Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


Jätä kommentti

Brunssikirkossa

Äkkiseltään en osaisi yhdistää brunssia, aamiaisen ja lounaan yhdistelmää kirkkoon, mutta juuri näin on oivallettu ja keksitty tehdä Jyväskylässä Kohtaamispaikkassa. Monille tuo Luterilaisen kirkon kainalossa toimiva yhteisö on tuttu ja se tunnetaan uraauurtavasta työstään yhteisöllisemmän kirkon puolesta. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan.

Mutta se Brunssikirkko. Paikkana toimi Kristillisen koulun ruokasali. Ruokaa ei laitettu paikanpäällä vaan jokainen kynnelle kykenevä toi mukanaan jotain syötävää ja omat ruokailuvälineet.  Ruokailua varten oli oma vastuuporukkansa, joka huolehti varsin suuresta määrästä ruokaa ja ruokailijoita. Tarjolla oli salaatteja, hedelmiä, kananmunia, muroja, leipää ja leikkeleitä jne. Näki että ihmiset halusivat oikeasti nähdä vaivaa sen suhteen mitä oli tarjolla. Hyvin yksinkertainen ja toimiva konsepti. Kun kävimme sisään koululle, vastassa oli Kilkin pariskunta, jotka tervehtivät lämpimästi meitä ensikertalaisia.  Tuntui hyvältä tulla huomioduksi ja uskonkin, että yksi Kohtaamispaikan salaisuuksista onkin uusien tulijoiden lämmin vastaanotto.

Ruokasali täyttyi kaiken ikäisistä ihmisistä mutta keski-ikä poikkesi selvästi perinteisestä kymppimessun osallistujakunnasta. Silmiin pisti lapsiperheiden suuri määrä ja opiskelijoiden aktiivisuus. Ilmapiiri oli rento ja iloinen mutta silti oli aistittavissa tietynlainen Pyhyyden läsnäolo. Mietin että millaista opetuslapsilla oli syödä Jeesuksen seurassa.

Ruokailuun käytettiin n. 50 minuuttia mutta ketään ei häirinnyt vaikka osa vielä murkinoi senkin jälkeen. Yhden laulun jälkeen lapset siirtyivät pyhäkouluun ja omiin touhuihinsa.

En ala ruotimaan sen tarkemmin tilaisuuden opetuksia ja sisältöä,koska jokainen tilaisuus seurakunnassa on uniikki. Itse tilaisuus oli järkevän kompakti ja toimiva. Musiikista vastasi bändi, joka osasi soittaa juuri sillä volyymillä, jota tuo tila vaati. Korvatulppia ei tarvittu. Musiikki oli nykyaikaista ja laulut suomalaisen suuhun sopivia ylistyslauluja.

Koska ehtoollista ei ollut, oli liturgia karsittu käytännössä olemattomiin ja aikaa käytettiin rukoukseen ja opetukseen. Alussa oli yhteistä esirukousta ja myöhemmin myös tärkeää kahdenkeskistä rukousta, joka suoritettiin varsin yksinkertaisesti. Pareittain jaettiin yksi kiitosaihe ja yksi pyyntö, joiden puolesta sitten rukoiltiin vuorotellen. Sen jälkeen luettiin aina Herran siunaus. Aikaa käytettiin tähän vain muutamia minuutteja. Kuitenkaan mitään kiireen tuntua ei ollut. Tässä toteutui hyvällä tavalla rukouksen henkilökohtaisuus ja ihmisten kohtaaminen. Tilaa oli myös tiedon sanoille ja niiden jakamiselle. Sille mitä Jumala halusi ihmisille kertoa. Lähtökohtana on että Pyhä Henki välittää ihmisille Jumalan rakkautta ja lohdutusta. Antaa tunteen siitä että Jeesus kantaa meitä elämässä eteenpäin.

