Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

Minä olen heikko

Tänään on jälleen seurakunnassamme Majatalo-ilta. Olemme järjestäneet niitä nyt yhdeksänä vuotena ja ensi syksynä vietämme kymppisynttäreitä. Majatalon isännyys on langennut minulle, vaikka aluksi suhtauduin siihen melko nihkeästi. Ajatus edessä olemisesta ja vastuunkantamisesta niin isosta asiasta pelotti. On eri asia seisoa luokan edessä kuin seurakunnan edessä. Molemmissa on valtava vastuu, mutta jollain tavalla ajatus omasta heikkoudesta ihmisenä Jumalan edessä nosti kynnystä. Nykyään se lohtu ja hyvä mieli jokaisen Majatalo-illan jälkeen saa minut jatkamaan iltojen vetämistä.  Idea Majatalo-illoista on peräisin Simojoen Pekalta ja hän on kannustanut meitä alusta asti.

Kannustimena on ollut näky seurakunnasta toimivana ihmisten muodostamana yhteisönä sen sijaan, että seurakunta nähtäisiin jonkilaisena kirkon palveluorganisaationa, jossa työntekijät vastaavat kaikesta toiminnasta. Kirkko ei ole laitos vaan elävä yhteisö. Kirkkon pitää elää ja hengittää samaan tahtiin kuin ympäröivä yhteiskunta ja sen muodostaman Kristusruumiin tulisi kuvastaa Jumalan todellisuutta maailmalle. Toivoa ja Jumalan rakkautta.

Luin aamulla Risto Santalan kirjaa Pieni astia Pyhässä maassa. Kirja kertoo siitä suuresta menetyksestä, joka kohtasi Santaloiden perhettä Pyhällä maalla, kun heidän seitsemänvuotias poikansa menehtyi pitkän sairauden jälkeen. Kirja nostaa iankaikkisuus näkökulman ihmiselämän keskiöön. Ilman iankaikkisuutta ihmiselämän perspektiivi kutistuu olemattomiin ja horisontin taakse purjehtiva elämän laiva katoaa pysyvästi.  Jumalan todellisuus, Jumalan valtakunta ja sen vaikutus tässä ajassa lakkaa olemasta. Henki on poissa.

Iankaikkisuus ja sen tavoittaminen muuttaa kuitenkin koko elämän merkityksen.  Kuoleman vallan murtuminen Golgatalla vapauttaa ihmisen elämään ja palvelemaan täysillä ilman kuristavaa kuoleman pelkoa. Menetyksestä ja kuolemasta tulee voitto. Suru ja itku saavat merkityksen, kun kuolemasta tuleekin kotiin ja perille pääsemisen juhla.

Jeesus itkee Raamatunlehdillä kolme kertaa. Joka kerta hän itki rakkauden tähden. Kun Pietari itkee raamatussa, tekee hän sen katkerana ja pettyneenä itseensä. Kuinka usein meidän itkumme on tuota pettyneen Pietarin katkeraa itkua, joka katsoo sisäänpäin, ihmiseen itseensä. Siihen pimeyteen, jossa ei  ole valoa.

Minäkin itken usein omaa itseäni. Pettymystä siihen kaikkeen  mitä minussa on. Rakkauden puutetta ja voimattomuutta.  Minusta itsestäni ei löydy kuin alkuja pettymyksille. Jopa rakkaus sisältää ihmisellä pettymyksen siemenen. Lopultakin meissä kaikissa on vain pohjatonta kaipuuta, jonka tahdomme täyttää jollain ja kun kaipuumme ei täyty, jää jäljelle itsesääli. On todettava, että suurimmankin onnen ja riemun jälkeen ihmiselämä antaa palkinnoksi vain kärsimystä. Tämän kaiken toteaminen vetää maton alta ja paljastaa lopulta sen miten heikko ihminen olen.

Kun Jerusalemin temppeli valmistui Salomon toimesta oli sen keskellä pimeä ikkunaton huone. Jumalan asuinsija ja kaikkein Pyhin. Jumala kertoo  sen kautta meille, että hän kohtaa ihmisen pimeydessä. Hän kohtaa ihmisen heikkoudessa, sielä missä katkera itku saa lopultakin lohduksen. Kun valo ja rakkaus saa voittaa pimeän ja katkeruuden.

Me uuden liiton ihmiset olemme Jumalan temppeleitä. Ilman Jeesusta sydämemme, kaikkein pyhin, on vain pimeä huone. Mutta kun avaamme sydämen Jeesukselle ja henkemme tavoittaa iankaikkisuuden ja toivon perspektiivin, muuttuvat elämämme itkut rakkauden kyyneliksi. Pimeys ja heikkous antavat tilaa Jumalan valolle ja voimalle.

