Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


6 kommenttia

Pari sanaa myötätuulen vietäviksi

cof

Taivaalla oli jotain valkoista. Niinpä tietenkin, kun on huhtikuun toinen päivä, niin luntahan sieltä pyryttää. Mutta jotkin muut valkoiset tööttäsivät tullessaan ja olivat hieman lumihiutaleita suurempia. Joutsenpari siinä suoritti ylilennon. Nojasin kävelysauvoihini ja katselin, kun joutsenet jatkoivat pohjois-koilliseen ja peittyivät pyryyn.

Kävelymatkoillani ole tehnyt sellaisen huomion, että syrjäisemmillä poluilla ihmiset moikkaavat toisiaan ja vaihtavat pari sanaakin. Asvaltoiduilla teillä taas pyyhälletään ohi ja katsellaan kulkiessa, ovatko kengännauhat varmasti kiinni.
– Tässä se lumisade nyt on, totesi vielä minua vanhempi nainen, joka tuli hiekkatiellä minua vastaan omia sauvojaan huiskien. En voinut väittää hänen olevan kovinkaan väärässä. Siinä se lumisade oli, ja se tuli vauhdilla ja vaakasuoraan. Poskia palelsi. Joutsenilla oli vastatuuli voitettavanaan.

Reittini vei parin–kolmen hautausmaan ohi. Pientaloalueet olivat hautausmaitakin laajemmat. Pari muutakin ihmistä moikkaili. Lumisade sakeni sakenemistaan. Ja minua harmitti. Ei niinkään lumisade, eikä sekään, että tuuli puri poskia. Vähän matkan päästä reittini kuitenkin kääntyisi myötätuuleen.

Minua harmitti se, että en ollut riittävän nopeaälyinen ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Hänet kohdatessani aivan ensimmäiset hiutaleet vasta varovasti hiipivät taivaalta maankamaraa kohti. Kuuskymppinen mies. Vaihdoimme ajatuksen tai kaksi säästä ja sen kiemuroista viime viikkoina.
– Elo täällä vaihtelee, sanoi mies, kun olimme jo ohittaneet toisemme.
– Niinpä, vastasin vain.

Kahdenkymmenen metrin kuluttua oivalsin sanat, jotka minun ehdottomasti olisi pitänyt miehelle sanoa.
– Taivaan Isä suojelee!

No, onneksi joutsenet saivat harmistukseni vähän hälvenemään. Päätin kirjoittaa kävelystäni blogin. Otin valokuvan lumisateesta punaista seinää vasten. Lumihiutaleet ja myötätuuli eivät juurikaan näy kuvassa.

Olisikohan minun pitänyt huutaa nuo sanat miehelle. Välimatkaa oli jo muutama kymmentä metriä. Mutta sanoilla olisi ollut myötätuuli.


Jätä kommentti

Kuka tahansa meistä

Omassa ja myös tyttäreni elämässä olevien viimeiaikaisten tapahtumien/elämänvaiheiden kirvoittamana olen joutunut, jälleen kerran, tämän maailman tosiasioiden eteen. Punnitsemaan niitä arjen ankaruuksien kautta. Enkä ainoastaan omien asioidemme, vaan myös lähimmäistemme. Elämme ihmisten maailmassa ihmisinä – uskostamme huolimatta.

Kuka tahansa meistä voi kokea uupumista. Uupua jopa tiedostamatta tilaansa tai että sitä toinenkaan huomaisi, tai osasi ajatella omalle tai läheisensä kohdallekaan. Vaaravyöhykkeessä ovat ainakin ne joiden työ vaatii vaitioloa – täydellistä vaitioloa. Usein näihin ammatteihin kuuluvat eri viranomaiset, sielunhoitotyötä tavalla tai toisella tekevät sekä useilla palvelualoilla toimivat ihmiset. Myös nekin joille ihmiset uskovat asioitaan. Monet avusta riipuvat yksineläjätkin voivat kuulua tähän joukkoon.

Uupua voi sellainenkin joka uskoo rukouksia kuulevaan Jumalaan. Olen joutunut ajattelemaan että vaikka uskossa ja toivossa päivin ja öinkin rukoilisi, niin kuin kai useimmat tekevätkin, niin viisautta olisi ymmärtää että joillekin asioille voisi ja pitäisikin tehdä myös jotakin, sen rukoilemisen ohella. On tilanteita jotka selivävät selvittämällä.

Tyttäreni fyysisten oireiden, näiden viimeisten, tullessa liian vaikeiksi hänekin oli annettava periksi ja mentävä tutkittavaksi. Ainakin yhteen asiaan löydettiin todellinen syy jota nyt hoidetaan lääkkein ja tilannetta seuraten. Voi olla ettei lääkitystä voida jatkossakaan lopettaa. Joskus siis syyt uupumukseen voivat olla näinkin hoidettavissa. Mitä itseeni tulee, nukun huonosti. Siihen on olemassa olevat syynsä joille ei  mahda mitään, ei löydy apua, mutta lohtua kylläkin!

Sanoista! Rakastan sanoja! Herran Henki, ihana, toimii minussa sanojen kautta, useimmin ne ovat laulujen tai virsien muodossa, mutta myös runojen ja ennen kaikkea Jumalan Sanan. Näillä minua puhutellaan sekä päivin että öisin –  ja varsinkin öisin.

