Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Kristillinen elämäntapa

Voisiko olla niin että kirkolle parasta mainosta olisi Jeesuksen kaltaisuus. Karismaattisissa piireissä tätä ilmaisua on käytetty jo vuosia ja välillä aika kritiikittömästi. On ajateltu, että kun minusta tulee Jeesuksen kaltainen, alkaa ihmeitä tapahtua kuin liukuhinalta ja pyhitys monikertaistuu. No aika moni tuolle tielle lähtenyt on polttanut näppinsä pahemman kerran. Ehkä siksi maassamme onkin levinnyt seurakunnissa sellainen käsitys, että kaikki liika touhuaminen, rukoilu toisten puolestaja ja aktiiviinen evankelionti on paheksuttavaa. Ajatellaan, että usko on yksityinen asia, jonka ei tule näkyä. Tätä tukee myös yleinen henki maailmassa. Omavanhurskauttamista vältellessä seurakunnat ovat halvaantuneet palvelulaitoksiksi. Ihmisten loukkaantumisen pelossa ilmiö on leviämässä kaikkialle oikeuslaitostamme myöden.

Jeesus mallinsi selkeästi  opetuslapsilleen  millaista on elämä Jumalanvaltakunnassa. Opetuslapseuttaminen on Jeesuksen toimintamalllin siirtämistä eteenpäin ja siksi opetuslapseus on Jeesuksen kaltaisuutta. Kuitenkin suomalaiseen kulttuuriin on jostain hiipinyt ajatus ettemme voi järjellisellä tavalla toimia kuten Jeesus l. rukoilla sairaiden puolesta ja tehdä sitä mitä Jeesus ja hänen opetuslapsensa teki. Mitä raamattu sanoikaan järjenpäättelyistä ja uskosta. Toki maalaisjärjen käyttö on elämässä sallittua mutta se ei estä uskon varassa toimimista.

Kun katson millaiset asiat ovat Jeesuksen toiminnan keskiössä niin aivan ensimmäiseksi nousee esiin sydämen asenne ihmisiä kohtaan. Jeesus ei torju ketään. Vähän väliä hänet löytää syömästä syntisten kanssa ja opettamassa ihan tavallisia ihmisiä.  Yhdessä syöminen on raamatussa merkittävin kuva yhteydestä ja toisen hyväksymisestä.  Joka tilanteessa Jeesus syö ja juhlii ihmisten kanssa. Jopa ensimmäinen ihme-kertomus liittyy hääjuhlaan ja voisimme kuvitella että ihan samalla tavalla hän toimisi suomalaisissa kesähäissä.

Syvimmillään Jeesuksen asenne näkyy suhtautumisesta naiseen, joka avaa hiuksensa ja kuivaa niillä Jeesuksen jalat. Juhlien isäntä näkee tilanteessa huonomaineisen naisen, joka rikkoo törkeästi käyttäytymissääntöjä kun Jeesus taas katsoo naisen sydämeen ja näkee haavoittuneen ja kärsivän ihmisen.

Myös tuon asenteen haluaisin näkyvän meidän kristittyjen elämässä kaikilla tasoilla ja kaikissa tilanteissa. Meidän tulee nähdä ihmiset kuten Jeesus näki. Jeesus kutsuu meitä kohtaamaan kaikkein vähimmät ja syntisimmätkin ihmiset rakkaudella ja armolla. Sinisilmäisesti Jumalaan luottaen.

Jeesuksen aikana selootit olivat aikansa nationalisteja ja he odottivat Jeesuksesta pelastajaa, joka veisi heidät voittoon Roomasta. Jeesus ei kuitenkaan asettunut kenenkään puolelle. Hän näki vain ihmisen. Hänen tähtäyspisteenä oli iankaikkisuus.

Jeesus lähettää meidät ihmisten pariin siunaamaan ja rukoilemaan. Jeesuksen kaltaisuus alkaa sydämen asenteen muuttumisesta. Jumalan Pyhä Henki tekee muutos työn meissä jos annamme  sen tapahtua.  Näin Jumalan valtakunta voisi taas voittaa alaa maailmalta.