Seurakunta on paikka tätä kaikkea varten. Se kaikki hyvä, jota varten Jumala loi kaiken, kiteytyy Seurakunnassa. Seurakunnassa Jumalan Pyhäksi tekemät heikot ihmiset kokoontuvat yhteen vahvistamaan itseään ja palvelemaan Jumalaa ja toisiaan.

Siksi, kun olen heikko, saan olla ja  elää seurakuntani yhteydessä. Uskoni on samanlaista kuin Pietarin usko veneessä. En itse kykene kiipeämään veneen reunan kävelläkseni Jeesuksen luo yli mutta voin sanoa Jeesukselle, että hän pyytäisi minut luokseen.

 

Mainokset


3 kommenttia

Erämaa

Kävin riipaisevan keskustelun eilen puhelimessa. Keskustelu johti ajatukseni kärsimykseen, Jobiin ja erämaahan. Jobista olen kirjoittanut aikaisemminkin, mutta tuon puhelinkeskustelun kautta kertomus heräsi taas eloon. Kun läheinen sairastuu vakavasti ja pysäyttää arjen touhut, myös ympärillä olevien elämä pysähtyy ja fokus siirtyy omista asiosta olennaisiin, elämään liittyviin syviin asioihin. Hätä, pelko ja huoli ikäänkuin kuorivat pois itsekeskeisyyden ja turhan pois ihmisestä. Rukouksesta karsiutuu pois turhat pyynnöt ja lopulta vain Henki sisällämme huutaa apua Jeesukselta.

Otsikoin blogin erämaaksi, en siksi, että olisin joutumassa sinne, vaan siksi että olen tulossa sieltä. Suuresta hiljaisuudesta, jossa Jumala ja toiset ihmiset ovat kaukana ja hiljaa. Vain oman anelun ääni ja voihke täyttää mielen ja sydämen. Voimme lukea Jobia itse kukin miten tahdomme. Mutta myös Job voihki ja kirosi. Keskittyi omaan tuskaansa ja suruunsa. Jobin kirja on kokonaisuus ja lopultakin se ei ole vain kirja Jobista vaan kirja Jumalasta ja ihmisestä tässä kirotussa maailmassa. Kun Job lopulta könysi pois omasta sontakasastaan Jumalan eteen, löysi hän myös pois erämaasta. Kärsimys, joka häntä oli kohdannut, ei varmasti poistunut hänestä koskaan, mutta voimme olla varmoja että hän turvasi entistä enemmän Jumalaan tämän jälkeen.

Jumala asuu meidän arkemme keskellä ja minusta on jokseenkin samantekevää pohtia, ovatko kipumme Jumalan antamia tai sallimia vai synnin ja saatanan tekosia. Kivut ja sairaudet kuuluvat tämän maailman järjestykseen. Ja ne pysäyttävät ihmisen. Niitä tarvitaan vaikka niitä ei kaivata. Ne ovat läsnä ilman että kukaan lähettäsi. Ilman elämän puuta tämä on jokaisen osa.

Psalmi 50 sisältää lauseen:  ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Jumala haluaa olla mukana elämässämme, sen suruissa ja murheissa läsnä. Hän ei välitä virheistämme tai siitä kuinka horjumme uskossamme. Hädän hetkellä Hän on se, jonka puoleen voimme huutaa ”Auta!”. Joskus jo se, että saamme huutaa, kääntää katseemme oikeaan suuntaan, pois itsestämme, kohti Jeesuksen kasvoja, jotka kerran haluamme nähdä.kokka

 


7 kommenttia

Tapsan Jumala

Job istui jätekasalla ja kaapi ruukunpalasella märkivää ihoa. Jostain kasan takaa vaimo huutaa ja kehoittaa Jobia hylkäämään oma hurskautensa ja kuolemaan pois.

Vaimo ei saa Jobilta ymmärrystä vaan saa kuulla puhuvansa hulluja, sillä jos Jumala antaa hyvää niin on myös otettava vastaan pahaa, jos sellaista on tullakseen.

Seuraavassa käänteessä ystävät kehoittivat Jobia käsittämään tilansa oikein ja tekemään parannus. Jumala ei turhaan rankaise ketään tuolla tavalla. Job on varmast rikkonut raskaasti Jumalaa vastaan. Ystävien sanat eivät sisällä lohdutusta ja lämpöä vaan pelkkää syyttelyä ja vääriä ohjeita, joista Job ei saa itselleen mitään. Job kääntyy Jumalan puoleen ja huutaa apua. Job tietää ettei ole kääntynyt pois Jumalan kasvojen edestä.

