Jalkapallostadion on evakuoitu. Kymmeniä tuhansia ihmisiä vetävään katsomoon on unohtunut pieni poika. Hän tuijottaa vihreällä kentällä lojuvaa palloa. Pallon olisi tarkoitus juuri nyt aiheuttaa ihmisille jännitystä ja mielihyvää, kun pelaajat kikkailisivat ja kuljettaisivat sitä kohti vastustajan maalia. Mutta kukaan ei kikkaile. Kaukaa stadionin ulkopuolelta kuuluu hälytysajoneuvojen ääniä.

*   *  *  *  *

Kauan sitten opiskelin luovaa kirjoittamista. Yhdellä oppitunnilla mietittiin näkökulmia. Esimerkkitapauksena oli Belgiassa edellisenä vuonna tapahtunut mellakka, jossa kuoli 39 ihmistä ja loukkaantui noin 600. Luimme uutisen katastrofista ja mietimme, mistä erilaisista näkökulmista tapauksesta voisi kirjoittaa. Minä olin olevinani nokkela ja ehdotin, että mellakasta voisi kertoa jalkapallon näkövinkkelistä. Opettajamme hymähti, mistä ymmärsin, että ajatukseni ei ollut hänestä kovin hääppöinen. Minulla on muistikuva kurssikavereista, jotka kannattivat opettajan näkemystä viisaan näköisinä nyökyttelemällä.

Tapaus on jäänyt mieleeni. Taisin nolostua enemmän kuin olen suostunut itselleni myöntämäänkään. Eläimillä on tunteet. Kasvitkin aistivat jotakin, ja hurjimpien näkemysten mukaan ne tuntevat jopa kipua. Mutta jalkapallolla ei tosiaan taida olla henkistä elämää näkökulmaksi asti. (Mutta entäpä Juice Leskisen laulu Puhelinpylvään henkinen elämä! Häh!)

Oppitunnista on yli kolmekymmentä vuotta. Tapaus on muistunut mieleeni säännöllisesti. Ei kovin usein mutta silloin tällöin, ehkä pari kertaa vuodessa.

Loppiaisiltana kävelin kaupasta mutkan kautta kotiin. Satoi lunta. Yllättäen muistin jälleen jalkapallon näkökulman. Sieluni silmin näin nurmella orvon pallon ympärillään typötyhjä stadion. Tarkensin mielikuvaani, ja katsomossapa istui pieni poika katsellen unohtunutta palloa. Poika oli päässyt ensimmäistä kertaa stadionille katsomaan matsia. Isän kanssa. Ja nyt oli käynyt näin. Peli oli peruttu, kun jalkapallohuligaanit eivät olleet pysyneet aisoissaan. Kaaoksen keskellä isäkin oli evakuoitunut, jättänyt pojan. Mutta sepä ei poikaa huolettanut. Hän katsoi palloa ja mietti, miltä pallosta tuntuu, kun peliä ei nyt pelatakaan. Pallo oli varmasti todella surullinen.

Lunta satoi ja minä kävelin. Mielessäni poika istui orpona stadionilla. Miksei stadionilla ollut toimitsijoita tai pelastushenkilöstöä? Miksi ihmeessä kukaan ei ollut huolehtinut pojasta? Kävellessäni päätin kirjoittaa blogin ajatuksistani. Tässä se on. Kotona googlasin jalkapallostadionin katastrofin. Todellisuudessa stadionia ei evakuoitu, vaan ottelu pelattiin kymmenistä kuolleista ja sadoista loukkaantuneista huolimatta.

Olisiko poika siis nähnyt ottelun?