– Hyvää matkaa, se sanoi ja lähti. Vanhempi mies. Minua vanhempi ja vielä syrjemmässä yhteiskunnasta.

Kun tulin junaan, se nauratti jutuillaan vaunuosaston lukiolaistyttöjä. Käytävän toisella puolella istuva ei iljennyt nauraa ääneen mutta meinasi silti pudota vaunuosaston pikkiriikkisen pöydän alle. Minä tungin kuulokkeet korviini. Kaikenlaisia tyyppejä sitä onkin. Minä yritän nyt tehdä töitä.

Jäivät pois Karjaalla, niin naurattaja kuin nauratettavatkin.

– Hyvää matkaa, se sanoi mennessään ja katsoi silmiin, kun sompaili itseään ulos liukuovesta.

Ja iltajuna jatkoi kiskoillaan.

Miten voikin kuulostaa niin lopulliselta toivotukselta ihmiseltä, jota luultavasti ei ikinä enää näe ja jonka kanssa ei koskaan edes puhunut.

Juuri samalla matkalla piti alkaa kuunnella Yötä. Joutsenlaulua ja Ihmisen poikaa. Ja tietenkin Likaisia legendoja.

Aamujunaan oli osunut ystävä, jonka aiemmin voitettu syöpä hyökkäsi pari kuukautta sitten uudelleen. ”Kyllä sä selviät tästä, kun sä selvisit edellisestäkin”, oli toisen erän lääkäri sanonut hänelle. Ensimmäisen erän tohtori ei viisi vuotta sitten ollut antanut aikaa kuin puolesta vuodesta puoleentoista. Ystäväni ei ollut uskonut. Niinpä hän matkusti tänään junalla Helsinkiin, viisi vuotta tuomion jälkeen. Yhtä positiivisena ja lämpimänä kuin aina ennenkin.

Miksi ihmeessä iltajunassa piti vetäytyä todellisuudesta?

Sen tiedän, miksi valitsin Yön, jonka sanoissa tavoitellaan otetta elämästä. Siitä mikä on totta.

Juna jatkaa matkaa. Vähän kauempaa katsottuna näkee, että se kulkee edestakaisinhan. Ikään kuin sahaisi jotain. Päivästä toiseen, paitsi silloin kun jumittuu pellolle Salon itäpuolelle hyväksi toviksi. Tarvitsee toisen tuuppaamaan itsensä remonttiin.

”Hyvää matkaa”, se tarkoitti. Juna jatkaa kulkuaan ihmiset kyydissään.