Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


10 kommenttia

Rokokoo-tyylinen hammaskalusto

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Taas oli monttu auki kohti taivasta. Tai noh, montun ja taivaan välillä oli terveyskeskuksen hammashoitolan katto. Neljättä kertaa antoivat juurihoitoa yhdelle ja samalle hampaalleni. Urakka alkoi juhannuksen maissa ja päättyy jo ennen joulua. Hammaslääkäri rassasi tunneleita, joita pitkin aiemmin oli kulkenut hermoja. Koska enää ei ollut pelkoa toimenpiteen tuskallisuudesta (mihinkä mahtavat hammaslääkärit sijoittaa kaiken ihmisten suusta poistamansa materian?), niin minulla oli aivotoimintaakin. Hurskas mies kun olen, ajattelin Jumalan luomistekoja.

Katsotaanpas luomista ikään kuin käänteisesti. Minä olen nyt kenottanut yhteensä neljä tuntia siinä, jotta hammaslääkäri saisi jotenkin siististi poistetuksi kaiken sähköisiä signaaleja kuljettavan hermoston hampaasta. Ynnä muun turmeltuneen hammasluun. Hän on lääkinnyt kanavia ja rapsutellut hampaaseeni syntyneen luolan seinämiä. Kauanko hammaslääkäriltä menisi, että hän rakentaisi juuri sellaiset hermosysteemit, jotka hampaastani oli kuukausien mittaan poistettu? Vaikka hän on määrätietoinen ja osaava dentalisti, niin voi olla, että jäisi toteuttamassa sellaiset hermoradat, jotka hampaassani sen parempina päivinä oli.

Vaikka tiedemiehet ja -naiset ovat keksineet supernopeita sähköä ja informaatiota käsitteleviä prosessoreita, niin eivätpä vielä ole keksineet, miten korvata juurihoito!

Ihmisen kokonaisuus on sen verran monimutkainen, että sanoisin, että ei se sattumalta kolloidipisarasta synny. Siinä minä makasin. Vaikka pelkoa kivusta ei enää ollutkaan ja vaikka suuni oli auki kohti taivasta, suustani noussut rukouksen sanoja kiitoksena siitä, että minäkin olen Luojan luoma ainutlaatuinen ihme, suuri ihme. Oli nimittäin suu niin täynnä porakoneita, imureita ja hammaslääkärin käsiä, että eipä huulteni välistä olisi inahduskaan mahtunut tulemaan ulos.

Mitä tästä opimme? Jumala on luonut meillä kaikille ainutlaatuiset hampaat. Minullekin jännittävät rokokoo-tyyliset. Muistakaa rapsutella hampaitanne aamuin illoin, ettei hammaslääkärin tarvitse ottaa käyttöön hammasharjaa hurjempia työkaluja.

Mainokset


9 kommenttia

Ellun kanat ja Jumalan kotkat

Kanat kaakattaa ja munii. Ja sen on ihan hyvä se. Hyödyllisiä ovat ja vaarattomia, tipuina suorastaan hellyyttäviä.

Mutta ne kuuluisat Ellun kanat. Ne kaakattavat, jos jaksavat, mutta eivät taida edes munia. Kunhan makaavat heinissään. Sinne ne ruokitaan. Onko niistä edes pataan!

Ellunkana- kristillisyys on sellaista oleilua jyvien ääressä, nokitaan vähän sieltä ja vähän täältä ja joskus Ellunkanakin hyvän jyvän löytää. Tärkeintä sille on saada vain maata täyden kupunsa ääressä. Voisihan sitä ajan kuluksi lennähtää orrelle katselemaan maailman menoa, mutta onhan se riski täydellä vatsalla lennellä kuin päätön kana.

Munisit nyt edes, hyvä kana!

Kotkat! Ne nauttivat tuulista. Ne nousevat myrskyn selkään ja kiitävät korkeuksissa haltioituneina, taistelijan kiilto silmissään. Ne nousevat saastepilvien yläpuolelle, raikkaaseen ilmaan, yhä ylemmäs ne leijuvat, vain Taivas on rajana. Kotkansilmät näkevät kauas ja tarkasti. Ei sellaista pikkuluikeroa tai myyrää, jota se ei havitsisi. Ei sellaista käärmettä, jota se pelkäisi.
Kimppuun! Ja takaisin ylös Taivaan tuuliin ja pyörteisiin, myrskyyn ja sateisiin.

Kotkakristillisyys näkeen Taivaan kirkkauden, sieltä se ammentaa voimansa ja rohkeutensa. Myrskyt ovat sille haaste nostaa siivet levälleen ja antaa mennä. Koko sen olemus ylistää Luojaansa, jonka lähellä se viihtyy ja jolle se haluaa elää. Se tietää tehtävänsä ja pelkäämättä käy käärmeitten kimppuun. Mitä lähempänä se on Taivasta, sitä enemmän sillä on voimia liidellä myrskyjen ja sateitten läpi.

” Kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat.”
Jesaja 40: 31