Aamupäivällä tyhjensin peseytyneet vaatteet pyykkikoriin. Avasin ulko-oven ja havahduin ropinaan. Loppukesän sade oli päässyt yllättämään. Yllättäähän sade, jos aurinko samaan aikaan paistaa.

Pyykit saivat jäädä koppaansa. Hain kameran ja aloin kuvata pisaroita kynnyksen takana kasvavan pihlajan lehdillä. Kristallia. Kuvaaminen onnistui yhtä hyvin kuin pyykkien levittäminenkin.

Sade laantui tiheäksi ilmankosteudeksi ja päätin kuitenkin levittää pyykit. Eipä niitä viitsinyt seisottaa ryppyisinä pyykkikorissakaan.

Kastuvat, jos kastuvat. Sataa, jos sataa.

Lähdin kävellen kauppareissulle. Poikkesin kirpputorille. Farkkutakki oli kiikarissa, samoin Tintit ja Asterixit. En löytänyt mitään. Yhdestä kaupasta hain loisteputken (ja heräteostoksena muistikortin, jolle tosin on tarvetta). Toisesta kaupasta kertyi enemmän ruokatarvikkeita kuin mitä reppuun mahtui. Piti ostaa muovikassi, mistä tunsin keskiraskasta syyllisyyttä.

Sitten tehtiin ruokaa, ja se nautittiin vain perheen miesten läsnä ollessa. Ryyditimme siis tarjouskokolihan aromia sarjakuvilla. Paitsi minä olin niin hurskas, että luin kristillistä nuortenlehteä. Mietin, että voisin antaa palautetta poikkeuksellisen syvällisestä numerosta.

Tämän lusmulauantain ainoa suunniteltu ohjelmanumero uhkaa mennä myttyyn. Sää ei tunnu suosivan suunnittelemaani valokuvauspiipahdusta Nautelankoskelle. Tai sitten täytyy vain mennä.

Sataa, jos sataa. Kastun, jos kastun
.

On niin tyyntä ja kosteaa, että pyykit roikkuvat raukeina ja kosteina narulla. Aurinko paistaa, mutta paksut siniset pilvet tuntuvat muka suurelta uhalta kaikelle. Ehkä uhmaan uhkaa ja pakkaan itseni matkalle.

Paistaa, jos paistaa.