talvi | Blogitaivas

Kävelin kaupasta mutkan kautta kotiin päin ja pysähdyin puskan juurelle. Pakkanen oli laskenut kymmenen asteen hujakoille, mutta tuuli ei ainakaan vielä ollut noussut. Itse asiassa oli harvinaisen tyyni. Puska on ehkä vähän vähättelevä sana puistomestarin istuttamalle pensaalle, jonka huurre oli hopeoinut. Marja-aronia se ehkä oli. Ehkä.

Jäin katselemaan oksaa. Eikö se liikkunut lainkaan? Oliko se niin umpijäästä hyisten vuorokausien jäljiltä? Otin vielä puoli asekelta lähemmäs. Lähemmäs ei olisi päässyt kolauttamatta nenäänsä oksaan. Kyllä, oksa värisi. Kuuntelin tarkkaan. Hampaiden kalinaa ei kuulunut, mutta aivan pieni värinä näkyi.

Lämpötila oli pikemmin kylmötila. Valoakaan ei joulukuun illassa juuri ollut. Tuuli ei tuullut. Mutta siinäpä se oksaa hiljaa paikallaan värisi. Liikkui. Eli.

Jatkoin mutkaista matkaani kotiin päin. Olin aivan varma siitä, että huurre sulaisi, tuuli heräisi, lämpötila nousisi ja ennen pitkää valo herättäisi pensaan. Värinä kasvaisi liikkeeksi. Lehdet suhisisivat. Marjat kasvaisivat.

Matkan varrella on monenlaisia puskia ja pöheikköjä. Huurrekuoressaan ne kaikki näyttävät samalta. Vasta lämpö ja valo tuovat esiin sen, mikä niistä mikin on.

cof

Taivaalla oli jotain valkoista. Niinpä tietenkin, kun on huhtikuun toinen päivä, niin luntahan sieltä pyryttää. Mutta jotkin muut valkoiset tööttäsivät tullessaan ja olivat hieman lumihiutaleita suurempia. Joutsenpari siinä suoritti ylilennon. Nojasin kävelysauvoihini ja katselin, kun joutsenet jatkoivat pohjois-koilliseen ja peittyivät pyryyn.

Kävelymatkoillani ole tehnyt sellaisen huomion, että syrjäisemmillä poluilla ihmiset moikkaavat toisiaan ja vaihtavat pari sanaakin. Asvaltoiduilla teillä taas pyyhälletään ohi ja katsellaan kulkiessa, ovatko kengännauhat varmasti kiinni.
– Tässä se lumisade nyt on, totesi vielä minua vanhempi nainen, joka tuli hiekkatiellä minua vastaan omia sauvojaan huiskien. En voinut väittää hänen olevan kovinkaan väärässä. Siinä se lumisade oli, ja se tuli vauhdilla ja vaakasuoraan. Poskia palelsi. Joutsenilla oli vastatuuli voitettavanaan.

Reittini vei parin–kolmen hautausmaan ohi. Pientaloalueet olivat hautausmaitakin laajemmat. Pari muutakin ihmistä moikkaili. Lumisade sakeni sakenemistaan. Ja minua harmitti. Ei niinkään lumisade, eikä sekään, että tuuli puri poskia. Vähän matkan päästä reittini kuitenkin kääntyisi myötätuuleen.

Minua harmitti se, että en ollut riittävän nopeaälyinen ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Hänet kohdatessani aivan ensimmäiset hiutaleet vasta varovasti hiipivät taivaalta maankamaraa kohti. Kuuskymppinen mies. Vaihdoimme ajatuksen tai kaksi säästä ja sen kiemuroista viime viikkoina.
– Elo täällä vaihtelee, sanoi mies, kun olimme jo ohittaneet toisemme.
– Niinpä, vastasin vain.

Kahdenkymmenen metrin kuluttua oivalsin sanat, jotka minun ehdottomasti olisi pitänyt miehelle sanoa.
– Taivaan Isä suojelee!

No, onneksi joutsenet saivat harmistukseni vähän hälvenemään. Päätin kirjoittaa kävelystäni blogin. Otin valokuvan lumisateesta punaista seinää vasten. Lumihiutaleet ja myötätuuli eivät juurikaan näy kuvassa.

Olisikohan minun pitänyt huutaa nuo sanat miehelle. Välimatkaa oli jo muutama kymmentä metriä. Mutta sanoilla olisi ollut myötätuuli.