Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


8 kommenttia

Bruce ja minä kauppareissulla

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muistattekos sen ajan, kun mäyräkoirat olivat uusia? En nyt tarkoita pirteänärhäköitä olioita, joilla on masun alla muutama jalantynkäkin. Tarkoitan niitä jalattomia mäyriksiä, joissa myytiin kolmannen veroluokan olutta. Minulla on vahvoja muistikuvia kauppareissuista noilta ajoilta. Keski-ikäiset pariskunnat olivat lauantaiostoksilla automarketissa. Vaimo työnsi ostoskärryä ja kasasi siihen viikonlopun ruokia. Mies kulki vieressä ja kantoi mäyräkoiraa. Kantoi hellästi. Ei sitä voi kärryyn laittaa, ei.

Kävellessäni tänään kaupasta kotiin (ilman mäyräkoiraa, yhtä juhlasekoitusta tosin matkalla rapsutin), mieleeni tuli Bruce Springsteen. Ajattelin, että josko säveltäisin hänelle muutaman piisin joutessani. Päässä alkoi heti soida brucemainen melodiakulku. Mietin, että Bruce varmaan voisi tehdä lempeän laulun miehestä, joka kantaa mäyräkoiraansa vaimon lykkäämän kärryn vieressä. Minä jos semmoiset värssyt kirjoittaisin, niin joku keski-ikäinen kaveri voisi ottaa nokkiinsa, kun huumorintajuni on sen verran varsinaissuomalaisen piikkinen. Mutta jos minä säveltäisin ja Bruce takoisi sanat. Voisi tulla hyvä.

Sitäkin mietin, että mitähän sekin ylpeä mäyräkoiranomistaja mahtoi liemensä kanssa tehdä, joka Ravattulan Cittarissa asteli kantamuksineen. Ehkä antoi pari purkkia vaimolle. Mutta siinä jäi vielä erinäinen purnukka äijälle itselleenkin. Ehkä hän kylmensi purkit ja lämmitti saunan, istui lauteilla ja mietti elämää. Suhautti toisen purkin auki, kaatoi siitä pienen lirauksen kiukaalle ja haisteli kärventyvän maltaan tuoksua. Ehkä hän haaveili siitä, että olisi nuoruudessaan opetellut soittamaan saksofonia kuin Clarence Clemons. Seurakuntakomppia kiraralla osaa kuka tahansa, mutta saksofoni! Saksofonisteja, joilla on soittimensa muotoinen huumorintaju, tarvitaan aina.

Mutta saattaa olla, että en sävellä Brucelle yhtään piisiä. Voi olla, että hän ei koskaan laula mäyräkoirista. Sanoituskurssilla kysyttiin, mikä on aihe, mistä et ikinä tekisi laulua. Vastaus oli minulle helppo. Autot! Ja silti yksi minun viime vuosien lempparibiiseistäni on Transit-mies. Ehkä Brucella ja Mäki-Lohiluomalla on samansuuntainen hellä maailmankatsomus.

Ai mistäkö ne mäyräkoirat tulivat mieleeni? Lidlissä pariskunta pelasi peliä, jota vasta neljännesvuosisata sitten olisi kutsuttu yksikätiseksi rosvoksi. Nykyään ne ovat jotain elektronisia vempeleitä, jotka varmaan etälukevat pankkikortinkin tyhjäksi. Olivat laskeneet pelin viereen ikkunalaudalle laatikollisen Lidlin halvinta punapurkkista olutta. Just sitä lähes juomakelvotonta. Itse asiassa olen varma, että juuri mies laatikon ikkunalaudalle laski. Tuli mieleen, että kun pariskunta kohta on rahansa hävinnyt, niin astelevat siitä peräkanaa ulos, mies ja vaimo. Ja olutlaatikko unohtuu peliautomaatin viereen.

Mutta hukkaisiko mies ikinä mäyräkoiraansa!

Viime viikolla Sana-lehdessä oli juttu Springsteenistä. Bruce on kirjoittanut omaelämäkerran. Englanniksi, mokoma, kuka semmoista ymmärtää! Mutta juttu kuitenkin oli, Sana-lehdessä. Kuulemma Bruce on paitsi tehnyt biisejä ja muutenkin vähän parantanut maailmaa, myös seilannut masennuksen puuduttavassa myrskyssä. Käsitellyt menneisyytensä demonit. Päässyt sopuun isänsä kanssa. Jumalankin kanssa on päässyt jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.