 


2 kommenttia

Etsi ensin Jumalan valtakuntaa

Jumalan valtakunta on kuningaskunta, jonka kuningas on Jeesus. Jeesus on myös ylipappimme ja vapahtajamme. Hän on sovittanut maailman synnit kertakaikkisesti. Otatko tämän vastaan ja uskot sen? Uskotko että Jeesus on sinun henkilökohtainen vapahtajasi ja Herrasi?

Kaikki tuo yllä oleva on kaanaankieltä, joka sisältää valtava totuuden, mutta ei välttämättä enää kerro nykyihmisille kovinkaan paljon. Ensimmäinen asia, joka kolahtaa ihmisiin kipeästi ja kääntää katseen pois, on sana synti. Synti on jotain, joka tekee meidät syyllisiksi Jumalan edessä. Moni teologi haluaisikin valkopestä synti sanan pois. Ilman tekoa ei kuitenkaan ole rikosta. Ilman lakia ja tuomiota ei voi olla armahdusta. Ilman syntiä ei ole armoa. Siksi synti on niin tärkeä asia tiedostaa ja ymmärtää.

Vanhassa testamentissä on seitsemän hepreankielen sanaa synnille.  (Lähde: Ilkka Puhakan kirja Rakkaudesta rukoukseen)

Yleisimmin käytetään sanaa het (Jes.59:2) Synti on sen mukaan muuri, väliseinä joka erottaa meidät Jumalasta. Siksi Paavalikin puhuu vihollisuuden muurista, jonka Kristus on tullut murtamaan (Ef.2:14).

Toinen syntisana on rish´aa joka merkitsee lähinnä pahuutta (1.Sam.24:14Paha tarttuu pahoista ja Suomessa sanotaankin, että seura tekee kaltaisekseen.

Kolmas on avel, joka viittaa  tietoiseen lain rikkomiseen ja vääryyden tekemiseen. (2.kor 4:2)

Neljäs on avon joka merkitsee vääristyneitä kasvojen ilmeitä, ivaa ja vahingon iloa. Kaikkea sitä mitä kiusaaminen ja toisten kustannuksella nauraminen on. Aikamme sosiaalinen media lienee tähän oiva ympäristö. (KR38 Jes 3:9)

Viides, Avera merkitsee ylitse käymistä. Siinä totuuden rajoja venytetään ja muutetaan siitä mikä tiedetään oikeaksi. Jumalan tahdon sijasta poljetaan alas niitä raja merkkejä, joita Hän on asettanut käskyissään.

Kuudes synti-sana peshá liittyy valheisiin ja valheellisuuteen,” huulten synteihin. Valhe on aina pahan alku ja juuri. Jumala vihaa ”valheen teitä” ja sielunvihollista pidetään valheen isänä. Suurin valhe häneltä on, että sinä et ole mitään! Sielunvihollinen haluaa, että emme ymmärtäisi olevamme Jumalan lapsia ja perillisiä! (Ilm. 21:27)

Seitsemäs synti-sana on vähiten tunnettu zadon, jolla tarkoitetaan tahallista vahingon tekoa, jota voidaan kutsua myös julkeudeksi tai ilkeydeksi. (Ps 39:2)

Jeesus puhuu kaikkein eniten tuosta ensimmäisestä käsitteestä. Jumalan ja meidän ihmisten väliin on tullut muuri, joka on ihmiselle mahdoton ylittää. Jeesuksen tarjoama sovitus on aukko ja ovi tuossa muurissa. Vain Jeesuksen kautta voimme lähestyä Jumalaa ja päästä näin sisälle Jumalan valtakuntaan.

Kun noita muita synti sanoja tarkastelee, niin ei ole vaikea ymmärtää, että ne ovat kiviä tuossa muurissa. Jokainen omalla tavallaan estää ihmistä lähestymästä Jumalaa samalla tuhoten elämää aivan kuten sielunvihollinen haluaakin tapahtuvan.

Kun me tunnustamme syntimme, haluamme paljastaa Jumalalle syvimmätkin syntimme. Nekin, jotka ovat usein meiltä itseltämmekin salassa. Haluamme, että Jumalan pyhä henki paljastaa ne meille, jotta voisimme tehdä niistä parannuksen. Jeesuksen tarjoama sovitus kattaa kaikki syntimme, myös ne joita emme itse tunnista.

