Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Kenen leipää syöt

Toisinaan mietin, voiko ihminen, joka on saanut maistaa Jumalan rakkautta, kääntyä pois Jumalasta. Mieleen tulee muuan illallinen aika monen vuoden takaa.

– Kenestä se oikein puhuu? kysyi Pietari kuopukselta.
– Ei mitään hajua.
– No kysy, sulle hän voi vastata ymmärrettävästi.
Kuopus nojautui pomoa vasten.
– Herra, kuka se on?

Huoneessa tuoksuivat mausteyrtit. Lammas oli vadilla, vadille oli valunut rasvaa. Porukka rupatteli. Ensin kaikki ihmettelivät, kuka kumma tästä jengistä muka olisi kavaltaja. Koska kukaan ei tuntenut sydämessään pistosta, jutunaiheet vaihtuivat kepeämpiin. Vain Pietaria asia tuntui kiinnostavan. Minäkö, joka häntä niin paljon rakastan!

Pomo katseli ympärilleen. Hän näki, että juuri se valittu oli ajatuksissaan. Ei näyttänyt riivatulta. Pikemminkin laskelmoivalta. Kulautti välillä viiniä kupista.

– Minä kastan palasen leipää ja annan sen hänelle, pomo kuiskasi kuopukselle sen verran lujaa, että Pietarikin kuuli.

Niin pomo otti leivän, sen jonka oli juuri äsken siunannut, mursi, kasteli lampaanrasvaan ja ojensi. Juudas havahtui ajatuksistaan ja otti palasen vastaan pomon omista sormista.
– Kiitos.
– Minkä teet, tee se pian.

Juudas otti leipäpalan ja pisti suuhunsa. Yskähti. Kulautti kurkkuunsa juuri äsken siunatun viinin jämät, nousi ja lähti. Mitä ihmettä pomo oli horissut ruumiista ja verestä.

Pomo katsoi, kun Juudas meni ja ovi sulkeutui. Yksitoista jäljelle jäänyttä jatkoivat tarinointiaan. Toisinaan näiden jutut suorastaan ärsyttivät, mutta nyt, tässä hiipivän tuskan keskellä sydämessä tuntui äkkiä erityinen lämpö.

– Sinne meni. Mutta noudattakaa te tätä käskyä: Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen teitä rakastanut. Siitä kaikki tuntevat teidät minun seuraajikseni, että te rakastatte toisianne.

Vaikka pomo pidätettiin vielä samana iltana, hän ehti puhua monia tärkeitä ajatuksia. Se valittu sai maistaa samaa kuin kaverinsakin, mutta teki mitä teki.

Itse mietin, millähän aterioilla olen istunut, mitä suuhuni laittanut. Mietin, voiko sellainen ihminen, joka on saanut maistaa Jumalan rakkautta, kääntyä pois Jumalasta.


2 kommenttia

Minä vai me

Nuorempana, siis aika paljon nuorempana, soimasin itseäni siitä, että lempipuheen aiheeni oli ”minä itse”. Eikä syyttä. Se miten toiset näkivän minut, ei käynyt silloin mielessäni, vaan sitä touhotti eteenpäin etsien toisilta edes jonkinlaista hyväksyntää.

Näin jälkikäteen, tuon elämänvaiheen mutkat ja kompastuskivet tuntien, ymmärtää silloisen minäni elämistä. Mutta on eri asia tunnistaa ja tajuta se, millaiset jäljet menneisyyden tunnekuohut ovat jättäneet. Millaisia lupauksia tuli itselleni annettua ja  millaisia valoja vannottua. Kuinka monta kertaa tuli sanottua, että ”minä en ikinä ainakaan”, tai ”kyllä minä vielä näytän”. Vannotut valat ja itselle annetut lupaukset sitovat meitä kiinni niihin virheisiin ja negatiivisiin asioihin, joita olemme kokeneet.

