Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Mitä sinusta muistetaan?

10 kommenttia

– Muistelkaa seuraavan hetken aikana vainajasta jokin muisto, kehotti pappi.

*  *  *

I

Olin varmaan alle kymmenen, kun olin kummitädin mökillä. Oltiin retkeilty metsässä koko iltapäivä. Illansuussa kummitäti halusi näyttää minulle vielä yhden jännän paikan, viikinkihaudan. Pelotti pelkkä ajatuskin.

Kauhuksi pelko muuttui, kun tultiin kiviröykkiölle. Kummitäti halusi, että seison haudan edessä, kun hän ottaa pätkän kaitafilmiä. Enhän minä uskaltanut vastustaakaan aikuista ihmistä. Kummitäti filmasi minua ja hautaa äärettömän kaukana minusta, ainakin viiden metrin päässä. Seisoin paikallani äärettömän pitkän ajan, ainakin kymmenen sekuntia.

Koko ajan pelkäsi kuollakseni, että haudasta kömpii sarvipäinen viikinki miekkoineen ja tekee minusta hakkelusta.

 

II

Olin melkein kolmenkymmenen, kun kummitäti pyysi minua rakentamaan huoneen ullakolle. Minut, joka oli viimeksi rakentanut yhtään mitään vasta neljännes vuosisata aikaisemmin, laudoittanut mökin seinää Mäntyharjulla viisivuotiaana.

No meninhän minä. Hommana oli tehdä yhdestä vintinnurkasta vähän käyttökelpoisempi tila. Ostettiin lautaa ja nauloja. Muovimattoa hankittiin, jottei lattiasta iskeydy tikkuja varpaisiin. Muutaman päivän minä huonetta rakensin. Aamuisin syötiin kummitädin kanssa pitkiä aamiaisia, ja iltaisin syötiin iltapalaa ja siinä välissä syötiin muutama kerta. Oli leppoisaa.

Huone valmistui. Kummitäti oli tyytyväinen. Sanoisin, että ainakin hinta – laatu -suhde oli kelvollinen.

 

III

Olin jo yli viidenkymmenen, kun näin kummitädin viimeksi. Hän oli potenut parkinsonin tautia jo ennätysmäisen pitkän ajan. Hän toivoi jo pääsevänsä pois. Kesäisenä päivänä työntelin kummitätiä pyörätuolissa Katariinanlaaksossa. Tie oli monttuinen, mutta mukavaa oli kävellä tammimetsässä. Välillä pysähdyttiin ottamaan valokuvia. Loppumatkasta tuijoteltiin Pitkällesalmelle. Aurinko hehkui laineissa.

Kaunis muisto.

*  *  *

Tänään kuulin, että Katariinanlaakso ja Pitkäsalmi olivat kummitädin ulkoilumaastoja jo nuorena. Siellä hän oli hiihdellyt ja melonut. Viimeisellä kerralla tavatessamme hän ulkoili pyörätuolissa.

Kummitäti siunattiin tänään.

Tietenkin jäin sitten miettimään, mitähän ihmiset aikanaan ajattelevat minun hautajaisissani, jos pappi oivaltaa laittaa väen muistelemishommiin.

*  *  *

WP_20160109_006

IV

Eräänä päivänä kummitäti oli ollut polkemassa kohti kirkonkylää. Tietä pitkin oli juossut tosi suuri koira. Hetken se oli jolkotellut siinä kummitädin lähellä ja pinkaissut sitten metsään.

Seuraavana päivänä kummitäti kuuli, että niillä main oli havaittu susi.

Mainokset

10 thoughts on “Mitä sinusta muistetaan?

  1. kaunis muisto; minäkin muistan kummitätiäni lämmöllä. Valitettavasti en taida jäädä lämmöllä kummilapseni mieleen…

    Tykkää

  2. Herää ensinnä kysymys: mitäpä ihmisestä muistellaan sellaista, mitä tämä itse haluaisi hänestä muisteltavan. Kaikkein muisteltavimmat ihmiset pyrkivät antamaan muistelulle suuntaa itsestään kirjoittamillaan/kirjoitetuilla muistelmilla. Usein kuitenkin jää itsestään valoisasta ihmisestä täysin pimeät muistot.