Olen usein miettinyt sitä mikä merkitys tällä kaikella on. Olen tullut siihen tulokseen että kysymys siitä että Jumala haluaa korjata myös kaikki yhteydet ihmisten kesken. Suuri osa  synneitä ovat asioita, jotka  rikkovat ihmisten välejä tavalla tai toisella. Itse tunnistan oman ylpeyteni joka antaa minulle oikeuden uhriutua kokemistani vääryyksistä. Vaikka moni sanoo että minulla on oikeus olla jopa katkera jonkun toisen teoista niin Jumalan silmissä minun katkeruuteni on synti koska se estää anteeksiantamisen ja yhteyden syntymisen.

Tämä on koko Kirkon ongelma ja syy kirkon hajaantumiseen. On keskitytty eroihin, ei siihen mikä meidät yhdistää. Kirkon uudistuminen ei ole opin uudistamista eikä valkopesua vaan anteeksiannon ja -saamisen elämistä todeksi kaikissa ihmissuhteissa. Synti saarnataan synniksi, jotta armo voisi kasvaa suureksi. Toivon, että voisit vastata tämän blogin ensimmäisen kappalleen kysymyksiin myöntävästi kun olet tutkinut sydämesi tilaa tunnustaen oma syntisyytesi Jumalan edessä. Jeesus sanoo sinullekin, -Seuraa minua!


Brunssikirkossa

Äkkiseltään en osaisi yhdistää brunssia, aamiaisen ja lounaan yhdistelmää kirkkoon, mutta juuri näin on oivallettu ja keksitty tehdä Jyväskylässä Kohtaamispaikkassa. Monille tuo Luterilaisen kirkon kainalossa toimiva yhteisö on tuttu ja se tunnetaan uraauurtavasta työstään yhteisöllisemmän kirkon puolesta. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan.

Mutta se Brunssikirkko. Paikkana toimi Kristillisen koulun ruokasali. Ruokaa ei laitettu paikanpäällä vaan jokainen kynnelle kykenevä toi mukanaan jotain syötävää ja omat ruokailuvälineet.  Ruokailua varten oli oma vastuuporukkansa, joka huolehti varsin suuresta määrästä ruokaa ja ruokailijoita. Tarjolla oli salaatteja, hedelmiä, kananmunia, muroja, leipää ja leikkeleitä jne. Näki että ihmiset halusivat oikeasti nähdä vaivaa sen suhteen mitä oli tarjolla. Hyvin yksinkertainen ja toimiva konsepti. Kun kävimme sisään koululle, vastassa oli Kilkin pariskunta, jotka tervehtivät lämpimästi meitä ensikertalaisia.  Tuntui hyvältä tulla huomioduksi ja uskonkin, että yksi Kohtaamispaikan salaisuuksista onkin uusien tulijoiden lämmin vastaanotto.

Ruokasali täyttyi kaiken ikäisistä ihmisistä mutta keski-ikä poikkesi selvästi perinteisestä kymppimessun osallistujakunnasta. Silmiin pisti lapsiperheiden suuri määrä ja opiskelijoiden aktiivisuus. Ilmapiiri oli rento ja iloinen mutta silti oli aistittavissa tietynlainen Pyhyyden läsnäolo. Mietin että millaista opetuslapsilla oli syödä Jeesuksen seurassa.

Ruokailuun käytettiin n. 50 minuuttia mutta ketään ei häirinnyt vaikka osa vielä murkinoi senkin jälkeen. Yhden laulun jälkeen lapset siirtyivät pyhäkouluun ja omiin touhuihinsa.

En ala ruotimaan sen tarkemmin tilaisuuden opetuksia ja sisältöä,koska jokainen tilaisuus seurakunnassa on uniikki. Itse tilaisuus oli järkevän kompakti ja toimiva. Musiikista vastasi bändi, joka osasi soittaa juuri sillä volyymillä, jota tuo tila vaati. Korvatulppia ei tarvittu. Musiikki oli nykyaikaista ja laulut suomalaisen suuhun sopivia ylistyslauluja.

