Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Minä vai me

Nuorempana, siis aika paljon nuorempana, soimasin itseäni siitä, että lempipuheen aiheeni oli ”minä itse”. Eikä syyttä. Se miten toiset näkivän minut, ei käynyt silloin mielessäni, vaan sitä touhotti eteenpäin etsien toisilta edes jonkinlaista hyväksyntää.

Näin jälkikäteen, tuon elämänvaiheen mutkat ja kompastuskivet tuntien, ymmärtää silloisen minäni elämistä. Mutta on eri asia tunnistaa ja tajuta se, millaiset jäljet menneisyyden tunnekuohut ovat jättäneet. Millaisia lupauksia tuli itselleni annettua ja  millaisia valoja vannottua. Kuinka monta kertaa tuli sanottua, että ”minä en ikinä ainakaan”, tai ”kyllä minä vielä näytän”. Vannotut valat ja itselle annetut lupaukset sitovat meitä kiinni niihin virheisiin ja negatiivisiin asioihin, joita olemme kokeneet.

Jumalan valtakuntaan osallisuutta tässä ajassa kutsutaan opetuslapseudeksi. Jeesuksen ajan opettajat, rabbit keräsivät ympärilleen aina opetuslapsia, jotka opettelivat kaiken mitä heidän opettajansa teki ja sanoi. Jeesuksen toiminta tässä suhteessa ei eronnut muiden rabbien toimista. Evankeliumitekstejä lukiessamme, eteemme piirtyy hyvin epätäydellisten ihmisten joukko. Etenkin Pietari nousee esiin vahvana ja jopa uhmakkaana persoonana. Jeesus nuhtelee usein tätä jouk20140906_173513koa, joskus jopa hyvin terävästi. Voimme vain kuvitella mitä kuvitelmia, lupauksia ja vannomisia Pietari, muut opetuslapset, ja etenkin Juudas kantoi matkassaan, maailmassa, jossa vieras kansa oli alistanut ylpeän Israelin kansan. Miettikääpä millaista kaunoja meidän suomalaisten sisimmässä on. Millaisia hedelmiä me tuotamme?

Opetuslapset opettelivat Jeesuksen sanat hyvin niiden muutamien vuosien aikana kun he kulkivat oppisopimuskoulussaan, mutta yksi asia, jota he eivät voineet oppia, oli Jeesuksen sydämen asenne. Parhaiten tämä oppimattomuus näkyy Pietarissa pääsiäisen jälkeen. Jeesuksen agape-kysymys kaikui tyhjille korville. Vasta Pyhän Henki pystyi avamaan opetuslasten sydämet näkemään kaiken sen mistä Jeesus oli puhunut. Vasta Helluntai ja uudestisyntyminen vapautti heidän henkensä vanhoista sitoumuksista ja kahleista rakastamaan vapaasti, niin kuin Jeesus rakasti.

Tämä rakkaus ei rakennu yksittäisen ihmisen varaan, se ei ole minä-muodossa. Kyse on meistä ihmisistä. Kyse on seurakunnasta, kirkosta ja lopultakin koko ihmiskunnasta.  Kysymys kuuluu yhä rakastatko sinä minua, mutta nyt se esitetään koko seurakunnalle. Rakastammeko me Jeesusta? Osoitammeko me hänelle pyyteetöntä rakkautta, joka ohittaa kaikki omat tarpeemme. Kyse ei ole kuitenkaan vaatimuksesta. Edes Pietarilta Jeesus ei lopulta vaatinut mitään. Hän vain kysyi, ja pyysi odottamaan. Helluntaina tuo odotus sai täyttymyksensä.

Annammeko me Hänen täyttää meidät tällä rakkaudella, jota emme itse voi löytää. Ei sitä löytänyt Pietarikaan, vaikka sai nähdä kaikki Jeesuksen ihmeet ja olla hänen seurassaan. Vasta Pyhä Henki saattoi tehdä sen.

Pohdimme lasten kanssa luokassa sitä miksi Kristinusko alkoi niin nopeasti levitä ympäri maailmaa. Yksinkertainen vastaus löytyi apostolien teoista. Seurakunta toimi kuin Jeesus. Kaikki jaettiin, kaikkia autettiin ja kaikki toimivat pyytettömästi yhteisön hyväksi erottelematta ketään. Seurakunta vastasi rakkaudella Jeesuksen kysymykseen. Koululaisille oli kuitenkin seurakunta melko vieras, niinkuin se on koko Suomelle. Meidän oikeasti mietittävä miksi näin on? Puuttuuko meiltä agape-rakkaus?

Mitä pitäisi tehdä? Voisko olla niin, että tulisimme samaan lopputulokseen kuin oppilaani alkuseurakunnan menestyksestä. He sanoivat, että Seurakunta rakasti kaikkia ihmisiä!

 

 

 


6 kommenttia

Loppuseurakunta

Oli alkuseurakunta, joka rakasti Jeesusta ja jossa rakastettiin toisia, joka toimi Pyhän Hengen ohjauksessa, käytti saamiaan armolahjoja rohkeasti ja vei Jumalan valtakuntaa eteenpäin. Jos on ollut alkuseurakunta, niin onko myös loppuseurakunta?

Loppuseurakunnalla tarkoitan kaiken sen loppumista, mikä oli leimallista apostolien aikaan, heti Helluntain jälkeen ja josta Apostolien teot antavat meille selkeän, historiallisen kuvauksen.

Moni sanoo, ihmeet jäivät apostolien aikaan. Vastakysyn, eihän vain ihmeitten loppuminen johda kapeaan evankeliumiin ja seurakunnan näivettymiseen. Pyhän Hengen roolin väheksyminen tekee seurakunnasta uskonnollisen harrastelijateatterin: jäljellä menoja ja muotoja, rakennuksia ja rakennelmia, jotka ulospäin ovat näyttäviä ja ihasteltuja, mutta joista puuttuu elämä ja voima. Komea kirkko voi olla sisältä kylmä kuin hauta, hienot menot kalseita kuin käärinliinat.

Alkuseurakunta, siis se Helluntain Hengen inspiroima muodostui ihmisistä, jotka ottivat Jumalan tosissaan ja todesta. He olivat joukko Jumalan mobiilitemppeleitä, jotka veivät Kristuksen tuoksua, valoa ja suolaa kaikkialle, minne tahansa menivätkin. Kyllä kai joukossa oli erimielisyyksiäkin, ihmisiä kun olivat, mutta yhteys toimi, niin että he olivat koko kansan suosiossa.

Loppuseurakunta voi olla myös se lopun ajan seurakunta, joka elää Herraansa lähellä, elää rukouksessa ja Raamatun sanasta, julistaa täyttä evankeliumia ja jonka kautta Jumalan todellisuus eli hyvyys murtautuu tähän maailmaan. Ilmassa on nyt sellaista väreilyä, että tällainen seurakunta on kasvamassa ympäri maailmaa; se ylittelee rajoja ennakkoluulottomasti ja verkostoituu kaikkialle, mahdottomiinkin paikkoihin. Niin kuin alkuseurakuntakin.