Pääsin kauppareissulta kotiin asti. Tuli aivan pakottava tarve kirjoittaa jotain, kun elämä kuitenkin on mystistä. Kauppareissulla varsinaissuomalaisen kirkonkylän laitamilla. Vaikka pyykit odottivat viikkaajaa, ja jokin päivän palkkatyökirjoituksistakin oli kesken. Tämän kirjoitin. Kun tuumii Brucen taustaa, hän olisi voinut kirjoittaa katkeria ja vihaisempia lauluja. Mutta ei. Realistisia saattavat olla, kriittisiäkin, mutta lämpimiä.


2 kommenttia

Miehen Jeesus

20120804_114648 (2)

Sotkamon kirkon alttaritaulu

Katson alttaritaulussa seisovaa ylösnoussutta Jeesusta. Vanha kuva miehestä, joka eli 2000 vuotta sitten. Jään miettimään, mitä tarkoittaa suhde Jeesukseen. Miehestä ei ole edes varmaa kuvaa jäljellä. Miten hänet voi tuntea? Mitä se tarkoittaa nykymiehelle? Suhde Jeesuksen on hankala hahmottaa. Luoda henkilökohtainen suhde mieheen, joka toisille on kuollut ja toisille elävä. Onko se naiselle helpompaa?

Pitääkö kuvan Jeesuksesta muodostua ihmisten kautta vai tuleeko Hän esittäytymään? Minulla on oma kokemukseni asiasta, mutta onko se samanlainen kaikilla?

Jeesus-kuvia on monenlaisia. Jeesus on kuollut, reliikki tai hengellinen kuva armosta. Hahmottumaton, historiallinen tosiasia, joka on synonyymi uusille aluille ja pelastukselle huonosta elämästä. Mies, joka heräsi kuolleista ja nousi taivaaseen. Jumalan poika tai Jumala. Kaunispartainen mies uskonnollisesta myytistä, joka muutti maailmanhistoriaa. Kapinallinen, joka uhmasi aikansa lakeja ja tapoja. Ystävä, joka ei petä. Filosofinen idea hyvyydestä. Pyhäkoulun Hyvä Paimen. Rouhea ristin mies.

Jeesus tuntuu pukeutuvan usein jotenkin feminiiniseksi pappien ja puhujien suussa. Vanhat kuvat maalavat vaaleaihoisen, valkopukuisen miehen, joka hymyilee lempeästi ja paimentaa lampaita. Joillekin hän on niin ihana. Uskonnollinen kieli kietoutuu Jeesuksen ympärille niin, että hänestä tulee kuin saippuaa, joka karkaa käsistä juuri kun on saamassa otteen. Rakkauspuhe, joka tuntuu olevan ainoa hyväksyttävä tapa ilmaista hengellistyytä kirkossa, maistuu sokeriselle, vaikka onkin turvallista. Oliko Jeesus aina niin lempeä, eikö hän koskaan ärissyt tai puhunut vihaisesti? Kiukutellut tai suuttunut opetuslapsille näiden lapsellisten ehdotusten takia? Jotain raamattu kertoo ja monta asiaa piiloutuu alkukielen sokkeloihin kuin arvoitus.

Miten siis sanoittaa Jeesus suomalaiselle miehelle, joka loistaa poissaolollaan yhä useammasta yhteisöstä.  Kun katson TV7 ohjelmia, useimmat niistä tuntuvat omituisilta ja jopa hysteerisiltä, asiat Jeesuksen ympärillä tuntuvat oudoilta ja arjen miehelle vierailta. Niistä on vaikea tavoittaa suomalaisen elämän poljentoa. Uskottavuutta, joka puhuisi suomalaiselle miehelle Jeesuksen suulla. Minä hallitsen kaanaan kielen ja kuulen kyllä Hänen puheensa, mutta luulen, että moni muu mies ei kuule, vaan sulkee kanavan. Oliko elämä Jeesuksen ympärillä tuollaista? Minusta sitä on oikeasti syytä pohtia.

Miten puhua uskosta metsäkirkon miehelle tai vanhoja vekottimia rassaavalle kaverille? Rokkarille, joka diggasi jo Led Zeppeliniä aikoinaan. Miten esitellä elävä Jeesus, johon voi tutustua, ja jonka voi oppia tuntemaan pelastajana ja veljenä?

