Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Minä en ole hiilinielu

Hortoilin kameran ja kolmijalan kanssa talvi-illassa. Katulamput värjäsivät maiseman oranssiksi; toisaalta kiva väri, toisaalta luontoa hämäävää valosaastetta. Äkkiä kuulin jostain nyyhkytystä. Ketään ei näkynyt, ei edes niitä ihmisiä, joita koirat ulkoiluttavat usein tähän aikaan vuorokaudesta. Sitten oivalsin, että nyyhkytys tuleekin yläpuoleltani.

Puu siinä itkeskeli jokainen oksa aivan kyynelissä. Enpä ollut ennen mokomaa tavannut. Hänen lajiaan tai rotuaan en pimeässä tunnistanut. Mutta olipa mitä sorttia tahansa, surullinen hän oli.

– Mikä sinua surettaa! kysyin yllättävän varmana siitä, että itkevä puu osaisi myös vastata.

– Ihmiset ja heidän epäluonnollinen matematiikkansa.

Pitkän matematiikan arvosanalla cum laude approbatur suorittaneena en päässyt kärryille.

– Täh?

– Ihmiset laskeskelevat kuinka paljon puita pitää olla kompensoimaan se hiilidioksidi, jonka he tuottavat.

Aloin päästä kärryille.

– Kyllä meidät puut on luotu yhteyttämään, mutta ei meitä sillä tavalla ole luotu…

Puun puhe peittyi nyyhkytykseen.

– No? kysyin.

– Minä en ole hiilinielu. Eivätkä nämä ystäväni tässä ympärillä eivätkä kaukaiset sukulaiseni Amatsoniassa.

– Niin.

En usko, että yksitavuisuuteni oli kovin vakuuttavaa.

– Ihmiset laskevat kaiken sillä tavalla, että paljonko pahaa voi tehdä ilman, että maailma kaatuu.

Koin valaistuksen siinä oranssin katuvalo kajossa.

– Niin, eipä nykyistä menoa viljelemiseksi ja varjelemiseksi voi kutsua!

Puu nyökkäsi. En minä osannut sitä alkaa halata, suomalainen mies kun olen. Mutta taputin kylkeen. Ei se kyllä tainnut puuta lohduttaa.