Kävelin kaupasta mutkan kautta kotiin päin ja pysähdyin puskan juurelle. Pakkanen oli laskenut kymmenen asteen hujakoille, mutta tuuli ei ainakaan vielä ollut noussut. Itse asiassa oli harvinaisen tyyni. Puska on ehkä vähän vähättelevä sana puistomestarin istuttamalle pensaalle, jonka huurre oli hopeoinut. Marja-aronia se ehkä oli. Ehkä.

Jäin katselemaan oksaa. Eikö se liikkunut lainkaan? Oliko se niin umpijäästä hyisten vuorokausien jäljiltä? Otin vielä puoli asekelta lähemmäs. Lähemmäs ei olisi päässyt kolauttamatta nenäänsä oksaan. Kyllä, oksa värisi. Kuuntelin tarkkaan. Hampaiden kalinaa ei kuulunut, mutta aivan pieni värinä näkyi.

Lämpötila oli pikemmin kylmötila. Valoakaan ei joulukuun illassa juuri ollut. Tuuli ei tuullut. Mutta siinäpä se oksaa hiljaa paikallaan värisi. Liikkui. Eli.

Jatkoin mutkaista matkaani kotiin päin. Olin aivan varma siitä, että huurre sulaisi, tuuli heräisi, lämpötila nousisi ja ennen pitkää valo herättäisi pensaan. Värinä kasvaisi liikkeeksi. Lehdet suhisisivat. Marjat kasvaisivat.

Matkan varrella on monenlaisia puskia ja pöheikköjä. Huurrekuoressaan ne kaikki näyttävät samalta. Vasta lämpö ja valo tuovat esiin sen, mikä niistä mikin on.