Brunssikirkon konsepti tuntui hyvältä ja toimivalta. Voisin kuvitella että se toimisi ihan missä tahansa seurakunnassa missä halutaan yhteisöllisempää kohtaamista. Ja kaiken lisäksi se on raamatullista sillä myös Jeesus piti ateriayhteyttä tärkeänä.


2 kommenttia

Siipirikko

Olkapään parantelu jatkuu vaihtelevissa merkeissä.  Lepokipu on ystävä yöllä  ja niskasärky päivällä. Kuitenkin joka päivä käpälä nousee paremmin ja paremmin. Pohjois-Pohjanmaan talvi on armahtanut hiihtointoilijaa niin, että sain nauttia keväthangista hitaan hiihtelyn merkeissä. Näin hiihtokausi ei päättynytkään hiihtoloman keikaukseen. Siipirikkona olo jäikin odotettua lyhyemmäksi. Nyt on jo lenkkarit kaivettu komerosta ja polut odottavat juoksijaa. Koen siinä (kin) vahvaa Jumalan johdatusta ja myös Pyhän Hengen parantavaa toimintaa että pystyn vielä liikkumaan. En jaksa nykyään erotella sitä mikä on luonnollista ja mikä ihme. Koko elämä on samalla luonnollista ja yliluonnollista. Jokainen elämä on ihme.

Liekö kivun ja väsymyksen syytä, mutta viime aikoina olen huomannut olevani aika ärtynyt monista Kirkkoon liittyvistä asioista. Samalla on taas omassa seurakunnassa ollut hyviä tapahtumia ja hyvää yhteistyötä oman paikkakunnan Kristittyjen kesken. Jäsenkortteja ei olla juuri katsastettu eikä ajateltu sitä mikä olisi kulloinkin korrekti tapa toimia ja puhua. Tärkeintä on ollut Jeesus ja yhteys hänessä toisiin ihmisiin. Miksi siis ärtyä.

Voi olla, että täällä pohjoisessa uskalletaan vielä puhua asioista oikeilla nimillä ja seurakunnilla on hyvä maine. Jeesuksen nimi on vielä käyttökelpoista kamaa kun rakennetaan seurakuntaa. Uskoa ei hävetä eikä sen määrää  niin kauheasti pohdita.

Mutta mikä  ärsyttää? Sekö, että Kirkon pitäisi päivittää uskon määritelmää lähemmäs nykyaikaa. Sitäkö, että Raamatun tulkintaa pitäisi muuttaa ajanmukaisemmaksi. Ehkä meidän suurin ongelma on juuri tuo  valtava tarve tulkita. Maamme teologinen  opetus pohjaa saksalaiseen teologiaan. Maailmankatsomuksemme on länsimainen.

Jeesus oli ja eli maanpäällä juutalaisena  ja Jumala ilmoittaa muutenkin itsensä Israelin kansan kautta. Kuitenkin viimeiset 1700 vuotta Kristinuskoa on tulkittu lännen kulttuurien kautta. Kirkko isä Augustinuksen uskonnnollinen kieli oli perujaan kreikkalaisen filosofian, kielen ja puhetaiteen läpikyllästämää. Kuitenkaan emme voi yksinkertaisesti tulkita ja ymmärtää Raamattua ellemme opettele uudestaan kuulemaan Jeesusta seemiläisen kulttuurin laseilla ja korvilla. Sen maailman kielikuvilla ja ilmaisuilla joita Jeesuksen aikalaiset puhuivat. Pitäsikö uskoa päivittääkin aivan toiseen suuntaan?

Raamatun keskiössä on Jeesus. Siksi Kirkon on puhuttava joka käänteessä Jeesuksesta ja Jeesuksen sanoin. On annettava Jeesuksen sitoa ihmiset itseensä. Kerrottava, että ainoa tie elämään on usko Häneen. Kirkon on tehtävä sama kuin mitä Jeesus opetti ja teki.

Kirkko ei ole vain palvelulaitos se on myös pelastuslaitos. Kirkon tulisi olla vapaapalokunta, jossa kaikilla osallisilla on oma paikkansa. Pelastuslaitoksen johdossa on Jeesus Pyhän Henkensä kautta.

