Kun olin vielä pienempi ja vielä nuorempi kuin nyt, Raision vesitorni harmitti minua. Muistan usein olleeni taatan Isuzu Belletin kyydissä, ja melkein yhtä usein se vesitorni ilmestyi jostain puiden takaa silmiini.

– Harmittaa vesitorni! sanoin ja suljin nopeasti silmäni.

Melkein usein ajeltiin vanhempien kanssa Lahdesta Turkuun päin. Heti alkumatkasta minua vaani Hollolan vesitorni. Se oli ja saattaa hyvin vieläkin olla mutterin muotoinen ja huipulla oli observatorion puolipallo. Hollolan vesitornia huomasin jo lapsena pelkääväni.

Sitten oli vielä Lahden vesitorni, joka muistaakseni näkyi keittiön ikkunasta Vesijärvenkadulla. Edellisten perusteella voisi kuvitella, että istuin aamupalapöydässä silmät kiinni ja yritin osua puurolusikalla suuhun. Mutta ei, Lahden vesitorni oli mainio paikka, josta sai King Colaa ja maisemaelämyksen.

Yhä ihmettelen, miksi Raision ja Hollolan vesitornit olivat niin kamalia. Eihän se Raision vesitornikaan minua täsmälleen ottaen harmittanut. Harmittamisen verran uskalsin tunnustaa ääneen, mutta pelottavahan se mokoma oli. Ehkä oli hyvä, että edes toisen vesitornin kohdalla uskalsin ilmaista tunteitani edes harmituksen verran. Hollolaa lähestyttäessä menin vain auton penkille kippuraan ja pidin hipihiljaa silmiä ummessa ainakin Koski HL:ään asti tai ainakin Sairakkalaan.

Yhdessä melko paksussa kirjassa sanotaan kuulemma 365 kertaa ”älä pelkää”. Olen kirjan pariin – kolmeen kertaan lukenut, mutta en ole tullut laskeneeksi, onko totta, että joka päivälle on oma pelkäämiskieltonsa. Minusta on hienoa, että on! Ja samaan aikaan se häviävän pieni hippu minusta, joka ei ole sankariainesta, huutaa täyttä kurkkua: ”Entäs sitten, kun on karkausvuosi!”

Mutta siis vaikka näin: ”Ja Herra itse käy sinun edelläsi, hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua eikä hylkää sinua; älä pelkää äläkä arkaile.” (5. Moos. 31:8.) Tuo kehotus tosin oli perinnöksi Joosualle, mutta vastaavia lauseita on opuksessa kyllä itse kullekin maailmankansalaiselle.

Miten minun elämässäni myöhemmin kuin lapsuusvuosina? Nykyisin minua lähinnä kohoaa Liedon vesitorni. Se on sikäli mystinen, että pimeän aikaan se vaihtaa väriään. Kameleonttimaisuudesta huolimatta uskallan kohdata Liedon vesitornin silmästä silmään.

Mutta yhä on asioita, joista helpompi on sanoa, että ne harmittavat kuin että ne pelottavat. Uskon, että jos tähän kaikki semmoiset harmitukseni tähän listaisin, ”luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa” (vrt. Joh. 21:25).

Harmittaminen, jota pitäisi uskaltaa kutsua peloksi, on kiusannut minua viime aikoina paljon. Olen monessa käänteessä törmännyt elämän rajallisuuteen. Se se vasta on harmillinen asia! Rajallisuudelta on paljon helpompi sulkea silmänsä kuin katsoa suoraan sitä kohti. Ja rajallisuuden toista päätä kohti tässä mennään koko ajan.

Joku varmasti haluaa heittää tähän kommentiksi ikuisuusnäkökulman. Se ei kuitenkaan muuta mihinkään sitä tosiasiaa, että elämme täällä vain kerran. Ehkä olisi syytä yrittää elää se kerta silmät auki.

Mutta ihan hiukan tekisi mieli kysyä, mikä itse kutakin harmittaa!

PS. Raamatussa muuten myös kehotetaan pelkäämään, esimerkiksi näin: ” Älä kiroa kuuroa äläkä pane kompastusta sokean eteen, vaan pelkää Jumalaasi. Minä olen Herra.” (3. Moos 19:14)