Kirja Jobista on ajaton kuvaus ihmisestä joka kärsii. Olen viime aikoina lukenut Jobia ja Saarnaajan kirjaa rinnakkain. Molemmissa kirjoissa on läsnä elämän raadollisuus ja tyhjyys. Nuoruuden toiveet ja unelmat muuttuvat, katoavat tai vain haalistuvat pois elämän virrassa.
Jokin aika sitten kuulin, kuinka joku tuttavani oli äkillisen kuolemantapauksen jälkeen kysellyt, että missäs se Tapsan Jumala oli ollut kun antoi tapahtua tällaista.  Samaa kyselin, kun oma ystäväni kuoli äkillisesti, jättäen valtavan aukon elämääni.

Tapsan Jumala, minun Jumalani? Aivan kuin voisin omistaa ja  ohjailla Jumalaa. Rukoilla, huutaa ja vaatia. Miten oma heikko ääneni muka jaksaa kantaa korkealle Taivaan saleihin, jossa Jumala poikineen pitää kokousta. Miten yksin olemme lopultakin tässä maailmassa riippuvuuksien ja ahdistusten keskellä. Ajatus minun Jumalasta on absurdi ja lohduton.

Mitä Job haluaa sanoa. Jobin kirjan  luvun 19 jakeet 25-26 paljastavat koko totuuden: ”Mutta minä tiedän Lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä… kun olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan”. Job kuvaa ihmisen syvintä kaipausta, joka jäytää ihmisen sydäntä ja kertoo siihen vastauksen.

Job on yksi raamatun esikuva syyttömästi kärsivästä Kristuksesta. Jobin kirja kertoo karua kieltä elämästä ilman yhteyttä Jumalaan. Se antaa myös kalpean kuvan siitä mitä Jeesus joutui kohtaamaan Getsemanen puutarhassa, yksin, opetuslasten nukkuessa. Kolme rukous hetkeä, kyyneleitä, tuskan hikeä ja verta. Vain enkeli kykeni lohduttamaan Jeesusta, joka ei pelkästään ottanut maailman syntejä kannettavakseen vaan hänestä tuli meidän syntimme. Itselleni Job tunkiolla, raapimassa itseään ruukunpalanen kourassaan, kuvaa omaa kurjaa syntistä olemustani ilman Jeesusta. Jeesus kohtasi pahimman mahdollisen Getsemanessa, tietouden siitä mitä on todellinen helvetti, olla itse synti ja erossa Jumalasta.

Jeesus ei kuitenkaan romahda eikä hylkää Jumalaa vaan täydelliseen heikkouteen nöyrtyminen tekee Jeesuksesta vahvemman. Nyt vain se mitä isä Jumala tahtoo merkitsee mitään. Myös Jobille Jumalan todellisuus kirkastuu ja hän sanoo: – Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut.

Job ei menetä yhteyttä  elävään Jumalaan. Siksi yhteys merkitsee enemmän kuin mikään. Yhteys Jeesuksen kautta Isään merkitsee sitä, että minä olen Jumalan eikä Jumala ole minun. Tahdon Jobin lailla nähdä Jumalan vaikka elämä huolineen ja murheineen sumentaa silmät.  Jeesus valitsi sen, että alistui kärsimykseen ja ja sovitti kaiken ihmisen ja Jumalan välillä. Job uhrasi ystäviensä kanssa ja sovitti kaiken ja samoin Jeesus uhrasi itsensä ja sovitti kaiken. Olemme kuin Jobin ystävät väärine neuvoineen ja ohjeineen ja silti saamme elää yhteydessä Jumalan kanssa. Olemme Jumalan omia Jeesuksen kautta ja siksi Jumalan valtakunnan todellisuus on läsnä elämässämme jos vain annamme sen tapahtua. Itse emme voi sitä ohjata tai komentaa, ainoastaan pyytää.

 

 

 


8 kommenttia >

IMG_20130513_102957

Kipeitä ovat askeleeni, kepeys on  kadonnut niistä.

Sairauden juuret tunkeutuvat tomuun josta minut teit ja temppelisi on muuttunut kärsimyksen majaksi.

Rakensin kivusta mieleni vankilan ja unohdin miltä tuntui lentää.

Pelon koura kynsineen tiukentaa otettaan rinnastani

Ja valo loittonee minusta pois.

Maailman syntikö minut runteli vai omat tekoni.

Enkö ollutkaan lapsesi?

Keskellä pimeyttä kuulen huutosi. 

 Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Nyt muistan miksi elän, vaikka olin jo kuollut.