Näitä tässä kyselen ihan vakavissani. Juuri nytkin Hän katsoo meitä kaikkia Isän luota ja rukoilee puolestamme, että tulisimme hänen luokseen etsien ja kaivaten hänen turvaansa. Tie hänen luokseen löytyy sieltä, missä Hänestä puhutaan, huolimatta siitä, onko siellä miehiä vai naisia. Kirkosta, hengellisiltä kesäjuhlilta, Raamatusta.

Seuraavassa joitakin paikkoja, joissa voit kuulla Jeesuksen äänen ja selvittää, kuka Hän on ja mitä Hän sinulle haluaa sanoa. Lista ei ole täydellinen ja eikä missään tietyssä järjestyksessä. Itse menen ainakin New Winen kesätapahtumaan rakentumaan ja tapaamaan ystäviä ja rukoilemaan heidän kanssaan, ylistämään ja olemaan myös minulle sopivalla tavalla ”outo”, mutta turvallisesti Jeesuksen seurassa. Uskon, että ei ole määrättyä tapaa seurata Jeesusta. Uskon, että Hän itse haluaa määrittää sen sitten, kun Hänet on oppinut tuntemaan. Mutta jokaisen tulijan Hän ottaa vastaan ja hyväksyy, miehenkin.

http://herattajajuhlat.fi/

http://www.evankeliumijuhla.fi/ohjelma/

http://www.newwine.fi/kesatapahtuma/

http://kesajuhlat.fi/

http://www.hengenuudistus.fi/?document=15164491&session=47699609

http://laksjohka.blogspot.fi/p/suomi.html

http://www.suviseurat.fi/

http://kansanlahetyspaivat.fi/


4 kommenttia

Miksi mies ei tule seurakuntaan

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Miten lähtisi purkamaan lankakerää niin, että sen pää osuisi edes lähelle tuota otsikkoa. Jos aloittaisi Jeesuksesta, hän kun oli kolmenkympin rajapyykin ylittänyt, nykymittapuun mukaan nuori mies. Jeesuksen kaverit, opetuslapset olivat enimmäkseen miehiä, lähinnä kait kalastajia ja ainakin yksi tullimies, jolla ei tainnut muita kavereita juuri ollakkaan.

Ensin tulee mieleen, että Jeesuksen seuraajana ei pärjännyt pelokas ja varovainen ihminen. Kun selailee evankeliumi tekstejä ja yrittää nähdä tekstin taakse, niin näen paljon uhmakkaita Jeesuksen vastustajia kivet kädessään, opetuslasten joukkon murtaessaan uskonnollisia perinteitä kerta toisensa jälkeen. Mietin Pietaria, joka oli perheellinen mies, millaisia uhrauksia hän joutui tekemään.  Kun tekstejä tarkastelee tarkemmin esiin marssii kuitenkin sakkeuksia ja tuomaita, pieninä, arkoina ja epäilevinä ja nousten yhtälailla Jeesuksen todistajiksi.

Jeesuksessa oli jotain sellaista karismaa, joka sai miehet seuraamaan itseään. En usko, että miesten sisäinen maailma ja elämä olisi ollut tuolloin kovinkaan erilaista verrattuna nykymiehen päävärkkiin. Pietarin tempaukset kuulostavat hyvin samanlaisilta kuin nykyäijien toilailut. Ja kun oli aika ottaa vastuu, opetuslapset Pietari etunenässä olivat valmiita.

Nyt se joukko, joka sanoo seuraavansa Jeesusta, on vaihtunut lähes kokonaan vanhoihin mummoihin. Härmässä sanotaan että ”viisaus asuu vanhoos naisis mutta miähis, niis on hulluus”. Ei minulla mummoja vastaan mitään ole, mutta joskus poden melkoista kaverinkaipuuta jakamaan sitä hulluuden taakkaa, jonka Jeesus on juuri minulle antanut.

Mietin mikä on mennyt pieleen. Ne muutamat uskovat, alle rollaattori-iän olevat miehet, jotka tunnen, ovat hyviä tyyppejä ja he eivät sanottavammin eroa tavallisesta kaduntallaajasta. Heille usko antaa suunnan ja pohjan elämälle. He ovat kuulleet evankeliumin sanoman kaiken sen uskonnollisen jargonin läpi, jota me uskovat suollamme jatkuvasti ulos.

