Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Mieskin saa itkeä, saahan?

11 kommenttia

Harva mies antaa itselleen luvan itkeä. Kahdeksankymmentä luvulla alettiin puhua pehmomiehistä, jotka saavat itkeä ja olla pehmeitä. Nämä miehet saivat aikaan sen, että nykymiehetkin uskaltavat hoitaa lapsiaan kotona ja olla pehmeitä nallekarhu koti-isiä. Mutta itku, mihin se lupa jäi.

Mutta mitä me miehet osaamme sen sijaan tehdä. Osaamme olla iloisia veikkosia seurassa. Olemme joukon keskipisteitä tai sitten metsästysporukan kunnioitettuja hiljaisia taitajia.  Arvostamme nuotioporukan kaskunkertojia emmekä vieroksu edes sivussa  jöröttäjiä, mutta itkun vääntäminen on sallittua vasta kun viinaa on tarpeeksi veressä tai hätä on käynyt liian suureksi. Kotona tämä asetelma muuttuu. Kun naurut on naurettu ja parisuhteen alkuhurma ja rakkaus on vaihtunut arkeen, hyytyy turhan monen miehen hymy. Turhan moni mies alkaa rakentaa arkisesta perheestä itselleen vankilaa, jonka lukkoja kukaan ei osaa avata. Tahto rakastaa  ja miehen halut lyövät painiin, jossa usein tahto jää kakkoseksi kun lauma lapsia syö vaimon energian huomioida miehensä entiseen malliin. Mutta koska järkemme yhä pelaa, huono-omatunto jäytää ja ärsyttää.

Itkun sijasta alamme vihata ympäristöämme, käytämme sanan viiltävää säilää tai jopa nyrkkiä. Tiedämme, että meidän tulisi jakaa arkemme muun perheen kanssa, mutta emme kykene siihen, koska haluamme jotain sellaista mitä emme voi saada. Haluamme rakkautta jonka laatua emme tunnista, emmekä löydä. Jos osallistuisimme kodin arkeen täysillä ja tunnustaisimme oman ”tappiomme”, niin ylpeytemme saisi kolhun. Muutamme syyllisyyden kaikesta tästä myrkyksi jota levitämme ympärillemme. Emme osaa enää taipua tuulessa kuin vilja ja nöyrtyä toisen edessä niinkuin suhteen alussa. Herkkyys on kadonnut koska kyynelten lähde on  kuivunut.

Miten voisimme tavoittaa sen pienen pojan, joka uskalsi lapsena itkeä ja antaa kyynelten puhdistaa pahan pois. Mistä löytyy se voima joka huuhtosi kaiken kuonan sielustamme joka on kertynyt herkkyytemme päälle. Kuinka henki saisi tilaa hengittää tavoittakseen toisen?

Monasti kaipuumme saada rakkautta ja hyväksyntää vääristyy. Etsimme puolisostamme sitä mitä pieni poika etsii äidin tai isän sylistä.  Ääretontä ja rajatonta rakkautta jota ihmisistä vain äidit ja isät voivat parhaimmillaan lapselleen tarjota. Petymme kun puoliso paljastuukin samanlaiseksi etsijäksi kuin mitä itse olemme. Jos emme yhdessä käy etsimään tuota  suurta rakkautta, on edessä tyhjyys, jota molemmat alkavat tahoillaan täyttää. Kuka milläkin.

On vain yksi joka voi vastata  rakkauden nälkäämme ja  vain Hän voi antaa takaisin kyyneleet jotka puhdistavat. Jeesus sanoi, Sallikaa lasten tulla tyköni. Uskallatko taipua  taas tuuleen ja päästää se pieni poika irti  ja pisaraantaa hänen häpeämättömästi itkeä Jeesuksen sylissä, kunnes kaikki paha on poissa ja löydät tien ulos häkistäsi.

Mainokset

Kirjoittaja: Tapio Laakso

Lapsenuskoinen sen tien kulkija

11 thoughts on “Mieskin saa itkeä, saahan?

  1. Tapio, otsikkosi suorasanaiseen kysymykseen on ilmiselvä vastaus tässä:

    ” Kun Jeesus näki hänen itkevän ja hänen kanssaan tulleiden juutalaisten itkevän, joutui hän hengessään syvän liikutuksen valtaan ja vapisi; ja hän sanoi: ”Mihin te panitte hänet?” He sanoivat hänelle: ”Herra, tule ja katso.” Ja J e e s u s i t k i. Niin juutalaiset sanoivat: ”Katso, kuinka rakas hän oli hänelle!” ”

    Jostain kummasta syystä on tai ainakin on ollut vallalla käsitys, joka on minullekin sanottu – ”iso mies ei itke”.
    Tämän osalta voisi sarkastisesti kysyä, miksi ihmeessä isolla miehelläkin sitten kuitenkin on kyynelkanavat?

