Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


4 kommenttia

Jalkapallon henkinen elämä

Jalkapallostadion on evakuoitu. Kymmeniä tuhansia ihmisiä vetävään katsomoon on unohtunut pieni poika. Hän tuijottaa vihreällä kentällä lojuvaa palloa. Pallon olisi tarkoitus juuri nyt aiheuttaa ihmisille jännitystä ja mielihyvää, kun pelaajat kikkailisivat ja kuljettaisivat sitä kohti vastustajan maalia. Mutta kukaan ei kikkaile. Kaukaa stadionin ulkopuolelta kuuluu hälytysajoneuvojen ääniä.

*   *  *  *  *

Kauan sitten opiskelin luovaa kirjoittamista. Yhdellä oppitunnilla mietittiin näkökulmia. Esimerkkitapauksena oli Belgiassa edellisenä vuonna tapahtunut mellakka, jossa kuoli 39 ihmistä ja loukkaantui noin 600. Luimme uutisen katastrofista ja mietimme, mistä erilaisista näkökulmista tapauksesta voisi kirjoittaa. Minä olin olevinani nokkela ja ehdotin, että mellakasta voisi kertoa jalkapallon näkövinkkelistä. Opettajamme hymähti, mistä ymmärsin, että ajatukseni ei ollut hänestä kovin hääppöinen. Minulla on muistikuva kurssikavereista, jotka kannattivat opettajan näkemystä viisaan näköisinä nyökyttelemällä.

Tapaus on jäänyt mieleeni. Taisin nolostua enemmän kuin olen suostunut itselleni myöntämäänkään. Eläimillä on tunteet. Kasvitkin aistivat jotakin, ja hurjimpien näkemysten mukaan ne tuntevat jopa kipua. Mutta jalkapallolla ei tosiaan taida olla henkistä elämää näkökulmaksi asti. (Mutta entäpä Juice Leskisen laulu Puhelinpylvään henkinen elämä! Häh!)

Oppitunnista on yli kolmekymmentä vuotta. Tapaus on muistunut mieleeni säännöllisesti. Ei kovin usein mutta silloin tällöin, ehkä pari kertaa vuodessa.

Loppiaisiltana kävelin kaupasta mutkan kautta kotiin. Satoi lunta. Yllättäen muistin jälleen jalkapallon näkökulman. Sieluni silmin näin nurmella orvon pallon ympärillään typötyhjä stadion. Tarkensin mielikuvaani, ja katsomossapa istui pieni poika katsellen unohtunutta palloa. Poika oli päässyt ensimmäistä kertaa stadionille katsomaan matsia. Isän kanssa. Ja nyt oli käynyt näin. Peli oli peruttu, kun jalkapallohuligaanit eivät olleet pysyneet aisoissaan. Kaaoksen keskellä isäkin oli evakuoitunut, jättänyt pojan. Mutta sepä ei poikaa huolettanut. Hän katsoi palloa ja mietti, miltä pallosta tuntuu, kun peliä ei nyt pelatakaan. Pallo oli varmasti todella surullinen.

Lunta satoi ja minä kävelin. Mielessäni poika istui orpona stadionilla. Miksei stadionilla ollut toimitsijoita tai pelastushenkilöstöä? Miksi ihmeessä kukaan ei ollut huolehtinut pojasta? Kävellessäni päätin kirjoittaa blogin ajatuksistani. Tässä se on. Kotona googlasin jalkapallostadionin katastrofin. Todellisuudessa stadionia ei evakuoitu, vaan ottelu pelattiin kymmenistä kuolleista ja sadoista loukkaantuneista huolimatta.

Olisiko poika siis nähnyt ottelun?

Mainokset


2 kommenttia

Häpeä

Häpee vähän! Muista mistä oot kotoosin! Ohjeet ja torut lapsuudesta kaikuvat monen suomalaisen pääkopassa. Häpeä kasvattaa meitä. Se laittaa varomaan mokia ja virheitä. Lapsuuden ajan äänet ohjaavat yhä elämäämme vaikka sanojat ovat saattaneet vaieta jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten.

Mutta entäpä kun häpeä ei enää ohjaa elämäämme hyvään vaan elämän virtaan alkaa piirtyä tummia sävyjä.