Koska ehtoollista ei ollut, oli liturgia karsittu käytännössä olemattomiin ja aikaa käytettiin rukoukseen ja opetukseen. Alussa oli yhteistä esirukousta ja myöhemmin myös tärkeää kahdenkeskistä rukousta, joka suoritettiin varsin yksinkertaisesti. Pareittain jaettiin yksi kiitosaihe ja yksi pyyntö, joiden puolesta sitten rukoiltiin vuorotellen. Sen jälkeen luettiin aina Herran siunaus. Aikaa käytettiin tähän vain muutamia minuutteja. Kuitenkaan mitään kiireen tuntua ei ollut. Tässä toteutui hyvällä tavalla rukouksen henkilökohtaisuus ja ihmisten kohtaaminen. Tilaa oli myös tiedon sanoille ja niiden jakamiselle. Sille mitä Jumala halusi ihmisille kertoa. Lähtökohtana on että Pyhä Henki välittää ihmisille Jumalan rakkautta ja lohdutusta. Antaa tunteen siitä että Jeesus kantaa meitä elämässä eteenpäin.

Brunssikirkon konsepti tuntui hyvältä ja toimivalta. Voisin kuvitella että se toimisi ihan missä tahansa seurakunnassa missä halutaan yhteisöllisempää kohtaamista. Ja kaiken lisäksi se on raamatullista sillä myös Jeesus piti ateriayhteyttä tärkeänä.


2 kommenttia

Siipirikko

Olkapään parantelu jatkuu vaihtelevissa merkeissä.  Lepokipu on ystävä yöllä  ja niskasärky päivällä. Kuitenkin joka päivä käpälä nousee paremmin ja paremmin. Pohjois-Pohjanmaan talvi on armahtanut hiihtointoilijaa niin, että sain nauttia keväthangista hitaan hiihtelyn merkeissä. Näin hiihtokausi ei päättynytkään hiihtoloman keikaukseen. Siipirikkona olo jäikin odotettua lyhyemmäksi. Nyt on jo lenkkarit kaivettu komerosta ja polut odottavat juoksijaa. Koen siinä (kin) vahvaa Jumalan johdatusta ja myös Pyhän Hengen parantavaa toimintaa että pystyn vielä liikkumaan. En jaksa nykyään erotella sitä mikä on luonnollista ja mikä ihme. Koko elämä on samalla luonnollista ja yliluonnollista. Jokainen elämä on ihme.

Liekö kivun ja väsymyksen syytä, mutta viime aikoina olen huomannut olevani aika ärtynyt monista Kirkkoon liittyvistä asioista. Samalla on taas omassa seurakunnassa ollut hyviä tapahtumia ja hyvää yhteistyötä oman paikkakunnan Kristittyjen kesken. Jäsenkortteja ei olla juuri katsastettu eikä ajateltu sitä mikä olisi kulloinkin korrekti tapa toimia ja puhua. Tärkeintä on ollut Jeesus ja yhteys hänessä toisiin ihmisiin. Miksi siis ärtyä.

Voi olla, että täällä pohjoisessa uskalletaan vielä puhua asioista oikeilla nimillä ja seurakunnilla on hyvä maine. Jeesuksen nimi on vielä käyttökelpoista kamaa kun rakennetaan seurakuntaa. Uskoa ei hävetä eikä sen määrää  niin kauheasti pohdita.

Mutta mikä  ärsyttää? Sekö, että Kirkon pitäisi päivittää uskon määritelmää lähemmäs nykyaikaa. Sitäkö, että Raamatun tulkintaa pitäisi muuttaa ajanmukaisemmaksi. Ehkä meidän suurin ongelma on juuri tuo  valtava tarve tulkita. Maamme teologinen  opetus pohjaa saksalaiseen teologiaan. Maailmankatsomuksemme on länsimainen.

Jeesus oli ja eli maanpäällä juutalaisena  ja Jumala ilmoittaa muutenkin itsensä Israelin kansan kautta. Kuitenkin viimeiset 1700 vuotta Kristinuskoa on tulkittu lännen kulttuurien kautta. Kirkko isä Augustinuksen uskonnnollinen kieli oli perujaan kreikkalaisen filosofian, kielen ja puhetaiteen läpikyllästämää. Kuitenkaan emme voi yksinkertaisesti tulkita ja ymmärtää Raamattua ellemme opettele uudestaan kuulemaan Jeesusta seemiläisen kulttuurin laseilla ja korvilla. Sen maailman kielikuvilla ja ilmaisuilla joita Jeesuksen aikalaiset puhuivat. Pitäsikö uskoa päivittääkin aivan toiseen suuntaan?

