Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


6 kommenttia

Kun mieli alkaa hajota

En ole asiantuntija enkä terapeutti enkä tiedä paljoakaan masennuksesta. En osaisi lohduttaa masentunutta mieltä saatika sitten parantaa. Jokainen meistä kokee jossain vaiheessa elämää jonkinasteista masennusta ja osa meistä ei edes ymmärrä oman mielensä muutoksia. Kunhan takkuaa elämän jollain tavalla läpi.

Opettajana olen kohdannut elämässäni valtavan määrän ihmisiä ja heidän lapsiaan. Koulun arki ja lasten maailma ovat ympäristö, jossa elämä viiltää ihmiseen ensimmäiset ja syvimmät haavat. Oma historiani koulukiusattuna on avannut omat silmäni näkemään elämän raadollisuuden ja pimeät kulmat, jossa elämä raapii pahimmin.

Koulun arjesta on tullut opetussuunnitelmien ja raporttien arkea. Opettajat joutuvat säntäilemään ja juoksemaan uudistusten tahtiin. Täyttämään lomakkeita ja suunnitelmia aina kun jotain tapahtuu. Lapsia puhutetaan paperi nenän alla ja tarkan säännöstön alaisena. Kun jokainen pykälä on täytetty, on asia hoidettu ja seuraavaa ongelma pukkaa jo niskaan. Lapsen kohtaamisesta on tullut byrokratiaa.

Lasten tavallisin toteamus on, että aikuiset eivät puutu kun heille kertoo ongelmista ja kiusaamisesta. Aikuisista on tullut lasten silmissä avuttomia ja lapsista samalla turvattomia. Turvattomuus on koulukiusaamisen yksi juuriaihe.

Perusturvattomuus syntyy, kun lapset itse joutuvat päättämään ja hoitamaan asioita, jotka kuuluvat aikuisten hoidettavaksi. Aikuisten tehtävä on päättää lasten harrastuksista, syömisestä, pelaamisesta ja iltamenoista. Koulussa aikuisten on osoitettava oma turvallisuutensa osoittamalla, että he kykenevät päättämään ja selvittämään asioita. Kuuntelemaan lapsia ja viemään heidän asioitaan maaliin saakka.

Tyypillisintä löysyyttä on aikuisten toteamus, ”Hyvä kun tulit sanomaan. Minäpä hoidan asian” Liian usein lapset tietävät jo, että asia jää luultavasti siihen. Lasten maailma on konservatiivinen ja oikeudenmukainen. Siinä maailmassa vääryyksiin puututaan ja paha saa aina palkkansa. Käänteisesti he kokevat, että asia, josta ei tule rangaistusta on sallittua. Jos kiusaajat eivät saa rangaistusta, on se sama kuin lupa jatkaa kiusaamista. Oikeuden saaminen taas auttaa ja hoitaa uhrin haavoja. Kokemus siitä, että saa oikeutta auttaa lasta. Vaikka kiusaaja on yleensä oman elämänsä uhri ja tarvitsee apua mutta hänen tekonsa on silti se veitsi joka on viiltänyt toista ja se vaatii että oikeus tapahtuu. Kiusatulta ei voi vaatia sitä, että hän ymmärtää kiusaajan ongelmia. Se on aikuisten tehtävä.

Lapset pitää kohdata aidosti aina ja joka kerta. Heidän unelmansa ja kipunsa tarvitsevat kuulijoita ja todistajia. Jokainen lapsi on tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi. Lapsen ensisijainen kasvun paikka on koti. Ensimmäiset kolme elinvuotta ovat tärkeimmät. Silloin molempien vanhempien läsnäolo tai sen puute luo raamit tulevaisuudelle. Kouluun tullessa lapsi on jo saannut suunnan kasvulleen. Koulu voi ainoastaan korjata näitä suuntia.

Koulun arki on muuttunut. Sieltä on riistetty aika. Aikaa yritetään saada lisää digitaalisesti, sanomalla kuinka netti tarjoaa rajattomat mahdollisuudet. Digitaaliset taidot eivät kuitenkaan korvaa sitä harjaantumista, jota käsialakirjoitus ja ulkoaoppiminen tarjoaa aivojen neurologian kehittymiseen. Tietyt asiat vain ovat tarpeellisia jos halutaan tasapainosesti kehittyviä lapsia. Koulutyön pitää olla opettajajohtoista ei digijohtoista.

Samoin lasten arki on vaarassa mennä rikki, kun he kohtaavat toisensa virtuaalisesti. Todellisuus ei kestä virtuaalisen minän paljastamista. Netissä on helpompi olla auki, mutta se ei ole todellista avoimmuutta. Sen valheellisuus on näennäisessä rohkeudessa sanoa ja kertoa asioita toiselle. Vasten kasvoja lapset eivätkä aikuiset uskaltaisi sanoa samoja asioita ääneen. Olen pohtinut sitä miten seurakunta voisi ojentautua ja tukea rikki menneitä koululaisia.

Niin kauan kuin aikuiset pompottelevat vastuutaan kohdatessaan lapsiaan ja oppilaitaan, saamme kohdata lisää hajonneita mieliä. Niin kauan kun uhri vaihtaa koulua tai työpaikkaa ollaan epäonnistuttu ihmisen kohtaamisessa.