Siipirikkona oleminen on tässäkin opettanut nöyryyttä. Olen tajunnut että Jumalan toiminta ei ole minusta riippuvaista. Päinvastoin, kun olen väsyneenä jaksanut vain huokailla rukoukseni Jeesukselle, niin hän on kuullut ja vastannut rukouksiin. Ikään kuin hän tahtoisi näyttää että hänelle riittää se että vain olen hänen jalkojensa juuressa kuin  Maria. Jotain tällaista Sanan ääreen nöyrtymistä odotaisin myös kirkoltani. 

 


2 kommenttia

Minä vai me

Nuorempana, siis aika paljon nuorempana, soimasin itseäni siitä, että lempipuheen aiheeni oli ”minä itse”. Eikä syyttä. Se miten toiset näkivän minut, ei käynyt silloin mielessäni, vaan sitä touhotti eteenpäin etsien toisilta edes jonkinlaista hyväksyntää.

Näin jälkikäteen, tuon elämänvaiheen mutkat ja kompastuskivet tuntien, ymmärtää silloisen minäni elämistä. Mutta on eri asia tunnistaa ja tajuta se, millaiset jäljet menneisyyden tunnekuohut ovat jättäneet. Millaisia lupauksia tuli itselleni annettua ja  millaisia valoja vannottua. Kuinka monta kertaa tuli sanottua, että ”minä en ikinä ainakaan”, tai ”kyllä minä vielä näytän”. Vannotut valat ja itselle annetut lupaukset sitovat meitä kiinni niihin virheisiin ja negatiivisiin asioihin, joita olemme kokeneet.

Jumalan valtakuntaan osallisuutta tässä ajassa kutsutaan opetuslapseudeksi. Jeesuksen ajan opettajat, rabbit keräsivät ympärilleen aina opetuslapsia, jotka opettelivat kaiken mitä heidän opettajansa teki ja sanoi. Jeesuksen toiminta tässä suhteessa ei eronnut muiden rabbien toimista. Evankeliumitekstejä lukiessamme, eteemme piirtyy hyvin epätäydellisten ihmisten joukko. Etenkin Pietari nousee esiin vahvana ja jopa uhmakkaana persoonana. Jeesus nuhtelee usein tätä jouk20140906_173513koa, joskus jopa hyvin terävästi. Voimme vain kuvitella mitä kuvitelmia, lupauksia ja vannomisia Pietari, muut opetuslapset, ja etenkin Juudas kantoi matkassaan, maailmassa, jossa vieras kansa oli alistanut ylpeän Israelin kansan. Miettikääpä millaista kaunoja meidän suomalaisten sisimmässä on. Millaisia hedelmiä me tuotamme?

Opetuslapset opettelivat Jeesuksen sanat hyvin niiden muutamien vuosien aikana kun he kulkivat oppisopimuskoulussaan, mutta yksi asia, jota he eivät voineet oppia, oli Jeesuksen sydämen asenne. Parhaiten tämä oppimattomuus näkyy Pietarissa pääsiäisen jälkeen. Jeesuksen agape-kysymys kaikui tyhjille korville. Vasta Pyhän Henki pystyi avamaan opetuslasten sydämet näkemään kaiken sen mistä Jeesus oli puhunut. Vasta Helluntai ja uudestisyntyminen vapautti heidän henkensä vanhoista sitoumuksista ja kahleista rakastamaan vapaasti, niin kuin Jeesus rakasti.

Tämä rakkaus ei rakennu yksittäisen ihmisen varaan, se ei ole minä-muodossa. Kyse on meistä ihmisistä. Kyse on seurakunnasta, kirkosta ja lopultakin koko ihmiskunnasta.  Kysymys kuuluu yhä rakastatko sinä minua, mutta nyt se esitetään koko seurakunnalle. Rakastammeko me Jeesusta? Osoitammeko me hänelle pyyteetöntä rakkautta, joka ohittaa kaikki omat tarpeemme. Kyse ei ole kuitenkaan vaatimuksesta. Edes Pietarilta Jeesus ei lopulta vaatinut mitään. Hän vain kysyi, ja pyysi odottamaan. Helluntaina tuo odotus sai täyttymyksensä.

