Harva mies antaa itselleen luvan itkeä. Kahdeksankymmentä luvulla alettiin puhua pehmomiehistä, jotka saavat itkeä ja olla pehmeitä. Nämä miehet saivat aikaan sen, että nykymiehetkin uskaltavat hoitaa lapsiaan kotona ja olla pehmeitä nallekarhu koti-isiä. Mutta itku, mihin se lupa jäi.

Mutta mitä me miehet osaamme sen sijaan tehdä. Osaamme olla iloisia veikkosia seurassa. Olemme joukon keskipisteitä tai sitten metsästysporukan kunnioitettuja hiljaisia taitajia.  Arvostamme nuotioporukan kaskunkertojia emmekä vieroksu edes sivussa  jöröttäjiä, mutta itkun vääntäminen on sallittua vasta kun viinaa on tarpeeksi veressä tai hätä on käynyt liian suureksi. Kotona tämä asetelma muuttuu. Kun naurut on naurettu ja parisuhteen alkuhurma ja rakkaus on vaihtunut arkeen, hyytyy turhan monen miehen hymy. Turhan moni mies alkaa rakentaa arkisesta perheestä itselleen vankilaa, jonka lukkoja kukaan ei osaa avata. Tahto rakastaa  ja miehen halut lyövät painiin, jossa usein tahto jää kakkoseksi kun lauma lapsia syö vaimon energian huomioida miehensä entiseen malliin. Mutta koska järkemme yhä pelaa, huono-omatunto jäytää ja ärsyttää.

Itkun sijasta alamme vihata ympäristöämme, käytämme sanan viiltävää säilää tai jopa nyrkkiä. Tiedämme, että meidän tulisi jakaa arkemme muun perheen kanssa, mutta emme kykene siihen, koska haluamme jotain sellaista mitä emme voi saada. Haluamme rakkautta jonka laatua emme tunnista, emmekä löydä. Jos osallistuisimme kodin arkeen täysillä ja tunnustaisimme oman ”tappiomme”, niin ylpeytemme saisi kolhun. Muutamme syyllisyyden kaikesta tästä myrkyksi jota levitämme ympärillemme. Emme osaa enää taipua tuulessa kuin vilja ja nöyrtyä toisen edessä niinkuin suhteen alussa. Herkkyys on kadonnut koska kyynelten lähde on  kuivunut.

Miten voisimme tavoittaa sen pienen pojan, joka uskalsi lapsena itkeä ja antaa kyynelten puhdistaa pahan pois. Mistä löytyy se voima joka huuhtosi kaiken kuonan sielustamme joka on kertynyt herkkyytemme päälle. Kuinka henki saisi tilaa hengittää tavoittakseen toisen?

Monasti kaipuumme saada rakkautta ja hyväksyntää vääristyy. Etsimme puolisostamme sitä mitä pieni poika etsii äidin tai isän sylistä.  Ääretontä ja rajatonta rakkautta jota ihmisistä vain äidit ja isät voivat parhaimmillaan lapselleen tarjota. Petymme kun puoliso paljastuukin samanlaiseksi etsijäksi kuin mitä itse olemme. Jos emme yhdessä käy etsimään tuota  suurta rakkautta, on edessä tyhjyys, jota molemmat alkavat tahoillaan täyttää. Kuka milläkin.

On vain yksi joka voi vastata  rakkauden nälkäämme ja  vain Hän voi antaa takaisin kyyneleet jotka puhdistavat. Jeesus sanoi, Sallikaa lasten tulla tyköni. Uskallatko taipua  taas tuuleen ja päästää se pieni poika irti  ja antaa hänen häpeämättömästi itkeä Jeesuksen sylissä, kunnes kaikki paha on poissa ja löydät tien ulos häkistäsi.