Vielä olisi kaksi päivää koulua. Normaalisti tänään olisi kevätkirkko ja saisimme laulaa koko koulun voimalla suvivirttä.

Sen laulaminen kuvastaa oikeastaan kaikkea sitä mitä me suomalaiset olemme. Kansaa joka odottaa kesää ja sen suomaa siunausta. Lepoa, lämpöä ja rakkautta pimeän talven jälkeen. Suvivirren kannatus ihmisten keskuudessa kertoo myös siitä, että yhä jossain sielumme pohjukassa toivomme, että tuolla ylhäällä on joku, joka kuulee pienen ihmisen hätähuudon, -Isä minua pelottaa!

Suvivirren puuttuminen kertoo myös siitä miksi, Jumalan valtakunnan elämä on joukkuelaji. Uskossa kun on kyse yhteydestä. Yhteydestä ylös Jeesukseen, joka on meidän suurin esirukoilijamme ja yhteydestä toisiin Jumalan lapsiin ja ihmisiin. Suvivirttä kun on hyvä laulaa yhdessä. Seurakunnan kuuluisikin olla yhdessä ja kokea tuota yhteyden tunnetta, jota tunnemme laulaessamme virttä Luojan kunniaksi.

Jumalanpalveluksia on näytetty kaikista seurakunnista etänä eri palvelujen kautta. Niiden suosio on yllättänyt kirkonväen. Mutta miten tuon suosion saisi siirrettyä seurakunnan toimintaan. Miten voisi kehittää netin kautta tapahtuvaa toimintaa niin, että ihmiset tulisivat myös yhteen paikanpäälle? Koska etänä laulettu suvivirsi ei oikein maistu eikä tunnu miltään. Se on korviketta. Oisiko vielä hyvä opettaa ihmisiä näissä nettimessuissa. Kertoa miksi tullaan yhteen. Muuttaa messujen kaavoja ja aikatauluja. Etsiä nykyihmiselle istuvaa muotoa ja sisältöä. Nojatulikirkot kun tuntuvat maistuvan paremmalle ja kellonajatkin näyttävät merkitsevän paljon.

Ihmistä ei ole luotu kirkon messuja ja kaavoja varten vaan kaavat on tehty auttamaan ihmistä ja Jumalaa tulemaan yhteen. Ne ovat pelkkiä välineitä eikä niissä sinällään ole mitään pyhää. Pyhää on sen sijaan se, että ihminen tulee Jumalan kasvojen eteen.