasta iankaikkisuudessa.

Mikä olisi siis meidän kiintopisteemme elämässä, joka pitäisi elämämme kiinni Jumalan tahdossa, kun elämän värit haalistuvat. Onko se seurakuntayhteys? Onko se raamattu ja sen sana? Onko se rukoileva ystävä? Vai onko se oma sydämen huokaus Jumalan puoleen. Mikä nostaisi katseemme omista huolistamme Jeesuksen suuntaan ja lohdutukseen, jonka hän tahtoo antaa meille.

Itse omassa ahdingossani katson taaksepäin niihin lupauksiin, joita Jumala on antanut. Niihin hetkiin, kun Jumala on koskettanut ja ilmaisut läsnäolonsa johdatuksen muodossa. Siihen kun Pyhä Henki kosketti ensimmäisen kerran.


by 3 kommenttia

Kesän lapsi

Katselen tässä kirjoittaessani mummolan puutarhaa. Iso, vanhan maalaistalon miljöö, josta karja ja maatalon työt ovat loppuneet aikoja sitten. Puutarha on kuitenkin jatkanut elämäänsä ja on nyt parhaimmillaan aamuauringon loisteessa. Järvi ”metelöi” taustalla. Härmän aukeilta tulleelle oli aluksi vaikea tottua alituiseen aaltojen loiskeeseen ja pilasi ensimmäisenä mummolakesänä yö unet. Nyt 30 vuoden jälkeen en osaisi kuvitella elämää ilman Nuasen aaltoja. Vastarannalla kymmenen kilometrin päässä siintää Vuokatin vaarat sinisenä silhuettina ja iso selkävesi vaihtaa väriään ja olemustaan joka päivä. Lakeuden kasvatin silmälle sen avaruus tekee hyvää.

Elämä on ollut minulle hyvä ja mietinkin nyt elämän muiden murheiden äärellä että olenko ollut tästä kaikesta tarpeeksi kiitollinen. Alituinen murehtiminen kun tekee ihmisestä itsekkään. Murheet kääntävät katseen sisäänpäin ja katse kääntyy omiin varpaisiin. Kuukauden ajan olen ollut ”kesäpoika” ja herännyt aikaisin tekemään mummon ja ukin antamia töitä. Kunnostanut paikkoja ja touhunnut puutarhassa. Yksin tekemisestä on tullut lähes pakkomielle. Sen sijaan että olisin odottanut muita apuun, olen yrittänyt suoriutua puuhistani yksin. Jonkinlaista ylpeyttä sekin.

Hengellisesti olen kulkenut pitkää erämaataivalta. Sanan lukeminen on ollut Norvannon Jukan radioluentojen varassa ja yhteys toisiin kristittyihin on ollut minimaallista. Omat pikku videoklipit Facebookiin ovat antaneet jotain pientä värettä muuteen tyyneen veteen ja ehkä pitäneet yhteyttä Jumalaan yllä. Mutta kirjottamisen aihetta tänne ei ole oikein löytynyt.

Eilen avasin Santalan Riston kirjan Savesta astiaksi. Olen lukenut sen pariin otteeseen ja aloitin sen lukemisen taas. Kirjan perusajatus on, että elämämme on suuren savenvalajan käsissä ja meitä rikotaan ja jauhetaan niin kauan kunnes astia on valajan mieleinen. Elämän vesi on halvoissa saviastioissa eikä kultaisissa tai hopeisissa maljoissa.