Raamatun keskiössä on Jeesus. Siksi Kirkon on puhuttava joka käänteessä Jeesuksesta ja Jeesuksen sanoin. On annettava Jeesuksen sitoa ihmiset itseensä. Kerrottava, että ainoa tie elämään on usko Häneen. Kirkon on tehtävä sama kuin mitä Jeesus opetti ja teki.

Kirkko ei ole vain palvelulaitos se on myös pelastuslaitos. Kirkon tulisi olla vapaapalokunta, jossa kaikilla osallisilla on oma paikkansa. Pelastuslaitoksen johdossa on Jeesus Pyhän Henkensä kautta.

Siipirikkona oleminen on tässäkin opettanut nöyryyttä. Olen tajunnut että Jumalan toiminta ei ole minusta riippuvaista. Päinvastoin, kun olen väsyneenä jaksanut vain huokailla rukoukseni Jeesukselle, niin hän on kuullut ja vastannut rukouksiin. Ikään kuin hän tahtoisi näyttää että hänelle riittää se että vain olen hänen jalkojensa juuressa kuin  Maria. Jotain tällaista Sanan ääreen nöyrtymistä odotaisin myös kirkoltani. 

 


2 kommenttia

Minä vai me

Nuorempana, siis aika paljon nuorempana, soimasin itseäni siitä, että lempipuheen aiheeni oli ”minä itse”. Eikä syyttä. Se miten toiset näkivän minut, ei käynyt silloin mielessäni, vaan sitä touhotti eteenpäin etsien toisilta edes jonkinlaista hyväksyntää.

Näin jälkikäteen, tuon elämänvaiheen mutkat ja kompastuskivet tuntien, ymmärtää silloisen minäni elämistä. Mutta on eri asia tunnistaa ja tajuta se, millaiset jäljet menneisyyden tunnekuohut ovat jättäneet. Millaisia lupauksia tuli itselleni annettua ja  millaisia valoja vannottua. Kuinka monta kertaa tuli sanottua, että ”minä en ikinä ainakaan”, tai ”kyllä minä vielä näytän”. Vannotut valat ja itselle annetut lupaukset sitovat meitä kiinni niihin virheisiin ja negatiivisiin asioihin, joita olemme kokeneet.

Jumalan valtakuntaan osallisuutta tässä ajassa kutsutaan opetuslapseudeksi. Jeesuksen ajan opettajat, rabbit keräsivät ympärilleen aina opetuslapsia, jotka opettelivat kaiken mitä heidän opettajansa teki ja sanoi. Jeesuksen toiminta tässä suhteessa ei eronnut muiden rabbien toimista. Evankeliumitekstejä lukiessamme, eteemme piirtyy hyvin epätäydellisten ihmisten joukko. Etenkin Pietari nousee esiin vahvana ja jopa uhmakkaana persoonana. Jeesus nuhtelee usein tätä jouk20140906_173513koa, joskus jopa hyvin terävästi. Voimme vain kuvitella mitä kuvitelmia, lupauksia ja vannomisia Pietari, muut opetuslapset, ja etenkin Juudas kantoi matkassaan, maailmassa, jossa vieras kansa oli alistanut ylpeän Israelin kansan. Miettikääpä millaista kaunoja meidän suomalaisten sisimmässä on. Millaisia hedelmiä me tuotamme?

Opetuslapset opettelivat Jeesuksen sanat hyvin niiden muutamien vuosien aikana kun he kulkivat oppisopimuskoulussaan, mutta yksi asia, jota he eivät voineet oppia, oli Jeesuksen sydämen asenne. Parhaiten tämä oppimattomuus näkyy Pietarissa pääsiäisen jälkeen. Jeesuksen agape-kysymys kaikui tyhjille korville. Vasta Pyhän Henki pystyi avamaan opetuslasten sydämet näkemään kaiken sen mistä Jeesus oli puhunut. Vasta Helluntai ja uudestisyntyminen vapautti heidän henkensä vanhoista sitoumuksista ja kahleista rakastamaan vapaasti, niin kuin Jeesus rakasti.