Mitä on häpeä? Miksi sisällä velloo epämääräinen paha olo, joka lamaannutta ihmisen. Häpeä on tunne, joka melko epämääräisellä tavalla kohdistuu koko ihmiseen. Se on erilaista kuin syyllisyys, joka aiheutuu meidän omista teoistamme. Häpeä syntyy lähes aina vuorovaikutus suhteessa toisiin ihmisiin. Sitä on vaikea tiedostaa,koska usein kätkemme sisimpämme  toisilta, koska häpeämme itseämme. Toisaalta emme ymmärrä, että toiset eivät edes ole tietoisia tuntemuksistamme.

Jos emme tunnista omaa häpeäämme, silloin se alkaa määrittämään elämäämme. Ote elämästä lipsuu!

OLYMPUS DIGITAL CAMERANyt julkisen keskustelun pinnalle on jälleen pulpahtanut koulukiusaaminen. Kiusaaminen on  yhteiskuntamme syöpä. Kurkistus ilmiön taakse kertoo häpeästä, jota kansakuntamme kantaa. Pärjäämisen ja suorittamisen pakosta. Pienuuden ja häviämisen pelon traumasta, joka sai alkunsa sodan runtelemasta Suomesta. Sodan ajan lapset saivat nähdä miten rikki raastetut vanhemmat ryhtyivät rakentamaan arkea, jossa oli pakko pärjätä ja purra hammasta. Itkulle  ja surulle ei voinut antaa tilaa. Hellyys ja rakkaus oli piilossa ja tilalla oli tarve antaa hyvä tulevaisuus. Säälillä sitä ei voinut rakentaa. Siksi oli pakko painaa eteenpäin. Näin häpeä on siirtynyt eteenpäin sukupolvelta toiselle.

Kiusaaminen, huono itsetunto ja perheiden pahoinvointi kumpuaa kohtamattomuuden ja häpeän pohjattomasta suosta. Kiusaaminen kertoo pahoinvoinnista ja epävarmuudesta, jota ilottomuus ja rakkaudettomuus ruokkii.

Minä selvisin kiusaamisen aiheuttamista haavoista ja häpeästä seurakunnassa. Nuoren seurakunnan keskellä sain kokea hyväksyntää ja rakkautta. En tiedä voinko koskaan täysin parantua sillä niin syvään kiusaaminen viiltää ihmistä. Itselleni suurin asia on ollut kohdata suuri anteeksi antava Jumala ja antaa anteeksi omille kiusaajilleni. Evankeliumiin on kätkettynä aarre, joka tekee ihmisestä vapaan. Vapaan rakastamaan jokaista ihmistä ilman häpeän pelkoa.
Raamatussa ei liene yhtään hahmoa joka olisi ollut onnistuja ja itse täydellisyys. Pareminkin Raamattu on täynnä henkilöitä, jotka joutuvat kohtaamaan häpeää ja onnettomuutta. Näitä ihmisiä Jumala käyttää. Ihmisiä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan oman heikkoutensa. Ei ole sattumaa että Jeesus kärsi kaikkein häpeällismmän kuoleman mitä saattoi olla. Sen lisäksi että hän luopui Jumalallisuudesta ja otti orjan muodon, hän myös otti kaiken häpeän päälleen. Kristinusko ei olekaan voittajien ja sankareiden usko vaan syntisten ja lyötyjen usko.Siksi itsessämme meillä ei ole mitään mutta Kristuksessa meillä on kaikki.

 

 

 


4 kommenttia

Kunnioituksen kulttuuri kunniaan

Valtakunnan päämiehen julkinen pilkkaaminen taiteen keinoin on jotain muuta kuin poliittista satiiria. Iltalehtien lööpeistä voi lukea kulttuurin tilaa, joka nykyisellään alkaa olla häpeäkulttuuria eli mitä hävyttömämmin voidaan jotakuta, varsinkin julkisuuden henkilöä, kuvata sitä parempi. Tämän päivän lööppi kertoo näytelmästä, jossa rohkeasti ja siveettömästi irvaillaan presidentti Niinistöä.

Ketä tämä palvelee?
Millä tavalla tämä rakentaa yhteiskuntaa?
Antaako taide luvan esittää kenestä tahansa mitä tahansa, taiteen nimissä?