Annammeko me Hänen täyttää meidät tällä rakkaudella, jota emme itse voi löytää. Ei sitä löytänyt Pietarikaan, vaikka sai nähdä kaikki Jeesuksen ihmeet ja olla hänen seurassaan. Vasta Pyhä Henki saattoi tehdä sen.

Pohdimme lasten kanssa luokassa sitä miksi Kristinusko alkoi niin nopeasti levitä ympäri maailmaa. Yksinkertainen vastaus löytyi apostolien teoista. Seurakunta toimi kuin Jeesus. Kaikki jaettiin, kaikkia autettiin ja kaikki toimivat pyytettömästi yhteisön hyväksi erottelematta ketään. Seurakunta vastasi rakkaudella Jeesuksen kysymykseen. Koululaisille oli kuitenkin seurakunta melko vieras, niinkuin se on koko Suomelle. Meidän oikeasti mietittävä miksi näin on? Puuttuuko meiltä agape-rakkaus?

Mitä pitäisi tehdä? Voisko olla niin, että tulisimme samaan lopputulokseen kuin oppilaani alkuseurakunnan menestyksestä. He sanoivat, että Seurakunta rakasti kaikkia ihmisiä!

 

 

 


2 kommenttia

Miehen Jeesus

20120804_114648 (2)

Sotkamon kirkon alttaritaulu

Katson alttaritaulussa seisovaa ylösnoussutta Jeesusta. Vanha kuva miehestä, joka eli 2000 vuotta sitten. Jään miettimään, mitä tarkoittaa suhde Jeesukseen. Miehestä ei ole edes varmaa kuvaa jäljellä. Miten hänet voi tuntea? Mitä se tarkoittaa nykymiehelle? Suhde Jeesuksen on hankala hahmottaa. Luoda henkilökohtainen suhde mieheen, joka toisille on kuollut ja toisille elävä. Onko se naiselle helpompaa?

Pitääkö kuvan Jeesuksesta muodostua ihmisten kautta vai tuleeko Hän esittäytymään? Minulla on oma kokemukseni asiasta, mutta onko se samanlainen kaikilla?

Jeesus-kuvia on monenlaisia. Jeesus on kuollut, reliikki tai hengellinen kuva armosta. Hahmottumaton, historiallinen tosiasia, joka on synonyymi uusille aluille ja pelastukselle huonosta elämästä. Mies, joka heräsi kuolleista ja nousi taivaaseen. Jumalan poika tai Jumala. Kaunispartainen mies uskonnollisesta myytistä, joka muutti maailmanhistoriaa. Kapinallinen, joka uhmasi aikansa lakeja ja tapoja. Ystävä, joka ei petä. Filosofinen idea hyvyydestä. Pyhäkoulun Hyvä Paimen. Rouhea ristin mies.

Jeesus tuntuu pukeutuvan usein jotenkin feminiiniseksi pappien ja puhujien suussa. Vanhat kuvat maalavat vaaleaihoisen, valkopukuisen miehen, joka hymyilee lempeästi ja paimentaa lampaita. Joillekin hän on niin ihana. Uskonnollinen kieli kietoutuu Jeesuksen ympärille niin, että hänestä tulee kuin saippuaa, joka karkaa käsistä juuri kun on saamassa otteen. Rakkauspuhe, joka tuntuu olevan ainoa hyväksyttävä tapa ilmaista hengellistyytä kirkossa, maistuu sokeriselle, vaikka onkin turvallista. Oliko Jeesus aina niin lempeä, eikö hän koskaan ärissyt tai puhunut vihaisesti? Kiukutellut tai suuttunut opetuslapsille näiden lapsellisten ehdotusten takia? Jotain raamattu kertoo ja monta asiaa piiloutuu alkukielen sokkeloihin kuin arvoitus.