    Kummitätiäni ei minulla ole ollut tilaisuutta muistella, mutta oikea täti, äitini sisko on muistomerkki, josta on varhaislapsuudessani ollut muisteltavaa vähän joka lähtöön. Täti oli oppineiden arvioiden mukaan teosofi, mutta se ei lapsuusmuistoihini vaikuttanut. Ainoa mitä tästä muistan, on vaarini arvio: olet tyhmin minun lapsistani.

    Sen sijaan tätini usko uniin järkytti meitä lapsia joskus todella. Ensin täti kysyi, mitä unta näit ja sitten katsoi unikirjasta, mitä se merkitsee. Näitä unien merkityksiä ei sitten siloiteltu, vaan ”ruma sana sanottiin niinkuin se on”. Lapset oppivat karttamaan unien kertomista, vaan epäilivät tätin niiden tulkinnoissa unohtavan oman ohjeensa: ”karta lapsi valhetta, puhu aina totta”.

    Tykkää

    • Hmm… Mekanistiset selitykset asioista saattavat joskus olla vähän silleen kylmäkiskoisia.

      Tykkää

      • Niinpä. Muistelijan selitykset muisteltavasta ovat mekanistisia inhimillisistä syistä siksikin, että ne perustuvat muistelijan lähtökohtiin. Näissä ei aina edes aika kultaa muistoja. Muisteleminen on aika usein mustavalkoista vailla värejä eli lämpöä. Lämminkin ihminen voi haalistua sen jälkeen, kun hänen perintönsä on kulutettu loppuun.

        Tykkää

  3. Kauniisti muisteltu.
    Varmaankin kaikki haluaisivat mieluummin jättää itsestään mieluummin hyvän muiston kuin huonon, kaikki vaan eivät tule sitä kovin ajatelleeksi tai ymmärtäneeksikään.

    Omaa kummitätiäni/kummejani en ole koskaan tuntenut, mutta minullakin oli täti jonka hautajaisissa puhuinkin koska hän oli minulle niin tärkeä ja aina tukena. Kaikki mitä edustin oli hänen mielestään hyvää, vaikka palautetta saattoi joistain asioista tullakin, mutta se oli aina perusteltua. Hän oli ns. ”ikäneito”, valinnut tiensä niin. Ehkä minä, hänen veljensä tyttärenä, olin ikään kuin ottolapsen asemassa hänelle.

    Juuri äsken puhuimme tyttären kanssa siitä kuinka ihmeellistä on ihmisen elämä!

    Varsinkin kun sen saa elää ikuisuusnäkökulmasta katsellen, Jeesusta seuraten ja Jumalaan uskoen. Taaksepäin katsellen on helppo nähdä se johdatus, armo ja rakkaus jonka on saanut Jumalan huolenpitona osakseen. Etenkin kun nykyhetki ja tuleva ovat vielä hämärän peitossa.

    Puhuimme kuinka kaikki ihmiset ovat vain ihmisiä, aivan kaikki, vain pieniä ihmisiä. Ja kuinka sen ymmärtäminen kasvattaa armollisuutta niitäkin kohtaan jotka ovat tuottaneet murhetta ja pahaa mieltä. Ihminen on elämänsä kuva. Mutta ei toivoton.

    Jos elinpäiviä riittää on mahdollisuus antaa anteeksi niillekin jotka ovat jo poissa, jos anteeksiannettavaa on? – Ja saada myös itse anteeksi, ymmärryksen kautta, ja on mahdollista elää elämänsä sovussa itsensä, toisten ihmisten ja Jumalansa kanssa.
    Se on suurta armoa.
    Uskoisin että sellaisista ihmisistä jää kaunis muisto.

    Kiitos tästä Juha.
    Rauha kummitätisi sielulle.