2 kommenttia

Kärsimys, jumalallista evoluutiota vai pahuuden palkka

noten kuvat 423

Kärsimys on uskon yksi suurista ongelmista, joka on paaluttanut historiaan monta tapahtumaa ja niiden selitystä. Milloin onnettomuus on ollut Jumalan lähettämä voitto vihollisesta ja milloin rangaistus kansakunnan synnistä. Puhumattakaan yksilötasolla tapahtuvasta raamatulla päähän lyöntikilpailusta.  Yhtä kaikki, kärsijän osa on aina yhtä huono.

Olen viimeisten päivien aikana miettinyt tätä mahdotonta yhtälöä. En väitä löytäneeni siihen mitään valtaisaa selitystä mutta kuitenkin sellaisen muodon, että se tyydyttää minua itseäni.

Ensimäiseksi tulee mieleen syntiinlankeemus ja siihen liittyvä armotalous. Ihmisen lankeemus vaati äärimmäisen kalliin uhrin. Ilman kärsimystä ei tuo uhri olisi ollut edes mahdollinen. Maailma olisi parempi ilman kärsimystä,  mutta se olisi myöskin vajaa maailma. Se olisi Jumalan ikioma marionettiteatteri, josta puuttuisi vapaus. Samalla kuitenkin ajatus siitä, että ihminen olisi Jumalan kuva, muuttuisi mahdottomaksi.

Langenneeseen maailmaan kuuluu myös pahuus, joka tuottaa kärsimystä. Luonto ja luonnon lait ovat ihmiselle mahdottomuus hallita. Jos mietimme ihmisen levittäytymistä yli maan huomaamme siinä paljon ahneuden ja vihan jälkiä. Ihminen on asettunut asumaan alueille jotka ovat luonnonvoimien armoilla. Talouselämä on sanellut elämän tyylin ja pakottanut asumaan kaupunkeihin. Synnin jälki on kaikkialla. Ihminen altistuu luonnon omille tuhovoimille. Ihminen myös itse tuhoaa luomakuntaa ja samalla itseään.  Onko Ihminen kuunnellut Jumalaa asuttaessaan tämän maan.

Ei ole mikään yllätys, että kun ihmisen keski-ikä nousee, sairaudet yleistyvät ja geenistömme heikkenee. Olemme alttiita maailmalle.

Kärsimys on osa täydellisyyttä vaikka Jumala ei alunperin tarkoittanut sen realisoitumista luodessaan maailman.

Miten sitten on salliiko Jumala kärsimyksen? Kyllä siinä mielessä, että se kuuluu elämään maailmassa. On huomattavasti tärkeämpää se miten me suhtaudumme kärsimykseen, joka on väistämätöntä. Jumalan suuri suunnitelma on pelastaa ihmisiä iankaikkiseen elämään hänen kanssaan. Kaikki Jumalan teot tähtäävät tähän. Jos elämämme on suunnassa tämän todellisuuden kanssa olemme Jumalan johdatuksessa, mutta emme silti pääse eroon ruumiistamme ja maailmasta. Olemme yhä kärsimyksen evoluutiossa mukana.

Kestämämme kärsimys kasvattaa meitä, Se lujittaa suhdettamme Jumalaan, se pakottaa meidät lähemmäs Häntä. Jumala ei voi ottaa kaikkea kärsimystä pois vaikka suojelusenkelit huhkivat varmasti hikihatussa minkä voivat. Jumala ei riko maailmamme järjestystä turhaan jos ollenkaan.

Onko Kärsimys Jumalan tahto. Kysymys on oikeastaan turha, me emme voi tietää. Toisaalta voimme vastata että kyllä on, jos kerran ihmisen vapauskin on Jumalan tahto ja jos kerran kaiken täydellisyys on Jumalan tahto.

Mutta tahtooko Jumala että Ihminen kärsii? Ei sitä hän ei halua, mutta syntiinlankeemuksen takia Jumalan oli pakko sallia se, koska Kärsimyskin kuului täydellisyyteen ja ilman kärsimystä Jeesuskaan ei olisi voinut kuolla puolestamme?

Jeesus opetti meille oman lähestymiskulman kärsimykseen. Tuo näkökulma on rakkaus. Hän opasti miten voimme lievittää maailman kärsimystä parantamalla ihmisiä joita kohtaamme. Jokaisessa kohtaamisessa syntyi suhde toiseen ihmiseen joka johtaa Jumalan luo. Tätä varten Pyhä Henki tuli voimaksemme. Me emme ole siis hampaattomia maailman edessä vaan voimme lievittää toistemme kärsimyksiä. Huomatkaa toistemme, emme itsemme. Jeesus tekee tässä meidät riippuvaiseksi toisistamme ja Jumalan rakkaudesta.

Kärsimyksen evoluutio huipentui Golgatalla ja kuolema voitettiin. Siksi kärsimyksen palkka on iankaikkinen elämä. Tuota kuvaa vasten kestän tämän maailman kärsimyksen.