Miten siis sanoittaa Jeesus suomalaiselle miehelle, joka loistaa poissaolollaan yhä useammasta yhteisöstä.  Kun katson TV7 ohjelmia, useimmat niistä tuntuvat omituisilta ja jopa hysteerisiltä, asiat Jeesuksen ympärillä tuntuvat oudoilta ja arjen miehelle vierailta. Niistä on vaikea tavoittaa suomalaisen elämän poljentoa. Uskottavuutta, joka puhuisi suomalaiselle miehelle Jeesuksen suulla. Minä hallitsen kaanaan kielen ja kuulen kyllä Hänen puheensa, mutta luulen, että moni muu mies ei kuule, vaan sulkee kanavan. Oliko elämä Jeesuksen ympärillä tuollaista? Minusta sitä on oikeasti syytä pohtia.

Miten puhua uskosta metsäkirkon miehelle tai vanhoja vekottimia rassaavalle kaverille? Rokkarille, joka diggasi jo Led Zeppeliniä aikoinaan. Miten esitellä elävä Jeesus, johon voi tutustua, ja jonka voi oppia tuntemaan pelastajana ja veljenä?

Näitä tässä kyselen ihan vakavissani. Juuri nytkin Hän katsoo meitä kaikkia Isän luota ja rukoilee puolestamme, että tulisimme hänen luokseen etsien ja kaivaten hänen turvaansa. Tie hänen luokseen löytyy sieltä, missä Hänestä puhutaan, huolimatta siitä, onko siellä miehiä vai naisia. Kirkosta, hengellisiltä kesäjuhlilta, Raamatusta.

Seuraavassa joitakin paikkoja, joissa voit kuulla Jeesuksen äänen ja selvittää, kuka Hän on ja mitä Hän sinulle haluaa sanoa. Lista ei ole täydellinen ja eikä missään tietyssä järjestyksessä. Itse menen ainakin New Winen kesätapahtumaan rakentumaan ja tapaamaan ystäviä ja rukoilemaan heidän kanssaan, ylistämään ja olemaan myös minulle sopivalla tavalla ”outo”, mutta turvallisesti Jeesuksen seurassa. Uskon, että ei ole määrättyä tapaa seurata Jeesusta. Uskon, että Hän itse haluaa määrittää sen sitten, kun Hänet on oppinut tuntemaan. Mutta jokaisen tulijan Hän ottaa vastaan ja hyväksyy, miehenkin.

http://herattajajuhlat.fi/

http://www.evankeliumijuhla.fi/ohjelma/

http://www.newwine.fi/kesatapahtuma/

http://kesajuhlat.fi/

http://www.hengenuudistus.fi/?document=15164491&session=47699609

http://laksjohka.blogspot.fi/p/suomi.html

http://www.suviseurat.fi/

http://kansanlahetyspaivat.fi/


4 kommenttia

Välitilintekoa

20150106_133039Olen lueskellut viimepäivinä läpi blogitekstejäni lähes neljän vuoden ajalta. Blogit piirtävät kuvan ihmisestä, joka on löytänyt kadonneen yhteyden Jumalaan ja tajunnut, että Jumala ei ole hylännyt häntä missään vaiheessa. Blogien kommenttikentistä löytyy niin kiistelyä, kuin myös uudenlaista yhteyttä kristittyihin, jotka eivät näe tai halua rakentaa entisaikojen kaltaisia muureja eri yhteisöihin kuuluvien välille. Kotimaa24:n ajalta löytyivät Blogitaivaan Hessu ja Tuulikki, jotka rohkaisivat kirjoittamaan vaikka itsestäni välillä tuntui ettei jutuissani ole päätä eikä häntää.