Tämä rakkaus ei rakennu yksittäisen ihmisen varaan, se ei ole minä-muodossa. Kyse on meistä ihmisistä. Kyse on seurakunnasta, kirkosta ja lopultakin koko ihmiskunnasta.  Kysymys kuuluu yhä rakastatko sinä minua, mutta nyt se esitetään koko seurakunnalle. Rakastammeko me Jeesusta? Osoitammeko me hänelle pyyteetöntä rakkautta, joka ohittaa kaikki omat tarpeemme. Kyse ei ole kuitenkaan vaatimuksesta. Edes Pietarilta Jeesus ei lopulta vaatinut mitään. Hän vain kysyi, ja pyysi odottamaan. Helluntaina tuo odotus sai täyttymyksensä.

Annammeko me Hänen täyttää meidät tällä rakkaudella, jota emme itse voi löytää. Ei sitä löytänyt Pietarikaan, vaikka sai nähdä kaikki Jeesuksen ihmeet ja olla hänen seurassaan. Vasta Pyhä Henki saattoi tehdä sen.

Pohdimme lasten kanssa luokassa sitä miksi Kristinusko alkoi niin nopeasti levitä ympäri maailmaa. Yksinkertainen vastaus löytyi apostolien teoista. Seurakunta toimi kuin Jeesus. Kaikki jaettiin, kaikkia autettiin ja kaikki toimivat pyytettömästi yhteisön hyväksi erottelematta ketään. Seurakunta vastasi rakkaudella Jeesuksen kysymykseen. Koululaisille oli kuitenkin seurakunta melko vieras, niinkuin se on koko Suomelle. Meidän oikeasti mietittävä miksi näin on? Puuttuuko meiltä agape-rakkaus?

Mitä pitäisi tehdä? Voisko olla niin, että tulisimme samaan lopputulokseen kuin oppilaani alkuseurakunnan menestyksestä. He sanoivat, että Seurakunta rakasti kaikkia ihmisiä!

 

 

 


2 kommenttia

Miehen Jeesus

20120804_114648 (2)

Sotkamon kirkon alttaritaulu

Katson alttaritaulussa seisovaa ylösnoussutta Jeesusta. Vanha kuva miehestä, joka eli 2000 vuotta sitten. Jään miettimään, mitä tarkoittaa suhde Jeesukseen. Miehestä ei ole edes varmaa kuvaa jäljellä. Miten hänet voi tuntea? Mitä se tarkoittaa nykymiehelle? Suhde Jeesuksen on hankala hahmottaa. Luoda henkilökohtainen suhde mieheen, joka toisille on kuollut ja toisille elävä. Onko se naiselle helpompaa?

Pitääkö kuvan Jeesuksesta muodostua ihmisten kautta vai tuleeko Hän esittäytymään? Minulla on oma kokemukseni asiasta, mutta onko se samanlainen kaikilla?

Jeesus-kuvia on monenlaisia. Jeesus on kuollut, reliikki tai hengellinen kuva armosta. Hahmottumaton, historiallinen tosiasia, joka on synonyymi uusille aluille ja pelastukselle huonosta elämästä. Mies, joka heräsi kuolleista ja nousi taivaaseen. Jumalan poika tai Jumala. Kaunispartainen mies uskonnollisesta myytistä, joka muutti maailmanhistoriaa. Kapinallinen, joka uhmasi aikansa lakeja ja tapoja. Ystävä, joka ei petä. Filosofinen idea hyvyydestä. Pyhäkoulun Hyvä Paimen. Rouhea ristin mies.

Jeesus tuntuu pukeutuvan usein jotenkin feminiiniseksi pappien ja puhujien suussa. Vanhat kuvat maalavat vaaleaihoisen, valkopukuisen miehen, joka hymyilee lempeästi ja paimentaa lampaita. Joillekin hän on niin ihana. Uskonnollinen kieli kietoutuu Jeesuksen ympärille niin, että hänestä tulee kuin saippuaa, joka karkaa käsistä juuri kun on saamassa otteen. Rakkauspuhe, joka tuntuu olevan ainoa hyväksyttävä tapa ilmaista hengellistyytä kirkossa, maistuu sokeriselle, vaikka onkin turvallista. Oliko Jeesus aina niin lempeä, eikö hän koskaan ärissyt tai puhunut vihaisesti? Kiukutellut tai suuttunut opetuslapsille näiden lapsellisten ehdotusten takia? Jotain raamattu kertoo ja monta asiaa piiloutuu alkukielen sokkeloihin kuin arvoitus.