No, en lähde tämän enempää päivittelemään päivän löperöitä lööppejä, joita tulee uusia huomen aamulla. Päivittely on kuin heittäisi vettä kiukaalle. Riittää, kun totean, että häpeäkulttuuri istuu nyt lujassa ja ruokkii ihmisiä potaskalla.

Tarvitaan vastalääkkeen päivitystä enemmän kuin päivittelyjä, siunaamista enemmän kuin siunailemista.
Eli: kunnioituksen kulttuuri kunniaan!

Se lähtee yksilötasolta. Alamme kunnioittaa jokaista ihmistä, vaikka hän mielestämme ei ansaitsisi kunnioitustamme. Alamme viestinnässämme käyttää ihmistä arvostavia mielipiteitä. Kohtelemme jokaista vastaantulijaa arvokkuudella. Annamme maailmalle toisenlaisen mallin kuin mitä häpeäkulttuuri antaa; emme siis hyppää samaan rapakkoon irvailijoiden kanssa. Voimme toki sanoa ja varmaan täytyykin sanoa sanamme siveettömyyttä ja häpäisevyyttä vastaan, mutta sitäkään ei tehdä ketään häpäisemällä.

Valo voittaa aina pimeyden!

Auttaako tämä? Olenko naiivi? Kunnioittamalla muita en ainakaan lisää häpeäkulttuuria yhtään enempää. Sekin on jo jarruna.


3 kommenttia

Häpeä

 Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso,noten kuvat 259
kuin vesa kuivasta maasta.
Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta,
jota olisimme ihaillen katselleet,
ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet.
Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.

Jesaja puhuu Jeesuksesta, ei uskoisi, Jeesushan on ihana,rakas,arvokas, Minun pelastajani…

Mutta taas minähän olen se onneton syntinen ja huono. Ei minulla ole arvoa.  Miksi Jesaja kirjoittaa Jeesuksesta noin. Minustahan tuo enemmän kertoo.  Koulukiusattu ja syntinen. Ehkä olen haavani nuollut, mutta silti.

Tänään tajusin että Jeesus todellakin hylättiin ristille, tapettiin surkeimmalla käytettävissä olevalla tavalla. Vain joitain läheisiä vaivautui paikalle.  Seuraajat eivät nouseet kapinaan vaan todennäköisesti vain pettyivät ja lähtivät pois. Voitteko kuvitella, puhumme kielikuvissa ristille ylentämisestä mutta aikalaisten silmissä siinä ei ollut mitään ylevää vaan pelkkää häpeää.  Lopussa ei ollut enää ketään joka olisi kiinnostanut Jeesuksen opetuksista. Vain läheiset jaksoivat katsoa käsiensä välistä, kun elämä valui Jeesuksesta vähitellen pois.

Oliko siinä jotain samaa kuin Mooseksen kirjassa kuvatussa teurasuhrissa, jonka pään päällä oli uhrintuojan käsi sulautuen uhrin kärsimykseen kun papin veitsi leikkasi puhtaan lampaan kaulasuonet auki ja elämä kirjaimellisesti valui pois.  Miksi muuten Jeesuksen kauhea kuolema olisi kuvattu Raamatussa.  Jeesuksen kuolemaan on sisällytetty minun arvottomuuteni ja kurjuuteni ja minunkin käteni on hänen päällään…

Jeesuksen tapa kuolla on myös minulle suurin todistus hänen ylösnousemuksestaan sillä ihmisten pettymys ja häpeä mestarin kohtalon takia oli varmasti niin suuri, että he olisivat varmasti vaienneet kaikesta iäksi ellei Jeesus olisi nousut kuolleista. Häpeän piti tulla jotta minun ja sinun häpeä voitaisiin pyyhkiä pois.

Jesajan teksti löytyy muuten luvusta 53


7 kommenttia

Mitäs tehtääs notta mainittaas? Jos sanoos notta häpeä Suomen Siioni!

Image

Olen tiettyyn pisteeseen asti touhun poika, mutta näin kevään tullessa meinaa joskus kamelinselkä katketa. Ei fyysisesti, ei myöskään henkisesti vaan hengellisesti. Usko on koetteella kun talven Majataloillat alkavat olla pian ohi ja puheet pidetty. Oman hengllisen elämän hoitaminen on jäänyt lukemisen ja bloggaamisen varaan. Raamattu- ja rukouspiirin perustaminen on siirtynyt ja siirtynyt. Keskiviikkoisin olen sentään joskus ollut Majatalokuoron treeneissä kuunteluoppilaana ja juttelemassa ihmisten kanssa.