Oma mieleni ja sieluni hajosi osittain kun olin koululainen. Jos Jumala ei olisi johdattanut minua nuoren seurakunnan yhteyteen, kukaan ei olisi koskaan ryhtynyt parsimaan palasia kasaan. Tietoisuus siitä, että Jumala on, piti minut kiinni elämässä ja oikeilla raiteilla. Nyt, aikuisella iällä olen saanut kokea sen miten Jeesus, savenvalaja murtaa kovan rikkinäisen saven ja valaa minussa uutta. Nykyaika on riistänyt myös lapsilta uskon Jumalaan joka auttaa ja on kiusaajien yläpuolella.

Jeesuksen opetus köyhälle ja pelastukseen kelpaamattomalle ihmiselle on terapeuttinen armon sanoma, ihminen kelpaa hänelle sellaisenaan omana itsenään. Ihmisen ei tarvitse parantaa itse itseään, koska Jeesus haluaa tehdä sen. Jeesus ei jätä ketään eikä käännä selkäänsä kenellekkään vaan hän sanoo, -Älä pelkää!

Mainokset


2 kommenttia

Häpeä

Häpee vähän! Muista mistä oot kotoosin! Ohjeet ja torut lapsuudesta kaikuvat monen suomalaisen pääkopassa. Häpeä kasvattaa meitä. Se laittaa varomaan mokia ja virheitä. Lapsuuden ajan äänet ohjaavat yhä elämäämme vaikka sanojat ovat saattaneet vaieta jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten.

Mutta entäpä kun häpeä ei enää ohjaa elämäämme hyvään vaan elämän virtaan alkaa piirtyä tummia sävyjä.

Mitä on häpeä? Miksi sisällä velloo epämääräinen paha olo, joka lamaannutta ihmisen. Häpeä on tunne, joka melko epämääräisellä tavalla kohdistuu koko ihmiseen. Se on erilaista kuin syyllisyys, joka aiheutuu meidän omista teoistamme. Häpeä syntyy lähes aina vuorovaikutus suhteessa toisiin ihmisiin. Sitä on vaikea tiedostaa,koska usein kätkemme sisimpämme  toisilta, koska häpeämme itseämme. Toisaalta emme ymmärrä, että toiset eivät edes ole tietoisia tuntemuksistamme.

Jos emme tunnista omaa häpeäämme, silloin se alkaa määrittämään elämäämme. Ote elämästä lipsuu!

OLYMPUS DIGITAL CAMERANyt julkisen keskustelun pinnalle on jälleen pulpahtanut koulukiusaaminen. Kiusaaminen on  yhteiskuntamme syöpä. Kurkistus ilmiön taakse kertoo häpeästä, jota kansakuntamme kantaa. Pärjäämisen ja suorittamisen pakosta. Pienuuden ja häviämisen pelon traumasta, joka sai alkunsa sodan runtelemasta Suomesta. Sodan ajan lapset saivat nähdä miten rikki raastetut vanhemmat ryhtyivät rakentamaan arkea, jossa oli pakko pärjätä ja purra hammasta. Itkulle  ja surulle ei voinut antaa tilaa. Hellyys ja rakkaus oli piilossa ja tilalla oli tarve antaa hyvä tulevaisuus. Säälillä sitä ei voinut rakentaa. Siksi oli pakko painaa eteenpäin. Näin häpeä on siirtynyt eteenpäin sukupolvelta toiselle.

Kiusaaminen, huono itsetunto ja perheiden pahoinvointi kumpuaa kohtamattomuuden ja häpeän pohjattomasta suosta. Kiusaaminen kertoo pahoinvoinnista ja epävarmuudesta, jota ilottomuus ja rakkaudettomuus ruokkii.

Minä selvisin kiusaamisen aiheuttamista haavoista ja häpeästä seurakunnassa. Nuoren seurakunnan keskellä sain kokea hyväksyntää ja rakkautta. En tiedä voinko koskaan täysin parantua sillä niin syvään kiusaaminen viiltää ihmistä. Itselleni suurin asia on ollut kohdata suuri anteeksi antava Jumala ja antaa anteeksi omille kiusaajilleni. Evankeliumiin on kätkettynä aarre, joka tekee ihmisestä vapaan. Vapaan rakastamaan jokaista ihmistä ilman häpeän pelkoa.
Raamatussa ei liene yhtään hahmoa joka olisi ollut onnistuja ja itse täydellisyys. Pareminkin Raamattu on täynnä henkilöitä, jotka joutuvat kohtaamaan häpeää ja onnettomuutta. Näitä ihmisiä Jumala käyttää. Ihmisiä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan oman heikkoutensa. Ei ole sattumaa että Jeesus kärsi kaikkein häpeällismmän kuoleman mitä saattoi olla. Sen lisäksi että hän luopui Jumalallisuudesta ja otti orjan muodon, hän myös otti kaiken häpeän päälleen. Kristinusko ei olekaan voittajien ja sankareiden usko vaan syntisten ja lyötyjen usko.Siksi itsessämme meillä ei ole mitään mutta Kristuksessa meillä on kaikki.