    Liked by 2 people

    • Hieno kommentti, Tuulikki. Varsinkin tämä on totta: ”os elinpäiviä riittää on mahdollisuus antaa anteeksi niillekin jotka ovat jo poissa, jos anteeksiannettavaa on? – Ja saada myös itse anteeksi, ymmärryksen kautta, ja on mahdollista elää elämänsä sovussa itsensä, toisten ihmisten ja Jumalansa kanssa.”
      Varmaankin ihmisistä, jotka osaaat antaa ja pyytää anteeksi, jää valoisampi kuva kuin katkerista ja kiukkuisista…

      Liked by 2 people

      • Voi, kiitos Juha!

        Tuo kopioimasi lause sisältää syvän omakohtaisen kokemuksen, tähän ikään on ollut jo niin monta ja monenlaista lopullista lähtöä. Viimevuonnakin 3, yksi juuri ennen joulua.

        Muuten, Turun Köydenpunojankatu 23 osoite tuli erittäin tutuksi, asuimmepa muuten perheenä missä tahansa, ja sinne kaipaan edelleen.

        Se oli tätini ja leskiäitinsä äitinsä mamman koti vuosikymmenet, kunnes mamma kuoli ja täti muutti Raision tienristeykseen valmistuneeseen kerrostaloon. Oli hän ennekin nuorena jo asunut Raisiossakin. Sukuhauta on kuitenkin Mellilässä.

        Tämä vain siksi että voi olla sinullekin tuttuja paikkoja:) ?
        – Mitä itseeni tulee tahtoisin elää niin että mahdollisimman harva muistelisi pahalla, kuitenkin omana itsenäni, rehellisesti juuri sellaisena kuin tunnen olevani.? :)

        Tykkää

    • Oma äitini oli todella uskovainen äiti. Vielä kuolinvuoteellansakin hänen huolensa oli kestääkö minun uskoni ja kutsumukseni? Hänen pitämässään pyhäkoulussa annoin 9-vuotiaana elämäni Jeesukselle ja äitini seurasi aina tarkkaan vaellustani. Hän nukkui uskossa Vapahtajaansa 56-vuotiaana. Viimeisenä iltana luin hänelle hänen pyynnöstään Raamattua, joka oli hänen rakkain kirjansa.

      Vasta ikääntyneenä aikuisena, sukututkijana törmäsin omaan isäni äitiin, mammaani, joka olikin ollut todella aktiivinen uskovainen koko ikänsä. Hän sairasti 2 vuotta syöpää sairaalassa ja sain käsiini hänen kirjeensä sairaalasta, jossa hän kertoi hänen sairautensa ainakin yhden tärkeän syyn; rukous hänen lastensa ja lastenlastensa puolesta, joita lapsenlapsia olen yksi, nyt jo 71v.

      Samoin löysin mammani uskon lähtökohtia – kotipitäjässäni oli vaikuttanut 1800-luvun lopulla ja 1900 luvun alussa tosiuskovainen pappi, jonka uskoontulon perusteella syntyi ns. Pyhäliike. Se vaikutti Lavian ja ympäristökuntien kirkolliseen tilanteeseen todella merkittävästi. Sen seurauksena mammanikin esipolvia tuli laajasti jo uskoon.

      Nämä ovat hienoja muistoja minuakin muistaneita, jotka taivaassa kerran tapaan!

      T.Pohjola, Salo

      Tykkää

  4. Jos vielä hieman vastapainoksi edelläolevalle sarkasmilleni palanen Eino Leinon Aurinkolaulusta:

    min verran meissä on lempeä,
    sen verran meissä on iäistä,
    sen verran meistä myös jäljelle jää,
    kun päättyvi päivä tää.

    Tykkää

  5. Kauniisti muisteltu Juha. Rivien välistä huokuu syvä rakkaus.
    Minunkin elämäni tärkeimmän ihmisen viimeinen ulkoilu on tapahtunut
    Katariinan laaksossa pyörätuolissa. Sait minutkin muistamaan Häntä.

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s