Jumalan valtakuntaan osallisuutta tässä ajassa kutsutaan opetuslapseudeksi. Jeesuksen ajan opettajat, rabbit keräsivät ympärilleen aina opetuslapsia, jotka opettelivat kaiken mitä heidän opettajansa teki ja sanoi. Jeesuksen toiminta tässä suhteessa ei eronnut muiden rabbien toimista. Evankeliumitekstejä lukiessamme, eteemme piirtyy hyvin epätäydellisten ihmisten joukko. Etenkin Pietari nousee esiin vahvana ja jopa uhmakkaana persoonana. Jeesus nuhtelee usein tätä jouk20140906_173513koa, joskus jopa hyvin terävästi. Voimme vain kuvitella mitä kuvitelmia, lupauksia ja vannomisia Pietari, muut opetuslapset, ja etenkin Juudas kantoi matkassaan, maailmassa, jossa vieras kansa oli alistanut ylpeän Israelin kansan. Miettikääpä millaista kaunoja meidän suomalaisten sisimmässä on. Millaisia hedelmiä me tuotamme?

Opetuslapset opettelivat Jeesuksen sanat hyvin niiden muutamien vuosien aikana kun he kulkivat oppisopimuskoulussaan, mutta yksi asia, jota he eivät voineet oppia, oli Jeesuksen sydämen asenne. Parhaiten tämä oppimattomuus näkyy Pietarissa pääsiäisen jälkeen. Jeesuksen agape-kysymys kaikui tyhjille korville. Vasta Pyhän Henki pystyi avamaan opetuslasten sydämet näkemään kaiken sen mistä Jeesus oli puhunut. Vasta Helluntai ja uudestisyntyminen vapautti heidän henkensä vanhoista sitoumuksista ja kahleista rakastamaan vapaasti, niin kuin Jeesus rakasti.

Tämä rakkaus ei rakennu yksittäisen ihmisen varaan, se ei ole minä-muodossa. Kyse on meistä ihmisistä. Kyse on seurakunnasta, kirkosta ja lopultakin koko ihmiskunnasta.  Kysymys kuuluu yhä rakastatko sinä minua, mutta nyt se esitetään koko seurakunnalle. Rakastammeko me Jeesusta? Osoitammeko me hänelle pyyteetöntä rakkautta, joka ohittaa kaikki omat tarpeemme. Kyse ei ole kuitenkaan vaatimuksesta. Edes Pietarilta Jeesus ei lopulta vaatinut mitään. Hän vain kysyi, ja pyysi odottamaan. Helluntaina tuo odotus sai täyttymyksensä.

Annammeko me Hänen täyttää meidät tällä rakkaudella, jota emme itse voi löytää. Ei sitä löytänyt Pietarikaan, vaikka sai nähdä kaikki Jeesuksen ihmeet ja olla hänen seurassaan. Vasta Pyhä Henki saattoi tehdä sen.

Pohdimme lasten kanssa luokassa sitä miksi Kristinusko alkoi niin nopeasti levitä ympäri maailmaa. Yksinkertainen vastaus löytyi apostolien teoista. Seurakunta toimi kuin Jeesus. Kaikki jaettiin, kaikkia autettiin ja kaikki toimivat pyytettömästi yhteisön hyväksi erottelematta ketään. Seurakunta vastasi rakkaudella Jeesuksen kysymykseen. Koululaisille oli kuitenkin seurakunta melko vieras, niinkuin se on koko Suomelle. Meidän oikeasti mietittävä miksi näin on? Puuttuuko meiltä agape-rakkaus?

Mitä pitäisi tehdä? Voisko olla niin, että tulisimme samaan lopputulokseen kuin oppilaani alkuseurakunnan menestyksestä. He sanoivat, että Seurakunta rakasti kaikkia ihmisiä!

 

 

 


4 kommenttia

Tulppaanin värinen kolikko

DSC_1199

Kahden tunnin kotimatka iltabussissa kahden tunnin yöunien ja sinänsä mukavan työpäivän jälkeen ei ole herkkua. Unettomat yöt ovat taas olleet arkeani. Arkipäiviä syöviä arkiöitä. Ne ovat murheita, jotka pitää ”heittää hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen”.

En taaskaan jaksanut bussissa tehdä mitään luovaa. Aloin siivota kevään ja kesän valokuvia. Bittien hautausmaalle lensi 300–400 kuvaa. Siivotessani löysin keväisiä tulppaanikuvia. Bussissa hämärässä tulppaanit räiskyivät väriä marraskuuhun. Koin suurta kehotusta liittää kuva seuraavaan tekstiin:

Jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen.  Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.”

Minä viestintämonitoimityömies siivosin kuvia. Epäonnistuneempien otosten välistä löytyi hopeakolikoita. Ylhäällä niistä yksi.

Kuva kannattaa klikata suuremmaksi.

#harraskuu