Tämä kesä on ollut sekä ilmastollisesti että avustajien puutteen ja vaihtuvuuden takia minulle todella vaikea. Toisaalta oma aikakin – ilman vierasta ihmistä kotonani, on ollut lepoa ja sanoillekin on jäänyt enemmän aikaa. Viimeksi eilen, tiistaina 21.11 lueskelin mm. roomalaiskirjettä luku luvulta, rakas kappalaisemme pitää siitä luentosarjaa 🙂 . Luin myös Jeremiaa (luku 18) ja Jesajaa (65) vähän psalmeja jne.  Ja –  Uuno Kailasta. Ja olin onnellinen!

Yksi lempirunoistani on Uuno Kailaan ”Riemulaulu”:
” Ja katso, eräänä päivänä, kun/ minun tuli niin vaikea olla,/ minä avasin vanhan raamatun./ Minun oli niin vaikea olla./ Ja ne kertoivat lehdet keltaiset/ tarun, säilyvän ajasta aikaan./ oli tulta ne suuret kirjaimet./ ne loistavat ajasta aikaan./ Sillä pätsiin pantu palamaan/ oli kolme pyhää miestä./ Ja ne lauloivat riemulauluaan,/ ne kolme pyhää miestä./Tulen halki he kävivät, voittajat/ ei kajonnut liekki heihin./ He riemulaulua lauloivat, / eikä liekki kajonnut heihin./ Olin lukenut muutaman lauseen, kun/ minun tuli niin autuas olla./ Minä suljin sen vanhan raamatun./ Minun oli niin autuas olla.

Nuo kolme pyhää miestä ovat olleet itsellenikin sanomattoman tärkeät elämäni matkalla. Muutama vuosikymmen sitten en tuntenut vielä Raamattua niin hyvin kuin nyt, mutta silloinen kappalaiseni piti illan aiheena kärsimys. Minut ja tarinani hyvin tuntien hän pyysi minua pitämään aiheesta alustuksen/todistuksen sille  illalle, siitä mitä Jumala oli kohdallani tehnyt. Aiheeni rungoksi, uskallan sanoa, Jumala johdatti nämä kolme pyhää miestä (Dan.3:8-28). En heistä juurikaan tiennyt, mutta löysin heidät Raamattua tutkimalla.

Tilaisuudessa oli mukana  hengellisistä piireistä eräs tunnettu tuomarikin jota en silloin tuntenut, enkä ole tavannut sen jälkeenkään, mutta tiedän kuka hän on. Seuraavalla kerralla en päässyt mukaan mutta sain ystävältä terveisiä. Tämä tuomari oli kovin kiitellyt ja kehunut esitystäni täydelliseksi esimerkiksi  oikein tehdystä ja opiksi otettavasta puheesta. Se on rohkaissut minua vuosien saatossa kovastikin. Kyllä me kaikki tarvitsemme myös rohkaisua ja hoivaa, ettemme väsyisi. Meinaa taas mennä pitkäksi tämä aihe, mutta sydämen kyllyys tässä taas puhuu 😉 !

Tätä tiistaita ennen, sunnuntaina, jolloin oli valvomisen sunnuntai, laulettiin ihana virsi, suurenmoisin sanoin. Laitan tähän sen numeron koska siinä on monta säkeistöä, kuusi sydäntä koskettavaa ja ihanaa, 574! Ja vielä vähän rakkaasta itkevästä profeetasta, rakkaasta, joka on ollut minulle vuosikymmenien apu ja lohtu tällä Jeesus Tiellä! Luvusta 15…

” Sinun sanasi tulivat, ja minä söin ne. Ja sinun sanasi olivat minulle riemu ja sydämeni ilo; sillä minä olen otettu sinun nimiisi, HERRA JUMALA SEBAOT.
En ole minä istunut iloitsemassa ilonpitäjien seurassa. Sinun kätesi tähden minä olen istunut yksinäni sillä sinä olet lyönyt minut vihallasi. Miksi kestää minun kipuni ainiaan ja haavani on paha eikä tahdo parantua? Sinä olet minulle kuin ehtyvä puro, kuin vesi joka ei pysy. Sen tähden sanoo Herra: Jos sinä käännyt, niin minä sallin sinun kääntyä, ja sinä saat seisoa minun edessäni.  JA JOS SINÄ TUOT ESIIN JALOA ET ARVOTONTA SAAT OLLA MINUN SUUNANI. He kääntyvät sinun puoleesi, mutta sinä et käänny heidän tykönsä. JA MINÄ TEEN SINUT VAHVAKSI VASKIMUURIKSI tätä kansaa vastaan ja he sotivat sinua vastaan mutta  eivät voita sillä sinua sillä MINÄ OLEN   sinun kanssasi minä vapahdan sinut ja pelastan sinut sanoo Herra. MINÄ PELASTAN SINUT pahain käsistä ja päästän väkivaltaisten kourista.”!

Siunattu on se… joka turvaa Herraan, jonka turva Herra on! Tämä on totta (Jer.17:7-8)