On jotenkin lohdullista ajatella, että Jumala näkee hyväksi muokata ja rikkoa minuakin. On vain suostuttava siihen. Vähitellen hän jauhaa ja huuhtoo pois minusta niitä epäpuhtauksia, joita hyvässä saviruukussa ei saa olla. On vain vaikeaa nöyrtyä ja päästää irti omista murheista ja itselle tärkeistä asioista, joille Jumala ei näe käyttöä. 1.kor 1:28 sanookin että Jumala valitsee sen ”joka mitään ei ole, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotain on. Näin kuollut savi muuttuu Hänen käsissään eläväksi.


by 2 kommenttia

Kaipaaja

Sisälläsi on levoton olo. On ollut aina. Et ole koskaan löytänyt ihmissuhteista sitä täydellistä ja koko elämäsi ajan olet etsinyt. Vaikka olisitkin asettunut aloillesi, perustanut perheen ja saanut kaiken valmiiksi, niin sinulla on keskeneräinen olo. Lapsena kaipasit aina leikkikaveria. Tuo kaipaus vaihtoi muotoaan kun kasvoit ja kaipasit läheisyyttä. Sitten kaipasit elämän kumppania. Voi olla, että tyynysi on kovin suolainen kyyneleistä, joita jaat sille, koska kukaan ei oikein tunnu riittävältä täyttämään sitä mitä tarvitset. Oletko miettinyt sitä miksi yhä kaipaat eikä kaipauksesi täyty.

Ihminen on luotu olemaan yhteydessä ensin Jumalaan ja sitten toisiin ihmisiin. Järjestys on juuri tämä. Ensin yhteys ylös ja sitten sivuille muihin ihmisiin.

Olen pohtinut omaa ihmisyytäni ja laatuani ihmisenä. Joudun toteamaan itsestäni saman kuin Paavali ”sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” Tämä Paavalinkin toteama lainalaisuus vaikuttaa ihmisuhteisiimme ja Jumalasuhteeseemme.  Haemme tyydytystä kaipaukseemme lihan ja ihmisyyden lähtökodista, kun meidän tulisi ensin lähestyä Jumalaa ja etsiä hänen tahtoaan ja sen jälkeen vasta mitata ihmisuhteitamme.

Isälläni on tapana todeta ihmisen elämästä ”Kohorin ei oo koskaa. Jos aurinko paistaa, on liian kuuma ja jos vettä  sataa niin on kylymä.” Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen.

Olen itse levoton luonne ja minun on vaikea rauhoittua paikoilleen. Sama rauhattomuus koskee kaikkea mitä teen. Siksi nykyään yritän päästä mahdollismman usein ulos rukoilemaan ja puhumaan huoliani Jeesukselle. Yksinäisyydessä rukoilessa asiat tuntuvat selkeimmiltä ja helpoimmilta kohdata. Yksin tajuan nykyään paremmin sen mitä sisäinen kaipaukseni todellisuudessa on.

Jeesus korjasi kuolemallaan yhteyden Jumalaan ja tätä yhteyttä vaalimalla kaipauksemmekin täyttyy,   koska Jumalan meihin laittama henki tunnistaa Jumalan Pyhän Hengen.

Kaipaan, se on osa minua ja Jumala vastaa tuohon kaipaukseen. Ihmisenä en pysty aina vastaanottamaan sitä kaikkea hyvää mitä Jumala tahtoisi antaa. Mutta tiedän mitä mistä janoni nousee. Iankaikkisuuden Herran avaamasta elämän lähteestä, jota henkeni etsii ja josta se haluaa olla osallinen.

Kaiken kaipaamisen keskellä elämä tuntuu raastavan minua kuin pellavahäkilä pikkuhiljaa. Pienetkin elämäni juonteet paljastuvat ja huonot säikeet karsitaan pois. Lopulta jäljellä on vain raaka kuitu, josta Jumala punoo lankaa elämäni kudelmaan. Kun ihminen minussa kaipaa silkin kosketusta on Jumalan kutoma kangas karheaa ja puhdasta pellavaa. Se mitä kaipaan ei ole aina sitä mitä Jumala näkee minun tarvitsevan.

Olen roikkunut Tuulikin tekstien varassa tämän kevään ja kiitän Taivaan Isää hänestä ja siitä, että Ilkka aikoinaan näki  tarpeelliseksi perustaa Blogitaivaan. Toivon että joku kaipaaja löytää täältä Isän joka rakastaa luotuaan.