Miten lähtisi purkamaan lankakerää niin, että sen pää osuisi edes lähelle tuota otsikkoa. Jos aloittaisi Jeesuksesta, hän kun oli kolmenkympin rajapyykin ylittänyt, nykymittapuun mukaan nuori mies. Jeesuksen kaverit, opetuslapset olivat enimmäkseen miehiä, lähinnä kait kalastajia ja ainakin yksi tullimies, jolla ei tainnut muita kavereita juuri ollakkaan.

Ensin tulee mieleen, että Jeesuksen seuraajana ei pärjännyt pelokas ja varovainen ihminen. Kun selailee evankeliumi tekstejä ja yrittää nähdä tekstin taakse, niin näen paljon uhmakkaita Jeesuksen vastustajia kivet kädessään, opetuslasten joukkon murtaessaan uskonnollisia perinteitä kerta toisensa jälkeen. Mietin Pietaria, joka oli perheellinen mies, millaisia uhrauksia hän joutui tekemään.  Kun tekstejä tarkastelee tarkemmin esiin marssii kuitenkin sakkeuksia ja tuomaita, pieninä, arkoina ja epäilevinä ja nousten yhtälailla Jeesuksen todistajiksi.

Jeesuksessa oli jotain sellaista karismaa, joka sai miehet seuraamaan itseään. En usko, että miesten sisäinen maailma ja elämä olisi ollut tuolloin kovinkaan erilaista verrattuna nykymiehen päävärkkiin. Pietarin tempaukset kuulostavat hyvin samanlaisilta kuin nykyäijien toilailut. Ja kun oli aika ottaa vastuu, opetuslapset Pietari etunenässä olivat valmiita.

Nyt se joukko, joka sanoo seuraavansa Jeesusta, on vaihtunut lähes kokonaan vanhoihin mummoihin. Härmässä sanotaan että ”viisaus asuu vanhoos naisis mutta miähis, niis on hulluus”. Ei minulla mummoja vastaan mitään ole, mutta joskus poden melkoista kaverinkaipuuta jakamaan sitä hulluuden taakkaa, jonka Jeesus on juuri minulle antanut.

Mietin mikä on mennyt pieleen. Ne muutamat uskovat, alle rollaattori-iän olevat miehet, jotka tunnen, ovat hyviä tyyppejä ja he eivät sanottavammin eroa tavallisesta kaduntallaajasta. Heille usko antaa suunnan ja pohjan elämälle. He ovat kuulleet evankeliumin sanoman kaiken sen uskonnollisen jargonin läpi, jota me uskovat suollamme jatkuvasti ulos.

Aloitimme tällä viikolla alfa-kurssin ja ilokseni osallistujajoukko koostui muistakin kuin seurakunnan vakkari kävijöistä. Porukkaan tuli mukaan muutama rohkea mies ja se sai minut pohtimaan sitä, miten me jo hengellisissä asioissa sisällä olevat sanoitamme omaa uskoamme ja miltä kuulostamme. Näkyykö ja kuuluuko sanoissamme se sama radikaali Jeesus, joka voitti miehet puolelleen 2000 vuotta sitten.

Miehet kaipaavat aina toimintaa puheiden rinnalle, mutta seurakunnassa on tarjolla vain kuuntelijanpenkki? Onko siinä syy miesten katoon? Vai siinä, että puhumme paljon uskoontulosta ja Jumalan rakkaudesta, mutta emme pysty kertomaan tarkasti mitä se oikeasti on. Onko miehen oltava ensin joko vakavasti sairas tai juoppo ennenkuin hän tarvitsee Jeesusta. Miten kuvata miehelle, joka istuu talvisena aamuna nuotiolla nautien luonnon kauneudesta metsässä sen mitä on Jeesuksen antama rauha? Mihin mies siis tarvitsee nykyseurakuntaa?

2000 vuotta sitten seurakunta oli konkretiaa ja toimintaa. Uskoa elettiin todeksi arjessa eikä valkeaksi kalkittujen seinien sisällä.  Jakaminen ja auttaminen oli keskiössä ja yhteisö hengitti samaan tahtiin. Ihmeet seurasivat seurakunnan  miesten ja naisten kantapäillä. Seurakunta kasvoi kun miehet liittyivät siihen perheineen.

Tulee väkisinkin mieleen yhden talvisodan käyneen Manun sanat: ”Tarttis tehrä jotain!”