Aloitimme tällä viikolla alfa-kurssin ja ilokseni osallistujajoukko koostui muistakin kuin seurakunnan vakkari kävijöistä. Porukkaan tuli mukaan muutama rohkea mies ja se sai minut pohtimaan sitä, miten me jo hengellisissä asioissa sisällä olevat sanoitamme omaa uskoamme ja miltä kuulostamme. Näkyykö ja kuuluuko sanoissamme se sama radikaali Jeesus, joka voitti miehet puolelleen 2000 vuotta sitten.

Miehet kaipaavat aina toimintaa puheiden rinnalle, mutta seurakunnassa on tarjolla vain kuuntelijanpenkki? Onko siinä syy miesten katoon? Vai siinä, että puhumme paljon uskoontulosta ja Jumalan rakkaudesta, mutta emme pysty kertomaan tarkasti mitä se oikeasti on. Onko miehen oltava ensin joko vakavasti sairas tai juoppo ennenkuin hän tarvitsee Jeesusta. Miten kuvata miehelle, joka istuu talvisena aamuna nuotiolla nautien luonnon kauneudesta metsässä sen mitä on Jeesuksen antama rauha? Mihin mies siis tarvitsee nykyseurakuntaa?

2000 vuotta sitten seurakunta oli konkretiaa ja toimintaa. Uskoa elettiin todeksi arjessa eikä valkeaksi kalkittujen seinien sisällä.  Jakaminen ja auttaminen oli keskiössä ja yhteisö hengitti samaan tahtiin. Ihmeet seurasivat seurakunnan  miesten ja naisten kantapäillä. Seurakunta kasvoi kun miehet liittyivät siihen perheineen.

Tulee väkisinkin mieleen yhden talvisodan käyneen Manun sanat: ”Tarttis tehrä jotain!”

 

 

 


11 kommenttia

Mieskin saa itkeä, saahan?

Harva mies antaa itselleen luvan itkeä. Kahdeksankymmentä luvulla alettiin puhua pehmomiehistä, jotka saavat itkeä ja olla pehmeitä. Nämä miehet saivat aikaan sen, että nykymiehetkin uskaltavat hoitaa lapsiaan kotona ja olla pehmeitä nallekarhu koti-isiä. Mutta itku, mihin se lupa jäi.

Mutta mitä me miehet osaamme sen sijaan tehdä. Osaamme olla iloisia veikkosia seurassa. Olemme joukon keskipisteitä tai sitten metsästysporukan kunnioitettuja hiljaisia taitajia.  Arvostamme nuotioporukan kaskunkertojia emmekä vieroksu edes sivussa  jöröttäjiä, mutta itkun vääntäminen on sallittua vasta kun viinaa on tarpeeksi veressä tai hätä on käynyt liian suureksi. Kotona tämä asetelma muuttuu. Kun naurut on naurettu ja parisuhteen alkuhurma ja rakkaus on vaihtunut arkeen, hyytyy turhan monen miehen hymy. Turhan moni mies alkaa rakentaa arkisesta perheestä itselleen vankilaa, jonka lukkoja kukaan ei osaa avata. Tahto rakastaa  ja miehen halut lyövät painiin, jossa usein tahto jää kakkoseksi kun lauma lapsia syö vaimon energian huomioida miehensä entiseen malliin. Mutta koska järkemme yhä pelaa, huono-omatunto jäytää ja ärsyttää.

Itkun sijasta alamme vihata ympäristöämme, käytämme sanan viiltävää säilää tai jopa nyrkkiä. Tiedämme, että meidän tulisi jakaa arkemme muun perheen kanssa, mutta emme kykene siihen, koska haluamme jotain sellaista mitä emme voi saada. Haluamme rakkautta jonka laatua emme tunnista, emmekä löydä. Jos osallistuisimme kodin arkeen täysillä ja tunnustaisimme oman ”tappiomme”, niin ylpeytemme saisi kolhun. Muutamme syyllisyyden kaikesta tästä myrkyksi jota levitämme ympärillemme. Emme osaa enää taipua tuulessa kuin vilja ja nöyrtyä toisen edessä niinkuin suhteen alussa. Herkkyys on kadonnut koska kyynelten lähde on  kuivunut.

Miten voisimme tavoittaa sen pienen pojan, joka uskalsi lapsena itkeä ja antaa kyynelten puhdistaa pahan pois. Mistä löytyy se voima joka huuhtosi kaiken kuonan sielustamme joka on kertynyt herkkyytemme päälle. Kuinka henki saisi tilaa hengittää tavoittakseen toisen?