Miten siis sanoittaa Jeesus suomalaiselle miehelle, joka loistaa poissaolollaan yhä useammasta yhteisöstä.  Kun katson TV7 ohjelmia, useimmat niistä tuntuvat omituisilta ja jopa hysteerisiltä, asiat Jeesuksen ympärillä tuntuvat oudoilta ja arjen miehelle vierailta. Niistä on vaikea tavoittaa suomalaisen elämän poljentoa. Uskottavuutta, joka puhuisi suomalaiselle miehelle Jeesuksen suulla. Minä hallitsen kaanaan kielen ja kuulen kyllä Hänen puheensa, mutta luulen, että moni muu mies ei kuule, vaan sulkee kanavan. Oliko elämä Jeesuksen ympärillä tuollaista? Minusta sitä on oikeasti syytä pohtia.

Miten puhua uskosta metsäkirkon miehelle tai vanhoja vekottimia rassaavalle kaverille? Rokkarille, joka diggasi jo Led Zeppeliniä aikoinaan. Miten esitellä elävä Jeesus, johon voi tutustua, ja jonka voi oppia tuntemaan pelastajana ja veljenä?

Näitä tässä kyselen ihan vakavissani. Juuri nytkin Hän katsoo meitä kaikkia Isän luota ja rukoilee puolestamme, että tulisimme hänen luokseen etsien ja kaivaten hänen turvaansa. Tie hänen luokseen löytyy sieltä, missä Hänestä puhutaan, huolimatta siitä, onko siellä miehiä vai naisia. Kirkosta, hengellisiltä kesäjuhlilta, Raamatusta.

Seuraavassa joitakin paikkoja, joissa voit kuulla Jeesuksen äänen ja selvittää, kuka Hän on ja mitä Hän sinulle haluaa sanoa. Lista ei ole täydellinen ja eikä missään tietyssä järjestyksessä. Itse menen ainakin New Winen kesätapahtumaan rakentumaan ja tapaamaan ystäviä ja rukoilemaan heidän kanssaan, ylistämään ja olemaan myös minulle sopivalla tavalla ”outo”, mutta turvallisesti Jeesuksen seurassa. Uskon, että ei ole määrättyä tapaa seurata Jeesusta. Uskon, että Hän itse haluaa määrittää sen sitten, kun Hänet on oppinut tuntemaan. Mutta jokaisen tulijan Hän ottaa vastaan ja hyväksyy, miehenkin.

http://herattajajuhlat.fi/

http://www.evankeliumijuhla.fi/ohjelma/

http://www.newwine.fi/kesatapahtuma/

http://kesajuhlat.fi/

http://www.hengenuudistus.fi/?document=15164491&session=47699609

http://laksjohka.blogspot.fi/p/suomi.html

http://www.suviseurat.fi/

http://kansanlahetyspaivat.fi/


4 kommenttia

Välitilintekoa

20150106_133039Olen lueskellut viimepäivinä läpi blogitekstejäni lähes neljän vuoden ajalta. Blogit piirtävät kuvan ihmisestä, joka on löytänyt kadonneen yhteyden Jumalaan ja tajunnut, että Jumala ei ole hylännyt häntä missään vaiheessa. Blogien kommenttikentistä löytyy niin kiistelyä, kuin myös uudenlaista yhteyttä kristittyihin, jotka eivät näe tai halua rakentaa entisaikojen kaltaisia muureja eri yhteisöihin kuuluvien välille. Kotimaa24:n ajalta löytyivät Blogitaivaan Hessu ja Tuulikki, jotka rohkaisivat kirjoittamaan vaikka itsestäni välillä tuntui ettei jutuissani ole päätä eikä häntää.

Tekstejäni lukiessa tajusin, että se käsitys kirkkosta ja seurakunnasta, joka minulla oli ollut, on muuttunut näiden vuosien aikana. Uskoni kirkon kykyyn ratkoa omia ongelmiaan on heikentynyt, mutta samalla käsitys paikallisesta seurakunnasta ja sen mahdollisuudesta vaikuttaa asioihin on selkiytynyt ja kirkastunut.  Uskon siihen, että yksi ihminen voi vaikuttaa asioihin.

