Katselen tässä kirjoittaessani mummolan puutarhaa. Iso, vanhan maalaistalon miljöö, josta karja ja maatalon työt ovat loppuneet aikoja sitten. Puutarha on kuitenkin jatkanut elämäänsä ja on nyt parhaimmillaan aamuauringon loisteessa. Järvi ”metelöi” taustalla. Härmän aukeilta tulleelle oli aluksi vaikea tottua alituiseen aaltojen loiskeeseen ja pilasi ensimmäisenä mummolakesänä yö unet. Nyt 30 vuoden jälkeen en osaisi kuvitella elämää ilman Nuasen aaltoja. Vastarannalla kymmenen kilometrin päässä siintää Vuokatin vaarat sinisenä silhuettina ja iso selkävesi vaihtaa väriään ja olemustaan joka päivä. Lakeuden kasvatin silmälle sen avaruus tekee hyvää.

Elämä on ollut minulle hyvä ja mietinkin nyt elämän muiden murheiden äärellä että olenko ollut tästä kaikesta tarpeeksi kiitollinen. Alituinen murehtiminen kun tekee ihmisestä itsekkään. Murheet kääntävät katseen sisäänpäin ja katse kääntyy omiin varpaisiin. Kuukauden ajan olen ollut ”kesäpoika” ja herännyt aikaisin tekemään mummon ja ukin antamia töitä. Kunnostanut paikkoja ja touhunnut puutarhassa. Yksin tekemisestä on tullut lähes pakkomielle. Sen sijaan että olisin odottanut muita apuun, olen yrittänyt suoriutua puuhistani yksin. Jonkinlaista ylpeyttä sekin.
Hengellisesti olen kulkenut pitkää erämaataivalta. Sanan lukeminen on ollut Norvannon Jukan radioluentojen varassa ja yhteys toisiin kristittyihin on ollut minimaallista. Omat pikku videoklipit Facebookiin ovat antaneet jotain pientä värettä muuteen tyyneen veteen ja ehkä pitäneet yhteyttä Jumalaan yllä. Mutta kirjottamisen aihetta tänne ei ole oikein löytynyt.
Eilen avasin Santalan Riston kirjan Savesta astiaksi. Olen lukenut sen pariin otteeseen ja aloitin sen lukemisen taas. Kirjan perusajatus on, että elämämme on suuren savenvalajan käsissä ja meitä rikotaan ja jauhetaan niin kauan kunnes astia on valajan mieleinen. Elämän vesi on halvoissa saviastioissa eikä kultaisissa tai hopeisissa maljoissa.
On jotenkin lohdullista ajatella, että Jumala näkee hyväksi muokata ja rikkoa minuakin. On vain suostuttava siihen. Vähitellen hän jauhaa ja huuhtoo pois minusta niitä epäpuhtauksia, joita hyvässä saviruukussa ei saa olla. On vain vaikeaa nöyrtyä ja päästää irti omista murheista ja itselle tärkeistä asioista, joille Jumala ei näe käyttöä. 1.kor 1:28 sanookin että Jumala valitsee sen ”joka mitään ei ole, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotain on. Näin kuollut savi muuttuu Hänen käsissään eläväksi.