Monasti kaipuumme saada rakkautta ja hyväksyntää vääristyy. Etsimme puolisostamme sitä mitä pieni poika etsii äidin tai isän sylistä.  Ääretontä ja rajatonta rakkautta jota ihmisistä vain äidit ja isät voivat parhaimmillaan lapselleen tarjota. Petymme kun puoliso paljastuukin samanlaiseksi etsijäksi kuin mitä itse olemme. Jos emme yhdessä käy etsimään tuota  suurta rakkautta, on edessä tyhjyys, jota molemmat alkavat tahoillaan täyttää. Kuka milläkin.

On vain yksi joka voi vastata  rakkauden nälkäämme ja  vain Hän voi antaa takaisin kyyneleet jotka puhdistavat. Jeesus sanoi, Sallikaa lasten tulla tyköni. Uskallatko taipua  taas tuuleen ja päästää se pieni poika irti  ja pisaraantaa hänen häpeämättömästi itkeä Jeesuksen sylissä, kunnes kaikki paha on poissa ja löydät tien ulos häkistäsi.


4 kommenttia

Mies ja usko

Monesti kun herään, mielessäni on kirkas ajatus, ratkaisu tai idea johonkin ongelmaan. Eilisen päivän pohdin New Wine-kesäjuhlassa kokemiani asioita ja kysymyksiä, jotka ovat heränneet kuulemani perusteella. Olen elämäni aikana kuullut paljon opetusta Jeesuksesta ja suhteesta Jeesukseen. Milloin Jeesus on sydämellä ja milloin missäkin. Aina Jeesus on kuitenkin jäänyt etäiseksi, Hommassa on ollut ns. opettajatermillä sanottuna ulkoaopitun maku. On selvää, että jos Kristinuskon keskeisin asia on  jotenkin ulkoinen ihmisestä,  voi tuloksena voi olla vain uskonnollisuutta ja ulkoa opittuja tapoja. Mutta Himoksella tapahtui jotain sellaista, joka avasi hieman ymmärrystäni ja ehkä sydäntänikin.

Mitä sitten tapahtui? Ensinnäkin ensimmäisestä tilanteesta lähtien jouduin Pyhän Hengen puhutteluun. Hän kysyi minulta että miksi en tee mitään niille esteille jotka tiesin olevan minun ja Jeesuksen välissä. Miksi et tuo niitä Jumalan kasvojen eteen ja anna pois. Meille miehille tällainen jääräpäisyys on aika luonteenomaista. Emme tahdo menettää kasvojamme edes Jumalan edessä puhumattakaan perheen tai läsnäolevan seurakunnan edessä. Kuitenkin löysin itseni Rukouspalvelijan luota itkemässä syntejäni ja pyytämässä suuntaa itselleni, Sillä puhujan suulla siihen tuli suora kehoitus. Huomasin antavani Jumalalle aika vapaat kädet itseni suhteen.

(New wine tilanteissa on aina mahdollisuus rukouspalveluun, jossa toinen Ihminen, rukouspalvelija, asettaa itsensä Jumalan käytettäväksi ja palvelee näin ihmistä joka tahtoo tuoda asioitaan Jumalalle)

Yksi pohdintani liittyi Pyhän Hengen aiheuttamiin tuntemuksiin. Palaan tähän asiaan tarkemmin joskus, mutta se mikä tänä aamuna nousi mieleen oli miehenä oleminen ja usko.

Lähipiirissäni on paljon miehiä jotka suhtautuvat Jumalaan kuin uskontoon. Eli Usko on heille sama kuin uskonto. Tämän ikkunan läpi he katsovat kaikkea Jumala suhteeseen liittyviä ilmiöitä. Voisin kuvitella millaisia reaktioita nousisi useissa kavereissani jos veisin heidät suoraan ylistystilanteeseen johonkin kokoukseen. Tätä miettiessäni tajuan myös yhden ongelman itsessäni. En uskalla olla Jumalan edessä ajattelamatta toisten reaktioita. vVeläkin mietin missä käteni ovat ja mitä muut ajattelevat. Ehkä seuraavan kerran osaan olla ylistäessäni kahden Jumalan kanssa 🙂

Mutta asiaan. Useat tuntemani miehet ovat joutuneet kokemaan lapsuuden kodeissaan yhteiskunnallisen murroksen ja uskonnollisen ajattelun yhteentörmäyksen. Maailman muuttuminen on nostanut esiin lakihenkisen ja ankaran Jumalan, jota ei ehkä näkynyt niin selkeästi 40- 60-luvun Suomessa. Sodan traumat löivät läpi miehistä, jotka olivat syntyneen tai varttuneet Sodan aikana. Monen 60-, 70- ja 80-luvun Isän oli ollut pakko sopeutua oman isänsä sodanaiheuttamiin traumoihin puhumattakaan heidän äideistään jotka kasvattivat lapsensa yksin sodan varjossa.