Kirkkosta on tullut moniääninen ja samalla hyvin riitasointuinen kuoro, joka häätää helposti läheltään arjen väsyttämän ihmisen. Kirkko yrittää painia oman perussanomansa kanssa ristiriidassa olevan julkikuvan kanssa. Kirkko on mielestäni itse lähtenyt taisteluun sellaisten asioiden puolesta, joiden aatteelinen pohja perustuu enemmän valistuksen ajan virtauksiin kuin Jeesuksen maailmankuvaan. Tulee mieleen eräs tuulimyllyjä vastaan rynnännyt ritariparka aseenkantajineen.  Länsimaiselle sivistykselle tuntuu olevan myrkkyä ajatus, että tämän näkyvän maailman rinnalla olisi jotain, mitä emme näe, mutta joka voisi vaikuttaa meidän maalliseen taivallukseemme. Oma viisaus ja humanismi on luotettavampaa kuin ajatus Kaikkivaltiaasta Jumalasta.

Merkillisintä on kuitenkin se, että suomalainen turvautuu nykyäänkin rukoukseen hädän hetkellä. Sellainenkin, joka ei myönnä uskovansa yliluonnolliseen. Tämän takia uskon, että tavallinen seurakuntalainen ja paikallinen seurakunta on mahdollisuus.

Jokainen ihminen erikseen tulee kutsutuksi Jumalan kasvojen eteen. Kyse on siitä että onko ihmisiä julistamassa ja esittämässä tuota kutsua. Usko on Jumalan lahja ja samalla kutsu opetuslapseuteen. Opetuslapsi on Jumalan työkalu omassa seurakunnassaan ja hänen kauttaan Jumalan valtakunnan todellisuus ja voima tulee lähelle seurakuntaa. Paikallisella tasolla ihmiset ovat alkaneet etsiä ja löytää yhteyden yli herätysliike ja yhteisörajojen. On syntymässä jotain uutta ja innostavaa, jossa ihmiset ennakkoluulottomasti uskaltavat toteuttaa sitä alkuseurakunnan antamaa mallia, jossa ylistys, opetus ja rukouspalvelu sekä hyvän tekeminen omassa yhteisössä ovat luonnollinen tapa toimia.

Mutta tälläkin tiellä on omat haasteensa. Ylikarismaattisuus, voimakkaat johtajat ja ylihengellistäminen aiheuttavat sen, että moni polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Moni yrittää päästä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kirkautta ja Jumalaa niin, että he unohtavat elävänsä langenneessa maailmassa ja sen, että omat pyrkimyksemme ja touhumme eivät tuota kirkkautta tuo, eli loppupeleissä tekemisemme ei merkitse mitään Jumalan edessä, sillä vain Armo kantaa perille saakka. Tuo jatkuva kirkkauden metsästys johtaa usein pettymykseen, joka valitettavasti kanavoituu usein epäuskoon ja jopa luopumukseen.

Suurinta minulle onkin tässä kaikessa ollut se, että Jumala suostuu käyttämään tällaista yhä uudestaan ja uudestaan lankeavaa syntisäkkiä välikappaleena ja valona tässä pimeässä maailmassa. Silloinkin kun en tunne enkä koe minkäänlaista pyhyyttä itsessäni. Tämä ajatus saa minut pysymään Jeesuksen ristin juurella ja pitämään katseeni hänessä.

Olen tajunnut sen että minun ei tarvitse puolustaa häntä vaan hän puolustaa minua. En voita kiivailemalla mitään vaan ainoastaan häviämään kaiken. Minun ei tarvitse kaataa pöytiä vaan hän tekee sen.

Jos näin vuoden alussa voisin toivoa tai jopa esittää pienen ajatuksen tulevasta, niin merkittävintä voisi olla se, että paikallisten seurakuntien papit osaisivat oikealla tavalla ja rohkeammin lähestyä seurakuntalaisia ja antaa Jumalan sanan tulla rohkeammin tulla läpi oman sydämen. Olisi suurta jos puhe Jeesuksesta olisi Pyhän Hengen innostamaa ja se liikuttaisi myös puhujaa. Mahtavaa olisi jos rukous nousisikin sydämestä siihen tilanteeseen jossa se sanottaisiin eikä kirkkokäsikirjasta.  Meidän kirkkomme kaatuu tai seisoo papiston mukana. Minusta nyt on sanan julistamisen aika ja politiikka voisi jäädä jo vähemmälle koska lohdutus nousee raamatusta eikä julkilausumista.