Tekstejäni lukiessa tajusin, että se käsitys kirkkosta ja seurakunnasta, joka minulla oli ollut, on muuttunut näiden vuosien aikana. Uskoni kirkon kykyyn ratkoa omia ongelmiaan on heikentynyt, mutta samalla käsitys paikallisesta seurakunnasta ja sen mahdollisuudesta vaikuttaa asioihin on selkiytynyt ja kirkastunut.  Uskon siihen, että yksi ihminen voi vaikuttaa asioihin.

Kirkkosta on tullut moniääninen ja samalla hyvin riitasointuinen kuoro, joka häätää helposti läheltään arjen väsyttämän ihmisen. Kirkko yrittää painia oman perussanomansa kanssa ristiriidassa olevan julkikuvan kanssa. Kirkko on mielestäni itse lähtenyt taisteluun sellaisten asioiden puolesta, joiden aatteelinen pohja perustuu enemmän valistuksen ajan virtauksiin kuin Jeesuksen maailmankuvaan. Tulee mieleen eräs tuulimyllyjä vastaan rynnännyt ritariparka aseenkantajineen.  Länsimaiselle sivistykselle tuntuu olevan myrkkyä ajatus, että tämän näkyvän maailman rinnalla olisi jotain, mitä emme näe, mutta joka voisi vaikuttaa meidän maalliseen taivallukseemme. Oma viisaus ja humanismi on luotettavampaa kuin ajatus Kaikkivaltiaasta Jumalasta.

Merkillisintä on kuitenkin se, että suomalainen turvautuu nykyäänkin rukoukseen hädän hetkellä. Sellainenkin, joka ei myönnä uskovansa yliluonnolliseen. Tämän takia uskon, että tavallinen seurakuntalainen ja paikallinen seurakunta on mahdollisuus.

Jokainen ihminen erikseen tulee kutsutuksi Jumalan kasvojen eteen. Kyse on siitä että onko ihmisiä julistamassa ja esittämässä tuota kutsua. Usko on Jumalan lahja ja samalla kutsu opetuslapseuteen. Opetuslapsi on Jumalan työkalu omassa seurakunnassaan ja hänen kauttaan Jumalan valtakunnan todellisuus ja voima tulee lähelle seurakuntaa. Paikallisella tasolla ihmiset ovat alkaneet etsiä ja löytää yhteyden yli herätysliike ja yhteisörajojen. On syntymässä jotain uutta ja innostavaa, jossa ihmiset ennakkoluulottomasti uskaltavat toteuttaa sitä alkuseurakunnan antamaa mallia, jossa ylistys, opetus ja rukouspalvelu sekä hyvän tekeminen omassa yhteisössä ovat luonnollinen tapa toimia.

Mutta tälläkin tiellä on omat haasteensa. Ylikarismaattisuus, voimakkaat johtajat ja ylihengellistäminen aiheuttavat sen, että moni polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Moni yrittää päästä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kirkautta ja Jumalaa niin, että he unohtavat elävänsä langenneessa maailmassa ja sen, että omat pyrkimyksemme ja touhumme eivät tuota kirkkautta tuo, eli loppupeleissä tekemisemme ei merkitse mitään Jumalan edessä, sillä vain Armo kantaa perille saakka. Tuo jatkuva kirkkauden metsästys johtaa usein pettymykseen, joka valitettavasti kanavoituu usein epäuskoon ja jopa luopumukseen.

Suurinta minulle onkin tässä kaikessa ollut se, että Jumala suostuu käyttämään tällaista yhä uudestaan ja uudestaan lankeavaa syntisäkkiä välikappaleena ja valona tässä pimeässä maailmassa. Silloinkin kun en tunne enkä koe minkäänlaista pyhyyttä itsessäni. Tämä ajatus saa minut pysymään Jeesuksen ristin juurella ja pitämään katseeni hänessä.

Olen tajunnut sen että minun ei tarvitse puolustaa häntä vaan hän puolustaa minua. En voita kiivailemalla mitään vaan ainoastaan häviämään kaiken. Minun ei tarvitse kaataa pöytiä vaan hän tekee sen.