Moni mies on kääntänyt selkänsä uskonnollisille yhteisölle uskonnollisen väkivallan takia, jota heidän yhteisönsä ymmärtämättömyydessään on harjoittanut. Uusi aika tuli Suomeen liian nopeasti rikkoen vanhoja arvoja.

Miten tämä sitten liittyy mihinkään? Itku, joka oli läsnä viimeviikolla joka käänteessä, tuon ensimmäisen rukouspalvelun jälkeen, liittyi Pyhän Hengen läsnäoloon ja siihen että aina kun ajattelin Jeesusta itkin. Mielikuvat ovat tärkeitä ja entiseen verrattuna mielikuviini nousi ensimmäisen kerran mies, ihminen joka kärsi. Ei mikään Mel Gibson Jeesus, vaan todellinen mies. Mies Getsemanessa yksin rukoilemassa tietoisena omasta kohtalostaan. Hänellä olisi ollut mahdollisuus lähteä pois tai kuten hän sitä pyysi:-Ota tämä taakka pois. Mutta hän ei lähtenyt. Toisaalla näen nukkuvat opetuslapset, kaverit joiden kanssa oli matkattu pitkä taival yhdessä.

Meille miehille toveruus on tärkeää Monella on muistissa ne lapsuuden kaveri haaveet ja ystävyysuhteet jotka ovat jättäneet meihin leimamme. Itse olin lapsena vailla kaveria jonka kanssa jakaa kokemia pelkoja ja riemuja. Tuon ystävän kaipuu on lyönyt leimansa minuun ja se on ohjannut elämääni tähän päivään saakka niin hyvässä kuin pahassa.Moni joutui kärsimään kodin ja kaveripiirin muodostamasta ristiriidasta. Tiukat rajat ja uskonnollisten yhteisöjen lakihenkinen raamattuopetus aiheutti paljon siltojen polttamisia joka jatkuu yhä!

Se Jeesus jonka kohtasin Himoksella, Itse asiassa Himosvuoren päällä lenkkipolulla kun pusersin juosten viimeisiä metrejä ennen huippua oli mies, joka ei kysellyt turhia tai moralisoinut vanhoja tekemisiäni. Edessäni oli mies joka rukoili yksin ja peloissaan niinkuin minäkin mutta hän ei väistänyt sitä mikä edessä oli.

Kyyneleet silmissä on vaikea juosta maastossa, mutta niille ei mahtanut mitään. Miehinen itku on yhä vaikea asia monelle mutta tällä reissulla löysin itseni märisemässä vähän väliä ja joka kerta siihen liittyi mielikuva Jeesuksesta. Aloin vähitellen tajua mitä Jumala tahtoi kertoa.

Uskossa ei ole kyse uskonnosta vaan Jeesuksen ja Jumalan valtakunnan läsnäolosta. Kyse ei ole uskonnollista laeista ja säännöistä. Nuo säännöt ovat luotu suojelemaan ettei ihminen tyhmyyksissään pilkkaisi Jumalaa ja Pyhää Henkeä, Jeesusta me olemme pilkanneet aina hänen ihmiseksi tulemisen takia.

Kuva

Vuokatin lenkkipoluilta mukaan tarttunut mielenmaisema.

Kun uskaltaudumme kyselemään ja kohtaamaan Elävän Jumalan, emme kohtaa sääntökokelmaa vaan Jumalan, joka ei vaadi meiltä mitään vaan hän tahtoo olla meidän kanssamme. Hän ei tosin ole se ”mun oma jumalani” jonka saatamme rakennella itsellemme kun pakenemme suomalaiseen metsään vaan hän paljon enemmän. Metsä kyllä humisee ja on kaunis mutta Elävä Jumala puhuu, rakastaa ja johdattaa. Parasta kaikessa on että metsä on sen jälkeen vielä kauniimpi ja vielä humisevampi. Kaverina rinnalla Juoksee mies, Jeesus jota ei haittaa jos vaikka vähän itkeekin välillä.