    Liked by 1 henkilö

  2. Upea kirjoitus! Siinäpä rukousaihe!

    Liked by 1 henkilö

  3. Jotkut ovat yrittäneet tekemällä tehdä Jeesuksestakin nauravan, mutta onko Raamatussa kertaakaan sanottu että Jeesus nauroi? Minua on pysäyttänyt ja koskettanut erityisesti tuo Toivon laittama kohta: ”Ja Jeesus itki”. Uudempi käännös sanoo senkin laimeammin toteamalla vaan että Jeesus itki.
    Toinen aina yhtä järkyttävä kohta Jeesuksen elämässä on kun Hän joutuu rukoillessaan ”kuoleman tuskaan” ja opetuslapset nukkuvat.
    Voiko ihminen yksinäisempi olla kuin kaksin yksin?!

    Lapsen kuolema on varmaan suurin suru joka voi perhettä kohdata, mutta sanomattoman vaikeaa on myös kun rakkaus, jos sitä on ollut(kaan), kuolee avioliitosta. Ei ole ihme että rakkauden Jumala sanoo vihaavansa hylkäämistä. Hylkääminen koetaan myös silloin kun silta aviopuolisoiden väliltä katkeaa. Jokainen ihminen tarvitsee ja kaipaa rakkautta, eikä aviorakkautta korvaa mikään muu rakkaus, ei edes lasten ja vanhempien.

    Aviorakkaus on Jumalan tahto ja luomus. Jospa mies osaisikin ja voisikin itkeä ja kertoa mitä kaipaa nimenomaan vaimolleen jonka pitäisi olla se kaikkein läheisin ihmissuhde kaikista suhteista. Usein vaan käy niin että liian kauan ihmiset ovat osoittamatta tunteitaan ja sitten on liian myöhäistä. Kuitenkaan mikään suhde ei toimi ellei ole molemminpuolista yhteistä tahtoa. Surullista.

    Kyllä mieskin saa itkeä ja nainenkin. Parasta olisi jos sen voisi tehdä yhdessä eikä niin että kumpikin itkee salaa toiselta. Mutta näin se useimmiten menee. Näin voi olla muissakin läheisissä ihmissuhteissa ja onkin, se järkyttää.

    Itse eronneena minua kovasti koskettaa tämä aihe. Siksi näin pitkä kommentti.

    Tykkää

  4. Psalmi 19 jae 13 kysyy: Kuka huomaa kaikki erehdyksensä ?
    Olen huomannnut olevamme kuten raamattu sanoo vajavaisesti kaiken tekeviä.
    Tästäkin syystä avioliitto on pikemminkin kahden hyvän anteeksiantajan liitto.
    Siihen tarvitaan enimmäkseen Agape rakkautta, kun filia ja eros ovat koetuksella.
    Se joka kyynelin kylvää, saa riemuiten niittää. Onhan se ihana nähdä kun yhteiset lapset ja lastenlapset siinä ympärillä kasvavat ja ovat päivien ilo ja vanhuuden turva.
    Sinkun on aika vaikea muita plussia keksiä siihen miksi avioidutaan.
    Palveluksen puolesta on kuitenkin jakautunut ja saa ahdistusta lihaansa tätä kautta.

    Tykkää

  5. Toivottavasti tämän otsikon alle voi laittaa myös ns. ”elämää suurempia” murheen aiheita.

    Tämä minun tietokoneeni kun on jo muutaman kerran jäänyt heräämättä yöuniltaan normaali toimenpiteiden jälkeen, mutta on kuitenkin palautunut maailmaan pakkokäynnistys- tai mikä lie oikea termi?

    Tämä vempele – vanhemman polven väki muistanee vielä termin alkuperäisen merkityksen, kun on jo käytännössä välttämätön mm. pankkiasioitten hoitamiseen ja yhteyksien pitämiseen lapsiin, virastoasioiden hoitoon j.ne. jn.e.
    Esimerkiksi pankkiasioiden hoitoa varten minun pitäisi lähteä Mikkeliin 60 km:n päähän Mikkeliin!