Seurakunnan kehittäminen onkin yksilön kannalta tärkeää. On löydyttävä mielekäitä tapoja hoitaa omaa uskonelämäänsä. Mutta väkisinkin herää kysymys että miksi minä sitä hoidan. Ketä varten. Minulla ei ole epäilystä armon riittävyydestä omalla kohdallani. Eikö olisi helpompaa vain olla ja elää elämää niinkuin toisetkin ihmiset. Itse asiassa minulle on sanottu joskus seurakunnan työntekijän suulla että elä rasita itseäsi näillä jutuilla liikaa.

Mutta minulle on annettu näky ja lupaus siitä että kannattaa rasittaa itseään ja touhuta. Näky ei nouse tällä kertaa mistään tunnekuohuista ja kokemuksista vaan raamatun lupauksista. Jeesuksen käskystä viedä evankeliumia eteenpäin. Pietarin ja muiden apostoleiden esimerkistä ja Paavalin opastuksesta. Mutta myös ajatus siitä että Jumalaa miellyttää se mitä teen kun noudatan hänen käskyjään. Onhan se omistuista jos lapsi ei noudata Isän käskyjä.

Suomi on liukumassa takaisin pimeään, hitaasti ja varmasti, se pimeys ei ole ateistien tai vapaa-ajattelijoiden pimeyttä sillä siellä suunnassa on enemmänkin tyhjyyttä. Pimeys on laskeutumassa niiden ihmisten päälle jotka eivät kiireiltään, väsymykseltään ja sairauksiltaan jaksa hakeutua Jumalan kasvojen eteen. He eivät tunne hyvää Jumalaa. Parhaimillaankin he tuntevat joulupukkimaisen pilvenreunalla istuvan ukon jolla on ristillä riippuva melko epämiellyttävässä kunnossa oleva poika, jonka isästä ei sitten kuitenkaan ole varmuutta eli höpöä koko juttu.Tuollaisen feikin rakkaus ei ole luotettavaa.  Mielenkiinto sammuu kun ne kirkon ihmiset jotka suurimpaan ääneen huutavat, eivät usko itsekkään koko juttuun tai siltä se ainakin vaikuttaa.Tai sitten he huutavat omaa agendaansa opistaan. Ihmiset ovat jääneet pimentoon kun periaatteelliset oppiriidat tuodaan pöydälle leivän ja viinin sijaan.

Mutta ihmiset eivät jää pimeydessä paikalleen vaan vanhat tutut harhat marssivat uusissa asuissa paikalle. Newage, enkelihoidot,wiggat, intiaaniuskomukset ja jopa satanismi vetää ihmisiä puoleensa. Niille on on jostain syystä vapaa-ajattelijoiden helppo kohauttaa olkapäitään ja ohittaa. Puita on helppo halata, sillä ne eivät kiihkoile!

Näin maallikon näkökulmasta en voi sanoa muutakuin hävetkää kaikenmaailman ry:t ja säätiöt, konsikset ja liberaalit. Hävetkää Piispat ja papit. Hävetkää herätysliikkeet. Te kaikki unohdatte sen että tavallinen ihminen tarvitsee toivoa. Ihminen tarvitsee tietää millainen on todellinen rakastava ja Kaikkivaltias Jumala. Toivo laskeutuu paikalle kun toinen ihminen sanoo toiselle että saanko minä rukoilla sinun puolestasi, Minä voin olla tässä ja kuunnella luottaen siihen että Kaikkivaltias Jumala jatkaa työtä siitä eteenpäin. Minusta tuntuu että me kaikki unohdamme että Jumala on Suuri.

Kaikkivaltias! Mieti sitä sanaa, kun avaat raamattusi! Minä ryhdyn nyt suunnittemaan Majatalokuorolaisten muksuille   pyhäkoulua jota meidän seurakunnassa ei ole ollut vuosiin. Se jos mikä on Hengellisen elämän hoitoa kun hyppää ihan uuteen maailmaan 🙂