Jos näin vuoden alussa voisin toivoa tai jopa esittää pienen ajatuksen tulevasta, niin merkittävintä voisi olla se, että paikallisten seurakuntien papit osaisivat oikealla tavalla ja rohkeammin lähestyä seurakuntalaisia ja antaa Jumalan sanan tulla rohkeammin tulla läpi oman sydämen. Olisi suurta jos puhe Jeesuksesta olisi Pyhän Hengen innostamaa ja se liikuttaisi myös puhujaa. Mahtavaa olisi jos rukous nousisikin sydämestä siihen tilanteeseen jossa se sanottaisiin eikä kirkkokäsikirjasta.  Meidän kirkkomme kaatuu tai seisoo papiston mukana. Minusta nyt on sanan julistamisen aika ja politiikka voisi jäädä jo vähemmälle koska lohdutus nousee raamatusta eikä julkilausumista.


Jätä kommentti

Mitä meille suomalaisille pitäisi tehdä?

Meillä on komeat kirkot keskellä kylää, mutta suurella osalla kansaa uskonnollisen kuoren alla on Jeesuksesta vapaa sydän. Strategioissa me kyllä olemme vahvat. Niitä tuleekin solkenaan ja niihin käytetetään sekä aikaa että rahaa, mutta tuloksissa ei hinta- laatusuhde ole kunnossa: kirkossakäyntitilastot eivät siitä kummene, eikä sydämen usko leimahda liekkiin. Tuommoisella määrällä kirkkoja, toimitiloja ja kirkkoon kuuluvia ihmisiä pitäisi tulla näkyvää tulosta, kuten muutosvoimaa ympäristössä ja lähetystyöntekijöitä ja evankelistoja niin koti- kuin ulkomaille.

Ja sitten se itsetuntomme: vähättely, vertailu, nöyristely, köyhäily, kyräily, näissä olemme hyviä. Minusta ei ole mihinkään ja jos joku luulee, että hänestä on, niin sellainen kana- kukko äkkiä kynitään. Kynttilä on paras pitää vakan alla, vaikka talo palaisi. Emme kehu itseämme, koska mielestämme se haisee. Mutta emmepä kehu toisiammekaan, koska mielestämme se pilaa ihmisen. Peiliin ja lähimmäisen silmiin katsominen tulkitaan tuijottamiseksi. Kännykkään puhuminen ilman katsekontaktia onkin kehittynyt keskustelumuodoksi, jolla kailotetaan sitten hyvinkin intiimejä asioita lähellä olevien ajanvietteeksi. Vierellä istuvan kanssa ei vaihdeta mitään, ei sanoja, ei hymyjä, ei ilmeitä, ettei vaan oltaisi tungettelevia.

Tämä vähättely toistuu uskon käsityksissämme: Jumala on kyllä hyvä, mutta ei minulle, eikä pidä odottaa liikoja Hänen puoleltaan. Välit Jumalaan pidetään kaiken varalta etäisinä, vaikka ei niitä kokonaan poikki laiteta, kaiken varalta. Uskovat varovat menestysteologian leimaa, koska on nöyrempää elää puutteessa kuin siunauksissa. Rukoukset on viisainta lopettaa nöyrästi sanoihin: anna, jos tahdot, ja samaan aikaan sydän sanookin, että ei se kuitenkaan tahdo antaa, ja arvasinhan minä, että turhaa tämä rukous on, mutta pitäähän sitä yrittää, kaiken varalta.

Mistä lääke?

Ensinnäkin on tunnistettava oireet: tyhjät kirkot, tyhjät sydämet, tyhjät rukoukset, tyhjät puheet, tyhjä teologia.