    Vaikka ”iso mies ei itke”-sanonta onkin voimassa olevaa oikeutta, niin harmikiukun tai kiukkuharmin tippa ei kuitenkaan kaukana linssistä ole!

    Muuten – ja nyt olen tosissani. JOS JUMALA haluaa, Hän kykenee kyllä korjaamaan tietokoneenkin, mutta yleisen elämänkokemuksen mukaan Hän ei niin kuitenkaan tee.

    Tykkää

  6. Toivo, rukoilin, että Jumala johdattaa tässä tärkeässä tietokone asiassa asiat parhain päin, että arkenne asioitten hoitaminen sujuu. Kyllä tuokin asia sopii ”elämää suurempien” murheitten otsikon alle, sillä voimia, aikaa ja bensaa vievä reissu on lähteä pitkille matkoille pankkiasioita hoitamaan.

    Tapion tekstiä olen miettinyt ja aihe on arka ja kipeä, toki yleinenkin, mutta toisaalta voi olla hyvin henkilökohtainenkin, joten en osaa oikein mitään tähän laittaa kuin tällaista naisnäkökulmaa.

    Keski-ikäisenä oma näkemys parisuhteesta vastakkaiseen sukupuoleeni on muodostunut sellaiseksi, että siinä sukelletaan tietyllä tavalla pikkuhiljaa syviin vesiin. Ei toki vaarallisiin, mutta sellaisiin, että pintavesissä on lämmintä ja tuttuutta, sellaista mitä löytää itsestä ja sitten myös jotakin uutta ja kiehtovaa. Mutta syvemmälle mentäessä koetaan selllaisia elämänkokemuksia, jotka ovat uusia kumpaisellekin: Muututaan vääjäämättä jonkin verran,kummastakin tulee jotakin, mitä he eivät suhteen alussa olleet (ehkä isä, äiti, uusi ura, muuttuva maailmankatsomus, sairastuminen, yllättävä menestyminen tai mitä tahansa). Niissä vesissä tarvitaan kumppanuutta, sukeltajatkin sukeltavat aina parittain, toinen toistaan tukien ja tahtäviä jakaen.
    Asiat muuttuvat koko ajan iän karttuessa, lasten kasvaessa jne. ihmissuhde on minusta kuin merenpohja, alati muuttuva, kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta jotkut isot elementit pysyvät.

    Oma erityisosaaminen liittyy vain siihen, millaista on olla naisihminen, joten ehkä oman ja naispuolisten ystävien kokemusten kautta sanoisin, että rakas kehomme, sen kemiat muuttavat sekä fyysisistä- maisemaa että sielujemme maisemaa tässä matkanvarrella kovinkin ja sitten ne muksut, aika usein se välttämätön irtaantuminen vanhemmasta koetaan äidin kanssa voimakkaasti ja taitaa olla niinkin, että me mammat koemme useammin sen vaikeastihahmotettavan tyhjän pesän kriisin kuin miehet. Oletan näin.
    Johanna Kurkelan Palvo mua biisistä (hauska youtubevideokin) löytyy hyviä vinkkejä naisen ymmärtämiseen :)
    Kaikki saavat itkeä ja yhdessä nauramisella on kuulemma erittäin positiivet vaikutukset ihmissuhteisiin.

    Tykkää

  7. Virpi

    Kirjoituksestasi huokuu mielestäni itsensä ja läheistensä kanssa hyvin toimeentulevan ja paikkansa löytäneen ihmisen kypsä elämännäkemys.

    Mitä tuohon tietokone- ja muihinkin vastaaviin asioihin tulee, niin tietenkään ei pidä rukoilla ”Jumala, korjaa nyt tuo tietokone tai joku muu vastaava vempele”, oletan sinun muuten tietävä vempeleen varsinaisen merkityksen, sehän on hevosen vetovarusteita, mutta sitä voi pyytää, että Jumala auttaisi löytämään hätiin asianomaisen pulman tuntevan ja auttamaan kykenevän lähimmäisen, joko kaverin tai sitten ammattilaisen.