Sitten kannattaa lukea, mitä Raamattu sanoo meistä ja Jumalasta ja siunauksista. Raamatun valossa voimme tutustua vanhoihin ennakkoluuloihimme, pinttyneisiin käsityksiimme, vääristyneeseen Jumala- ja ihmiskuvaamme. Kun avoimella sydämellä ja rukoillen avaamme Raamatun, yllätymme: Jumala onkin hyvä, Hän haluaa meille hyvää, Hän on rikas antaja, Hän vastaa rukouksiin, olemme Hänelle tärkeitä. Meistä tulee uskossa Jeesukseen Taivaan kansalaisia, Kristuksen kanssaperillisiä, Jumalan siunausten omistajia ja jakajia.

Kristityistä ja kirkoista ja seurakunnista tulee Jeesuksen edustajia, he tekevät samoja tekoja kuin Jeesus ja he ovat siunauksena keskellä kylää. Kristus kristityissä on kirkkauden toivo maailmalle.


2 kommenttia

Onko Suomi kristitty maa

Lipusta päätellen on. Katso vaikka juuri tänään 4.6 ikkunasta ulos: sinisiä ristejä kaikkialla, vapaasti kesäauringossa, hulmuten maamme arvopohjaa. Kirkkojen määrästä päätellen on; komeat kirkot ovat edelleen keskellä kylää ja käytössä ja pienempiä seurakuntia nousee kuin voikukkia auringossa.

Ja on muitakin indikaattoreita:
– kirkkoon kuuluvien määrä
– rippikouluun osallistuvien määrä
– mediakeskustelut suvivirrestä
– hengellisten kesäjuhlien ja niissä kävijöiden määrä

Valtakunnassa uskonnollisesti kaikki hyvin. Voimme olla kiitollisia siitä, että meillä on vapaus ja oikeus uskoon ja sen ilmaisuun. Vaikkapa keskellä Helsinkiä saa julkisesti rukoilla ihmisten puolesta ja kertoa Jeesuksesta. Tämän päivän ikkunasta avautuu lämmin ja avoin maa.

Kun rapsuttaa pintaa hiukan syvemmälle, niin huomaa, että uskonnollisuutemme alla ei ihan kaikki olekaan niin kristillistä ja Raamatun mukaista. Jumala kyllä mainitaan, mutta Jeesus jää varjoihin tai häivytetään hiljaisuuteen. Hän on edelleen se kompastuksen aihe: Jeesusko ainoa tie Taivaaseen?! Eikö kuka tahansa jumala riitäkään? Eikö se, että on uskonnollinen ja yrittää elää siivosti olekaan tarpeeksi? Kristillisen kirkon perussanoma on edelleen se, että vain Jeesuksen kautta voimme tuntea Jumalan, saada yhteyden Häneen ja löytää sovituksen eli Jumalan lapseuden. Tämä tulee loukkaukseksi yleisuskonnolliselle ja ihmiskeskeiselle maailmalle, jossa jumala määritellään ihmisestä käsin.

Suhde Pyhään Henkeen on myös asia, jossa luistellaan syrjään Raamatusta. Mikäli, kuten opetetaan, kaikissa kirkoissa ja kirkkoon kuuluvissa ihmisissä vaikuttaa Pyhä Henki, niin se pitäisi kyllä näkyä jossain. Pyhä Henki on Jumalan voima, Hänen vaikutuksensa ei jää piiloon. Pyhän Hengen täyttämässä seurakunnassa jatkuvat Jeesuksen ja apostolien teot eli Jumalan ihmeet. Jumalan yliluonnollinen valtakunta on kirkossa luonnollista. Ihmisiä tulee uskoon, uudistuu uskossa ja ihmeparantumiset kuuluvat arkeen.

Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Tätä Jeesus julisti ja toteutti. Tähän hän kirkkonsa valtuutti ja varusti. Usko on enemmän kuin uskonnollisuus, se on ikuinen suhde ja liitto Kolmiyhteisen Jumalan kanssa. Kun katson maatamme, näen merkkejä uskon kasvusta. Maallistumisen keskelläkin Pyhä Henki puhaltaa, Jeesuksen seuraajien määrä kasvaa Isän Jumalan kunniaksi.