    Tykkää

  8. Kommunikaatio on kait se sana joka jota voisi tässä kohtaa korostaa. Raakasti yleistäen meille miehenpuolille se on sitä vaikeinta toimintaa tässä elämässä. Mies ei valita eikä itke on 60-70 luvulla syntyneiden perusohje kun isoisisien perintö heijastui kasvatukseen ja samaa vaivaa on liikkeellä yhä. Häpeän ja kelpaamattomuuden tunteen pelottavat.
    Mitä tulee sitten koneisiin ja vempeleisiin niin minun kokemukseni on kyllä se, että ihmeitä tapahtuu. Ainakin itse olen rukouksessa rassaillut tietsikoitakin ja ne ovat heränneet ihmeellisesti henkiin. En ala pohtimaan mitä tapahtui ja miksi kone tuli kuntoon, vaan otan asian kiitoksella vastaan. Sama juttu autojen kanssa. Tiedän tapauksia kun tyhjä tankki on vienyt matkalaiset perille. Lapsekas rukous on usein paras :)

    Tykkää

  9. Gary Chapman nimiseltä henkilöltä on tullut joskus maailmaan kirja Rakkauden viisi kieltä. Ihan lukemisen arvoinen juttu ja mukavan leppoisasti kirjoitettukin näistä kommunikaatiopulmista.

    Tapion välikommentista tuli mieleen mummuni suusta silloin tällöin tullut lause:”Sota on kamalaa”. Mummu tarkoitti talvi- ja jatkosotaa ja kaikkia maailman sotia myös siksi,että niillä on niin kauaskantoiset vaikutukset ihmisten elämään. Niin varmaan meidänkin historiassa. Oman sukuni vanhemmista naisista huokui se, että miesten ja veljien ollessa rintamalla, naiset käärivät tunteet pakettiin, hoitivat lapset ja vanhukset, pelkäsivät taustalla ja tekivätät arjen työt ja miehet elivät omaa kauhuaan rintamilla. En osaa edes kuvitella. Mutta joskus olen ajatellut,että siitäkö juontuu se, että niin helposti lipsahdamme sinne kukin sulkeutukoon tahollaan ja olkoon kuin ei mitään hätää olisikaan -epäkommunikointiin.

    Tuulikin tuoreimmassa kirjallisessa julkaisussa :) on myös tätä uskalluksen tematiikkaa: usakalluksesta tutkailla itseään ja tunnustautua syntisyytensä vuoksi Jeesusta tarvitsevaksi.
    Parisuhteissa ja ihmissuhteissa on samaa salaisuutta: uskallus tutkailla itseään, toiveitaan ja pelkojaan toisen kanssa, osoittaa tarvitsevuutensa ja saada myös kokemus sitä,että toinen vahvistaa ja kannustaa minua olemaan se, mikä olen.

    Myötäelän Toivon vempelepulmaa. Aaamulla auto ei suostunut käynnistymään, juostakipaisin töihin sateessa, mutta matkalla soitin kyllä kullalleni ja veikkaan, että hänen taitonsa riittävät autopulmaan. Oma osaamiseni jää tankkaamiseen.

    Liked by 1 henkilö

  10. Minusta hyvin kuvattu tuo Virpi, ” – että niin helposti lipsahdamme sinne kukin sulkeutukoon tahollaan ja olkoon kuin ei mitään hätää olisikaan – epäkommunikointiin”!

    Se on todellakin historiallinen tosiasia. Meillä lapsuuskodissa vallitsi tuo henki ja kieltämättä se on tarttunut minuunkin. Se on aika kauheaa joskin joskus ainoa keino selvitä, huono sellainen joka tapauksessa, erittäin huono. Siinä jää paljon pahaa mieltä sisään työstettäväksi ja JOS olisi masentuvaista sorttia varmasti masentuisi.

    Itselleni on tullut avuksi Jeesus. Mutta silti kuvio on vieläkin voimassa tietyissä vaikeasti selvitettävissä tilanteissa, elämän solmukohdissa joista ei tunnu löytyvän muuta tietä ulos kuin yrittää olla niin kuin ”ei mitään!”

    Tykkää

  11. Tulimmeaivan äsken kaupasta. Aioin Istahtaa pihallamme olevan aurinkovarjon varren lävistämän pöydän ympärillä olevaan tuoliin, joka oli käännettynä mahdollisen sadeveden poisvalumisen vuoksi vinoasentoon pöytää vasten.

    Siinä tuolin karmilla oli hitaasti liikkuva ”karhu” eli pörrökarva-kimalainen. Se vaikutti surulliselta.
    Laitoin sormeni sen eteen, jolle se kiipesi, katsoi minua hetken, mielestäni surullisten jäähyväisten merkeissä – pyrähti pois.

    Arvannet sinä, joka kenties tämän luet, miksi laitoin tämän tämän blogiotsikon alle!

    Liked by 1 henkilö

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s